torstai 28. maaliskuuta 2013

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden


”Ei hän halunnut ymmärtää kaikkea. 
Se mikä oli ennen ollut selvää, muuttui sotkuiseksi, kun alkoi ymmärtää.”

Lenne ei oikeastaan haluaisi vielä olla iso poika. Hän haluaisi, että äiti ottaisi syliin, pörröttäisi tukkaa ja sanoisi omaksi poropojakseen. Silloin tuntuisi turvalliselta ja mukavalta. Toisaalta isän kanssa on kiva puuhastella miesten juttuja: ajaa mönkijällä erämökille, sytyttää tulet ja kuunnella ukkojen ronskeja juttuja. Iltaisin äiti ja isä aloittavat riitelyn. Lenne painaa päänsä tyynyyn, eikä haluaisi kuulla. Hän haluaisi, että asiat olisivat kuin ennen. Ennen oli hyvin.

Mooses Mentula on kirjoittanut hienon tarinan pohjoisen ihmisistä, jotka yrittävät kukin tavallaan selviytyä menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa. Isän kanssa kahden (WSOY 2013) on tarina yksinäisyydestä ja toteutumattomista toiveista. Se on tarina patoutuneista tunteista ja rakkaudenkaipuusta. Se on tarina isistä, pojista ja isättömistä pojista. Se on tarina siitä, kuinka ihminen käpertyessään syvälle omaan tuskaansa ei enää pysty näkemään itsensä ympärille. Sen seurauksena ajaudutaan tilanteisiin, joista ei enää ole helppoa ulospääsyä. Ja surullisinta tässä kaikessa on se, että eniten kärsii pienin ja haavoittuvaisin.

Yleensä Lapista kertovat kirjat ovat mielikuvieni mukaan olleet alkuvoimaisen hikisiä ja eritteistä tahmeita tarinoita. Mentula sen sijaan käsittelee lappilaisia ihmisiä ja elämänmenoa hienovireisen tyylikkäästi ja onnistuu silti saamaan aikaan verevän ja elämänmakuisen kertomuksen. Hän kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja mukaansa tempaavasti. Isän kanssa kahden on koskettava tarina elämisen vaikeudesta. Kunpa Mentula kirjoittaisi jo seuraavaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan ja todentuntuisen tarinan elämisen vaikeudesta.
2. Jos olet kotoisin pohjoisesta.
3. Jos haluat suosia suomalaista laatukirjallisuutta.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

A. J. Jacobs: Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä


Tuntuuko sinusta siltä, että olet ihan hukassa kaikenlaisten terveysneuvojen kanssa? 
Voita saa syödä. Voita ei missään tapauksessa saa syödä. Liiku matalalla sykkeellä. Liiku sykkeesi äärirajoilla. Liiku joka päivä vähän. Liiku joka toinen päivä paljon. Älä syö kalaa. Syö paljon kalaa. Juo jääkylmää vettä. Älä koskaan juo jääkylmää vettä. Karppaa. Älä karppaa. Suojaa kuulosi. Suodata vetesi. Nuku viileässä. Desinfioi kätesi. Älä desinfioi liikaa. Hengitä nenän kautta. Hanki kotiisi kultapalmu. Syö aamuisin kourallinen cayennepippureita.

Terveyttä edistäviä tutkimustuloksia esitellään meille lähes päivittäin. Ei kulu viikkoa, etteikö jossain mediassa kerrottaisi uudesta neuvosta, joka haastaa edelliset. Tulokset ovat kuitenkin keskenään kovin ristiriitaisia ja niitä on niin paljon, ettei perässä pysy. Mitä neuvoja kannattaa noudattaa? Mikä neuvo johtaa oikeasti parempaan terveyteen?

Amerikkalainen toimittaja A. J. Jacobs havahtui rapakuntoonsa sairastuttuaan vakavasti ja päätti toivuttuaan tulla mahdollisimman terveeksi - päästä varpaisiin. Ensin hän selvitti, mitä kaikkia tutkimustuloksia on olemassa. Listasta tuli 53 arkkia pitkä. Erilaisia ruokavalioitakin löytyi yli sata. Sitten hän halusi kokeilla niitä kaikkia. Kahden vuoden ajan Jacobs selvitteli ja testasi mitä ihmeellisempiä konsteja ja neuvoja ja kirjoitti kokemuksistaan tämän hulvattoman hauskan kirjan Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä (Nemo 2012).

Kunnon miestä lukee hymy huulilla ja välillä purskahtaa nauruun. Parissa kohtaa nauruni yltyi niin, että sain jo aikaan hämmentynyttä kulmakarvojen nostelua ja silmien pyörittelyä perheenjäsenissäni. Jacobs laittaa itsensä ronskisti likoon kokeillessaan kaikenlaisia nolojakin ohjeita ja kertoo myös epäonnistuneista kokeiluistaan lukijalle avoimen rehellisesti. Erityisen vitsikkäästi hän ruotii omaa ulkonäköään: ”Lisäksi olen lihava. En sairaalloisen läski, vaan sellainen jota kutsutaan laihaksi läskiksi. Olen vartalotyyppiä vuohen nielaissut python.”  Myös vaimolla on toisinaan suuria vaikeuksia suhtautua kokeiluihin, jotka väistämättä vaikuttavat koko perheen elämään.

Jacobsin kirjan suurinta antia on se, että hän saa sekalaisen terveystiedon sullottua yksien kansien sisään siten, että lukija pysyy koko ajan kärryillä. Hän osaa kirjoittaa vakavista asioista kansantajuisesti, ymmärrettävästi ja hervottoman hauskasti. Lukijan terveystieto lisääntyy vaivihkaa hauskan tarinan siivittämänä.

Tällaisia tiedettä reippaasti popularisoivia kirjoja tarvitaan lisää. Kumpi muuttaa sinun mielestäsi enemmän ihmisen epäterveellisiä elämäntapoja parempaan suuntaan: kuivakka tieteellinen asiateksti vai tunteisiin vetoava tarina miehestä, joka kokeili kaikkea? Aivan oikein. Tutkimustenkin mukaan muutos ihmisen asenteissa ja käyttäytymisessä saadaan aikaan vetoamalla nimenomaan tunteisiin ja erityisen tehokkaasti toimii tarina. Kunnon mies on juuri sellainen. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat saada alkusysäyksen elämänmuutokseesi.
2. Jos olet kiinnostunut ihmisen henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista.
3. Jos haluat lukea viihdyttävän tarinan miehestä ja pähkähullusta ideasta.

Huom! Jacobs on kirjoittanut kirjan myös siitä, kuinka hän yritti vuoden ajan elää kirjaimellisesti Raamatun oppien mukaan. Raamatullinen vuosi (Nemo 2010) on yhtä hulvatonta luettavaa.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua


Krista on ulkoisesti täydellinen, mutta sisäisesti epävarma sinkku. Hän odottaa elämänsä miestä, joka ottaisi kaiken käsiinsä ja näyttäisi suunnan. Kristasta olisi niin ihanaa, kun ei tarvitsisi itse päättää. Voisi vain mennä sinne, minne toinen määrätietoisesti ohjaa. Krista on tottunut odottamaan, valmistautumaan ja kuluttamaan aikaa. Mies tulee, muttei koskaan jää.

Kiira on nuori tyttö, joka on viettänyt vuoden Amerikassa ja palannut takaisin Suomeen. Hän on kokenut matkallaan jotain ainutlaatuista mutta joutunut myös hämmentymään ja pettymään. Suomessa hän ei tunnu löytävän paikkaansa, koska ei tiedä, missä se edes olisi.

Virpi Pöyhönen kietoo esikoisromaanissaan Hän rakastaa minua (WSOY 2013) nämä kaksi henkilöä yllättävästikin yhteen. Hän kirjoittaa isoista, vaikeista ja ihmistä repivistä asioista, mutta tekee sen poikkeuksellisen hienovaraisesti, jopa runollisesti. Pöyhösen tarinassa ei räkä roisku eikä hiki haise. Kaikki on kerrottu kuulaasti ja kauniisti, vaikka sisällä myrskyää ja raivoaa.

Läpipääsemätön teflonpinta kätkee molempien henkilöiden sisään epävarmuuden ja pelon. Kumpikaan ei uskalla ottaa paikkaansa. Kumpikin elää muiden kautta. Kumpikaan ei uskalla olla sitä, mitä on. Kumpikaan ei uskalla elää. Kirjan nimessä kiteytyy jotain hyvin olennaista. Hän rakastaa minua. Hänen on pakko. Tai muuten en ole mitään.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmalta Pöyhösen kirja tuntuu. Minä pidin tästä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kauniisti kirjoitetun tarinan rakastamisen vaikeudesta.
2. Jos etsit omaa tietäsi.
3. Jos haluat suosia kotimaista laatukirjallisuutta.

torstai 21. maaliskuuta 2013

William Golding: Kärpästen herra


William Goldingin Kärpästen herra (Otava 1960) on klassikko, joka kestää aikaa. Sen aihe ei vanhene, eikä teho vähene. Valitettavasti näyttäisi olevan niin, että niin kauan kuin me ihmiset täällä maapallolla olemme, Kärpästen herran kuvaamat tapahtumat ovat totta jossain. Tietyissä olosuhteissa ihmisestä tulee ihmiselle susi.

Kärpästen herra kertoo siitä, kun brittiläistä poikajoukkoa kuljettanut lentokone ammutaan alas ja pojat pelastautuvat saarelle keskelle Tyyntä valtamerta. Pojat ovat iältään 6-12-vuotiaita, ihan lapsia siis vielä. Vaikka he aluksi pelästyvätkin tapahtunutta, he ovat toisaalta lapsellisen riemukkaita siitä, että saisivat seikkailla ja selviytyä saarella keskenään ilman aikuisia. Kaikki tuntuu jännittävältä ja hauskalta  leikiltä siihen saakka kunnes poikajoukko jakaantuu kahtia. Sen jälkeen tapahtumista on leikki kaukana ja ote lukijankin kurkussa kiristyy.

Kärpästen herra on ahdistava ja karmea tarina siitä, kuinka valtaa käytetään väärin ja ahdistavuutta lisää se, että henkilöhahmot ovat kaikki lapsia. Osa viattomia pikkuisia ja osa häikäilemättömiä vallankäyttäjiä. Kärpästen herran voi lukea tarinana yhteisöistä tai valtioista, joissa ovat vallalla viidakon lait ja niitähän maailmassa riittää. Toisaalta kirjan voi lukea tarinana kiusaamisesta. Sekin on arkipäivää monissa kouluissa, kodeissa ja työpaikoissa – median harjoittamasta pilkkaamisesta puhumattakaan.

Kärpästen herra jos mikä on ajankohtainen - nyt ja sadan vuoden päästä. Valitettavasti.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea helppolukuisen ja juonivetoisen klassikon.
2. Jos inhoat kevyttä ja pinnallista kirjallisuutta.
3. Jos olet kiireinen, eikä sinulla ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

Huom! Vaikka Kärpästen herraa luetutetaan kouluissa, se ei missään nimessä ole pelkästään nuorten lukijoiden kirja.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Salla Simukka: Jäljellä


Emmi Aaltoa hävettää olla Potentiaali – onhan hän jo 15-vuotias. Lähes kaikki hänen ystävänsä ovat jo löytäneet oman erityislahjakkuutensa ja siirtyneet sitä vahvistavaan ryhmään. Emmin sisko todettiin Dramaatikoksi jo päiväkoti-iässä ja isoveljen harvinainen älykkyys oli tietenkin todiste Intellektuaalista. Emmi sen sijaan ei varmaan koskaan löytäisi itsestään mitään erityistä vahvistamisen arvoista. Hän olisi elämänsä loppuun saakka mitäänsanomaton, turha ja toivoton tapaus, ikuinen Potentiaali, jonka kohtalona olisi olla harmaata massaa.

Onneton Emmi karkaa kotoa ja toivoo salaa, että vanhemmat edes vähän huolestuisivat. Karkumatkan jälkeen kaikki onkin toisin, muttei ollenkaan niin kuin Emmi on haaveillut. Kaikki on paljon pahemmin, sillä ketään ei ole missään. Koko kaupunki on tyhjä.

Salla Simukka kirjoittaa teoksessaan Jäljellä (Tammi 2012) vetävän tarinan nuorille lukijoille. Hän rakentaa jännittävän juonen aran ja epävarman Emmin ympärille, joka etsii hämmentyneenä elonmerkkejä autioituneesta kaupungista. Vauhdikkaiden juonenkäänteiden edetessä Emmi löytää itsestään voimakastahtoisen nuoren naisen, joka uskaltaa tehdä päätöksiä ja toimia. Emmin hahmoon nuoruuden horjuvassa epävarmuudessa painiskelevan lukijan on helppo samaistua.

Simukka sijoittaa tapahtumat lähitulevaisuuden Suomeen, joka näyttäytyy armottomana paikkana niille, jotka eivät tiedä, mitä ovat tai mitä haluaisivat. Tulevaisuuden maailmassa ei ole tilaa epävarmoille haahuilijoille. Sen sijaan ihanteena on suoraviivainen ja tavoitteellinen eteneminen kohti kirkasta päämäärää. Simukan luoma Suomi taitaa olla täällä jo.

Tartu tähän:

1. Jos haluat kokeilla Nälkäpelin jälkeen jotain kotimaista.
2. Jos olet kiireinen nuori, etkä ehdi aloittaa paksua moniosaista sarjaa.
3. Jos sinua kiinnostaa tulevaisuuden maailma, missä kaikki on toisin.

Huom! Emmin tarina jatkuu kirjassa Toisaalla (Tammi 2012).

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Maarit Verronen: Varjonainen


Nainen hiipii laivaan jäniksenä. Hän ei voi ostaa lippua, koska hänellä ei ole passia. Vuosien mittaan hänestä on tullut taitava soluttautuja, eikä kukaan laivalla osaa epäillä, etteikö hän olisi tavanomainen risteilymatkustaja. Nainen unelmoi tavallisesta elämästä ihmisenä, jolla on nimi ja paikka maailmassa, muttei halua alistua vuosikausia kestäviin selvityksiin ja kuulusteluihin byrokratian rattaissa. Hän haluaa tehdä kaiken omalla tavallaan ja alkaa toteuttaa kylmäverisesti suunnitelmaansa, joka vaatii myös uhrinsa.

Maarit Verronen kertoo uusimmassa teoksessaan Varjonainen (Tammi 2013) hyytävän tarinan säälimättömästä ja laskelmoivasta naisesta, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Nainen toimii kuin tunteeton robotti: hän käyttäytyy korostetun loogisesti ja suoraviivaisesti, ei kiinny kehenkään ja ajattelee joka tilanteessa vain itseään ja omaa selviytymistään. Häntä ympäröi kivikova panssari, jonka läpi ei pääse kukaan. 

Verronen on onnistunut luomaan tarinaansa harvinaisen tunnekylmän päähenkilön - jopa niin kylmän ja luotaantyöntävän, että lukijan on vaikea saada sen vuoksi teoksesta minkäänlaista otetta. Varsinkin kun kirjan muutkin keskeiset henkilöt ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä, jää kirjan loputtua jäljelle välinpitämätön hämmennys. Koska päähenkilön pinta ei missään vaiheessa murene, on oikeastaan ihan sama, miten tälle käy. Pieni särö olisi voinut tehdä lukuelämyksestä täydemmän.

Verronen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, jota on helppo lukea. Hän on taitava kirjoittaja, joka osaa koukuttaa lukijan tarinaansa tasaisen varmasti. Minä jään kuitenkin odottamaan Verrosen seuraavaa, sillä tämä ei yllä hänen parhaimpiensa joukkoon.

Tartu tähän:

1. Jos pidät jännityksellä höystetyistä tarinoista.
2. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan, josta ei väsyneenäkään putoa kärryiltä.
3. Jos sinulla ei ole juuri nyt aikaa paksulle ja hitaalle kirjalle.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus


Fabrizio Collini, 67-vuotias työkaluntekijä, nousee hissillä luksushotellin viidenteen kerrokseen, koputtaa erään huoneen ovelle ja astuu sisään. Puoli tuntia myöhemmin hän poistuu huoneesta ja laskeutuu hissillä alas. Hän pyytää vastaanoton nuorta naista soittamaan poliisin huoneeseen 400, käy ontuen istumaan aulan sohvalle ja katsoo kuinka hänen kenkänsä ovat jättäneet kirkkaanpunaisen verivanan hotellin vaalealle marmorilattialle.

Nuori vastavalmistunut asianajaja Caspar Leinen saa jutun hoitaakseen. Syyllisestä ei ole epäilystäkään, sillä Fabrizio Collini tunnustaa kaiken. Syytä tekoonsa syytetty ei sen sijaan suostu paljastamaan. Kun Leinen sitten onnistuu pienen pientä johtolankaa seuraamalla selvittämään, miksi kunniallinen työmies on yhtäkkiä päättänyt tappaa, kääntyy tilanne aivan toiseksi. Uhrista tuleekin syytetty ja syytetystä uhri ja myös Leinen ymmärtää, mistä hänen työssään on oikeasti kyse:

”Vuosikausia hän oli kuunnellut professoreitaan, päntännyt lakeja ja opetellut tulkitsemaan niitä, hän oli yrittänyt ymmärtää rikosoikeutta – mutta vasta nyt, vasta hänen oman asiaesityksensä yhteydessä hän käsitti, että todellisuudessa kyse olikin jostain aivan muusta: kärsivästä ihmisestä.”

Ferdinand von Schirachin Collinin tapaus (Atena 2013) on eleetön ja tiivis tarina menneisyyden traumasta, joka ei jätä rauhaan. Se on koskettava oikeussaliromaani, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Kirjan keskiössä on yhden ihmisen elämänmittainen kärsimys ja se jos mikä riittää hyväksi tarinaksi. Aina siihen ei tarvita 500 sivua – joskus vähemmän on enemmän. Niin kuin tässä Collinin tapauksessa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät murhamysteereistä, mutta olet kyllästynyt poliisivetoisiin jännityskirjoihin.
2. Jos haluat lukea koskettavan ja surumielisen tarinan.
3. Jos pidät uskottavista jännitysromaaneista.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina


Joka päivä 36 suomalaista sairastuu muistisairauteen. Joka päivä myös näiden 36 ihmisen läheisten elämä muuttuu, sillä muistisairas ei selviä yksin. Hanna Jensen kirjoittaa teoksessaan 940 päivää isäni muistina (Teos 2013) siitä, kuinka hänen oma isänsä sai vuonna 2009 diagnoosin Alzheimerin taudista ja kuinka tämä diagnoosi mullisti myös Jensenin itsensä elämän.

Jensenin on kirjoittanut tärkeän, ansiokkaan ja koskettavan kirjan. Hän on ensinnäkin kerännyt yksien kansien sisään kaiken sen olennaisen sirpaleisen tiedon, mitä muistisairaan omainen tarvitsee, kun diagnoosi muistisairaudesta, yleensä aina hyvin yllättäen, tulee. Jensen joutui isänsä diagnoosin kuultuaan maanisen tiedontarpeen valtaan ja googletti, selvitti ja kyseli kaiken mahdollisen tiedon näistä sairauksista. Tämä kaikki tieto löytyy kansantajuisesti kerrottuna näiden kansien sisältä ja säästää muilta samassa tilanteessa olevilta valtavasti aikaa ja vaivaa.

Jensenin kirja ei ole kuitenkaan pelkkä informatiivinen tietopaketti, vaan se on myös äärimmäisen koskettava tarina isästä ja tyttärestä. Jensen ruotii kirjassa rehellisesti omia ristiriitaisia tunteitaan, eikä nosta itseään pyhimykseksi jalustalle. Hän kertoo rehellisesti, mutta äärimmäisen rakastavasti myös isästään, eikä anna sairastuneestakaan särötöntä kiillotettua kuvaa. Sen sijaan hän kertoo rehellisen koskettavasti kahdesta kokonaisesta ihmisestä, joiden suhde toisiinsa vain syveni diagnoosin jälkeen.

Jensenin kirjan yksi suurimmista ansioista on se, että hän muistuttaa lukijaa siitä, että muistisairaudesta voi seurata myös jotain hyvää: jotain sellaista, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman sairautta. Se ei ole aina pelkkää syöksyä pimeään, vaan voi riisua osapuolet kaikesta turhasta menneisyyden painolastista ja antaa mahdollisuuden uuteen alkuun. Jensen sai tutustua isään, jollaista hän ei ollut koskaan tuntenut. Siitä hän on äärettömän kiitollinen.

Tartu tähän:

1. Jos tarvitset helposti lähestyttävää tietoa muistisairauksista.
2. Jos työskentelet muistisairaiden parissa.
3. Jos haluat lukea liikuttavan tarinan isästä ja tyttärestä.

Huom! Kirjan toivoisi osuvan myös mahdollisimman monen päättäjän käteen, sillä muutama esimerkki muistisairaan kohtelusta on järkyttävää luettavaa. Esimerkiksi ylimääräinen vuodepaikka löytyy sairaalasta, kun muistisairas käy ensin kotonaan kaatumassa.  

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Seppo Jokinen: Suurta pahaa


Innostuin vanhasta kotikaupungistani Tampereesta niin paljon, että päätin Kirstilän kirjan jälkeen tutustua ensimmäistä kertaa myös komisario Koskiseen. Tämä Seppo Jokisen luoma hahmo on selvitellyt rikoksia Tampereella jo seitsemässätoista teoksessa, joista uusin Hervantalainen ilmestyi vuonna 2012. Minä aloitin tutustumiseni kuitenkin vähän vanhemmasta teoksesta Suurta pahaa (Karisto 2004) ja täytyy sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt.


Minulla oli entuudestaan kolme ennakkoluuloa Jokisen kirjoja kohtaan:

1. Ensinnäkin luulin niiden olevan aivan liian miehisiä ja ronskeja minun makuuni. Vaikka kaikki keskeiset henkilöt ovatkin kirjassa miehiä ja asioita katsotaan miehen näkövinkkelistä, eivät Jokisen hahmot olleetkaan mitään alatyylisiä vitsejä laukovia ärsyttäviä machoja. Komisario Koskinen on tavallisuudessaan suorastaan hurmaava.

2. Toiseksi luulin, että kirjat ovat puuduttavia kuvauksia poliisin tylsästä arjesta. Eivät olleet sinne päinkään. Vaikka kirjassa ei olekaan liiemmälti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, juoni etenee ja lukijan mielenkiinto pysyy yllä viimeisille sivuille saakka, eikä tylsyydestä ole tietoakaan.

3. Kolmanneksi luulin, että Jokisen kieli on kömpelöä, mutta hänhän kirjoittaa kelpo suomea. Siinäkin olin väärässä.

Ihminen kehittelee itselleen kummallisia ennakkoluuloja. Pidän itseäni avarakatseisena ihmisenä ja yritän aina kirjaston hyllyillä ajatella mahdollisimman laajasti ja tarttua rohkeasti kaikenlaisiin kirjoihin. Siitä huolimatta huomaan jääväni jatkuvasti kiinni asenteistani milloin mitäkin kohtaan. Nyt jouduin myöntämään olleeni väärässä Seppo Jokisen suhteen. Suurta pahaa oli hyvä kirja.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hyvää kotimaista jännityskirjallisuutta.
2. Jos pidät realistisesta poliisikirjallisuudesta
3. Jos inhoat yliampuvia ja epäuskottavia juonenkäänteitä.

Huom! Jos miehesi pyytää sinua tuomaan kirjastosta jotain hyvää luettavaa itselleen, vie joku Jokinen.


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Pentti Kirstilä: Jäähyväiset rakkaimmalle


Kaunis nainen murhataan keskellä yötä. Annikki Kosken, entisen Miss Suomen, kurkku viilletään auki synkän palatsin pihassa Tampereen keskustassa. Joku näkee kaiken, muttei kerro näkemästään poliisille. Pikku hiljaa lukijalle paljastuu, että todistaja tuntee murhaajan ja murhatun. Kuka hän on? Miksi hän ei puhu?

Äreä komisario Hanhivaara alkaa selvitellä kaunottaren murhaa ja lukija pääsee ratkaisemaan rikosta, joka vaikuttaa aluksi ratkaisemattomalta. Todistajia ei ole, eikä motiivia löydy. Mutta sitten alkaa tapahtua, eikä mikään olekaan sitä, miltä aluksi näyttää. Pentti Kirstilä on kirjoittanut mukaansa tempaavan jännitysromaanin täydellisestä murhasta, jonka loppu yllättää lukijan täysin.

Vaikka Jäähyväiset rakkaimmalle (WSOY 1977) on kirjoitettu jo 1970-luvulla, se ei haittaa lukuelämystä lainkaan - oikeastaan päinvastoin. Oli virkistävää ja hauskaa lukea vaihteeksi jännityskirja, joka ei kerrokaan tästä ajastamme ja erityisen mukavaa oli seikkailla lukijana oman vanhan kotikaupungin Tampereen kaduilla.

Hivenen vanhahtava kieli antaa Kirstilän kirjalle nykylukijaa miedosti huvittavan pohjavireen ja toisaalta kirjaa lukiessa huomaa hämmästyttävän selvästi kuinka paljon tavat ja tottumukset ovat aikojen saatossa muuttuneet. Kirstilän kirjassa kirjoitetaan kirjeitä käsin tai kirjoituskoneella ja tupakkaa tupruteellaan ihan joka paikassa: kodeissa, kokouksissa ja jopa sairaalan ruokalassa. Talkkarit harjaavat pihaa ja avaavat ovia. Yhteyttä pidetään soittamalla puheluja puhelinkopeista, kun vain ensin löydetään se, joka toimii. Sellaistahan se tosiaan oli.

Välillä on piristävää törmäyttää itsensä lähimenneisyyteen ja se onnistuu hyvin, kun nappaa rohkeasti kirjaston hyllystä mukaansa jonkun vähän vanhemman kirjan. Minä viehätyin tästä kiehtovasta tamperelaisesta murhamysteeristä niin, että taidan lukea heti perään jonkun toisenkin Kirstilän kirjan. Valitse sinä vaikka joku sellainen, joka kertoo sinun vanhoista kotikulmistasi ja lähde hauskalle aikamatkalle omaan menneisyyteesi.

Tartu tähän:

1. Jos haluat päästä aikamatkalle 1970-luvulle.
2. Jos pidät murhamysteereistä, mutta inhoat raakuuksilla mässäilyä.
3. Jos haluat tutustua suomalaisen dekkarigenren varhaisempiin vaiheisiin.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Timo Parvela: Hyvän mielen iltasatuja


Perheessämme on viime aikoina menty nukkumaan aivan erityisen mukavissa tunnelmissa. Lapsi odottaa iltoja innokkaasti, koska silloin hän pääsee valitsemaan Timo Parvelan Hyvän mielen iltasaduista (WSOY 2012) sen, joka luettaisiin. Aikuinen odottaa iltoja yhtä innokkaasti, sillä Parvelan kirja on juuri sellainen lastenkirja, jota haluaa lapselleen lukea. Virpi Pennan värikkäät ja kauniit kuvat kruunaavat tämän hurmaavan lukuelämyksen.

Iltamme etenee nykyään aina samaa kaavaa noudattaen. Ensin avataan Parvelan kirja sisällysluettelon kohdalta ja mietitään pitkään ja hartaasti, mikä satu luettaisiin juuri tänään. Valittaisiinko joku jo luettu ja hyväksi todettu vai joku ihan uusi? Tähän käytetään vähintään kymmenen minuuttia. Sitten aloitetaan lukeminen. Kuvat tiiraillaan hyvin tarkkaan ja kaikki yksityiskohdat etsitään. Sivua ei saa kääntää, ennen kuin kuvasta on laskettu kaikki mahdollinen: savukiehkurat, vesipisarat, nauravat naamat, huopatossut, lumihiutaleet. Kun satu on luettu loppuun, se on selattava vielä uudestaan alusta loppuun niin että lapsi saa itse selittää, mitä missäkin kohtaa tapahtui.

Parvelan saduissa käsitellään lapsen arkeen kuuluvia lapsen kokoisia iloja, suruja ja pelkoja. Rapina seinän takana pelottaa, mutta onneksi isän ja äidin väliin pääsee aina turvaan. Pimeässä metsässä susi ulvoo pelottavasti, mutta vain siksi, koska pelkää itse pimeää. Päiväkodin ovela kiusaaja jää kiinni kolttosistaan ja muuttuu lopulta kiltiksi.

Arjen tutut pulmatilanteet hymyilyttävät välillä aikuislukijaa ja jos oma vanhemmuus on hukassa, kirjasta saa siihenkin tukea:

Miksi te aina saatte ja me emme? kysyi Anna.
Koska me olemme aikuisia ja te olette lapsia, vastasi isä.
Miksi me emme saa itse päättää kaikista asioista? kysyi Antti.
Koska te olette lapsia ja me olemme aikuisia, vastasi isä.
Miksi te sanotte aina kaikkeen: ei saa? kysyi Anna.
Koska te olette meille kaikista tärkeintä maailmassa, vastasi isä.

Parvelan saduissa korostetaan ystävyyttä, toisten auttamista sekä yhdessä olemista ja tekemistä. Ne ovat lämminhenkisiä lapsenkokoisia tarinoita ja myös hyvällä tavalla opettavaisia. Niitä on ilo lukea lapselle ja mikä tärkeintä, niissä on aina onnellinen loppu.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lapsellesi rauhallisia lämminhenkisiä tarinoita.
2. Jos haluat suosia kotimaista laatukirjallisuutta.
3. Jos haluat kehittää lapsen kielellisiä valmiuksia.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Grace McCleen: Ihana maa


"Ihmeitten ei tarvitse olla suuria ja ne voivat tapahtua mitä epätodennäköisimmissä paikoissa."

Ihana maa kertoo riipaisevan tarinan 10-vuotiaasta Judithista – tytöstä, joka on oppinut syyttämään itseään kaikesta. Arki ankaran, poissaolevan ja tiukasti uskonnollisen isän kanssa sujuu aina saman kaavan mukaan, johon ei paljon hauskuuksia kuulu: vain terveellisiä vihanneksia ja totista Raamatunlukua päivästä toiseen. Eikä Judithin elämä ole koulussakaan yhtään sen helpompaa, sillä erilaisena lapsena hän on joutunut luokkatovereittensa silmätikuksi, jota tönitään ja haukutaan päivästä toiseen. Onneksi on kuitenkin Ihana maa – Judithin kaikenlaisista roskista huoneeseensa rakentama pienoismaailma, jonka syövereihin herkkä ja hylätty tyttö voi paeta ahdistavaa elämäänsä.

Ihana maa on kirjoitettu onnistuneesti kymmenenvuotiaan äänellä. Judithin kamppailu henkisesti etäisen isän, armottomien koulukiusaajien ja oman sisäisen syyllisyyden kanssa koskettaa syvältä. Synkästä asetelmasta huolimatta tarinassa säilyy koko ajan se pieni positiivinen pohjavire, jonka ansiosta lukija voi luottaa siihen, että kyllä Judithille taitaa lopulta kuitenkin hyvin käydä. Vaikka ensin meinaakin käydä tosi huonosti...

Tartu tähän:

1. Jos pidät kirjallisuudesta, joka koskettaa.
2. Jos inhoat pinnallista hömppää.
3. Jos haluat kirjan, jota voi lukea kätevästi pienissä pätkissä (luvut ovat tosi lyhyitä).

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.