sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Englantilaisen Elly Griffithsin jännärisarjan idea on lupaava: sekoitetaan yhteen nykyaikainen rikostutkinta, arkeologia ja Englannin usvaiset suot ja rannat. Ilmeisesti Griffiths on tällä kombinaatiollaan noussutkin melko luetuksi kirjailijaksi kotimaassaan.

Risteyskohdat (2017 Tammi, suom. Anna Lönnroth) aloittaa sarjan vanhoihin luihin erikoistuneesta arkeologista Ruth Gallowaysta, jonka asiantuntemusta tarvitaan, kun Norfolkin perukoilta löytyy lapsen luuranko.

Rikospoliisi Harry Nelson pelkää, että luut kuuluvat kymmenen vuotta sitten kadonneelle paikalliselle pikkutytölle, jonka tapausta hän on yrittänyt siitä lähtien ratkaista, mutta Ruth toteaa luiden olevan tuhansia vuosia vanhoja. Vähän luulöydöksen jälkeen katoaa jäljettömiin toinen pikkutyttö. Harry Nelsonin on löydettävä tyttö ennen kuin on liian myöhäistä.

Parasta Griffithsin romaanissa on Ruth Gallowayn hahmo. Hän on naimaton ja lapseton nelikymppinen humanisti, joka elelee pienessä ränsistyneessä talossan kahden kissansa kanssa ja tuskailee pulskistunutta olemustaan. Kukaan ei usko, että hänen edellinen miessuhteensa päättyi Ruthin omasta aloitteesta – olihan Peter melkoisen hyvä saalis Ruthin kaltaiselle maalaishiirelle.

Muiden näkökulmasta Ruthin elämä näyttää surkealta, mutta Ruth itse on aika tyytyväinen eloonsa. Hän nauttii luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta, rakastaa työtään yliopistolla, eikä tunne tarvitsevansa elämäänsä ketään toista – ei ennen kuin tapaa komisario Nelsonin. Mutta Nelson on naimisissa, eikä siitä mitään tulisi. Lukija kuitenkin aavistaa alusta saakka, että jotain näiden kahden välille juonen edetessä vielä kehkeytyy.

Ruthin hahmo on hyvä, ja romanttinen sivujuonikin toimii, mutta kirjassa on myös puutteensa. Alku tuntui niin kömpelöltä, että meinasin jättää lukemisen siihen. Alusta puuttui myös imu, jolla jännityskirjan lukija naulitaan paikoilleen.

Myös kirjan rakenne tuntui toisinaan liian laskelmoidulta ja tutulta: aivan kuin Griffiths olisi käyttänyt apunaan jotain valmista netistä löytyvää jännityskirjan perusreseptiä, jossa neuvotaan yksityiskohtaisesti, kuinka monta epäilyttävää hahmoa kirjassa on oltava ja missä kohtaa juonta heidät kannattaa tuoda mukaan kuvioihin sotkemaan lukijan aavistuksia.

Myös suomennokseen olisi pitänyt ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota, sillä kielikorvani särähteli pahasti monessa kohdassa.

Näistä heikkouksista huolimatta Ruth Gallowayn elämään Englannin takamailla kannattaa kyllä tutustua, sillä mainio päähenkilö kannattelee koko tarinaa. Kirjasarja miellyttää ainakin niitä lukijoita, joita yhteiskunnallinen ja kovaksi keitetty pohjoismainen jännäritarjonta tökkii. Agatha Christien ahmijat ilahtunevat myös.  

Tartu tähän:

1. Jos rakastat perinteistä brittijännitystä.
2. Jos haluat lukea jännärin ripauksella romantiikkaa.
3. Jos et piittaa kielellisestä kömpelyydestä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Albert Edelfeltin ja muiden kultakauden taiteilijoiden työskentely ja hengailu 1800-luvun lopun Pariisissa on kuulunut kiinnostuksen kohteisiini aina. Siksi sinnittelin ja päätin lukea Venla Hiidensalon uuden romaanin vasta pääsiäisen pyhinä, jotta saisin nautiskella lempiaiheeni parissa ihan rauhassa.

Koska olin lukenut lähes kaikki Hiidensalon käyttämät lähteet jo aikaisemmin, takaraivossani jyskytti pieni pelko siitä, onko Hiidensalo saanut tuotua romaaniinsa jotain uutta, ja ennen kaikkea sellaista imua, joka pitäisi lukijan tyytyväisenä, vaikka Edelfeltin elämän kulku sinänsä olisi jo tuttua juttua.

Onnekseni en joutunut pettymään yhtään. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi (2017 Otava) on kerrassaan nautinnollinen taiteilijakuvaus, jonka viimeisillä sivuilla tekee mieli hidastella, jotta hieno tarina kestäisi mahdollisimman pitkään.

Hiidensalo käy kirjassaan läpi Albert Edelfeltin koko elämäntarinan pienestä pojasta kaikkien arvostamaksi kansallistaiteilijaksi. Hiidensalon kuva Edelfeltistä on toki pääpiirteissään tuttu, mutta samalla niin syvä, että vasta tämän romaanin myötä Albertista tuntuu tulevan lihaa ja verta oleva ihminen, ei pelkkä pönöttävä ja pölyinen muotokuva Ateneumin seinällä. Tunsiko ja kokiko Albert Edelfelt elämänsä itse juuri näin – sitä Hiidensalo ei tietenkään varmaksi tiedä – mutta lukijana on helppo sukeltaa mukaan juuri tähän kuvitteelliseen tulkintaan.

Albert on selvästi kirjan keskushenkilö, mutta lähes yhtä suureen rooliin nousevat naiset hänen ympärillään. Äiti näkee poikansa ihmeellisenä nerona, jonka eteen hän tekee kaikkensa ja unohtaa samalla tyttäriensä hyvinvoinnin. Tytärten tehtävänä on niin ikään tukea lahjakasta veljeä kaikessa ja siirtää itsensä ja unelmansa syrjään. Taitelijan vaimon funktiona on olla kaunis korunainen ja kannatella arkea niin, että mies saa maalata ja olla luova. Voisi luulla Albertin olleen muikean tyytyväinen tilanteeseen palvottuna kaiken keskipisteenä.

Tiedetään kuitenkin, että suuren taiteilijan yksityiselämä, johon romaani kiinnostavasti keskittyy, oli onnetonta. Luovuus oli hukassa aika ajoin ja rahapula vaivasi. Ristiriita tukijoiden miellyttämisen ja taiteellisen vapauden kanssa oli jatkuvasti läsnä. Avioliitto kylmäkiskoisen mutta säädyltään sopivan Ellanin kanssa oli alusta lähtien iso virhe. Mallien kanssa sentään oli säpinää, mutta vanhemmiten köyhien naisten hyväksikäyttäminen alkoi ällöttää jo taiteilijaa itseäänkin. Suuri ja palava rakkaus oopperalaulajatar Aino Acktéta kohtaan jäi sekin lopulta täyttymättä.  

Albert Edelfeltistä muodostuu tarinan edetessä ristiriitainen ja sitä myöten hyvin kiinnostava ja aidonoloinen kuva. Toisaalta hän näyttäytyy ylimielisenä yläluokan edustajana, joka nostaa itse itsensä jalustalle suomenkielisen rahvaan yläpuolelle. Hän on myös ällöttävä elostelija, joka lähestulkoon pakottaa jotkut mallinsa sukupuoliyhteyteen kanssaan ja hylkää naiset sitten kylmästi sivuun tarpeettomina.

Mutta on hän toisaalta vähän surullinenkin hahmo. Hän koettaa kovasti miellyttää kaikkia läheisiään, toteuttaa ympäristönsä vaatimuksia ja elää sellaista elämää, jota hänen kaltaiseltaan edellytetään. Koko elämänsä hän yrittää löytää rinnalleen naisen, jonka kanssa olisi hyvä ja jolle kelpaisi sellaisenaan, ihan tavallisena miehenä, ei minään palvottuna sankarina. Mutta sellaista onnea ei hänellekään suotu.

Kirjasta oli kiinnostavaa lukea myös 1800-luvun naiskuvasta ja naisten oikeuksista, joita ei tuohon aikaan juuri ollut. Naisen piti olla siveä, hiljainen ja huomaamaton. Tunteenpurkaukset leimattiin hysteriaksi. Mies sai mennä, miten huvitti – nainen ei tietenkään. Avioliiton ulkopuolinen raskaus oli naisen omaa syytä. Ja niin edelleen. Sadanvuoden takainen Suomi oli naiselle takapajula. Onneksi niistä ajoista on päästy pitkälle.

Hiidensalo on kirjoittanut verevän, täyteläisen ja loppuun asti hiotun romaanin Albert Edelfeltistä, josta voisi helposti luulla kirjoitetun jo kaiken. Uskallan nyt jo veikata, että Sinun tähtesi jää yhdeksi vuoden 2017 parhaista lukuelämyksistäni.

Tartu tähän:

1. Jos taide on intohimosi.
2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.
3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Ari Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen (2017 Tammi) ei ole tyypillinen jännäri. Siksi se on paljon parempi kuin moni muu ja pesee mennen tullen monet pohjoismaiset tusinadekkarit.

On Rädyn kirjassa tietenkin murha. Koulupojat löytävät radanvarresta nuoren ja kauniin teinitytön ruumiin. Pojat tunnistavat tytön Elina Lehtoseksi, luokkatoverinsa isosiskoksi. Yksi pojista, lempinimeltään Syyskuu, näkee harjanteen päällä miehen tuijottamassa alas poikiin ja on varma siitä, että tuo mies on murhaaja.  

Kirjassa on toki myös poliisi, joka yrittää selvittää murhaa. Rikoskomisario Eskelinen saa jutun tutkittavakseen, mutta se ei ratkeakaan hetkessä. Eskelisen työtoveri vaistoaa, ettei tämä ei ole suinkaan ainoa tapaus, vaan murhaaja on iskenyt useasti jo aiemminkin. Eskelinen lähtee seurailemaan toverinsa aavisteluja, jotka osoittautuvat tietenkin oikeiksi.

Kirjassa on myös tapauksen entinen tutkinnanjohtaja, joka ei haluaisi, että mikään selviää, sillä ei kaikilla poliiseillakaan ole puhtaat jauhot pussissa.

Syyskuu ei kuulu luokan suosituimpiin poikiin, vaan häntä on aina pidetty kummallisena, pelottavanakin. Hän ei voi unohtaa Elinan kuolemaa ja jahtaa pakkomielteisesti itsekseen murhaajaa vielä 20 vuotta tapauksen jälkeen. Energiaa kuluu myös haaveiluun: Syyskuu on salaa rakastunut parhaan kaverinsa tyttöystävään, leiskuvahiuksiseen Tainaan ja se on vaarallinen asetelma se.

Rädyn kirja ei ole piinaavan jännittävä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sisältävä perusjännäri. Sen sijaan se on hitaasti kehittyvä ja pikkuhiljaa koukuttava tarina, jossa murhaajan selvittämisen ohella pääpaino on ihmiskuvauksessa. Siinä Räty onkin monta muuta dekkaristia taitavampi.

Syyskuu on kovia kokenut ja synkkyydessään sympaattinen hahmo, jonka taustan Räty jättää kutkuttavasti osittain auki. Teiniporukoiden valtataistelut on kuvattu niin aidosti, että omat teiniajat vuosikymmenten takaa heräävät henkiin. Myös Eskelisestä Räty on saanut luotua hyvän hahmon, muttei paljasta tästäkään kaikkea, vaan jättää osan langoista roikkumaan ilmaan, mikä on hyvä. Paha poliisi Hagman on puistattavan hirveä.

Räty vakuuttaa esikoisromaanillaan, jota on vaikea edes mieltää esikoiseksi. Niin hyvä se on.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.
2. Jos haluat lukea erilaisen jännärin.
3. Jos luulet, ettei kotimainen jännitys ole muun pohjoismaisen veroista.


Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

En tiedä, olisinko koskaan keksinyt etsiä käsiini Jarmo Ihalaisen romaania Mitä miehen pitää (2016 Atena), ellei eräs Riihimäen kirjaston kaunokirjallisuusekspertti olisi sitä minulle suositellut. En tiennyt Ihalaisesta mitään ennen sitä.

Ihalaisen kirja muistuttaa hieman teemoiltaan ja tyyliltäänkin Pasi Lampelan Kehää, josta kirjoitin viimeksi. Molemmat kirjailijat nostavat romaaninsa keskiöön nelikymppisen eronneen suomalaismiehen, joka räpistelee elämässään onnettomana eteenpäin. Molemmissa kirjoissa myös menneisyyden tapahtumat sidotaan kiinni nykymiehen elämäntarinaan ja tässä Ihalaisen kirjassa huomattavasti tiukemmin kuin Lampelalla.

Romaanissa liikutaan kahdella aikatasolla, joiden väliin mahtuu 100 vuotta. Opettajana työskentelevä Mika tuntee elämänsä valuvan hukkaan 2010-luvun Suomessa. Työelämää on jo nähty, eikä se enää ihmeemmin innosta. Ex-vaimon kanssa on jatkuvaa kahnausta lapsista. Uutta kiinnostavaa naisseuraa ei tunnu löytyvän mistään, vaikka Mika ravaa Tinder-deiteillä harva se ilta. Tätäkö elämä on tästä eteenpäin? Mihin onni katosi vai onko sitä koskaan vielä ollutkaan?  

Vuorotellen Mikan tarinan kanssa Ihalainen kuvaa huutolaispoika Kelpon elämää 1910-luvulta eteenpäin. Kelpon äiti ei pysty elättämään kaikkia lapsiaan ja luopuu pojastaan. Kelpo myydään taloon, jossa häntä kohdellaan kuin orjaa: ruokaa saa niukasti, remmiä sitäkin enemmän. Vaikka Kelpo pyörtyisi väsymyksestä lumihankeen, on töitä jatkettava. Sinnikäs Kelpo ei menetä toivoaan, vaan tekee mitä käsketään ja elämä kääntyy vuosien myötä pienin askelin paremmaksi.

Vaikka Mika ja Kelpo elävät tyystin erilaisissa ympäristöissä ja kamppailevat arjessaan hyvin erilaisten asioiden kanssa, on heillä myös paljon yhteistä. Rakkaudenkaipuu ei katso aikaa, eikä paikkaa. Itsekseen ja yksikseen pärjäävän miehen malli oli lujassa sata vuotta sitten ja nykyään. Molemmat miehet etsivät onnea ja toinen sen löytää, toinen ei.  

Kelpon tarinaa lukiessa ei voi olla hämmästelemättä sitä, miten julmaa elämä oli kaikkein köyhimmille itsenäisyyttään aloittelevassa Suomessa. Oli sattuman kauppaa, millaiseen taloon huutolaislapsi päätyi, eikä hänen hyvinvoinnistaan sen jälkeen huolehtinut kukaan. Hylätyn Kelpon selviytymistarina koskettaa syvältä ja sen rinnalla Mikan pyristelyt ja ongelmat nykymaailmassa tuntuvat väkisinkin hieman pinnallisilta ja turhanpäiväisiltä.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista ihmiskohtaloista.
2. Jos miehen elämä kiinnostaa sinua.
3. Jos haluat lukea sujuvan ja otteessaan pitävän tarinan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pasi Lampela: Kehä

Pasi Lampelan uutta romaania saattaa ensivilkaisulla luulla äijäkirjallisuudeksi. Kirjan kannessa nyrkkeilee lihaksikas mieshahmo; kirjan nimi tuo sekin mieleen nyrkkeilykehän ja takakansi paljastaa, että päähenkilönä on kuin onkin entinen nyrkkeilijä.

Kehässä (2017 WSOY) ei kuitenkaan nyrkkeillä fyysisesti juuri lainkaan, eikä Lampelan tyylikään ole äijämäisen ronskia. Sen sijaan romaani sisältää syvällistä ihmiskuvausta ja yhden menneisyyden kahlitseman nykymiehen elämäntarinan. Sitä ei kansikuvasta heti uskoisi.  

Kehä (2017 WSOY) kertoo reilu nelikymppisestä eronneesta Jarmosta, joka työskentelee taksikuskina. Miehen menneisyyteen kuuluvat lyhyt ura amatöörinyrkkeilijänä, liuta epäonnistuneita naissuhteita, alkoholismi ja kesken jääneet opinnot historiatieteessä. Jarmon välit vanhempiinsa ovat väkinäiset, ystäviä hänellä ei juuri ole, mutta vakituinen suhde opettajana työskentelevään Lauraan on sentään kestänyt jo kuusi vuotta.

Elämä tuntui Jarmosta kohtalaisen hyvältä. Yhtenä tavallisena arki-iltana hän alkaa kuitenkin vaistota itsessään jotain omituista ja menettää tajuntansa. Tutkimuksissa ei löydetä mitään ja lääkäri epäilee pyörtymisen johtuneen henkisistä syistä. Jarmo hämmentyy uutisesta ja pian hän huomaa, että kun ovi alitajuntaan on kerran avattu, ei sieltä hiipiviä ajatuksia ja torjuttuja muistoja pysty enää työntämään takaisin unohduksiin.

Teatteriohjaajana paremmin tunnettu Lampela on kirjoittanut melko koskettavan tarinan tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka havahtuu pakon edessä tarkastelemaan omaa elämäänsä ja alkaa kysellä itseltään tärkeitä kysymyksiä. Onko polku, jota olen tähän asti kulkenut, oikea vai väärä? Voiko vanhoista traumoista päästä koskaan lopullisesti irti? Millaiseksi haluan omaa tarinaani tulevaisuudessa kirjoittaa?

Lampela kuljettaa lukijaa rauhallisesti ja vähäeleisesti eteenpäin päähenkilönsä elämän käännekohdassa. Hän ei tarjoile lukijalle lopussa valmiita ratkaisuja, ei selviä vastauksia, eikä uudestisyntynyttä uljasta Jarmoa, joka olisi ravistellut itsensä irti vanhasta ja kiitäisi nyt uudenkarhealla moottoripyörällään kohti auringonlaskua. Siksi Jarmon tarina kiinnostaa ja tuntuu aidolta ja elämänmakuiselta.

Lampela sitoo eksyneen nykymiehen tarinan lomaan vielä toisenkin tarinan: traagisemman vuodelta 1918. Ilman sitäkin romaani olisi mielestäni toiminut hyvin.

Tartu tähän:

1. Jos pidät realistisista ja arkisista tarinoista.
2. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta.
3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

Voin syyttää Karl Ove Knausgårdia siitä, ettei blogissani ole tapahtunut viime aikoina mitään. Ahmaisin viime kesänä ensimmäisen osan Knausgårdin massiivisesta omaelämäkerrallisesta tilityksestä ja tammikuussa koukutuin kakkososaan niin pahasti, että päätin jatkaa koko sarjan kerralla loppuun saakka.

Urakasta selvittyäni kävin hakemassa kirjastosta itselleni Nina Hurman Yönpunaisen höyhenen (2013 Gummerus), jota ystäväni hehkutti historialliseksi rakkausdekkariksi. Genremääritelmä kuulosti niin mielenkiintoiselta, että halusin selvittää itse, mitä tuo tuollainen jännäri oikein sisältäisi.

Hurman romaanin päähenkilönä liihottelee 1920-luvun Helsingissä kaunis ja viehkeä Rouge, oikealta nimeltään Saimi Helainkari. Päivisin hän työskentelee myyjättärenä hattukaupassa ja iltaisin hänestä tulee Rouge, laulajatar, joka esiintyy hämyisissä salakapakoissa ja silmäätekevien yksityisjuhlissa.

Yllättäen Rouge joutuu vedetyksi mukaan murhatutkintaan, sillä Helsingin tunnetuin ravintoloitsija, Armas Gustafsson, surmataan kesken illanvieton ravintolassa, johon Gustafsson on vastikään palkannut Rouge’in esiintymään. Rikospoliisi Korpela alkaa tutkia tapausta ja epäilee teosta Rouge’in veljeä, Toivo Helainkaria.

Kuka murhasi Gustafssonin, on kysymys, joka ei Hurman romaanissa varsinaisesti kiinnosta ketään. Sen sijaan päähuomion varastaa neiti Helainkarin ja rikostutkija Korpelan välinen suhde. Kipinät sinkoilevat parin välillä heti ensitapaamisesta lähtien ja valtava vetovoima saa heidät hakeutumaan jatkuvasti toistensa seuraan. Lukija odottaa malttamattomana hetkeä, jolloin nuo kaksi vihdoin saisivat toisensa. Hurma päästää lukijan tuskistaan kirjansa loppupuolella – tietenkin! – ja saadaan murhakin selvitettyä.

Nina Hurma on kirjoittanut mehevän jännityskirjan romanttisen viihdekirjallisuuden ystäville. 1920-luvun Helsinki näyttäytyy päähenkilöiden ympärillä paheellisena suurkaupunkina, jonka varjoihin on helppo eksyä. Katuja, rakennuksia ja maisemia on kuvattu melko tarkasti ja se ilahduttanee helsinkiläisiä. Muuten ajankuva jää melko löyhäksi, muttei se haittaa tämänkaltaisessa, viihdyttävyyteen tähtäävässä kirjallisuudessa.

Koska Yönpunaisessa höyhenessä on enemmän rakkautta ja erotiikkaa kuin murhamysteeriä ja jännitystä, voisi kirjan sijoittaa kirjastojen hyllyissä pikemminkin rakkausromaanihyllyyn kuin varistyttöjen ja varjopoikien kylkeen jännärihyllyyn. Sieltä Hurman kirja löytäisi tiensä todennäköisemmin niiden lukijoiden yöpöydille, jotka tämänkaltaisesta kirjallisuudesta hurmaantuvat.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä.
2. Jos pidät historiasta.
3. Jos inhoat liian raakaa jännitystä

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Toisinaan elämässä tulee hetkiä, jolloin ei jaksa lukea mitään haudanvakavaa. Sellaisessa tilanteessa toimii hyvin vaikkapa Mikko Kalajoen uutuus Miesmuisti (2016 WSOY). Hulvaton tarina sai ainakin minut nauramaan ja viihtymään sohvannurkassa viimeiselle sivulle saakka.

Miesmuistin päähenkilönä sinnittelee nelikymppinen Arto Tiensuu. Hän työskentelee markkinointitoimistossa vanhan koulukaverinsa alaisena ja pyörii muutenkin kouluajoilta tutuissa porukoissa. 

Arto on hukassa. Työpaikalla hänen ohitseen kiilaavat parikymppiset diginatiivit, eikä pomokaan enää oikein jaksa uskoa Arton vanhanaikaisiin ideoihin. Töissä hän sentään vielä jotenkuten pärjää, toisin kuin kotonaan. Siellä pitää jöötä vaimo Pälvi, joka on ärsyttävin naishahmo, johon olen minkään kirjan sivuilla pitkään aikaan törmännyt.

Pälville ei kelpaa kerrassaan mikään. Arto puhuu väärin, tekee kaiken väärin. Pälvi mäkättää Artolle aamusta iltaan ja miesparka yrittää epätoivoisesti toteuttaa kaikki Pälvin päähänpinttymät remontoitavan omakotitalon skandinaavista henkeä huokuvasta ilmeestä pehmeänjämäköihin lastenkasvatusmetodeihin. Mutta teki Arto mitä tahansa, Pälvi on tyytymätön.

”Nykyään aamut alleviivaavat omaa riittämättömyyttäni. Ne edustavat tietoisuutta liian lyhyistä päivistä, liian pitkistä listoista ja liian monista asioista, jotka tajuaa kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tunnin kuluttua takaisin vaakatasoon päästessään edelleen tekemättömiksi.”

Arto kokkaa, pyykkää, nukuttaa lapset, niistää nenät ja siivoaa oksennukset. Pälvi liehuu illat milloin missäkin pippaloissa tai ottaa muuten omaa aikaa, jonka hän on tietenkin ansainnut, koska arki Arton kanssa on niin tavattoman työlästä. Pälvi jatkaa sättimistään ja lopulta Arton päässä naksahtaa.

Kalajoki kertoo päähenkilönsä kurjasta elämästä niin humoristisesti, että on pakko nauraa, vaikkei Arton ahdinko mikään naurun asia ole. Kirjan dialogi on nasevaa, eikä hauskuus synny ärsyttävistä sananmuunnoksista, vaan tilanteista, ihmisten erilaisuudesta ja tarkkanäköisistä nykyelämän havainnoista.

Kirjaa lukiessa alkaa pakostikin miettiä sitä, miten kohtuuttomia me naiset joskus miehiltämme vaadimme.

”Naisia on vaikea miellyttää. Pitää olla huomaavainan ja mukava, mutta ei kuitenkaan liikaa, täytyy olla hiukan kovis ja vähän renttu, mutta silti vastuuntuntoinen ja ryhdikäs. Pitää tuoda esiin herkkää ja runollista puoltaan, mutta samaan aikaan on oltava miehekäs, sopivan karvaisella ja lihaksikkaalla ja grillihiilen tuoksuisella tavalla. Täytyy avata ovia, mutta välillä paiskoa niitä.”

Miten kukaan tuohon pystyy? Riittäisikö vähempikin?

Tartu tähän:

1. Jos pidät hyvästä huumorista.
2. Jos suomalaisen nykymiehen elämä kiinnostaa sinua.
3. Jos tragikomedia on sinun lajisi.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Miten kirjoittaa kirjasta, joka tekee niin suuren henkilökohtaisen vaikutuksen, että tuntuu kuin siitä ei pystyisi sanomaan mitään? Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta (2013 Siltala) on sellainen kirja.

Kuumana heinäkuisena päivänä vuonna 1938 Iida kohtaa sillalla Eliaksen. Iida kysyy tietä apteekkiin ja Elias vastaa yhdellä sanalla. Sinä ohikiitävänä hetkenä Iida tietää, että tämä on menoa nyt. Tuon miehen hän haluaa ja Iida tietää, että he tapaisivat vielä.

Vuosikymmeniä myöhemmin Iidan sisar Edla makaa sängyssään ja miettii, mitä hän täällä vielä tekee. Kaikki muut ovat jo poissa, hän vain enää jäljellä. Muisti temppuilee jo, kukaan ei käy. Mielen varjoista astuu esiin välillä Iida, jota Edla ei haluaisi katsoa.

Jotain on tapahtunut tässä välissä, sen lukija tietää jo heti alussa. Juonipaljastukset jääkööt tähän.

Nousiaisen kieli on kirkasta ja runollisen kaunista, mutta kaikkein suurimman jysäyksen aiheutti tarina. Iidan ja Eliaksen välinen rakkaustarina on hienoin, kaunein ja surullisin tarina, mitä olen aikoihin lukenut.

Iida tietää, että tässä on se suurin onni. Hän on raudanluja, niin ehdoton asiastaan, että hänen varmuuttaan käy vähän kateeksi. Elias on hapuilevampi, sillä sellaiseen hän on tottunut, ei muutakaan osaa, mutta palaa aina uudestaan Iidansa luo.

Edlan onnettomuudeksi koituu syyllisyys, jota hän ei pysty enää pakenemaan. Muiden henkilöhahmojen onnettomuudeksi se, että he kelpuuttavat itselleen sen, mitä muilta jää, eivät osaa ajatella itselleen enempää. Vain Iidalle ja Eliakselle käy hyvin, vaikkei yhtään hyvin käykään.

Rakkaus, usko, toivo, suru, ystävyys, menetys ja syyllisyys ovat tämän huikean hienon tunnelmaromaanin teemat.

Tämän kirjan viimeisiä sivuja en ainakaan minä pystynyt lukemaan kuivin silmin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea suuresta rakkaudesta.
2. Jos rakastat kaunista kieltä.
3. Jos pidät tunnelmaromaaneista.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kimmo Ohtonen: Karhu: voimaeläin

Luontokirjat eivät varsinaisesti kuulu suosikkeihini, sillä niitä vaivaa yleensä liika yksityiskohtaisuus. Suden tassun koko senttimetreissä, hauen hampaiden lukumäärä tai västäräkin ruokavalio eivät kiinnosta niin paljon, että jaksaisin sellaisista kovin monta sivua lukea.

Kimmo Ohtosen Karhu: voimaeläin (2016 Docendo) on toisenlainen luontokirja, sillä  se kertoo karhuista ihmisen eli Ohtosen omasta subjektiivisesta näkökulmasta. Mielenkiintoisten karhutarinoiden lisäksi kirjoittaja kertoo lukijalle myös oman surullisen tarinansa ja ne kohdat kirjassa koskettivat erityisesti.

Ohtonen on aina tuntenut olevansa metsässä turvassa ja sinne hän on paennut väkivaltaisen isänsä tuntikausia kestäneitä raivokohtauksia. Eräänä kesäyönä hän kohtaa karkumatkallaan metsässä karhun. Se seisoo niin lähellä, että Ohtonen haistaa sen märän turkin ummehtuneen hajun. Karhu tallustelee edestakaisin ja alkaa raapia selkäänsä männynrunkoon, kun esitelläkseen kuusenjuurella kyyhöttävälle pikkupojalle ylivertaisia voimiaan. Sitten se jatkaa matkaansa ja poika uskaltaa taas hengittää.

Karhun kohtaamisesta tulee pojan elämän käännekohta ja hän ammentaa metsän kuninkaasta voimaa selvitä turvattoman lapsuutensa ja nuoruutensa läpi. Elämä kuljettaa nuoren miehen Englantiin, mutta veri vetää lopulta hänet takaisin Suomeen, metsään ja karhujen pariin.

Oman koskettavan elämäntarinansa lisäksi Kimmo Ohtonen kuvailee karhujen elämää niin elävästi, ettei kaltaiseni luonnosta vieraantuneen lukijankaan kiinnostus lopahda missään vaiheessa. Hän kertoilee mukaansa tempaavasti ja tarinallisesti karhujen sosiaalisesta elämästä, vuorovaikutuksesta, vanhemmuudesta, reviiritaisteluista ja parinmuodostuksen koukeroista. Lopuksi hän ottaa voimakkaasti kantaa karhujen salametsästystä vastaan.

Ohtonen kirjoittaa sujuvasti, välillä jopa runollisen kauniisti. Kirja sopiikin luettavaksi kaikenlaisille luontoharrastajille aloittelijoista ekspertteihin sekä kaikille niille, jotka etsivät elämälleen uutta suuntaa. Koska Ohtonen pohtii kirjassaan isoja asioita aina elämän tarkoitukseen saakka, teos toiminee hyvin myös elämäntaito-oppaana. Runsas ja upea kuvitus kruunaa lukunautinnon.

Tartu tähän:

1. Jos luonto on intohimosi.
2. Jos koskettavat tarinat kiinnostavat sinua.
3. Jos haluat tutustua tarinalliseen luontokirjaan.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Austin Wright: Tony & Susan

Kävin ennen joulua pitkästä aikaa elokuvissa ja Tom Fordin tyylikäs ohjaus elokuvassa Yön eläimet oli (tietenkin!) upea. 

Heti alusta saakka tarina tuntui hämärästi tutulta ja vartin verran elokuvaa katsottuani tajusin, että sen on pakko pohjautua Austin Wrightin romaaniin Tony & Susan (2011 Avain, suom. Mari Janatuinen). Lopputeksteistä selvisi, että näin on.

Wrightin romaani oli jäänyt mieleeni yhdestä kohtauksesta, jonka tunnistin elokuvasta heti. Kolmihenkinen perhe ajaa autolla läpi öisen Texasin. Tie on suora. Ketään ei näy missään. Pimeydestä auton kylkeen liimautuu kaksi muuta autoa, jotka hidastavat ja kiihdyttävät ja pakottavat lopulta perheen pysähtymään pientareelle. Rähjäisten ja agressiivisten nuorten miesten joukko alkaa ahdistella perhettä, jolla ei ole paikkaa mihin paeta.

Harva kirja on saanut minut pelkäämään, mutta Wrightin romaanin alun autokohtaus on pelottava. Ehkä siksi, että se on hyvin uskottava – niin voisi käydä kenelle tahansa. Miljööksi ei tarvita Texasia, vaan ihan tavallinen maantie jossain päin Suomea käy yhtä hyvin. Ei sielläkään ole ketään misään. Jostain voisi ilmestyä autollinen vihaisia tyyppejä kiusaamaan viatonta öistä kulkijaa.

Voimakkaan elokuvaelämyksen innoittamana hain kirjan kirjastosta käsiini ja luin sen uudestaan. Autokohtaus oli edelleen kammottava ja kirjassa vieläkin ahdistavampi kuin elokuvassa.

Kohtaus liittyy tarinan sisään upotettuun toiseen tarinaan: käsikirjoitukseen, jonka päähenkilö Susanin ex-mies on lähettänyt entiselle vaimolleen luettavaksi. Susan ei voi lakata lukemasta, sillä käsikirjoitus on järkyttävyydessään loistava ja kirjailijuudesta ikänsä haaveillut ex-mies Edward on selvästi vihdoin löytänyt oman ilmaisunsa.

Susanin oma elämä on yltäkylläistä ja onnetonta. Hän elää rikkaan miehensä rinnalla, mutta tuntee olonsa tyhjäksi. Työ ei anna hänelle mitään. Läheisiä suhteita ei juuri ole. Hän ei saa nukuttua öisin. Käsikirjoituksen lukeminen tuo entisen miehen elävänä takaisin kuin kahtakymmentä vuotta ei olisi ollutkaan ja saa Susanin sisäisen elämän suistumaan raiteiltaan.

Tom Ford on estetisoinut Wrightin romaanin niin uskomattoman hienoksi, että elokuvan jälkeen kirja tuntui lattealta, vaikka muistan ensimmäisen lukukerran olleen hyvä. Harvoin käy näin päin. Yleensä hyvän kirjan jälkeen elokuva on pettymys, mutta tällä kertaa elokuva vei voiton, autokohtausta lukuun ottamatta. Ei kirjakaan huono ole – kyllä se lukea kannattaa, mutta ehdottomasti ennen elokuvaa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät monitulkintaisuudesta.
2. Jos etsit erilaista jännitystä.
3. Jos avioliittotarinat kiinnostavat sinua.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Variksen Huvila (2016 WSOY) on hieno ja haikean surumielinen tarina nuoresta Raakelista, joka halusi elää omannäköisen elämän, muttei uskaltanut.

Eletään 1920-lukua Turun seudulla. Raakel on valmistunut ylioppilaaksi ja häntä kauhistuttaa ajatus tulevaisuudesta, jossa hän asuisi vanhempiensa peräkammarissa ikuisena ikäneitona. Ei ikinä sellaista, Raakel ajattelee, vaan itsenäisen naisen oma elämä, johon kenelläkään ei ole nokan koputtamista.

Pääsy yliopistoon suomen kieltä ja kirjallisuutta opiskelemaan avaa Raakelille oven haaveilemaansa tulevaisuuteen. Kirjallisuus on älykkäälle ja elämänjanoiselle Raakelille kaikki kaikessa ja hän ihailee ihmetellen Suomen ensimmäistä naisprofessoria Alma Söderhjelmiä, joka on juuri nimitetty virkaansa Åbo Akademiin. Ei Raakel itselleen ihan niin poikkeuksellista roolia haluaisi, mutta jotain omaa kuitenkin.

Kohtalo puuttuu peliin. Raakel rakastuu palavasti itsevarmaan taiteilijaan Aksel Korkeakorpeen, joka kosii häntä jo parin tapaamisen jälkeen ja vie Raakelin mukanaan huvilalleen kauas keskustasta.

Avioelämä osoittautuu aivan toisenlaiseksi kuin mitä Raakel on kuvitellut. Aksel liehuu pitkin pääkaupunkiseutua omissa porukoissaan ja intoutuu äärioikeistoaatteesta aina vain voimallisemmin. Raakel alkaa leikkiä kotia, sillä sitä häneltä nyt odotetaan. Pikkuhiljaa Raakel huomaa elävänsä vain muita varten ja unohtaneensa itsensä ja omat unelmansa.

Asetelma aviopari Raakelin ja Akselin välillä muistuttaa hivenen asetelmaa Maria Jotunin Huojuvassa talossa, vaikka Jotunin romaanissa avioliitto on helvetillinen ja ahdistavuus Huvilaan verrattuna potenssiin kymmenen. Raakelissa on kuitenkin ripaus enkelimäistä ja alistuvaa Leaa ja Aksel taas muistuttaa itsekkäässä narsismissaan ja kovuudessaan vähän Eeroa.

Tuula-Liina Variksen romaani on tarina yhdestä naisesta ja sitä kautta naisen asemasta tuon ajan Suomessa. Vaikka muutamat Alma Söderhjelmin kaltaiset poikkeuksellisen voimakastahtoiset yksilöt pystyivät jo murtautumaan ulos perinteisestä naisen roolista, ei sellainen vaihtoehto käytännössä ollut realismia suurimmalle osalle. Yhteiskunta odotti, että nainen menee naimisiin, tekee liudan lapsia ja omistautuu perheelleen. Pyykkää, kokkaa ja kiikuttaa tohveleita miehelleen.

Kun ihmiselle uskotellaan tarpeeksi monta vuotta, ettei kannata kurkotella ihmeitä, sitä alkaa helposti itse toteuttaa elämäänsä sen kaltaiseksi. Raakelilla on kaipuu tehdä toisin, mutta rohkeus ja kannustavat ihmiset ympärillä puuttuvat.

Tuula-Liina Varis kehystää Raakelin tarinan 1920- ja 1930-lukujen aateympäristöllä ja kuorruttaa sen kirjallisuusintoilijaa ilahduttavilla viittauksilla tuon ajan kirjallisiin seurapiireihin. Lisäplussan Varis saa entisajan sanastosta: traditsuuneista, vifteistä, sminkkauksesta, förkkeleistä ja ekstraordinääreistä baaleista.

Tartu tähän:

1. Jos naisen asema kiinnostaa sinua.
2. Jos pidät rauhallisesta tarinankerronnasta.
3. Jos inhoat pinnallista hömppää.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Humoristiset jännärit ovat harvassa. Yksi sellainen on Antti Tuomaisen Mies joka kuoli (2016 Like). Se kutkuttaa nauruhermoja enemmän kuin nostattaa jännityksestä tukkaa pystyyn. Ja hyvä niin!

Sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa kuolee kohta. Joku on ujuttanut salakavalasti myrkkyä hänen elimistöönsä jo pitemmän aikaa. Mutta kuka?

Onko syypää vaimo Taina, joka osoittautuu heti kirjan alussa petolliseksi pettäjäksi?

Vai onko syyllinen sienifirman nuori ja lihaksikas autonkuljettaja Petri, jonka kanssa Tainalla on villi suhde?

Hankintapäällikkö Raimon kanssa Jaakko on riidellyt usein. Yrittääkö Raimo raivata Jaakon tieltään?

Tai ehkä myrkyttäjiksi osoittautuvatkin kilpailevan sienifirman epäilyttävät omistajat, joista yhden huhutaan tappaneen jopa oman äitinsä ja vain siksi, että äiti paistoi silakoita ja poika hermostui kärystä? Tuon rinnalla Jaakon tappaminen olisi pientä.

Ennen kuin myrkky lamaannuttaa Jaakon sisäelimet, hänen on saatava selville, kuka haluaa päättää hänen päivänsä ja miksi?

Antti Tuomaisesta on kehittynyt vuosien varrella varsin omaperäinen jännityskirjailija. Mies joka kuoli on tyystin erilainen kuin hänen edellinen romaaninsa Kaivos (2015), joka oli tyyliltään lähempänä perusdekkaria. Sitä edellinen Synkkä niin kuin sydämeni (2013) taas oli ennen kaikkea viiltävän kaunis tarina äitiään kaipaavasta pojasta, jossa jännitysjuoni oli vain pienenä sivupolkuna. Ja sitä edellinen, Parantaja (2010), taas oli raju dystopia tuhoutuneesta tulevaisuuden Helsingistä. Yhdenkään kirjan perusteella ei ole voinut aavistaa, millaisen teoksen Tuomainen keksii kirjoittaa seuraavaksi.

Tässä uusimmassaan Tuomainen näyttää, että hänestä on myös humoristiksi. En muista lukeneeni jännityskirjaa, jonka parissa olisin naurahdellut näin paljon. Hihitystä saivat aikaan ennen kaikkea Tuomaisen käyttämät tarkkanäköiset ja tuoreet ilmaukset ja olihan juonikin epäuskottavuudessaan hivenen huvittava.

Tuomainen kuvailee muun muassa Jaakon työtoveria Ollia näin: Hän näyttää siltä miltä George Clooney näyttäisi, mikäli olisi syntynyt Haminassa, syönyt runsaasti hiilihydraatteja ja työskentelisi sienten parissa.

Tai toisen työtoverin kenkiä näin: Sannin jalka on kuin pienen eläimen: kengät niin kapeita ja lyhyitä, että niihin mahtuu minun näkökulmastani vain tassu.

Mies joka kuoli on nopealukuinen ja nautinnollinen lukuelämys niille, jotka pitävät nasevasta kielestä ja jotka eivät niinkään kaipaa jännäriltä jännitystä vaan leppoisaa viihdytystä.

Mitäköhän Tuomainen seuraavaksi kirjoittaa?

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt synkkiin ja yhteiskunnallisiin jännäreihin.
2. Jos haluat viihtyä!
3. Jos epäuskottavat juonenkäänteet eivät häiritse sinua.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Teemu Keskisarja: Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus

Jos Mikko Porvali on profiloitunut tahtomattaan miesten kirjailijaksi, kuuluu historioitsija Teemu Keskisarja samaan kategoriaan. 

Keskisarjan aiheet (väkivalta, teollisuuspamput, sarjamurhaajat ja nyt Carl Gustaf Mannerheim) eivät välttämättä houkuttele ihan jokaista naista hänen kirjojensa pariin, mutta niin soisi kyllä tapahtuvan. Kirjoittipa Keskisarja mistä aiheesta tahansa, minä ainakin olen lumoutunut.

Tänä syksynä ilmestyneessä teoksessaan Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (2016 Siltala) Keskisarja koettaa antaa vastauksen kysymykseen, miksi Mannerheimista tuli sellainen kuin hänestä tuli. ”Kukaan ei tipahda kansakunnan kaapin päälle noin vain kypsänä, tai jos tipahtaa, historioitsijalta unohtui jotain peruuttamatonta”, hän toteaa esipuheessaan ja lähtee sitten selvittämään erityisesti Mannerheimin nuoruusvuosia. Ne ovat jääneet aikaisemmilta tutkijoilta kunnolla koluamatta.

Mannerheimin lapsuus- ja nuoruusajoista löytyy yllättävän paljon alkuperäislähteitä toisin kuin monesta muusta suurmiehestä. Kun muut merkkihenkilöt tuhosivat varhaismuistojaan, Mannerheim tuhosi myöhempiä papereitaan. Omissa muistelmissaan hän kertoi omasta yksityiselämästään hyvin niukkasanaisesti.

Keskisarja on tonkinut arkistojen uumenista esiin ensin pienen rassukan, joka syntyi samana vuonna, kun Suomea ja koko Eurooppaa koetteli ankara kylmyys ja suoranainen nälänhätä. Louhisaaren kartanossa kuitenkin pärjättiin ja Gustaf sai syödäkseen. Pikkupoikana Gustaf oli sisaruskatraansa villein ja vallattomin, mutta sille touhulle tuli loppu, kun hänet lähetettiin seitsemänvuotiaana Helsinkiin kouluun – ilman vanhempiaan. Siellä hän ikävöi erityisesti äitiään, eikä kaipaus hellittänyt vielä teini-ikäisenäkään.

Entä Gustafin nuoruusvuodet sitten? Ne ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Kansakuntamme ikoni on ollut aivan samanlainen nuori koltiainen kuin kaikki muutkin. Hän oli rasavilli lintsari, joka houkutteli luokkatoverinsa pahantekoon muun muassa kivittämään säpäleiksi inhoamansa mamselli Gustavsonin ikkunaruutuja. Levoton poika sai opettajiltaan huutia ja äidiltään haukut.

Jos Gustaf eläisi nyt, hänen Wilmansa olisi täynnä punaisia merkintöjä: jatkuva vallattomuus, mumina tunnilla, ääneen nauraminen vastauksena opettajan huomautukseen, omapäiset huomautukset. Keskisarjan kirja lohduttaneekin niitä vanhempia, jotka joutuvat antamaan tämänkaltaisiin huomautuksiin jatkuvasti vastineita. Gustaf Mannerheimin esimerkki todistaa, että mahdottomastakin oppilaasta voi tulla vielä vaikka mitä!

Keskisarja pysyy tässäkin teoksessaan tyylilleen uskollisena. Hän kirjoittaa humoristisesti, väkevästi ja sanoo asiat suoraan ilman kohteliaita kiertoilmauksia. Sellaista tekstiä on ilo lukea.

Mannerheimin elämä näyttäytyy lukijalle kiehtovana, sellaisena kuin elämä kaikissa väreissään jokaisella meistä on. Vaikka sotamarsalkkamme syntyi kultalusikka suussaan, ei hänenkään elämästä vastoinkäymisiä puuttunut. Niistä huolimatta – tai ehkäpä juuri niiden ansiosta – hänestä tuli sellainen, mikä hänestä tuli.

Tartu tähän:

1. Jos pidät verevästä ja tarinallisesta tietokirjallisuudesta.
2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.
3. Jos sinusta tuntuu, ettei jälkikasvustasi tule yhtään mitään.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Pääsin lukemaan Mikko Porvalin Veri ei vaikene –romaanin (2016 Atena) etuajassa jo ennen sen ilmestymistä ja tykkäsin. Tapasin miehen kirjamessuilla ja sain kehua kirjaa henkilökohtaisesti. 

Hän kertoi, että hänen lukijakuntansa koostuu lähinnä eläkeikäisistä miehistä, mutta ei tätä hienoa Karelia noir –sarjaa nyt pelkästään eläkeläisille kannata jättää.

Veri ei vaikene on toinen osa historiaan sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa. Ensimmäisessä osassa poliisikaksikko Jussi Kähönen ja Salomon Eckert seikkailivat 1920-luvun Viipurissa, joka oli täynnä viinatrokareita, hämärähemmoja ja punaorpoja. He ratkaisivat poliisikollegansa salaperäistä tukehtumiskuolemaa, ja siitä tuli kirjan nimikin sinisestä kuoleman kuvasta.

Kakkososassa aikaa on kulunut kymmenisen vuotta ja eletään 1930-luvun alkua. Kähönen ja Eckert ovat edelleen Viipurissa ja saavat nyt tehtäväkseen selvittää, mihin on kadonnut heinjokelainen suutari Erik Mättö. Paikallinen maalaispoliisi on suhtautunut nihkeästi asian selvittämiseen ja tuttu poliisipari saa jutun hoitaakseen. Mutta mikä ihme tavallisen suutarin katoamisessa on niin tärkeää, että kaikki muut hommat on jätettävä sikseen?

Porvali kirjoittaa rauhallisesti, sujuvasti ja käyttää ilmaisuja, jotka sopivat historiaan sijoittuvaan tarinaan hyvin. Hän on myös saanut sarjansa toiseen osaan enemmän jännitettä ja jännitystä kuin ensimmäiseen. Mätön katoaminen, kyyditykset rajalle, poliittiset suhmuroinnit ja ääriliikkeiden nousu ovat myös kiinnostavaa luettavaa ja suurin osa totista totta. Jos haluaa tutustua itsenäisen Suomen alkuvuosien tapahtumiin, ilmapiiriin ja arvomaailmaan, kannattaa lukea Porvalia.

Erityisen tarkasti ja mielenkiintoisesti Porvali kertoo entisajan poliisin työstä, rikostutkinnan kehittymisestä sekä poliittisen johdon ja poliisin välisistä suhteista, jotka ovat aikaisemmin olleet varsin tulehtuneet. Porvali itse ei kumartele minkään ideologian suuntaan. Hän otti sarjansa ensimmäisessä osassa kriittiseen tarkasteluunsa maalaisliiton touhut; tässä toisessa osassa oikeiston tekemät typeryydet ja trilogiansa päättävässä osassa hän aikoo ruotia perin juurin vasemmiston hölmöilyt.  

Kähösen ja Eckertin yksityiselämien lisääntyneet koukerot ja naisasiat ilahduttivat myös minua: ihmissuhdekirjallisuuden ystävää. Eckert kaataa naisen kuin naisen, mutta kunnollinen ja kiltti Kähönen on loukussa onnettomassa avioliitossaan. Hyvässä tarinassa on aina oltava hahmo, jonka puolelle lukija asettuu. Tässä sarjassa se on Jussi Kähönen, jolle toivoo pelkkää hyvää.

Tartu tähän:

1. Jos pidät tositapahtumiin pohjautuvista tarinoista.
2. Jos inhoat raakuuksilla mässäilyä.
3. Jos olet kiinnostunut Suomen ja rikostutkimuksen historiasta.

Kirja on saatu luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön. 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisesta on tullut yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hänen esikoisromaaninsa Sinun jälkeesi, Max (2009) oli loistava, samoin seuraava Galtbystä länteen (2013). Romaani numero kolme, Säädyllinen ainesosa (2016 Teos) on yhtä hyvä kuin kaksi edellistä.

Eletään 1950-lukua. Saara elää itseään vanhemman ja tylsähkön aviomiehen Juhanin rinnalla. Pariskunta, johon kuuluu myös viisivuotias Elias-poika, on juuri muuttanut Helsinkiin, sillä Juhani on törttöillyt paikkakunnalla, jossa he aikaisemmin asuivat, eikä heidän ole mahdollista jatkaa enää elämäänsä siellä.

Saaran päivät täyttyvät kodin askareista. Hän hoitaa Eliasta, tekee ruokaa, pyykkää, silittää, kuuraa, päärmää ja koettaa laittaa kotia kauniiksi, vaikkei rahaa juuri olekaan. Hän tuntee irrallisuutta ja kaipuuta johonkin toisenlaiseen elämään, muttei osaa oikein sanottaa tunteitaan ja järkeilee itselleen, että tämä on sitä, mitä elämällä on hänelle tarjota, eikä hänen – mitättömän Saaran – pitäisi haikailla itselleen yhtään enempää.

Säpsähtelevä ja säikky Saara tutustuu kuitenkin yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, joka ottaa elämäntehtäväkseen johdattaa eteerisen kauniin naapurinsa pois pikkuruisesta elämänpiiristä, johon Saara on itsensä lukinnut. Epäsovinnaisen, itsenäisen ja maailmaa nähneen Elisabethin luona Saara tutustuu boheemiin elämään ja tulee vedetyksi mukaan jopa vakoilun salattuun maailmaan...

Parkkisen Säädyllinen ainesosa on ennen kaikkea tarina kahdesta naisesta, vapaudenkaipuusta ja vapautumisesta (– ja ruuasta!) 1950-luvun nainen ei suinkaan voinut tehdä, mitä milloinkin huvittaa, sillä kunnon naiselle oli varattu ainoastaan miehelleen omistautuvan perheenäidin rooli. Ja vaikka kuinka olisi ollut Elisabethin kaltainen maailmannainen, joka viis veisasi säännöistä, ei täydellinen vapaus ollut silloinkaan mahdollista. Avoin eroottinen suhde kahden naisen välillä oli tuohon aikaan vielä kriminalisoitu ja sitäkin teemaa Parkkinen avaa kirjassaan.

Parkkisen kirja sisältää monta tasoa, tarinaa ja ihmissuhdetta. Saaran ja Elisabethin suhde on yksi; toinen taas Saaran, Juhanin ja Eliaksen välinen; kolmas Saaran ja nuoruudenystävän Liisan; neljäs Elisabethin ja arvoituksellisen Izzyn, jolle Elisabeth kirjoittelee pitkiä kirjeitä. Ja onpa vielä erään salaisen illallisen menu-kortti, jonka joku haluaa omakseen. 

Parkkinen koukuttaa lukijan kiehtovaan tarinaansa kirjoittamalla ihanan rönsyilevää ja rikasta kieltä, jota on kuitenkin helppo lukea. Hän jakelee Saaran ja Elisabethin keittiöistä niin herkullisia reseptejä, että väkisinkin vesi herahtaa kielelle. Nälkä kasvaa tätä kirjaa lukiessa!

Tartu tähän:

1. Jos entisajan suomalainen kaupunkielämä kiinnostaa sinua.
2. Jos haluat koukuttua rönsyilevään tarinaan.
3. Jos rakastat hyvää ruokaa!

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Pierre Lemaitre: Irène, Alex ja Camille

Helsingin Sanomat listasi viime kesän kynnyksellä 24 jännityskirjaa, joista täydet viisi tähteä sai ranskalaisen Pierre Lemaitren jännäri Camille (2016 Minerva, suom. Sirkka Aulanko). 

Lemaitre tunnetaan jännäreitään paremmin Concourt-palkitusta romaanistaan Näkemiin taivaassa, mutta nyt kun olen tutustunut perin juurin hänen jännityssarjaansa, toivoisin totisesti lukijoiden löytävän hänet myös kirjastojen dekkarihyllyistä.

Hesarin hehkutuksen jälkeen hain tietenkin käsiini Camillen ja huomasin, etten voi aloittaa lukemista siitä. Camille on vasta kolmas ja viimeinen osa lyhyenlännästä rikoskomisariosta Camille Verhoevenista kertovassa sarjassa. Camillea ennen olisi siis tutustuttava sarjan ensimmäiseen osaan Irèneen ja toiseen osaan Alexiin.

Jouduin lukemaan nämä kaksi kuitenkin väärässä järjestyksessä, sillä Minerva on suomentanut kirjat kummallisesti aloittaen Alex-keskimmäisestä ja päätyen viimeisenä ensimmäiseen eli Irèneen. Onneksi luin päätösosan viimeisenä, sillä se olisi paljastanut aivan liikaa ensimmäisestä.

Jos voit, lue sarja järjestyksessä:

1. Irène
2. Alex
3. Camille

Irène ilmestyi Ranskassa jo vuonna 2006 ja trilogian keskimmäinen osa Alex nappasi heti ilmestyttyään vuonna 2011 liudan arvostettuja jännäripalkintoja. Camille sai niin ikään osakseen pelkkiä kehuja, eikä syyttä, sillä se täydentää sarjan on poikkeuksellisen hienosti. Kaiken kaikkiaan ranskalaistrilogia hyvä lisä suomennettuun jännärigenreen.

Irène tutustuttaa lukijan pariisilaiskomisario Camille Verhoeveniin, joka omaa terävän älyn lisäksi taitavat piirtäjänlahjat, jotka on perinyt taidemaalari-äidiltään. Verhoevenin erityisominaisuutena voisi myös mainita lyhyyden: mies on vain vähän yli 150 cm pitkä. Se ei näytä häntä itseään harmittavan, eikä estä tekemästä elämässä mitään.

Ensimmäisessä osassa Verhoeven kohtaa rikossarjan, joka yltää lopulta hänen yksityiselämäänsä saakka. Pariisilaisesta varastorakennuksesta löytyy kahden paloitellun naisen ruumiit. Murhaaja on matkinut teossaan Bret Easton Ellisin kirjaa American Psyco, minkä sivistynyt komisario Verhoeven tietysti heti älyää. Kirjailijaksi tituleerattu sarjamurhaaja alkaa mellastaa Pariisissa ja Verhoeven miehineen on aina askeleen jäljessä.

Lemaitren kolmikosta paras imu oli mielestäni keskimmäisessä osassa eli Alexissa. Se(kin) on raaka ja verinen kuten Irène ja kun sen kerran aloittaa, ei voi lopettaa. Tällä kertaa Verhoeven saa tutkittavakseen erään kauniin nuoren naisen sieppauksen. Lukija koukutetaan tapaukseen tehokkaasti, sillä Lemaitre kertoo vuorotellen naisen kauhunhetkistä ja poliisin tutkimuksista, jotka eivät näytä etenevän mihinkään. Lopulta mikään ei ole niin kuin lukija aluksi luuli.

Camille päättää sarjan loistokkaasti. Ensimmäisen osan tapahtumat eivät jätä Verhoevenia rauhaan ja hän joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä vielä kerran silmästä silmään.

Lemaitre kirjoittaa raaoista murhista, eikä epäröi roiskuttaa verta ja heitellä suolenpätkiä murhapaikoille. Samanaikaisesti hän kirjoittaa kauniisti, jopa runollisesti. Hän kertoo rakkaudesta – rakastumisesta ja rakastamisesta – kertakaikkisen hienosti.

Yhdyn mielelläni Hesarin hehkutukseen: Lemaitren jännärisarja on parasta pitkään aikaan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavaa jännitystä.
2. Jos et pelkää raakuuksia.
3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista on tässä! Maylis de Kerangalin Haudatkaa kuolleet, paikkaillaan elävät (2016 Siltala, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen) on niin uljasta kielellistä ilotulitusta, ettei tämän ranskattaren verbaalista lahjakkuutta voi kuin ihailla.

Kielellisen hienouden lisäksi kirjan tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä. Täyden kympin teos toisin sanoen!

Teinipoika Simon Limbres on lähtenyt parin kaverinsa kanssa rämällä pakettiautolla aamuyöstä meren rantaan. Aallot ovat sinä yönä erityisen hyvät. Pojat vetävät märkäpuvut ylleen ja surffaavat pari tuntia, kunnes kömpivät kohmeisina ja hampaat kalisten takaisin autoon. Simon istuu keskelle, eikä kiinnitä turvavyötä.

Matkalla auto ajautuu vasemmalle kaistalle, törmää valotolppaan ja pojat jäävät loukkoon ruhjoutuneeseen autoon. Simon Limbres on lentänyt törmäyksen voimasta päin tuulilasia ja hänen irrottamisensa autosta kestää kaksikymmentä minuuttia. Hänen sydämensä lyö yhä, mutta muuten hän on täysin tiedoton.

Sairaalassa Simonin auttamiseksi ei voida tehdä enää mitään. Poika todetaan aivokuolleeksi ja lääkärit alkavat suostutella äitiä ja isää antamaan luvan poikansa elinten käyttämiseksi toisten potilaiden hyväksi. Vanhemmille, joille pojan onnettomuudessa on jo tarpeeksi käsiteltävää, tilanne on vaikea.

Kerangalin teos on vuorokausiromaani ja siinä seurataan 24 tunnin ajan tapahtumia aivokuolleen Simon Limbresin ympärillä. Se käsittelee kouriintuntuvasti vanhemman tuskaa ja surua oman lapsensa menettämisestä. Siinä tarkastellaan sairaalahenkilökunnan tuntemuksia, kun nuoren potilaan eteen ei voida enää tehdä mitään. Se ottaa käsittelyyn myös lääkärien ja hoitajien väsymyksen sekä elinsiirto-operaatioiden täsmällisyyden ja kriittisyyden.

Kerangalin upeassa teoksessa on voimakkaampi imu ja intensiteetti kuin monessa jännärissä. Sydän (kirjaimellisesti!) jyskyttäen seuraa Simon Limbresin vahvan ja elinvoimaisen sydämen siirtämistä uuteen kehoon - toiselle ihmiselle, jolle Simonin kuolema antoi uuden elämän. Viimeiset sivut ovat lukijan juhlaa – niin huikaisevan hienosti Kerangal päättää kirjansa.

Suomentajille työ on varmasti ollut mieluinen mutta vaikea. Kerangalin lauseet ovat pitkiä (jopa yli sivun mittaisia!) ja polveilevia, mutta samanaikaisesti täysin ymmärrettäviä ja loogisesti eteneviä. Siltala on valinnut suomentajat oikein, sillä vain Ville Keynäksen ja Anu Partasen kaltaiset huipputaiturit voivat selvitä kunnialla tällaisesta urakasta.

Jos saan pyytää, lisää Kerangalia ja äkkiä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hiottua kieltä.
2. Jos pidät intensiivisistä tarinoista.
3. Jos haluat lukea laatua.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Törmäys (2016 Tammi) kolmesta tavallisen ihmisen kauhuskenaariosta. 

Ensinnäkin jokaisen autoilijan painajaisesta eli siitä, että vahingossa törmää liikenteessä yhtäkkiä eteen tulevaan ihmiseen ja tulee aiheuttaneeksi jotain peruuttamatonta. Toiseksi siitä, että joutuu itse kaaharin töytäisemäksi ja kolmanneksi siitä, miten kauhealta tuntuisi menettää oma lapsi.

Aamu ajaa uutta mustaa autoaan, näprää kännykkäänsä ja törmää pöyräilijään, joka syöksähtää hänen eteensä juuri silloin, kun hänen katseensa on suuntautunut luuriin. 

Parikymppinen Miro polkee pyörää ja kuljettaa tarakalla tyttöystäväänsä Nadjaa, eikä huomaa Aamun autoa. Miro lentää törmäysksen voimasta kauemmas katuun ja Nadja luiskahtaa auton alle. 

Suvi saa tietää tyttärensä kuolleen ja Miron äiti poikansa halvaantuneen loppuiäksi. Kenenkään elämä ei ole onnettomuuden jälkeen enää ennallaan.

Marttisen kirja kattaa ajanjakson onnettomuuspäivästä Nadjan hautajaisiin ja vuorotellen kirjailija sukeltaa päähenkilöidensä Aamun, Miron ja Suvin aatoksiin. Miro tuntee syyllisyyttä siitä, että selvisi. Aamun syyllisyys on vielä sitäkin musertavampaa. Hän toivoisi voivansa palata ajassa taaksepäin, jolloin voisi tehdä kaiken toisin ja jarruttaa ajoissa. Suvi suree lastaan niin voimallisesti kuin vain lapsensa menettänyt voi surra.

Marttisen kirja näyttää kauhistuttavalla tavalla, kuinka pienestä kaikki voi joskus olla kiinni ja kuinka sattumanvaraista elämä toisinaan on. Muutaman sekunnin vilkaisu kännykkään väärällä hetkellä voi muuttaa kaiken. Liian nopea vauhti pyöräillessä voi johtaa traagisiin seurauksiin.

Marttinen kirjoittaa kouriintuntuvan rehellisesti ja aidon oloisesti. Hänen henkilöhahmojensa tuska ja tunteet tuntuvat lukijasta oikeilta. Hän kirjoittaa tyylilleen uskollisena tavallisista ihmisistä ja luottaa siihen, että ”tavallinen” auto-onnettomuuskin riittää hyvin romaanin aiheeksi. Ei hyvään ja koskettavaan tarinaan sen ihmeellisempiä juonenkäänteitä välttämättä tarvita.

Marttisen kirjan jälkeen ei tee hetkeen mieli vaihtaa edes radiokanavaa ajaessaan.

Tartu tähän:

1. Jos tavallisten ihmisten tarinat kiinnostavat sinua.
2. Jos inhoat yliampuvia juonenkäänteitä.
3. Jos pidät koskettavista kirjoista.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.