Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

”Ei hän halunnut ymmärtää kaikkea. 

Se mikä oli ennen ollut selvää, muuttui sotkuiseksi, kun alkoi ymmärtää.”

Lenne ei oikeastaan haluaisi vielä olla iso poika. Hän haluaisi, että äiti ottaisi syliin, pörröttäisi tukkaa ja sanoisi omaksi poropojakseen. Silloin tuntuisi turvalliselta ja mukavalta. Toisaalta isän kanssa on kiva puuhastella miesten juttuja: ajaa mönkijällä erämökille, sytyttää tulet ja kuunnella ukkojen ronskeja juttuja. Iltaisin äiti ja isä aloittavat riitelyn. Lenne painaa päänsä tyynyyn, eikä haluaisi kuulla. Hän haluaisi, että asiat olisivat kuin ennen. Ennen oli hyvin.

Mooses Mentula on kirjoittanut hienon tarinan pohjoisen ihmisistä, jotka yrittävät kukin tavallaan selviytyä menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa. Isän kanssa kahden (WSOY 2013) on tarina yksinäisyydestä ja toteutumattomista toiveista. Se on tarina patoutuneista tunteista ja rakkaudenkaipuusta. Se on tarina isistä, pojista ja isättömistä pojista. Se on tarina siitä, kuinka ihminen käpertyessään syvälle omaan tuskaansa ei enää pysty näkemään itsensä ympärille. Sen seurauksena ajaudutaan tilanteisiin, joista ei enää ole helppoa ulospääsyä. Ja surullisinta tässä kaikessa on se, että eniten kärsii pienin ja haavoittuvaisin.

Yleensä Lapista kertovat kirjat ovat mielikuvieni mukaan olleet alkuvoimaisen hikisiä ja eritteistä tahmeita tarinoita. Mentula sen sijaan käsittelee lappilaisia ihmisiä ja elämänmenoa hienovireisen tyylikkäästi ja onnistuu silti saamaan aikaan verevän ja elämänmakuisen kertomuksen. Hän kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja mukaansa tempaavasti. Isän kanssa kahden on koskettava tarina elämisen vaikeudesta. Kunpa Mentula kirjoittaisi jo seuraavaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan ja todentuntuisen tarinan elämisen vaikeudesta.

2. Jos olet kotoisin pohjoisesta.

3. Jos haluat suosia suomalaista laatukirjallisuutta.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.