maanantai 28. joulukuuta 2015

Christiane F: Huumeasema Zoo ja Minun toinen elämäni

Tänä jouluna käperryin sohvannurkkaan konvehtirasian, punaviinilasin ja Christiane F:n kanssa. Halusin lukea uunituoreen painoksen kirjasta, jonka muistan edelleen elävästi teinivuosiltani. Rankka tarina huumekoukkuun jääneestä saksalaistytöstä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen vuonna 1988 ja uudelleenlukukerran jälkeen voin todeta, että kokemus oli vaikuttava myös vuonna 2015. (Sammakko, suom. Anneli Vilkko-Riihelä).

Chistiane Felscherinow muutti 6-vuotiaana perheineen maalta Berliiniin. Elettiin 1960-luvun loppua. Isällä oli suuret luulot itsestään ja elämän piti muuttua loistokkaaksi suurkaupungissa. Toisin kävi. Menestystä ei tullut, arki oli yhtä kärvistelyä ja Christiane alkoi viihtyä yhä enemmän kodin ulkopuolella.

Christiane alkoi poltella hasista 12-vuotiaana. Sitten mukaan tulivat pillerinmuotoiset piristeet ja rauhoittavat. Heroiinia hän kokeili ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. 14-vuotiaana hän tienasi huumerahoja myymällä itseään Zoon metroasemalla. Christiane uskotteli itselleen, ettei hän jäisi koskaan koukkuun. Hän pystyisi lopettamaan milloin tahansa. Toisin kävi.

Christianen tarina huumehelvetistä on karmea. Jopa karmeampi kuin mitä muistin. Narkkarien elämä pyörii ainoastaan seuraavan piikin ympärillä. Millään muulla ei ole enää mitään väliä. Ystävät kuolevat ympäriltä yksi kerrallaan, ja kuolemiin suhtaudutaan olan kohautuksella. Ai jaa. Sekin sitten kuoli.

Ällöttävintä osastoa kirjassa edustaa Chistianen hengailu prostituoituna. Vanhat ukot kuolaavat alaikäisten perään ja Christianen on kavereineen suostuttava monenlaiseen oksettavaan saadakseen rahaa heroiiniin. Turvallisinta on liikkua pareittain, mutta aina välillä joku joutuu jonkun väkivaltaisen hullun kynsiin.

Jo teinivuosinani muistan miettineeni, miten Christianen lopulta kävi. Huumeasema Zoohan päättyy siihen, kun Christianen äiti passittaa tytön lopullisesti pois Berliinistä ja Christianen elämä näyttäisi saavan uuden suunnan. Pääsikö hän eroon huumeista? Miten hän selvisi reistailevan terveytensä kanssa? Entä mitä kävi söpölle poikaystävälle Detlefille?

Näihin kysymyksiin tarjoaa vastauksen Christianen toinen kirja Minun toinen elämäni (2015 Sammakko, suom. Anneli Vilkko-Riihelä), jossa hän kertoo lukijalle elämästään Huumeasema Zoon jälkeen. Zoo oli valtava menestys ja nosti Christianen suureksi julkkikseksi, jota media seurasi ja seuraa edelleen herkeämättä. Julkisuus teki huumeista eroon pääsemisen vaikeaksi, sillä niissä piireissä huumeita vasta vedettiinkin ja nyt Christianella oli sitä paitsi rahaa.

Minun toinen elämäni ei etene kronologisesti, vaan näyttää lukijalle muutamia välähdyksiä sieltä täältä Christianen aikuiselämää. Pomppiva eteneminen tekee kirjasta sekavan, eikä Christiane raota elämäänsä lukijalle enää ihan joka suunnasta. Enimmäkseen kirja keskittyy Christianen todisteluun siitä, että on koettanut olla mahdollisimman hyvä äiti pojalleen, joka jouduttiin ottamaan huostaan 11-vuotiaana. Vähempikin todistelu olisi riittänyt.

Jos Huumeasema Zoo shokeeraa lukijan, Minun toinen elämäni tekee surulliseksi. Christiane ei päässyt koskaan eroon huumeista ja kantaa Saksan tunnetuimman narkkarin leimaa lopun elämäänsä. Zoo oli edelleen vaikuttava, mutta jälkimmäisen olisi voinut jättää lukemattakin.

Tartu tähän (Huumeasema Zoohon):

1. Jos pidät tositarinoista.
2. Jos haluat tietää, miltä huumeiden käyttäminen tuntuu.
3. Jos et pelkää rankkoja kuvauksia.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Tunnelmallista joulua!



 Tuokoon pukki jokaiselle monia kovia kirjanmuotoisia paketteja!

 Terveisin, Lukuneuvoja


tiistai 22. joulukuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Rosemary Cooke on niin kova puhua pälpättämään pienenä, että hänen isänsä kehottaa häntä aloittamaan juttunsa keskikohdasta ja jättämään alut pois. Ja niin Rosemary tekee. Karen Joy Fowlerin kirjan Olimme ihan suunniltamme (2015 Tammi, suom. Sari Karhulahti) päähenkilö aloittaa tarinansa keskeltä.

Tarkemmin sanottuna vuodesta 1996 ja ajasta, joka kertoo enimmäkseen poissaolosta. Rosemaryn perhe on kutistunut kolmihenkiseksi, sillä veli häipyi kuvioista kymmenen vuotta sitten ja sisko katosi vieläkin aikaisemmin. Äiti on seonnut ja isä tarttunut pulloon. Rosemary haahuilee yliopistolla, joutuu jos jonkinlaisiin hankaluuksiin, eikä tiedä, mitä elämällään tekisi.

Kirjan seuraavassa osassa Fowler alkaa varsinaisesti keriä auki Rosemaryn perheen menneisyyttä ja siihen liittyykin monia mojovia salaisuuksia. Miksi veli lähti ja minne? Mihin sisko katosi? Mitä äidin päiväkirjat paljastavat? Ja mitä sitten tapahtuu, kun Rosemary pääsee kertomuksensa loppuosaan ja siihen, missä nyt ollaan?

Karen Joy Fowler oli minulle uusi tuttavuus, enkä olisi osannut sitä kirjastosta etsiä ilman ystäväni suositusta. Näin voi käydä monelle muullekin, sillä kustantaja ei ole nostanut Fowlerin teosta markkinointinsa kärkeen ja kirjan outo nimikin saattaa ihmetyttää joitain lukijoita liikaa. Olimme ihan suunniltamme ansaitsisi kuitenkin tulla löydetyksi, sillä tarina on hyvä ja kirja hyvin kirjoitettu.

Fowlerin kirjan päähenkilö kertoilee lukijalle elämästään rönsyilevästi ja alkuun luulee lukevansa humoristista John Irving –tyyppistä kirjaa. Vakavia asioita tapahtuu, mutta niistä kerrotaan kepeästi. Irvingin kirjojen perheet ovat usein vähän höyrähtäneitä – samoin Rosemaryn perhe tässä teoksessa. Mitä pitemmälle Fowlerin tarina kuitenkin etenee, sitä vakavammaksi se kääntyy ja lopulta kirjaa lukee kauhistuneena.

Eläinten oikeudet nousevat Fowlerin kirjassa teemana kirkkaimmin esiin ja varoituksen sana eläinten ystäville on paikallaan: jotkut kohdat saattavat järkyttää herkkiä lukijoita liikaa. Myös vanhemmuuden vaikeus ja tieteentekemisen etiikka otetaan kirjassa käsittelyyn. Minä pidin Fowlerista ja toivon, että häntä suomennetaan lisää!

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä kerronnasta ja vakavista aiheista.
2. Jos John Irving on suosikkisi.
3. Jos eläinten oikeudet ovat sinulle tärkeitä.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Jarkko Stenius: Nyrkkisankari

Lukemattomien teinipoikien mielestä lukeminen on nössöä ja kirjan pitäminen kädessä noloa. Jarkko Steniuksen Nyrkkisankari (2015 Like) on katu-uskottava teos, jota koviskin kehtaa julkisesti lukea. 

Nyrkkisankari on oiva vinkki siis kaikille niille, jotka näin joulun alla kiertelevät epätoivoissaan kirjakaupoissa etsimässä lahjaa lukemista vieroksuvalle nuorukaiselle. Tämän kirjan ilmestyminen lahjakääreestä ei varmasti ole nuoren miehenalun mielestä niin karvas pettymys kuin moni muu teos.

Jarkko Stenius käy kirjassaan läpi kovan elämäntarinansa itseään ja muita säästelemättä. Isänsä hylkäämä pikkupoika päätti kasvattaa itselleen niin paksun kuoren, ettei mikään tunkeutuisi sen lävitse. Suojamuuri oli rakennettava, jotta poika pysyisi järjissään, kun äidin uudet kumppanit osoittautuivat aina vain pahemmiksi kusipäiksi. Opettajillekaan poika ei koskaan kelvannut – hän oli liian raisu ja äänekäs. Liikunnasta tuli aina seiska, vaikka poika oli Helsingin paras painonnostaja. Opettajan mielestä pojan olisi pitänyt näyttää taitonsa normaalimmissa lajeissa.

Treenaamisesta tuli pojan pakokeino. Hän harjoitteli hullun lailla jo 12-vuotiaana ja mitä rankempia lajeja sen parempi. Painonnostoa, bodausta, kickboxingia ja thaiboxingia. Vapaa-ajalla poika esitti kovanaamaa ja veti tuntemattomia turpaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään. Elämä ei ollut tarpeeksi rajua. Jotain vielä kovempaa pitäisi kokea.

Ranskan muukalaislegioonan sanotaan olevan maailman kovin armeija - maanpäällinen helvetti - ja se oli juuri sitä, mitä Stenius nuorena miehenä luuli seuraavaksi kaipaavansa. Puoli vuotta äärimmäistä harjoittelua, menolippu Pariisiin ja legioonan luukulle ilmoittautumaan. Löytyisikö sieltä vastaus tyhjyyden tunteeseen?

Legioonalaisten elämä on käsittämättömän rankkaa, mutta Stenius oli pettynyt:  legioona oli aivan liian nössö mesta. Äärimmäinen rääkkäys toi hetkittäistä nautintoa, mutta ahdistus kasvoi aina vain suuremmaksi. Stenius halusi takaisin kehään: tappelemaan ja hakkamaan vastustajan tohjoksi. Legioona sai jäädä.

Eivät Steniuksen rankat kokeilut tähän loppuneet. Kotimaassa mukaan tuli thainyrkkeilyn ja treenaamisen lisäksi ryyppääminen, ja matsien ja viinan värittämää elämää jatkui monta vuotta. Vaikka kehässä tuli menestystä ja ympärillä pyöri selkääntaputtelijoita, Stenius tunsi edelleen olevansa keskellä kammottavaa yksinäisyyttä.  Vihdoin hän ymmärsi, että jatkamalla tätä rataa hänen pärstänsä komeilisi ennen pitkää Alibin kannessa. Ratkaisu tyhjyyden tunteeseen ei tulisi koskaan löytymään kovuudesta vaan jostain aivan muusta.  

Steniuksen kaltaisia poikia on paljon. Rikkinäisistä kodeista tulevia, koulumaailmaan sopeutumattomia, herkkyytensä peittäviä häirikköjä, jotka ovat täynnä vihaa, raivoa ja häpeää kelpaamattomuudestaan. Näille pojille Steniuksen rankka omakohtainen tarina voi hyvässä lykyssä opettaa jotain, niin ettei jokaisen tarvitsisi rypeä omassa elämässään yhtä syvällä. Meille keskiluokkaisille kermapeffoille kirja taas näyttää rajulla tavalla, etteivät kaikki ponnista elämään suinkaan samoista lähtökuopista.

Nyrkkisankari rusahtaa lujaa lukijan tajuntaan. Jos tämä teos ei saa tietokonepeleihin addiktoitunutta nuorta irrottautumaan virtuaalimaailmasta, niin ei sitten mikään.

Tartu tähän:

1. Jos rankat tositarinat kiinnostavat sinua.
2. Jos haluat lukea kiinnostavan selviytymistarinan.
3. Jos olet urheiluhullu.

torstai 17. joulukuuta 2015

Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani

“Kaikki tässä kirjassa on totta.
Paitsi sivut 253 ja 254.”

Vuoden paras tietokirja tulee tänä vuonna Ruotsista. En ole koskaan lukenut mitään tällaista, enkä milloinkaan innostunut pienen pienistä yksityiskohdista näin paljon. Olen hengästynyt kiivaasta luku-urakastani, johon käytin puolet viime yöstä. Olen mykistyneen lumouksen vallassa!

Bea Uusman Naparetki (2015 Like, suom. Petri Stenman) on uskomattoman hieno tietoteos. Se on kiehtova ja omalaatuisesti kirjoitettu tositarina kolmesta huimapäisestä miehestä, jotka lähtivät tavoittelemaan Pohjoisnapaa 1800-luvun lopulla. Samanaikaisesti se on tarina naisesta, joka 130 vuotta myöhemmin päätti pakkomielteisesti selvittää, mitä miehille oikein tapahtui. Lukija koukuttuu molempiin tarinan tasoihin niin, ettei malta kirjaa kädestään laskea.

Kolmen tukholmalaismiehen, Salomon Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin, muodostama retkikunta lähti heinäkuun 11. päivänä vuonna 1897 vuotavalla vetypallolla Huippuvuorilta kohti Pohjoisnapaa ja alusta saakka kaikki meni pieleen. Lähtö epäonnistui, laahausköydet irtosivat ja pallo vaurioitui. Suoraviivainen ja hallittu muutaman viikon matka Pohjoisnavalle muuttui ennakoimattomaksi ja tempoilevaksi kolmen vuorokauden mittaiseksi ilmalennoksi ja rysähdykseksi keskelle ahtojäätä. Kolmisen kuukautta myöhemmin miehet raahautuivat salaperäiselle Valkosaarelle, josta retkikunnan jäännökset löydettiin sattumalta 33 vuotta myöhemmin.

Retkikunnan viimeisiin päiviin sisältyy mysteeri, joka on kiehtonut tutkijoita vuosikaudet. Kaikki kolme retkeläistä kuolivat muutaman päivän sisällä. Mihin? Ja miksi retkikunnan johtaja Salomon Andrée lakkasi yhtäkkiä pitämästä päiväkirjaa, jota oli siihen saakka uutterasti täyttänyt? Ruokaa, juomaa, lääkkeitä, ammuksia, vaatteita, polttoöljyä, tulitikkuja – kaikkia oli reilusti jäljellä. Mitä miehille oikein tapahtui?

Bea Uusma joutui ratkaisemattoman mysteerin valtaan ja päätti itse tonkia totuuden esiin. Mitä syvemmälle arvoituksen syövereihin Uusma kaivautui, sitä vakuuttuneempi hän oli siitä, että vanhat kauan eläneet selitykset paleltumisesta, myrkytyksestä tai morfiinin yliannostuksesta eivät voineet pitää paikkaansa. Askel askeleelta Uusma lähestyy kirjassaan ratkaisua ja lukija pidättää hengitystään...

Uusma on onnistunut kirjoittamaan piinaavan jännittävän kirjan omista tutkimuksistaan sekä miesten epäonnisesta retkestä. Samanaikaisesti tarina on niin liikuttava, että silmät täyttyvät kyynelistä. Kirjan upea kuvitus täydentää lukuelämyksen, jonka veroista en muista pitkään aikaan kokeneeni. Tätä käärin tänä vuonna joulupaketteihin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lumoutua luonnon mahdista.
2. Jos pidät historiasta ja jännityksestä.
3. Jos rakastat koskettavia tositarinoita.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Juha T. Hakala: Pääsykoeopas

“Syö. Lue. Nuku. Toista.”

Joulun jälkeen alkaa monissa perheissä hermoilu pääsykokeista, ja mitä pitemmälle kevät etenee sitä kireämmäksi tunnelma tiivistyy. Sisäänpääsy suosituimpiin oppiaineisiin on vaikeaa, eikä kaikilla vanhemmilla ole suinkaan varaa maksaa monien tuhansien eurojen valmennuskursseista.

Unelmiensa opiskelupaikasta haaveilevan nuoren urakkaa voi helpottaa pienemmälläkin investoinnilla. Juha T. Hakalan mainio Pääsykoeopas (2015 Talentum) valmentaa nuorta luku-urakkaan käytännönläheisesti ja kannustavasti ja auttaa pääsemään lähemmäs tavoitettaan. Pari kymppiä kirjakauppaan tai varaus kirjaston varausjonoon on pieni satsaus nuoren tulevaisuuteen.

Graduoppaastaan (1999 Gaudeamus) tuttu Hakala käy uudessa teoksessaan pääsykokeiden kimppuun. Hän pilkkoo uuvuttavan urakan sopiviksi haukkapaloiksi, jotta unelma opiskelusta kävisi helpommin toteen. Hakala tietää, mistä hän puhuu, sillä hän on työssään yliopistolla luotsannut eteenpäin satoja gradujensa kanssa kärvisteleviä opiskelijoita ja pääsykokeisiin pänttäämisestä ja lopputyön pusertamisesta löytyy monta yhteistä tekijää.

Heti alkuunsa Hakala osoittaa, ettei sisäänpääsemisellä ole juuri mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Lahjakkuus voi oikeastaan olla monelle ansa. Jos on päässyt lukiosta läpi vihellellen, ei sama rento tekniikka taatusti avaa ovea jatko-opiskelupaikkaan. Pääsykokeet ovat veristä kamppailua ja sisään pääsevät sisukkaimmat. Toisin sanoen ne jotka ovat valmiita tekemään armotonta työtä peffalihakset puuduksissa. Myös positiivisella asenteella ja innostuneisuudella alaa kohtaan on osuutta asiaan.

Hakala opettaa pääsykokeisiin valmistautuvalle motivaationkaivelua, ajanhallintaa, tehokasta lukutekniikkaa ja sopivaa itsensä piiskaamista. Hän kulkee lukijan mukana koko uuvuttavan matkan: pääsykoekirjojen ensi avauksesta itse koetilanteeseen saakka. Hän kannustaa ja tsemppaa jatkamaan, mutta painottaa koko ajan sitä, ettei voi lopulta tehdä mitään opiskelupaikkaa havittelevan puolesta. Työ on tehtävä itse – Hakala vain potkii lempeästi eteenpäin.

Tartu tähän:

1. Jos pääsykokeet pelottavat.
2. Jos haluat vahvistusta opiskelupäätöksellesi.
3. Jos etsit sopivaa joululahjaa lukion päättävälle nuorelle.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Ryan Gattis: Vihan kadut

Kun mellakat alkoivat, säännöt menettivät merkityksensä.”

Ryan Gattisin hehkutettu Vihan kadut (2015 Like, suom. Ilkka Salmenpohja) alkaa tositapahtumista. Huhtikuun 29. päivänä vuonna 1992 Los Angelesissa leimahtaa viha. Mustan pikkurikollisen, Rodney Kingin, henkihieveriin pidätyksen yhteydessä hakanneet valkoihoiset poliisit vapautetaan syyttöminä. Päätöksen tekee kymmenhenkinen valamiehistö: kaikki valkoisia.

Todistusaineisto poliiseja vastaan on kiistaton, sillä tapahtumasta on olemassa video, josta näkyy selvästi, kuinka poliisit potkivat minuuttitolkulla maassa makaavaa puolustuskyvytöntä miestä. Vapauttava tuomio koetaan kohtuuttoman epäreiluksi, eivätkä mustat pidättele raivoaan. Valtavat mellakat alkavat ja täysin kaoottinen tilanne jatkuu kaupungissa viikon verran. Näistä päivistä kuvitteellinen, mutta tositapahtumiin pohjautuva Vihan kadut kertoo.

Jo ensimmäisen lyhyen luvun perusteella tietää lukevansa hemmetin hyvää teosta. Reilu parikymppinen Ernesto Vera vääntää työkseen tacoja ja säästää rahaa päästäkseen hommiin ihailemaansa sushiravintolaan. Mellakoiden aloituspäivänä hän lähtee kävelemään illalla kotiin ja joutuu matkalla hyökkäyksen kohteeksi. Ernesto hakataan kuoliaaksi ja sisko lähtee jenginsä kanssa syyllisten perään. Koston kierre alkaa, eikä kirjan ja mellakoiden päätyttyä mikään ole enää ennallaan.

Mellakat ovat päästäneet helvetin irti. Aluksi kadulle lähtevät mieltään osoittamaan tuomiosta raivostuneet, mutta pian siellä riehuvat kaikki. Päivien edetessä tilanne riistäytyy täysin käsistä, eikä kukaan ole enää turvassa. Loppujen lopuksi riehumisella ei ole enää mitään tekemistä Rodney Kingin tapauksen kanssa.

Jengiläiset huomaavat tilaisuutensa koittaneen, sillä sääntöjä ei enää ole. Jokaisella kaupungin poliisilla on nyt parempaa tekemistä kuin juosta jengitappelijoiden perässä ja jokainen jengiläinen, joka on jossain vaiheessa päässyt livahtamaan kuin koira veräjästä, pannaan nyt maksamaan teoistaan. Kaikki koston keinot otetaan käyttöön ja siksi kunnollinen Ernestokin pääsee hengestään.

Vihan kadut on vaikuttava tarina, joka porautuu sivu sivulta yhä syvemmälle sydämeen, eikä lukemisessa malttaisi millään pitää taukoa. Jokaisen luvun jälkeen kertoja vaihtuu ja ääneen pääsevät niin jengiläiset kuin hyökkäyksien kohteeksi joutuva palomies, omaisuuttaan asein puolustava kauppias sekä tohjoksi ammuttuja kokoon kursiva sairaanhoitaja.

Vaikka kertoja vaihtuu 17 kertaa, ei juonta ole lainkaan vaikea seurata. Samat henkilöt ilmestyvät esiin sivuhenkilöinä monessa kohtaa ja kaikkien tarinat kietoutuvat lopulta jollain tapaa yhteen. Gattis pitää ison henkilögalleriansa taitavasti hyppysissään ja lukija voi vain nojata nojatuolissaan taaksepäin ja nauttia tämän kynäniekan taituruudesta!

Vaikka Vihan kadut on täynnä verta, raivoa ja väkivaltaa, se on samalla hyvin koskettava tarina. Epäoikeudenmukaisuuden tunne on kytenyt mustien lisäksi kaikissa muissakin etnisissä vähemmistöissä yhteiskunnan reunamilla ja moni kokee tilaisuutensa nyt tulleen. Ryan Gattis ei kuitenkaan asetu kenenkään puolelle. Hän vain näyttää tapahtumat sellaisina kuin ne olisivat voineet tapahtua. Lukija sen sijaan joutuu itse puntaroimaan, mikä oli oikein ja mikä väärin. Ja se onkin pirun vaikea tehtävä.

Huom! Joululahjavinkki! Lukemista harrastamattomat pojatkin innostuvat tästä kirjasta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea veret seisauttavasta tositapahtumasta.
2. Jos et kammoksu väkivaltaa.
3. Jos haluat ymmärtää amerikkalaisuuden pimeää puolta.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

En enää yhtään ihmettele, miksi japanilaisen Marie Kondon siivouskirja (2015 Bazar, suom. Päivi Rekiaro) komeilee myyntilistojen kärjessä meillä ja maailmalla. Kondo kirjoittaa tavaroiden karsimisesta niin innostuneesti ja asiantuntevasti, että tuskin maltan itsekään odottaa oman tavarakaaokseni taltuttamista.

Kondo kertoo olleensa aina hyvin kiinnostunut tavaroiden järjestelystä ja kehitelleensä vuosien varrella jos jonkinlaista säilytysratkaisua. Koulussa hän ilmoittautui aina vapaaehtoiseksi järjestäjäksi ja kotona hän yritti siivota oman huoneensa lisäksi myös sisarustensa ja vanhempiensa kaappeja. Jäätyään kiinni hän jatkoi salaa.

Vaikka Kondo noudatti naistenlehtien tyypillisimpiä tavaranraivausoppeja (=yksi tavara päivässä pois / etene pikku hiljaa / älä tähtää täydellisyyteen), hän ei saanut kunnollista järjestystä aikaan ja asunto oli muutaman kuukauden kuluttua samanlainen kuin ennenkin: liian täysi tavarasta. Kaikki muuttui, kun Kondo keksi oman mullistavan oppinsa.

Koska koen olevani Kondon kaltainen, tavaroiden järjestämistä ja uusia säilytysratkaisuja rakastava kummajainen, tajusin heti, mistä Kondo puhuu ja ymmärsin myös, että hän on hemmetti vieköön oikeassa! Samanaikaisesti älysin myös, että omat epäonnistumiseni johtuivat täsmälleen samoista syistä kuin Kondon omat epäonniset yritykset pitää tavarat järjestyksessä.

Kondon oppi on yksinkertaisen nerokas. Lyhyesti sen voi tiivistää näihin kuuteen kohtaan:

1. Pyri täydellisyyteen. Jos siivoat vain vähän kerrallaan, työ ei lopu koskaan.
2. Aloita arkisesta käyttötavarasta ja käy viimeisenä läpi esineet, joihin liittyy suuria tunteita tai muistoja.
3. Lajittele tavarat lajin, älä sijainnin perusteella. Kaappi kerrallaan –menetelmä ei toimi!
4. Kerää kaikki samanlajiset tavarat yhteen kasaan ja tarkastele kädessäsi jokaista tavaraa vuorotellen.
5. Kysy itseltäsi: tuoko tämä tavara minulle onnea tai iloa? Jos vastaus on kielteinen, luovu tavarasta.
6. Kiitä tavaraa hyvistä palveluvuosista ja muista lausua kiitoksesi myös virheostoksille: “Kiitos että opetitte minulle tärkeän asian: tämän malliset housut eivät yksinkertaisesti sovi minun takamukselleni ja siksi saatte lähteä.”

KonMari-tekniikan avulla jäljelle jäävät ainoastaan ne tavarat, jotka tuottavat omistajalleen iloa. Jokainen kaapista löytyvä pusero on kiva, jokainen paperi tarpeellinen, ja jokainen kirja sellainen, jonka oikeasti aikoo vielä lukea. Ja väittääpä Kondo myös muun elämän mullistuvan parempaan suuntaan, kun raaskii karsia ympäriltään ylimääräisen roinan, joka monessa kodissa kirjaimellisesti kaatuu päälle. Ajatukset saattavat selkeytyä ja uusi suunta löytyä - ja vain siksi, että raivasi kämppänsä kuntoon.

Harvoin hotkin mitään kirjaa niin fiiliksissä kuin Kondon siivousopasta. Malttamattomana käänsin sivua toisen perään ja suunnittelin omaa operaatiotani, jonka tiesin tällä kertaa onnistuvan. Hykertelin jo siitä ajatuksesta, kuinka heittäisin kylmästi kylppärin kaapista pois pahalta tuoksuvat body lotionit ja lahjaksi saadut avaamattomat etananuutevoiteet. Tiesin, että vaatekaappini ylähyllyllä majaansa pitää rikkinäinen diaprojektori, pieneksi käynyt ja saumasta ratkennut vanhojenpäivän puku, laatikollinen kirjeitä saksalaiselta kirjeenvaihtokaverilta vuosilta 1985-1987 ja kasa cd-romppuja.

Mitä ihmettä olin ajatellut säilyttäessäni kaiken tämän röynän? Ajattelinko todella viedä diaprojektorin korjattavaksi ja levittää iholleni päänsärkyä aiheuttavaa kosteusvoidetta? Lupasin itselleni, että jouluun mennessä talossani ei ole jälkeäkään edellämainituista. Rikkinäiset tavarat kaatopaikalle ja kierrätykseen kelpaavat eteenpäin. Miten vapauttava tunne jo nyt!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat tavaroiden järjestämistä.
2. Jos vihaat siivoamista.
3. Jos haluat lukea koukuttavan tarinan siivoushullusta. Varoitus: Into voi tarttua!


perjantai 4. joulukuuta 2015

Lauri Puintila: Kaappari Lamminparras

Syyskuun lopulla vuonna 1978 koko Suomi liimautui televisioruudun ääreen. Oli meneillään maamme historian ensimmäinen lentokonekaappaus, eikä kukaan olisi voinut kuvitella, että omassa lintukodossamme voisi koskaan tapahtua mitään tällaista.

Lauri Puintilan tietokirja Kaappari Lamminparras: Suomen ensimmäisen konekaappauksen tarina (2010 WSOY) käy läpi kaappauksen vaihe vaiheelta yksityiskohtaisen koukuttavasti ja kertoo samalla mielenkiintoisesti ilmailun historiasta.

Oululainen liikemies Aarno Lamminparras on joutunut pattitilanteeseen. Häntä epäillään petoksesta ja velkojat ovat jo ovella. Avioliitto natisee liitoksissaan ja viina maistuu liiankin kanssa. Jatkuvaa päänsärkyään Lamminparras yrittää taltuttaa rouskuttamalla monta pilleriä päivässä.

Syyskuun puolessa välissä Lamminpartaan päässä alkaa muhia idea Finnairin matkustajakoneen kaappauksesta. Hän varastaa tuttavaltaan aseen ja pakkaa salkuunsa puukon ja pätkän köyttä. Hortoiltuaan monta päivää Oulun keskustassa ja sen baareissa hän lähtee lopulta kohti Oulunsalon kenttää. Lauantaina iltapäivänä syyskuun 30. päivänä Lamminparras juoksee viimeisenä matkustajana lennolle AY 405. Tuntia myöhemmin hän kaappaa koneen.

Puintilan teos raportoi vetävästi kaappauksen vaiheista sekä miehistön ja panttivankien 20 tuntia kestäneestä piinasta. Vaikka Lamminparras näyttää miettineen tekoaan etukäteen, ei hänellä todellisuudessa ollut mitään suunnitelmaa siitä, miten hän kaappauksen toteuttaisi ja mihin hän teollaan pyrkisi. Kaapparina Lamminparras oli yhtä ailahtelevainen ja äkkipikainen kuin liikemiehenä ja ihmisenä muutenkin.

Puintilan kirja on tarina erään elämässään epäonnistuneen miehen epätoivoisesta teosta, mutta sen voi lukea myös ilmailuhistoriallisena katsauksena. Paljon on muuttunut 1970-luvun jälkeen, varsinkin lentoturvallisuuskulttuurissa. Enää ei lennolle voi lampsia ase povitaskussa, eikä ohjaamoon pääse vierailulle vaikka kuinka vakuuttelisi olevansa hyvissä aikeissa.

Tämän kirjan jälkeen pakkaa lennolle lähtiessään mielellään nesteet läpinäkyvään pussiin, riisuu turvatarkastuksessa jupisematta kellon, vyön ja kengät, eikä murise jos turvatarkastaja vielä kaiken kukkuraksi myllää matkatavarat läpikotaisin. Ihan hyvä niin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan epätoivoisen miehen epätoivoisesta teosta.
2. Jos ilmailun historia kiinnostaa sinua.
3. Jos pidät mukaansa tempaavista tietokirjoista.

torstai 26. marraskuuta 2015

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Mikko Porvali tunnetaan sotahistoriallisista tietokirjoistaan, joista Operaatio Hokki (2011) ylsi Tieto-Finlandia –ehdokkaaksi saakka. Minuun suurimman vaikutuksen on tehnyt Porvalin koskettavin teos Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sota-ajalta (2013), joka oli kuulemani mukaan myös aivan hilkulla päätyä Tieto-Finlandia –ehdokkaaksi vuonna 2013. Upeasta Rautasormuksesta voit lukea lisää täältä.

Rautasormuksesta vaikuttuneena otin innokkaasti lukulistalleni myös Porvalin jännäridebyytin Sinisen kuoleman kuva (2015 Atena) ja on sanottava heti alkuunsa, että kyllä Porvalilta hyvää fiktiotakin syntyy.  Teos aloittaa Viipuriin sijoittuvan Karelia noir –kirjasarjan eli jatkoakin on onneksi luvassa.

Sinisen kuoleman kuva sijoittuu vuoteen 1920 ja miljöönä on Viipuri. Sisällissodasta on kulunut pari vuotta, mutta sen varjo ei ole hälvennyt vielä mihinkään. Konkreettisimmillaan sodasta muistuttaa suuri määrä punaorpoja, joista osa koettaa pärjätä katulapsina ankeassa kaupungissa. Kieltolaki on voimassa, mikä ei suinkaan estä viinan kanssa lotraamista. Päinvastoin. Viinan ympärillä pyörii valtava salabusiness ja viinaa juodaan enemmän kuin koskaan. Eikä ketään oikeasti kiinnosta, saadaanko viinatrokarit kiinni vai ei.

Porvalin kirjassa poliisisankareita on kaksi. Saksassa poliisioppiaan kerryttänyt kirkasotsainen Jussi Kähönen sekä Lontoon poliisissa opiskellut ja säännöistä piittaamaton Salomon “Ekku” Eckert. Kaksikko saa ratkaistavakseen poliisikollegansa tukehtumiskuoleman ja tutkimusten edetessä miehet huomaavat joutuneensa vedetyksi mukaan Viipurin alamaailman välienselvittelyihin.

Porvali saa jännäristään kaksi isoa plussaa. Ensinnäkin hänen päähenkilönsä olivat mukavan erilaisia poliiseja: Kähönen liikuttavan sympaattinen ja oikeamielinen nuorukainen ja hänen vastaparinaan laillisen ja laittoman välillä keikkuva epäsovinnainen Eckert. Näiden herrojen elämään haluaa tutustua ehdottomasti uudelleen.

Toinen plussa tulee ajankuvasta. Porvalin kirjasta huokuu tarkka taustatyö ja 1920-luvun Viipuri levittäytyy lukijan eteen elävänä ja karheankamalana. Erityisen tarkasti Porvali kuvaa tuon ajan rikoksia, niiden tutkimismenetelmiä ja poliisin työtä ylipäätään. Ei ollut mitenkään erikoista, että poliisi sai 1920-luvulla surmansa rikollisia jahdatessaan. Poliisi oli vaarallinen ammatti.

Yksi pieni miinuskin on annettava. Sinisen kuoleman kuva ei ole kovin jännittävä jännityskirja ja välillä tuntui siltä, että juoni hukkui yksityiskohtaisen ajankuvan alle. Toivottavasti Karelia noir –kirjasarjan toinen osa nostattaa hiukset pystyyn ja tarjoilee koukuttavan juonen, jota on vaikea laskea käsistään. Porvalilla on kaikki edellytykset nousta Suomen rikoskirjailijoiden kärkeen.

Huom! Porvalin kirjasta innostuneen kannattaa ehdottomasti tutustua myös Rimpiläisen tietoteokseen Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta. Nämä kaksi 1920-lukua käsittelevää teosta täydentävät loistavasti toisiaan! Rimpiläisen teoksesta lisää voit lukea täältä.

Tartu tähän:

1. Jos Suomen historia on intohimosi.
2. Jos inhoat verellä ja raakuuksilla mässäilyä.
3. Jos haluat lukea hyvää ajankuvaa 1920-luvusta.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Tittamari Marttinen: Nainen joka söi napoleonin

Tittamari Marttisen kirja Nainen joka söi napoleonin (2015 Kirjapaja) on oikea hyvän mielen herkkupala. Marttinen käy kirjassaan läpi elämän pieniä iloja, joista ehtii nauttia joka päivä, jos vain muistaa raivata kalenteristaan vartin tai pari. 

Kenelläkään ei ole niin kiire, ettei koskaan ehtisi juoda rauhassa kupillista hyvää kahvia leivoksen kera, lakata varpaankynsiä keskittyneesti lempimusiikin soidessa taustalla tai tehdä jotain muuta itselle mieluista ja nautinnollista. Kiire on monasti oma valinta, ei ulkopuolelta asetettu pakko.

Marttinen haluaa kirjallaan osoittaa, että jokaisella meistä on 24 tuntia aikaa vuorokaudessa ja jokainen voi itse päättää miten tuntinsa käyttää. Työssä on toki käytävä ja untakin saatava, mutta jäljelle jää päivittäin hetkiä, joiden kohdalla voi tehdä valinnan. Tekeekö silloin jotain sellaista, joka tekee iloiseksi vai suorittaako jotain epämieluisaa tehtävää vain koska luulee sen kuuluvan omaan elämäänsä?

Marttinen kertoo kirjassaan omasta arjestaan, liiallisen kiireen täyttämistä vuosista ja niistä arkisista pikkuasioista, joista hän on oppinut vasta yli nelikymppisenä nauttimaan.  Siihen saakka hänkin posotti täysillä ja mietti, mikä ihme on, kun koko ajan väsyttää. Ihminen ei voi olla tehokas, jos koettaa olla koko ajan tehokas. Tehokkuus syntyy siitä, että pitää välillä taukoja – juo lasillisen kuoharia, ottaa torkut, venyttelee, lukee hyvää kirjaa.

Marttisen rehellisiä tunnustuksia ja oivalluksia lukee mielellään ja huomaamattaan alkaa itsekin pohtia sitä, mitkä oman elämän ikävät rönsyt voisi repiä irti ja mitä iloa tuottavia asioita voisi elämäänsä lisätä. Marttisen esimerkistä kävin heti laittamassa kuohuvan illaksi kylmään ja päätin soittaa saman tien ystävälleni, jonka kanssa rupattelusta tulee aina hyvälle mielelle. Huomenna teen jotain muuta inspiroivaa ja ihanaa.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, ettei sinun elämässäsi ole tilaa arjen luksukselle.
2. Jos haluat lukea sujuvan, hauskan ja kannustavan kirjan.
3. Jos olet kyllästynyt negatiivisuuteen ja kyynisyyteen.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

Mika Waltari tunnetaan tiiliskiven paksuisista historiallisista romaaneista, ja harva muistaa, että hän kirjoitti myös hienoja pienoisromaaneja. Niistä tunnetuin on psykologinen ihmissuhdetragedia Vieras mies tuli taloon vuodelta 1937.

Waltari osallistui teoksellaan WSOY:n järjestämään kirjoituskilpailuun ja voitti sen ylivoimaisesti. Kirjan ilmestymisen jälkeen alkoi kiivas sananvaihto lehtien palstoilla. Osa kriitikoista hehkutti kirjan olevan parasta Waltaria koskaan ja osa taas haukkui sen lyttyyn. Karmeaa moraalitonta kuraa, totesi moni.

Negatiivisimmin teokseen suhtautuivat ne, joille kirjan loppuratkaisu oli moraalisesti väärin tai liikaa. He eivät pystyneet lukemaan teosta kirjallisena taideteoksena, jonka tasoon viimeisillä juonenkäänteillä ei pitäisi olla näin suurta osuutta.  Nykylukijana kyllä ymmärtää kohun, jonka kirja karmealla lopullaan aiheutti ja samanaikaisesti voi yhtyä ylistäjien kuoroon: Vieras mies tuli taloon on pakahduttavan upea tarina.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun vieras mies tulee taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan. Talo on ränsistymään päässyt pieni talo maaseudulla, jossa majaansa pitää kaksi miestä ja nainen. Vanha isäntä, jonka fysiikka alkaa jo pahasti reistailla, mutta jonka järki leikkaa vielä terävästi. Nuori isäntä, joka makaa masentuneena ja alkoholisoituneena vätyksenä peräkammarissa. Nuori emäntä, joka sitkeästi hampaat irvessä pyörittää kaikkea. Vierasta miestä tarvitaan, koska emäntä ei selviydy talon töistä yksin.

Vieraan miehen saapuminen taloon aloittaa tapahtumaketjun, joka päättyy karmealla tavalla. Pitkään padottu viha, katkeruus ja toteutumattomat toiveet ryöpsähtävät esiin, eikä sen jälkeen ole enää paluuta entiseen. Henkilöhahmot syyllistyvät lopulta tekoihin, jotka taustat tietäen voi ymmärtää, muttei missään nimessä hyväksyä.

Waltari panee pienessä kirjassaan lukijan koville. Hän pakottaa lukijan miettimään omaa kantaansa tapahtumien kulkuun. Hän pakottaa pohtimaan, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Onko joissain rikoksissa olemassa lieventäviä asianhaaroja, jotka pitäisi ottaa huomioon tuomiota mietittäessä? Vai onko tappo aina tappo? Onko ihmisellä oikeus rakastua vai meneekö velvollisuus aina kaiken ohi? Mikä on ihmisen vastuu itsestään ja toisistaan?

Kirjallisen kohun seurauksena Waltari päätti kirjoittaa teokselleen jatko-osan, jossa avoimiksi jääneet asiat saatetaan lopullisesti päätökseen. Jälkinäytös ilmestyi seuraavana vuonna 1938 ja sen myötä kirjasota laantui. Moraalistit saivat huokaista helpotuksesta, kun syylliset pantiin telkien taakse. Waltaria puolustaneet taas saivat huomata, että kirjailija oli totisesti noussut aivan uudelle tasolle.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisista ihmissuhdekirjoista.
2. Jos sinulla on aikaa vain ohuelle klassikolle.
3. Jos haluat tutustua toisenlaiseen Waltariin.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Teemu Keskisarja: Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus

Suosikkihistorioitsijani Teemu Keskisarja pysyttelee tyylilleen uskollisena ja nostaa uusimmassa teoksessaan jälleen keskiöön taviksen historian hämärästä. Tällä kertaa hän on niukkoja arkistolähteitä tonkimalla muodostanut onnistuneen kokonaiskuvan kirvesmurhaaja Toivo Harald Koljosen elämästä, rikoksesta ja rangaistuksesta. Kirves (2015 Siltala) kertoo Koljosen tarinan mukaansa tempaavan vauhdikkaasti ja välillä unohtaa lukevansa tietokirjaa.

Toivo Harald Koljonen sai elämälleen melkoisen huonot kortit. Työläisperheen isä ryyppäsi, äiti raatoi ja lopulta tuli ero. Toivo-pojan oli aloitettava työt 12-vuotiaana ja jossain vaiheessa hän eksyi tai hakeutui itse rikollisille poluille. Näpistyksiä, varkauksia, vankeutta, karkaamisia, pahoinpitelyjä – näistä elementeistä oli Toivo Harald Koljosen elämä tehty.

Mikä sitten ajoi Koljosen sellaiseen hulluuteen, että hän huitoi kirveellä kuoliaaksi viisihenkisen Hakasen perheen sekä heidän naapurinsa Huittisissa maaliskuun 18. päivänä vuonna 1943? Oikeus totesi Koljosen psykopaatiksi ja ehkä huonolla ja olemattomalla kasvatuksellakin oli jotain tekemistä asian kanssa. 32-vuotias Koljonen teloitettiin saman vuoden lokakuussa ampumalla ja hän jää historiaamme viimeisenä kuolemaantuomittuna, jonka tuomio pantiin täytäntöön.

Keskisarjan vahvuus historioitsijana on hänen lennokkaassa kynässään. Hän osaa kirjoittaa hyvin ja uskaltaa käyttää rikasta kieltä. Kunnon historioitsian tapaan hän pitäytyy tiukasti faktoissa, eikä keksi omiaan, vaikka välillä tunnustaakin, kuinka joskus tekisi mieli täyttää aukot omalla mielikuvituksellaan. Mutta ei. Siihen hän ei sorru.

Keskisarja uskaltaa myös eläytyä tutkimuskohteisiinsa ja heittäytyä historian vietäväksi, eikä hänen asiantuntemuksensa siitä vähene. Päinvastoin. Lukijana voi vain ihailla sitä, kuinka joku osaa näin vähistä lähdemateriaaleista loihtia esiin kokonaisen ihmiskohtalon - melkein kuin täysverisen romaanin. Keskisarja jos kuka osaa totisesti herättää historian eloon.

Tartu tähän:

1. Jos elämän nurja puoli kiehtoo sinua.
2. Jos Suomen historia on intohimosi.
3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle historiateokselle.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Lukuneuvojana professori Jaakko Hämeen-Anttila

Jaakko Hämeen-Anttila toimii Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina ja on sen lisäksi hän hyvin tuottelias kirjoittaja. Hän on suomentanut itämaisia runoelmia ja kirjoittanut lukuisia kansantajuisia kirjoja islamista. Myös Koraanin ja Tuhannen ja yhden yön tarinoiden uusiin suomennoksiin voi tutustua Hämeen-Anttilan ansiosta.

Uusimman populaarin tietoteoksensa Hämeen-Anttila on kirjoittanut yhdessä toimittaja-ruokabloggaaja Venla Rossin kanssa. Nälästä nautintoihin: ruoan tarina (2015 Otava) vie lukijan makumatkalle historiaan ja todistaa monen nykyisen ruokamuoti-ilmiön olevan oikeasti vanhoja, jopa antiikinaikaisia.

Hämeen-Anttilan asiantuntijuus ulottuu monelle alueelle ja lukijanakin hän toteaa olevansa kaikkiruokainen. Nykykirjallisuudesta hän lukee lähinnä suomalaista kirjallisuutta, kun taas vanhemmasta kirjallisuudesta häntä kiinnostaa enemmän eurooppalainen kirjallisuus. Erityisenä suosikkinaan hän mainitsee brittiläisen 1800-luvun kirjallisuuden.

Omista suosikeistaan hän haluaa suositella blogini lukijoille näitä neljää:

Jaakko Hämeen-Anttila suosittelee:

1. Thomas de Quincey: Englantilaisen ooppiuminkäyttäjän tunnustukset (ilm. 1821/1822, suom. 2007 Savukeidas)

“Huumekirjallisuuden klassikko on kiehtovan itsekeskeinen kuvaus eksentrisen oppineen elämästä.”

2. Uuno Kailas: Runot

“Kailaan runoihin palaan aina uudelleen. Joukossa on paljon kevyttä kirjoittelua, mutta myös joitain kirjallisuutemme ilmaisuvoimaisimpia runoja.”

3. Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (2015 Gummerus)

“Uunituore kirja, joka on oikeastaan vielä luvun alla. Kirjailijan ensimmäinen romaani teki vaikutuksen vuonna 2011 ja tämä tuntuu olevan vielä valmiimpi teos.”

4. Persialainen Kuninkaiden kirja (ei vielä suomennettu)

“Myyttejä ja sankaritaruja täynnä oleva Iranin kansalliseepos tuhannen vuoden takaa, johon olen yhä uudestaan palannut niin lukijana kuin tutkijanakin. Ja kääntäjänä myös: kirja ilmestyy Otavalta keväällä 2016.”

Hyviä lukuelämyksiä!