maanantai 21. marraskuuta 2016

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Pääsin lukemaan Mikko Porvalin Veri ei vaikene –romaanin (2016 Atena) etuajassa jo ennen sen ilmestymistä ja tykkäsin. Tapasin miehen kirjamessuilla ja sain kehua kirjaa henkilökohtaisesti. 

Hän kertoi, että hänen lukijakuntansa koostuu lähinnä eläkeikäisistä miehistä, mutta ei tätä hienoa Karelia noir –sarjaa nyt pelkästään eläkeläisille kannata jättää.

Veri ei vaikene on toinen osa historiaan sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa. Ensimmäisessä osassa poliisikaksikko Jussi Kähönen ja Salomon Eckert seikkailivat 1920-luvun Viipurissa, joka oli täynnä viinatrokareita, hämärähemmoja ja punaorpoja. He ratkaisivat poliisikollegansa salaperäistä tukehtumiskuolemaa, ja siitä tuli kirjan nimikin sinisestä kuoleman kuvasta.

Kakkososassa aikaa on kulunut kymmenisen vuotta ja eletään 1930-luvun alkua. Kähönen ja Eckert ovat edelleen Viipurissa ja saavat nyt tehtäväkseen selvittää, mihin on kadonnut heinjokelainen suutari Erik Mättö. Paikallinen maalaispoliisi on suhtautunut nihkeästi asian selvittämiseen ja tuttu poliisipari saa jutun hoitaakseen. Mutta mikä ihme tavallisen suutarin katoamisessa on niin tärkeää, että kaikki muut hommat on jätettävä sikseen?

Porvali kirjoittaa rauhallisesti, sujuvasti ja käyttää ilmaisuja, jotka sopivat historiaan sijoittuvaan tarinaan hyvin. Hän on myös saanut sarjansa toiseen osaan enemmän jännitettä ja jännitystä kuin ensimmäiseen. Mätön katoaminen, kyyditykset rajalle, poliittiset suhmuroinnit ja ääriliikkeiden nousu ovat myös kiinnostavaa luettavaa ja suurin osa totista totta. Jos haluaa tutustua itsenäisen Suomen alkuvuosien tapahtumiin, ilmapiiriin ja arvomaailmaan, kannattaa lukea Porvalia.

Erityisen tarkasti ja mielenkiintoisesti Porvali kertoo entisajan poliisin työstä, rikostutkinnan kehittymisestä sekä poliittisen johdon ja poliisin välisistä suhteista, jotka ovat aikaisemmin olleet varsin tulehtuneet. Porvali itse ei kumartele minkään ideologian suuntaan. Hän otti sarjansa ensimmäisessä osassa kriittiseen tarkasteluunsa maalaisliiton touhut; tässä toisessa osassa oikeiston tekemät typeryydet ja trilogiansa päättävässä osassa hän aikoo ruotia perin juurin vasemmiston hölmöilyt.  

Kähösen ja Eckertin yksityiselämien lisääntyneet koukerot ja naisasiat ilahduttivat myös minua: ihmissuhdekirjallisuuden ystävää. Eckert kaataa naisen kuin naisen, mutta kunnollinen ja kiltti Kähönen on loukussa onnettomassa avioliitossaan. Hyvässä tarinassa on aina oltava hahmo, jonka puolelle lukija asettuu. Tässä sarjassa se on Jussi Kähönen, jolle toivoo pelkkää hyvää.

Tartu tähän:

1. Jos pidät tositapahtumiin pohjautuvista tarinoista.
2. Jos inhoat raakuuksilla mässäilyä.
3. Jos olet kiinnostunut Suomen ja rikostutkimuksen historiasta.

Kirja on saatu luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön. 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisesta on tullut yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hänen esikoisromaaninsa Sinun jälkeesi, Max (2009) oli loistava, samoin seuraava Galtbystä länteen (2013). Romaani numero kolme, Säädyllinen ainesosa (2016 Teos) on yhtä hyvä kuin kaksi edellistä.

Eletään 1950-lukua. Saara elää itseään vanhemman ja tylsähkön aviomiehen Juhanin rinnalla. Pariskunta, johon kuuluu myös viisivuotias Elias-poika, on juuri muuttanut Helsinkiin, sillä Juhani on törttöillyt paikkakunnalla, jossa he aikaisemmin asuivat, eikä heidän ole mahdollista jatkaa enää elämäänsä siellä.

Saaran päivät täyttyvät kodin askareista. Hän hoitaa Eliasta, tekee ruokaa, pyykkää, silittää, kuuraa, päärmää ja koettaa laittaa kotia kauniiksi, vaikkei rahaa juuri olekaan. Hän tuntee irrallisuutta ja kaipuuta johonkin toisenlaiseen elämään, muttei osaa oikein sanottaa tunteitaan ja järkeilee itselleen, että tämä on sitä, mitä elämällä on hänelle tarjota, eikä hänen – mitättömän Saaran – pitäisi haikailla itselleen yhtään enempää.

Säpsähtelevä ja säikky Saara tutustuu kuitenkin yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, joka ottaa elämäntehtäväkseen johdattaa eteerisen kauniin naapurinsa pois pikkuruisesta elämänpiiristä, johon Saara on itsensä lukinnut. Epäsovinnaisen, itsenäisen ja maailmaa nähneen Elisabethin luona Saara tutustuu boheemiin elämään ja tulee vedetyksi mukaan jopa vakoilun salattuun maailmaan...

Parkkisen Säädyllinen ainesosa on ennen kaikkea tarina kahdesta naisesta, vapaudenkaipuusta ja vapautumisesta (– ja ruuasta!) 1950-luvun nainen ei suinkaan voinut tehdä, mitä milloinkin huvittaa, sillä kunnon naiselle oli varattu ainoastaan miehelleen omistautuvan perheenäidin rooli. Ja vaikka kuinka olisi ollut Elisabethin kaltainen maailmannainen, joka viis veisasi säännöistä, ei täydellinen vapaus ollut silloinkaan mahdollista. Avoin eroottinen suhde kahden naisen välillä oli tuohon aikaan vielä kriminalisoitu ja sitäkin teemaa Parkkinen avaa kirjassaan.

Parkkisen kirja sisältää monta tasoa, tarinaa ja ihmissuhdetta. Saaran ja Elisabethin suhde on yksi; toinen taas Saaran, Juhanin ja Eliaksen välinen; kolmas Saaran ja nuoruudenystävän Liisan; neljäs Elisabethin ja arvoituksellisen Izzyn, jolle Elisabeth kirjoittelee pitkiä kirjeitä. Ja onpa vielä erään salaisen illallisen menu-kortti, jonka joku haluaa omakseen. 

Parkkinen koukuttaa lukijan kiehtovaan tarinaansa kirjoittamalla ihanan rönsyilevää ja rikasta kieltä, jota on kuitenkin helppo lukea. Hän jakelee Saaran ja Elisabethin keittiöistä niin herkullisia reseptejä, että väkisinkin vesi herahtaa kielelle. Nälkä kasvaa tätä kirjaa lukiessa!

Tartu tähän:

1. Jos entisajan suomalainen kaupunkielämä kiinnostaa sinua.
2. Jos haluat koukuttua rönsyilevään tarinaan.
3. Jos rakastat hyvää ruokaa!

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Pierre Lemaitre: Irène, Alex ja Camille

Helsingin Sanomat listasi viime kesän kynnyksellä 24 jännityskirjaa, joista täydet viisi tähteä sai ranskalaisen Pierre Lemaitren jännäri Camille (2016 Minerva, suom. Sirkka Aulanko). 

Lemaitre tunnetaan jännäreitään paremmin Concourt-palkitusta romaanistaan Näkemiin taivaassa, mutta nyt kun olen tutustunut perin juurin hänen jännityssarjaansa, toivoisin totisesti lukijoiden löytävän hänet myös kirjastojen dekkarihyllyistä.

Hesarin hehkutuksen jälkeen hain tietenkin käsiini Camillen ja huomasin, etten voi aloittaa lukemista siitä. Camille on vasta kolmas ja viimeinen osa lyhyenlännästä rikoskomisariosta Camille Verhoevenista kertovassa sarjassa. Camillea ennen olisi siis tutustuttava sarjan ensimmäiseen osaan Irèneen ja toiseen osaan Alexiin.

Jouduin lukemaan nämä kaksi kuitenkin väärässä järjestyksessä, sillä Minerva on suomentanut kirjat kummallisesti aloittaen Alex-keskimmäisestä ja päätyen viimeisenä ensimmäiseen eli Irèneen. Onneksi luin päätösosan viimeisenä, sillä se olisi paljastanut aivan liikaa ensimmäisestä.

Jos voit, lue sarja järjestyksessä:

1. Irène
2. Alex
3. Camille

Irène ilmestyi Ranskassa jo vuonna 2006 ja trilogian keskimmäinen osa Alex nappasi heti ilmestyttyään vuonna 2011 liudan arvostettuja jännäripalkintoja. Camille sai niin ikään osakseen pelkkiä kehuja, eikä syyttä, sillä se täydentää sarjan on poikkeuksellisen hienosti. Kaiken kaikkiaan ranskalaistrilogia hyvä lisä suomennettuun jännärigenreen.

Irène tutustuttaa lukijan pariisilaiskomisario Camille Verhoeveniin, joka omaa terävän älyn lisäksi taitavat piirtäjänlahjat, jotka on perinyt taidemaalari-äidiltään. Verhoevenin erityisominaisuutena voisi myös mainita lyhyyden: mies on vain vähän yli 150 cm pitkä. Se ei näytä häntä itseään harmittavan, eikä estä tekemästä elämässä mitään.

Ensimmäisessä osassa Verhoeven kohtaa rikossarjan, joka yltää lopulta hänen yksityiselämäänsä saakka. Pariisilaisesta varastorakennuksesta löytyy kahden paloitellun naisen ruumiit. Murhaaja on matkinut teossaan Bret Easton Ellisin kirjaa American Psyco, minkä sivistynyt komisario Verhoeven tietysti heti älyää. Kirjailijaksi tituleerattu sarjamurhaaja alkaa mellastaa Pariisissa ja Verhoeven miehineen on aina askeleen jäljessä.

Lemaitren kolmikosta paras imu oli mielestäni keskimmäisessä osassa eli Alexissa. Se(kin) on raaka ja verinen kuten Irène ja kun sen kerran aloittaa, ei voi lopettaa. Tällä kertaa Verhoeven saa tutkittavakseen erään kauniin nuoren naisen sieppauksen. Lukija koukutetaan tapaukseen tehokkaasti, sillä Lemaitre kertoo vuorotellen naisen kauhunhetkistä ja poliisin tutkimuksista, jotka eivät näytä etenevän mihinkään. Lopulta mikään ei ole niin kuin lukija aluksi luuli.

Camille päättää sarjan loistokkaasti. Ensimmäisen osan tapahtumat eivät jätä Verhoevenia rauhaan ja hän joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä vielä kerran silmästä silmään.

Lemaitre kirjoittaa raaoista murhista, eikä epäröi roiskuttaa verta ja heitellä suolenpätkiä murhapaikoille. Samanaikaisesti hän kirjoittaa kauniisti, jopa runollisesti. Hän kertoo rakkaudesta – rakastumisesta ja rakastamisesta – kertakaikkisen hienosti.

Yhdyn mielelläni Hesarin hehkutukseen: Lemaitren jännärisarja on parasta pitkään aikaan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavaa jännitystä.
2. Jos et pelkää raakuuksia.
3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista on tässä! Maylis de Kerangalin Haudatkaa kuolleet, paikkaillaan elävät (2016 Siltala, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen) on niin uljasta kielellistä ilotulitusta, ettei tämän ranskattaren verbaalista lahjakkuutta voi kuin ihailla.

Kielellisen hienouden lisäksi kirjan tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä. Täyden kympin teos toisin sanoen!

Teinipoika Simon Limbres on lähtenyt parin kaverinsa kanssa rämällä pakettiautolla aamuyöstä meren rantaan. Aallot ovat sinä yönä erityisen hyvät. Pojat vetävät märkäpuvut ylleen ja surffaavat pari tuntia, kunnes kömpivät kohmeisina ja hampaat kalisten takaisin autoon. Simon istuu keskelle, eikä kiinnitä turvavyötä.

Matkalla auto ajautuu vasemmalle kaistalle, törmää valotolppaan ja pojat jäävät loukkoon ruhjoutuneeseen autoon. Simon Limbres on lentänyt törmäyksen voimasta päin tuulilasia ja hänen irrottamisensa autosta kestää kaksikymmentä minuuttia. Hänen sydämensä lyö yhä, mutta muuten hän on täysin tiedoton.

Sairaalassa Simonin auttamiseksi ei voida tehdä enää mitään. Poika todetaan aivokuolleeksi ja lääkärit alkavat suostutella äitiä ja isää antamaan luvan poikansa elinten käyttämiseksi toisten potilaiden hyväksi. Vanhemmille, joille pojan onnettomuudessa on jo tarpeeksi käsiteltävää, tilanne on vaikea.

Kerangalin teos on vuorokausiromaani ja siinä seurataan 24 tunnin ajan tapahtumia aivokuolleen Simon Limbresin ympärillä. Se käsittelee kouriintuntuvasti vanhemman tuskaa ja surua oman lapsensa menettämisestä. Siinä tarkastellaan sairaalahenkilökunnan tuntemuksia, kun nuoren potilaan eteen ei voida enää tehdä mitään. Se ottaa käsittelyyn myös lääkärien ja hoitajien väsymyksen sekä elinsiirto-operaatioiden täsmällisyyden ja kriittisyyden.

Kerangalin upeassa teoksessa on voimakkaampi imu ja intensiteetti kuin monessa jännärissä. Sydän (kirjaimellisesti!) jyskyttäen seuraa Simon Limbresin vahvan ja elinvoimaisen sydämen siirtämistä uuteen kehoon - toiselle ihmiselle, jolle Simonin kuolema antoi uuden elämän. Viimeiset sivut ovat lukijan juhlaa – niin huikaisevan hienosti Kerangal päättää kirjansa.

Suomentajille työ on varmasti ollut mieluinen mutta vaikea. Kerangalin lauseet ovat pitkiä (jopa yli sivun mittaisia!) ja polveilevia, mutta samanaikaisesti täysin ymmärrettäviä ja loogisesti eteneviä. Siltala on valinnut suomentajat oikein, sillä vain Ville Keynäksen ja Anu Partasen kaltaiset huipputaiturit voivat selvitä kunnialla tällaisesta urakasta.

Jos saan pyytää, lisää Kerangalia ja äkkiä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hiottua kieltä.
2. Jos pidät intensiivisistä tarinoista.
3. Jos haluat lukea laatua.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Törmäys (2016 Tammi) kolmesta tavallisen ihmisen kauhuskenaariosta. 

Ensinnäkin jokaisen autoilijan painajaisesta eli siitä, että vahingossa törmää liikenteessä yhtäkkiä eteen tulevaan ihmiseen ja tulee aiheuttaneeksi jotain peruuttamatonta. Toiseksi siitä, että joutuu itse kaaharin töytäisemäksi ja kolmanneksi siitä, miten kauhealta tuntuisi menettää oma lapsi.

Aamu ajaa uutta mustaa autoaan, näprää kännykkäänsä ja törmää pöyräilijään, joka syöksähtää hänen eteensä juuri silloin, kun hänen katseensa on suuntautunut luuriin. 

Parikymppinen Miro polkee pyörää ja kuljettaa tarakalla tyttöystäväänsä Nadjaa, eikä huomaa Aamun autoa. Miro lentää törmäysksen voimasta kauemmas katuun ja Nadja luiskahtaa auton alle. 

Suvi saa tietää tyttärensä kuolleen ja Miron äiti poikansa halvaantuneen loppuiäksi. Kenenkään elämä ei ole onnettomuuden jälkeen enää ennallaan.

Marttisen kirja kattaa ajanjakson onnettomuuspäivästä Nadjan hautajaisiin ja vuorotellen kirjailija sukeltaa päähenkilöidensä Aamun, Miron ja Suvin aatoksiin. Miro tuntee syyllisyyttä siitä, että selvisi. Aamun syyllisyys on vielä sitäkin musertavampaa. Hän toivoisi voivansa palata ajassa taaksepäin, jolloin voisi tehdä kaiken toisin ja jarruttaa ajoissa. Suvi suree lastaan niin voimallisesti kuin vain lapsensa menettänyt voi surra.

Marttisen kirja näyttää kauhistuttavalla tavalla, kuinka pienestä kaikki voi joskus olla kiinni ja kuinka sattumanvaraista elämä toisinaan on. Muutaman sekunnin vilkaisu kännykkään väärällä hetkellä voi muuttaa kaiken. Liian nopea vauhti pyöräillessä voi johtaa traagisiin seurauksiin.

Marttinen kirjoittaa kouriintuntuvan rehellisesti ja aidon oloisesti. Hänen henkilöhahmojensa tuska ja tunteet tuntuvat lukijasta oikeilta. Hän kirjoittaa tyylilleen uskollisena tavallisista ihmisistä ja luottaa siihen, että ”tavallinen” auto-onnettomuuskin riittää hyvin romaanin aiheeksi. Ei hyvään ja koskettavaan tarinaan sen ihmeellisempiä juonenkäänteitä välttämättä tarvita.

Marttisen kirjan jälkeen ei tee hetkeen mieli vaihtaa edes radiokanavaa ajaessaan.

Tartu tähän:

1. Jos tavallisten ihmisten tarinat kiinnostavat sinua.
2. Jos inhoat yliampuvia juonenkäänteitä.
3. Jos pidät koskettavista kirjoista.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa

”Minä olen oman puolueeni ainoa jäsen; ei haittaa mitään, olen aina ollut yksin ja oikeassa.”

Nyt jos koskaan on hyvä aika tutustua loistavaan Tahar Ben Jellouniin, sillä hän saattaa muutaman viikon kuluttua napata itselleen Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Vuonna 1990 ilmestynyt pienoisromaani Tyyntä Tangerissa (Gummerus, suom. Annikki Suni) esittelee lukijalle marokkolaisen mielensäpahoittajan, mutta tämän vanhuksen katkeraa tilitystä lukiessa ei naurata kertaakaan. 

Kirjan päähenkilö, kahdeksankymppinen raihnas mies, marisee, ilkeilee ja syyttelee muita. Elämä on karsinut hänen ympäriltään ystävät, joita ei monta ole koskaan ollutkaan. Hän elää sairaana keskellä tyhjyyttä Tangerin kaupungissa ja päivät kuluvat hitaasti eteenpäin tylsinä ja samanlaisina.

Jäljellä on vain siivoojarouva, joka rumuudellaan ja typeryydellään ärsyttää miestä. Vaimo elää myös. Häntä mies ei ole koskaan kutsunut oikealla nimellä, vaan käyttänyt jotain sadoista haukkumanimityksistä. Lapset ovat liittoutuneet äitinsä kanssa ja se saa miehen kihisemään raivosta. Miksi kukaan ei käy katsomassa häntä! Miksi hänen huolensa eivät kiinnosta ketään! (Miksiköhän?)

Ikänsä muita moittinut mies pitää ilkeilyjään oikeutettuina ja muita herkkähipiäisinä ja huumorintajuttomina idiootteina. Silti mies haaveilee siitä, että joku tulisi ja kysyisi vointia. Hän toivoo, että joku istuisi viereen ja jaksaisi kuunnella hänen totuuksiaan. Mies aavistaa, että ystävällisyys voisi toimia, mutta ylpeys estää häntä muuttumasta.

Vaikka Jellounin romaani kertoo marisevasta marokkolaisvanhuksesta, on tarina niin universaali, että se voisi kertoa kenestä tahansa katkeroituneesta vanhuksesta. Jos on elämänsä kiusannut muita, ei ole mikään ihme, että lopun lähestyessä ei ole enää ketään jäljellä. Mutta myös yksinäisyyteen itsensä eristänyt ihminen kaipaa eniten toista ihmistä ja on surullista, ettei edes siinä vaiheessa pysty tulemaan puoleen väliin vastaan.

Jellounin tyyli on samanaikaisesti runollista ja ronskia. Samassa kappaleessa voidaan kirota siivojarouvan ulkonäköä ja pohtia samalla elämän tarkoituksta. Tyyntä Tangerissa on vaikuttava romaani ihmisestä, jonka elämä meni vinoon kunnian, itsekkyyden ja katkeruuden takia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea laatua.
2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.
3. Jos universaalit ihmistarinat kiinnostavat sinua.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia

En yhtään ihmettele, miksi norjalaiset kirjakauppiaat valitsivat Maja Lunden Mehiläisten historian (2016 Tammi, suom. Katriina Huttunen) vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi. 

Kirja on hyvä lukuromaani, jota voi myydä monenlaisille lukijoille, mutta minua se ei täysin onnistunut vakuuttamaan.

Mehiläisten historia kertoo tarinaa kolmessa aikatasossa ja kaikkiin niihin liittyvät mehiläiset. Menneisyyteen ja 1850-luvulle sijoittuu kertomus Williamista, masennukseen vaipuneesta monilapsisen perheen isästä, joka innostuu mehiläisten hoidosta ja saa intohimonsa ansiosta toimintakykynsä takaisin.

Nykyajassa elää Yhdysvaltojen Ohiossa mehiläistarhuri George vaimoineen. Etelästä on kantautunut huolestuttavia uutisia Georgen korviin: mehiläiset ovat alkaneet mystisesti kadota. Lisähuolia Georgelle aiheuttaa kirjoittamiseen hurahtanut poika, joka ei halua astua opiskeluvuosien jälkeen isänsä saappaisiin mehiläistarhuriksi.

Tulevaisuuden maailmassa elää Kiinan Sichuanissa nainen nimeltä Tao. Hänet on pakotettu satojen muiden naisten kanssa tupsuttelemaan pienellä siveltimellä siitepölyä hedelmäpuiden kukkiin, sillä mehiläisiä ei enää ole. Puuduttavan tylsät 12-tuntiset työpäivät jäykistävät nivelet, mutta onneksi Taon elämään tuo iloa viisivuotias poika Wei-Wen. Karmea onnettomuus muuttaa kuitenkin kaiken.

Mehiläisten historia alkaa kutkuttavasti ja eri aikatasoissa liikkuvia tarinoita seuraa kiinnostuneena. Lisämielenkiintoa tarinaan tuovat mehiläiset, nuo pölytykselle elintärkeät otukset, joiden häviämisellä olisi maapallollemme katastrofaaliset seuraukset.

Lunden kirjasta selviää paljon faktoja ja muun muassa se, että mehiläisten katoamista aiheuttava CCD - Colony Collapse Disorder on ollut todellisuutta jo vuosikaudet, mutta maailmanlaajuiseksi epidemiaksi CCD ei ole vielä toistaiseksi levinnyt. Lunden kirjassa näin lopulta käy ja totaalisen mehiläiskadon aikaa elävän Taon tarina onkin kirjan parasta ja intensiivisintä antia.

Lunde kirjoittaa sujuvasti. Tarina puksuttaa eteenpäin tasaisen rauhallisesti, mutta minun makuuni se eteni liiankin verkkaisesti. Puolessa välissä olin jättää kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää, miten kaikki kietoutuu toisiinsa ja jatkoin loppuun saakka. Kaiken kaikkiaan Mehiläisten historiasta jäi vähän hajuton ja mauton kuva. Se ei varmasti ärsytä ketään ja on varma valinta, jos etsii itselleen ihan mukiinmenevää luettavaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat pohtia, mitä tulevaisuus tuo tulleessaan.
2. Jos ympäristöasiat kiinnostavat sinua.
3. Jos inhoat raakuuksilla mässäilyä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Reidar Palmgren: Kirpputori

Reidar Palmgren on taas kirjoittanut mahtavan romaanin, jonka parissa muutama ilta kului rattoisasti. 

Kirpputori (2016 Otava) esittelee lukijalle harvinaisen ärsyttävän päähenkilön, jonka vastoinkäymisille ei voi muuta kuin nauraa hörähdellä ja olla samanaikaisesti iloinen siitä, ettei omassa lähipiirissä ole yhtään kimmo saarista.

Kimmo Saarinen kuuluu siihen ihmisryhmään, joka syyttää epäonnestaan aina muita. Hän ajattelee tosissaan, että muiden ihmisten ymmärtämättömyys, typeryys tai itsekkyys on syynä siihen, ettei hän ole edennyt urallaan tai ihmissuhteissaan haluamallaan tavalla.

Kimmossa itsessään ei ole mitään vikaa. Hän on loistava aviopuoliso (=vastuuntunnoton pettäjä), täydellinen ystävä (=härski hyväksikäyttäjä), äärimmäisen lahjakas muusikko (=keskinkertaista huonompi) sekä ahkera ja aikaansaava (= täysi vätys).

Kimmo on yli-itsetunnolla varustettu ajelehtija ja uhriutuja. Hän ei ota vastuuta mistään, vaan liukenee paikalta heti, kun tärkeitä ratkaisuja pitäisi tehdä. Hän ei suostu kompromisseihin, vaan jäkittää oman mielipiteensä kanssa niin kauan, että muut kyllästyvät. Hän tekee itsestään marttyyrin heti, jos joku erehtyy häntä neuvomaan tai hänen elämäntyyliään arvostelemaan. Kimmo on raivostuttava yhteiskunnan ja muiden siivellä elävä luumu, joka marisee ja ruikuttaa niin, että joka toisella sivulla häntä tekisi mieli ravistella.

Palmgren piikittelee Kimmonsa kautta myös sitä osaa taiteentekijöistä, jotka ovat typeryyteen saakka Taiteilijoita. Kimmo ei ole musiikkiopistossa ääntään pilannut sätkynukke, vaan autenttinen edelläkävijä, jonka aika ei vielä ole tullut. Kimmo ei halua menestystä, jos se vaatii myönnytyksiä. Kimmo jankuttaa taiteen pyhyydestä, vaikka oikeasti hän on pelkästään lahjaton ja saamaton. Hänen taituruutensa vältellä vastuuta on jo taidetta sinänsä.

Reidar Palmgrenin henkilöhahmot ovat aina jollain tavalla vähän vinksahtaneita ja Kirpputorin Kimmo on niistä kaikkein hauskimipia. Edelliseen Sudenmarjaan verrattuna Kirpputori on paljon kepeämpi ja humoristisempi ja tyyliltään vieläkin napakampi. Palmgrenin tuoreet kielikuvat ovat herkkua ja hänen hiottua tekstiään on kaiken kaikkiaan ilo lukea.

Kovin monen kirjan kanssa en ole viime aikoina nauranut, mutta Kirpputori oli hauska!

Tartu tähän:

1. Jos haluat nauraa.
2. Jos nelikymppisen työnvieroksujan tarina kiinnostaa sinua.
3. Jos pidät helppolukuisista ja sujuvista kirjoista.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle

Olen aina pitänyt Laura Honkasalosta. Hänen romaaninsa Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001 Gummerus) teki aikanaan ison vaikutuksen ja hänen edellinen tietokirjansa Nuukaillen (2014 Kirjapaja) oli ajatuksia herättävä puheenvuoro kulutushysteriaa vastaan. Sen vaatimattomana tavoitteena pelastaa maapallo.

Kirjasta Nuukaillen voit lukea lisää täältä.

Nyt Honkasalo on tarttunut  uuteen tärkeään aiheeseen: länsimaita riivaavaan yksinäisyysepidemiaan. Hänen uudessa tietokirjassaan katetaan pöytä yhdelle ja pohditaan yksinäisyyttä sekä yksin olemisen taitoa (Kirjapaja 2016).

Yksinäisyys tappaa. Se on jo pahempi kansansairaus kuin ylipaino. Yksinäisiä ihmisiä on aina vain enemmän, mutta silti yksinäisyys tuntuu olevan kuin Harry Potter -sarjan Voldemort: jotakin, jota ei saa ääneen mainita.

Jos kertoo olevansa yksinäinen, saa osakseen kummeksuvia katseita tai piikikkäitä kommentteja. Yleinen ajattelutapa on, että yksinäisyys on jollain tapaa yksinäisen oma vika. Yksinäinen on vain liian nirso tai saamaton. Kyllä niitä ystäviä löytyy, kun ryhdistäytyy ja lähtee vaikka kansalaisopiston virkkauskurssille!

Honkasalo antaa kirjassaan äänen monelle yksinäiselle ja panee tuttuun tyyliin myös itsensä likoon. Hän tietää omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu olla yksin ja miten vaikeaa uusien ystävien saaminen on. Hän ei häpeile sitä, että tuntee jatkuvasti epävarmuutta uusissa porukoissa ja kokee usein olevansa ylimääräinen surkimus. Hän kertoo rehellisesti romahduksestaan, kun mies lähti ja jätti hänet yksin kahden pienen lapsen kanssa. Henkilökohtaisten yksinäisyyskokemusten ansiosta kirja tulee hyvin lähelle lukijaa.

Yksinäisten kertomukset ovat karua luettavaa. Mistään ei löydy ketään, vaikka kuinka on koettanut. Sitten ei enää jaksa yrittää, luovuttaa ja jää kotiin. No sieltä nyt ei kukaan ainakaan tule ketään hakemaan, yksinäiselle huudahdetaan. Kyllä yksinäinen sen tietää, mutta kun voimia ei enää ole.

Honkasalon teksti soljuu jälleen eteenpäin mukavan rauhallisesti ja sujuvasti. Hän höystää yksinäisten tarinoita nasevilla huomioillaan ja lisää mukaan myös lukuja ja tutkimustuloksia yksinäisyydestä. Lopputuloksena on haikea ja surullinen tietokirja, jota voi lämpimästi suositella.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää, mitä yksinäisyys on.
2. Jos pidät jutustelevasta tyylistä.
3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle järkäleelle.

tiistai 30. elokuuta 2016

Sami Hilvo: Pyhä peto

Sami Hilvon Pyhä peto (2016 Tammi) on niin pakahduttavan hieno romaani, että olen vieläkin ihan ällikällä lyöty.

(Muistan pitäneeni myös Hilvon esikoisromaanista Viinakortti, mutta ei se näin lähtemätöntä vaikutusta tehnyt.)

Hilvon tarinaa alkaa kertoa nuorukainen, jolla ei ole nimeä. Tai on hänellä nimi, mutta se ei ole hänen nimensä. Hän esittäytyy Mojsze Warszawskiksi, mutta nimi kuuluu hänen ystävälleen ja rakastetulleen, juutalaistohtorin vaalealle pojalle, johon kertoja hullaantuu kertakaikkisen kokonaan.

Miesten välinen rakkaus oli tuohon aikaan tuomittavaa, mutta nämä kaksi kasvavat perheissä, joissa se hiljaisesti hyväksytään. Pojat viettävät ikimuistoisen kesän autiolla rannalla loikoillen toisiaan tutkiskellen ja nuoruudesta ja elämästä nauttien. Harvoin olen lukenut näin täyteläisen hienoa kuvausta siitä, millaista tuntuu ihastua, rakastua ja himoita!

”Se alkoi perhosen siipien värinänä tai kimalaisen surinana, mutta sitten se syveni, voimistui, ja huoneen täytti matalataajuinen jylinä, kuin kaukainen taukoamaton ukkonen. Se sykki, se kihelmöi päänahassa, levisi kaikkialle iholle ja kynsien kärkiin ja jäi niihin kipunoimaan. Se kuivasi suun. Se pakotti. Sydämen lyömään. Samaan tahtiin. Se salpasi hengityksen. Se oli raudanraskas aavistus, sulaa ja kuumaa. Suloista ja verenkarvaista. Vastustamatonta. Se tunkeutui luvatta kaikkialle ja kaiken läpi kuin hyökyaalto, pakkaspäivän utu tai puunuija.”

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja lähestyessään ikimuistoisen kesän jälkeen Varsovaa he vaistoavat muuttuneen tunnelman jo junassa. Kaupunkiin päästyään ei mikään ole kuin ennen. Kadut ovat täynnä roskaa ja ihmiset sulloutuvat matkalaukkuineen autoihin, jotka vievät heidät pois kaupungista. Järjestystä ei enää ole, eikä kulu aikaakaan kun pojatkin viedään.

Hilvo seuraa vale-Mojszen elämää melkein yhdeksänkymppiseksi saakka. Mojsze menestyy hyvin ja toteuttaa unelmansa Atlantin takana, mutta menneisyys ei päästä hänestä irti. Se kuiskii hänen korviinsa ja ilmestyy silmien eteen milloin missäkin muodossa. Lopulta hänen on palattava vielä kerran kotiin.

Sami Hilvon kirja on parasta, mitä kotimainen kirjavuosi on minulle tähän mennessä tarjonnut. Pyhä peto on monisyinen ja monitulkintainen ja tuo jotenkin mieleen parin vuoden takaisen Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia. Molemmissa teoksissa on paljon pureksittavaa.

Mojszen nimen ottanut päähenkilö vaikuttaa kirjan edetessä ristiriitaiselta ja tunnekylmältäkin. Välillä jopa inhottavalta tyypiltä. Mutta kun tarinan pääsee loppuun tajuaa, ettei hän sellainen ollutkaan.  Viimeisillä sivuilla on pakko nieleskellä. Niin hienosti Hilvo kirjansa päättää.

Mutta mihin viittaa kirjan nimi Pyhä peto? Varsovaan? Vale-Mojszeen itseensä? Hänen sisuksiaan nakertavaan syyllisyyteen? En tiedä. Lukuelämys on vielä niin tuore. Tätä ja monta muuta yksityiskohtaa täytyy vielä mutustella

Uljaan tarinan lisäksi kirjassa viehätti kaunis kieli. Se on samanaikaisesti ronskia ja herkkää; pohtivaa ja suoraa. Moni kohta oli pakko lukea uudestaan ja ihailla Hilvon taiturillista tyyliä. 

Tätä kirjaa ei voi - eikä kannata - hotkaista nopeasti. Sitä kannattaa makustella rauhallisesti ja viipyillen - kuin antaisi täyteläisen suklaapalan sulaa hitaasti suuhunsa. 

Vinkki: Oiva valinta lukupiirikirjaksi!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat isoja tarinoita.
2. Jos pidät hiotusta kielestä.
3. Jos inhoat yksiselitteisyyttä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

lauantai 20. elokuuta 2016

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Loistavassa lukuelämyksessä on yksi huono puoli. Sellaisen jälkeen mikään muu kirja ei tunnu hetkeen miltään.

Laurent Binet’n loistavan HHhH:n jälkeen minulle kävi juuri näin. Kirja toisensa jälkeen oli palautettava kirjastoon, koska ne eivät tehneet mitään vaikutusta. Kaikki tuntuivat pinnallisilta ja keksityiltä.

Suhtauduin aluksi myös Katri Rauanjoen romaaniin Jonain keväänä herään (2016 Atena) sillä ajatuksella, että tämä nelikymppisen perheenäidin ahdistuksesta kertova kirja tuskin sekään innostaa ja vetää vertoja natsiajan vereslihaiselle tositarinalle. Mutta toisin kävi. Kaksikymmentä sivua Rauanjokea ja olin taas päässyt lukemisen imuun! Kiitti Katri!

Rauanjoen romaani kertoo suorittajasta, nelikymppisestä Kertusta, jonka elämässa kaikki on päällisin puolin hyvin. Kiva mies, kaksi lasta, viehtävästi vinksahtanut mansardikattoinen unelmatalo. Vakituinen työ opettajana ja ihanan pitkät lomat. Mutta.

Pärjääjä ei jaksa enää pärjätä. Vuosikaudet Kerttu on elänyt itsensä ohi. Hän syöksyy masennuksen mustaan aukkoon, kun inha rehtori alkaa ahdistella häntä Mairen eläkkeellejäämiskemuissa. Edessä on pitkä sairausloma ja terapia, joka herättää muistot, jotka selittävät kaiken.

Useimmiten tämänkaltainen masennusta, ahdistusta ja henkistä hätää käsittelevä kirjallisuus on – noh, masentavaa. Tiedän monia, jotka eivät siksi lue sellaista. Kun oma elämä on hektistä oravanpyörässä juoksemista, halutaan kirjallisuudelta kepeyttä ja hyvää fiilistä. Arjen vastapainoa.

Kertun tarina ei kuitenkaan ollut masentava, vaikka se masennuksesta kertookin. Ensinnäkin lukija alkaa aavistella aika varhaisessa vaiheessa, että tämähän taitaa päätyä hyvin. Lopputuloksena ei ole suljettua osastoa tai perhesurmaa. Sinnikäs Kerttu selviää voittajana ja hänen tarinansa tuo lohtua varmasti monille. Syvästä masennuksesta on mahdollista toipua.

Toinen syy siihen, miksi Kertun tarina ei masenna, löytyy kielestä. Rauanjoki kirjoittaa kauniisti, paikoitellen runollisestikin (onhan hän ammatiltaan äidinkielenopettaja). Hän käyttää tuoreita kielikuvia ja kuvailee nykymaailmaamme ja sen ilmiöitä tarkkanäköisesti. Tällaista hiottua suomen kieltä on ilo lukea.

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista tarinoista.
2. Jos rakastat hiottua kielta.
3. Jos etsit elämällesi suuntaa.

tiistai 16. elokuuta 2016

Stef Penney: Erämaan armo

Ennen kuin talvi on taas täällä, voi sen tuloon varautua lukemalla mukavan erilaisen jännärin Erämaan armo (2009 Bazar, suom. Jaakko Kankaanpää). Se vie lukijan Kanadan karuun erämaahan ja kylmät huurut hönkivät lukijan niskaan tämän kirjan sivuilta.

Hyytävänä talviyönä 1800-luvun puolessa välissä Dove Riverin syrjäisessä pikkukylässä tapahtuu murha. Murhatun miehen talolta johtavat jäljet lumessa kohti erämaata. Kyläläiset järkyttyvät, epäilykset alkavat velloa. Vanhat salaisuudet ja kaunat uhkaavat paljastua.

Etsintäpartio toisensa jälkeen lähtee seuraamaan murhaajan lumeen jättämiä jälkiä ja jokainen joukko omasta syystään. Henkeään pidätellen lukija seuraa partioiden etenemistä tuulessa ja tuiskussa. Pääsevätkö joukot koskaan määränpäähänsä alkeellisissa varusteissaan ilman goretexejä ja navigaattoreita – nykyvaeltajan välttämättömiä varusteita?

Tarinan pääpaino on mukavasti muualla kuin murhamysteerissä ja siksi uskoisin jännityskirjallisuutta vieroksuvakin lukijan tykkäävän tästä. Ennen kaikkea kirjassa kuvataan erämaan ja luonnon voimia, joiden edessä ihminen on usein voimaton. Luontoa on kunnioitettava ja sen ehdoilla edettävä, jos aikoo selviytyä. Luontokuvauksesta pitävälle Erämaan armo on nappivalinta.

Erämaavaelluksen aikana vaeltajat joutuvat kohtaamaan myös itsensä ja lohdullisen tarinan lopuksi kaksi yksinäistä sielua löytää toisensa. Erämaan armoilla on tunteikas ja kaunis jännityskirja. Aika harvinainen omassa genressään.

Tartu tähän:

1. Jos epätyypilliset jännityskirjat kiinnostavat sinua.
2. Jos pidät vähäeleisen kauniista rakkaustarinoista.
3. Jos rakastat luontoa ja luonnossa liikkumista.

maanantai 8. elokuuta 2016

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Viisikymppinen Jean Perdu on nimensä mukaisesti eksyksissä. Parikymmentä vuotta sitten hän menetti sydämensä Manonille, mutta suhde oli salainen, sillä Manon oli jo naimisissa. Erään kiihkeän ja rakkaudentäyteisen viikonlopun jälkeen nainen jätti Perdulle kirjeen ja häipyi. Jean Perdu ei koskaan lukenut kirjettä.

Perdu omistautui työlleen kirjakauppiaana ja muiden ihmisten auttamiselle. Naapurit tukeutuvat Perdu’hyn milloin missäkin asiassa. 

Perdu tuntuu tietävän tarkkaan, mikä vaiva ihmistä milloinkin rasittaa ja osaa määrätä kaunokirjallisuusapteekistaan juuri oikean romaanin tai runoteoksen täsmälääkkeeksi henkiseen vaivaan. Hän on onnistunut saamaan itselleen uskollisen joukon vakiasiakkaita ja turistitikin käyvät ihmettelemässä Seinen aalloilla kelluvaa hurmaavaa laivakirjakauppaa.

Omaa oloaan Perdu ei osaa lievittää. Hän kieltäytyy muistelemasta Manonia, on kieltänyt itseään jopa lausumasta hänen nimeään. Kirje kummittelee työpöydän laatikossa ja odottaa avaamistaan. Kun Perdu sitten viimein lukee kirjeen, ei hänen elämänsä voi jatkua enää ennallaan. Hän irrottaa proomunsa köysistä ja lähtee seilaamaan. Matkalla hän lopulta löytää (tietenkin!) itsensä ja kenties uskaltaa reissun päätteeksi avata sydämensä uudelle rakkaudelle.

Nina Georgen kirja Pieni kirjapuoti Pariisissa (2016 Bazar, suom. Veera Kaski) on ihastuttava kirja kirjoista ja kirjallisuuden parantavasta voimasta. Siinä on viittauksia Saramagosta Siilin eleganssiin ja kaikki Perdun apteekistaan määräämät lukemattomat kirjat tekisi mieli lukea. Luettujen kirjojen kohdalla taas voi todeta, että Perdu on kuin onkin analyyseineen oikeassa! Kirjahullua Georgen kirja ilahduttaa varmasti.

Samalla kirja on (melko) koskettava tarina miehestä, joka kadotti itsensä. Hylätyksi tullut Perdu omistautuu kaikille muille, koska kuvittelee, ettei kelpaa enää kenellekään. Mutta silti joitain jäi lukuelämyksestäni uupumaan. Oliko vikana Georgen kerronta, vaikkei siinä mitään vikaa sinänsä ollutkaan? Vai oliko ongelmana Perdun hahmo itse? Tuntui hivenen epäuskottavalta, että joku jäisi rypemään itsesääliin noin pitkäksi aikaa ja lukkiutuisi pettymyksen tunteeseensa noin kokonaisvaltaisesti.

En silti missään nimessä kadu Pienen kirjapuodin lukemista. Se viihdytti mukavasti kauniina kesäpäivänä laiturinnokassa.

Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna kirjoihin!
2. Jos olet pettynyt rakkaudessa.
3. Jos etsit lempeää hyvän mielen kirjaa.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut: minun keskitysleiritarinani

Marcelinen Loridan-Ivensin pikkuruinen elämäkerta (2016 Gummerus, suom. Marja Luoma) on niitä kirjoja, jotka helposti hukkuvat kirjastojen massiivisiin muistelmahyllyihin. Vaatimattoman näköinen 112 sivuinen teos sisältää kuitenkin painavamman tarinan kuin moni muu samassa hyllyssä seisova näyttävämpi järkäle.

Kirjan kirjoittaja, kahdeksankymppinen Marceline Loridan-Ivens, kirjottaa tarinaansa isälleen, joka ei koskaan palannut. Kaksikko päätyi yhdessä keskitysleirille, isä Auschwitziin ja tytär Birkenaun puolelle, vain kolmen kilometrin päähän toisistaan. Kaksi kertaa he onnistuivat näkemään toisensa ja kerran isä sai sähkömiehen välityksellä toimitettua ”rakkaalle pikku tytölleen” käsinkirjoitetun viestin Birkenaun parakkiin 27B.

Tytär selvisi kuin ihmeen kaupalla. Isä ei ja sen hän aavisti jo menomatkalla junassa. Hän sanoi tyttärelleen, että tämä olisi hänen viimeinen matkansa, mutta toivo jälleennäkemisestä piti Marcelinen hengissä.

Sen lisäksi että Marceline Loridan-Ivens kertoo kirjassaan oman keskitysleiritarinansa, hän kertoo paljon myös siitä, kuinka vaikeaa oli jäädä eloon. Ne jotka eivät olleet kokeneet leirien kauhuja, eivät ymmärtäneet. Leirillä olleet taas eivät halunneet tai pystyneet puhumaan. Vielä kahdeksankymppisenä Marcelin pohdiskelee, kannattiko ylipäätään selviytyä.

Kirjansa loppupuolella Marcelin Loridan-Ivens tekee huomioita nykymaailman menosta ja on huolissaan siitä, mihin suuntaan Eurooppa on kulkemassa. Hän on järkyttynyt tajutessaan, ettei mikään ole muuttunut. Viha on noussut jälleen. Tämä kirja osoittaa karmealla tavalla, mihin se voi pahimmillaan johtaa, jos emme osaa pitää varaamme. Marceline Loridan-Ivens totisesti tietää, mistä puhuu. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tärkeän kirjan.
2. Jos historia kiinnostaa sinua.
3. Jos inhoat tyhjänpäiväistä hömppää.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Minna Eväsoja: Melkein Geisha: hurmaava ja hullu Japani

“Pitkään ikään mahtuu monta häpeää.”

Japanilainen sananlasku

Minna Eväsoja hurahti nuorena Japanista ja pääsi 1990-luvulla opiskelemaan arvostettuun Urasenken teekouluun. Sen jälkeen hän pyrki ja pääsi Koben yliopistoon ja tätä nykyä hän toimii japanilaisen estetiikan dosenttina Helsingin yliopistossa.

Nyt hän on kirjoittanut vuosien Japani-kokemuksistaan valloittavan kirjan Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani (2016 Gummerus), jonka alaotsikko kertoo kaiken: Japani on hurmaava - ja pähkähullu!

Eväsojan kirja sisältää nelisenkymmentä pientä tarinaa ja aiheiden kirjo on laaja. Hän kertoo opiskelijan arjesta, oppilaitosten käytännöistä, asumisesta, naapureista, ruokailusta, teenjuonnista, juhlista, sumopainista, kirsikankukista, pankki- ja lääkäripalveluista sekä kaikenlaisista tavoista ja uskomuksista yleensä. Hän koluaa läpi lähes kaikki elämän osa-alueet.

Monessa kohtaa on pakko pyörittellä epäuskoisena päätään. Japanilaiset tavat ovat käsittämättömän monimutkaisia ja sen vuoksi japanilasten elämä näyttää ulkomaalaisen silmissä valtavan hankalalta. Liukuoven avaaminenkin on monivaiheinen esteettinen suoritus.

Ja jos suomalaista kulttuuria kutsutaan häpeän kulttuuriksi, on Japani sitä potenssiin kymmenen. Kasvojen menettämistä varotaan ja sääntöjä noudatetaan pilkuntarkasti. 

Jos et halua mokata, muista Japanissa edes nämä:

1. Jäätelön nuoleminen julkisesti on noloa.

2. Vessatohveleiden käyttäminen muualla kuin vessassa on noloa.

3. Flunssaan vetoaminen on noloa, sillä flunssa on Japanissa mitätön vaiva.

4. Liukuoven avaaminen ronskisti yhdellä kädellä on noloa.

5. Väärän roskapussin vieminen ulos vääränä aamuna on noloa.

6. Pyllistely on noloa.

7.  Myöhästyminen tapaamisesta on supernoloa!

Eväsoja kirjoittaa Japanista ja japanilaisten elävästi, mielenkiintoisesti ja toisinaan kauniin runollisesti. Hän ei naureskele pilkallisesti japanilaisten oudoimmillekaan tavoille vaan suhtautuu niihin lempeällä huumorilla. Rivien välistä paistaa suuri lämpö ja rakkaus kulttuuria, maata ja ihmisiä kohtaan. Tällaisista positiivisen huumorin värittämistä kirjoista tulee hyvä olo.

Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna muihin kulttureihin.
2. Jos arkielämä kiinnostaa sinua.
3. Jos olet aikeissa matkustaa Japaniin.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Keskilännen keittiöt (2016 Tammi, suom. Mari Hallivuori) lähti mukaani kesälomamatkalle ja onneksi lähti, sillä sepä osoittautuikin aivan täydelliseksi lomakirjaksi. Se oli viihdyttävä, hauska ja yllättävä!

Lukija luulee aluksi kirjan kertovan Lars Thorvaldista, jota luokkatoverit vieroksuvat kalanhajun takia. Larsin perhe on ottanut hoitaakseen luterilaisen jouluruokaperinteen lipeäkalan valmistuksen ja vaikka Lars lemuaa vain joulun alla, nyrpistelevät lapset nenäänsä ympäri vuoden, koska sellaisia lapset tuppaavat olemaan.

Lars rakastuu ruokaan ja 28-vuotiaana keittiömestarina ravintolansa tarjoilijaan Cynthiaan. Mutta kirja ei kerrokaan lopulta Larsista, vaan hänen tyttärestään Evasta, joka saa verenperintönä vanhemmiltaan innostuksen ja poikkeuksellisen lahjakkuuden ruuanlaittoon. Monien vastoinkäymisten jälkeen Eva raivaa tiensä ruokamaailman huipulle, suureksi guruksi, jonka hurmahenkisille yllätysillallisille jonotetaan vuositolkulla.

Eva onnistuu pitämään omat jalkansa maassa siitä huolimatta, että hänestä tulee maailmankuulu. Hän valmistaa mitä kummallisempia annoksia keittiössään ihmisille, jotka vaativat aina vain ihmeellisempää ja monimutkaisempaa. Tavallisen marketin aineksista valmistettu yksinkertainen omenapiirakka on näille höyrähtäneille hifistelijöille täysin käsittämätön ajatus: ajattelemattomuuden, mielikuvituksettomuuden ja epäterveellisyyden suurin ilmentymä. 

Stradal piikittelee kirjassaan ruokafanaatikkoja, joiden täydellisyydentavoittelu on lähtenyt pahasti lapasesta. Marjojen tulee olla poimittuja vain täydenkuun aikaan tai lehmän laiduntaneen vain etelänpuoleisilla rinteillä ja kaikkea muuta hölynpölyä. Terveellisyyttä ja makuelämyksiä kannattaa tietenkin tavoitella, mutta fanaattisuus ei sovi ruokaan, kuten ei mihinkään muuhunkaan.

Keskilännen keittiöiden keskushenkilönä on ihmeellisen ihana Eva. Välillä tosin menee kymmeniä sivuja, ettei Evasta mainita mitään, sillä Stradal kuljettaa tarinaansa eteenpäin Evan lähipiiriä läpikäyden. Eva päästää lähelleen vain kourallisen ihmisiä ja lukijallekin Eva jää lopulta etäiseksi ja juuri niin on hyvä. Evan mysteeri säilyy, sillä lukija(kaan) ei kuulu Evan läheisiin. Mekin voimme ihailla häntä vain kaukaa.

Eva on mahtavaa buustia antava esikuva omaa tietään etsivälle nuorelle tytölle. Koulukiusattu ja tavallisuudesta poikkeava Eva uskoo itseensä ja omiin ideoihinsa vastustuksesta ja halveksunnasta huolimatta. Pippurisen sinnikkyyden lisäksi häntä vie elämässä eteenpäin ystävällisyys, ei kyynärpäätaktiikka. Maine ja mammona eivät muuta häntä lopulta ihmisenä mihinkään suuntaan. Kunpa Evan elämä nähtäisiin pian myös valkokankaalla! Minä ihastuin häneen ja Stradaliin ihan täysillä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hyvää ruokaa.
2. Jos haluat lukea hyvän mielen kirjan.
3. Jos etsit elämällesi uutta suuntaa.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Taisteluni: ensimmäinen kirja

Pelkäsin aloittaa Knausgårdin omaelämäkerrallista tilitystä kolmesta syystä:

1. Pelkäsin, että se olisi tylsä. Jaksaisinko lukea yksityiskohtaisia ja pitkiä kuvailuja jonkun norjalaisen tupakansytyttelyistä tai vessakäynneistä?

2. Pelkäsin, että se olisi liian vaikea. Mitä jos kirjallisuuspiirien hehkuttama teossarja olisikin minulle liian älyllistä ja vaikeaa tajunnanvirtaa ja joutuisin toteamaan kaikille tyhmyyteni?

3.  Pelkäsin, että jäisin koukkuun. Mitä jos ensimmäinen kirja olisikin niin hyvä, että sen perään olisi hotkittava loputkin. Sitten en ehtisi vähään aikaan lukea mitään muuta!

Pakkasin rohkeasti ensimmäisen osan mukaani lomamatkalle, koska tiesin, että siinä vaiheessa kun muut lomakirjat on luettu, tarttuisin peloistani huolimatta Knausgårdiin. Minä kun en osaa lomailla ilman kirjoja.

Ja kävi juuri niin kuin pelkäsinkin. Jäin koukkuun. Sata sivua ensimmäistä taistelua ja ymmärsin, mistä tässä kaikessa kohussa on oikein kyse ja miten poikkeuksellisesta teossarjasta puhutaan.

Yksityiskohtaista kyllä, mutta detaljien välissä valtavan kokoisia ajatuksia elämästä ja kuolemasta. Rehellistä, aitoa ja raadollista. Hiottua, mutta samalla niin vaivatonta. Monitasoista ja toisaalta hyvin yksinkertaista. Tavallisen ihmisen tavallista elämää, joka onkin yllättäen äärimmäisen kiinnostavaa.

Ensimmäisessä osassa (2011 Like, suom. Katriina Huttunen) Knausgård muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja hautaa isänsä. Lapsuusmuistelot varmasti jatkuvat myöhäisemmissäkin osissa, kun kirjailija jatkaa taitavaa poukkoiluaan nykyhetken ja menneisyyden välillä.

Knausgård avaa elämänsä lukijalle sellaisena kuin hän sen muistaa. Tai ainakin tällaisen kuvan lukija kirjasta saa. Hän ei päästä itseään helpolla, eikä koeta mielistellä ketään. En yhtään ihmettele, jos jotkut vanhat luokkatoverit ovat vetäneet herneen nenään hänen luonnehdinnoistaan. Kukapa haluaisi kuulla olleensa nuorena ärsyttävä, ylimielinen tai ruma?

Minä tunnen tällä hetkellä suunnatonta iloa siitä, että pelkäsin. Sillä nyt minulla on vielä viisi ihanaa Knausgårdia edessä, kun malttamattomammat lukutoukat ovat hotkaisseet jo viimeisenkin. Jos minusta ei siis hetkeen kuulu mitään, tiedätte mitä olen tekemässä...

Tartu tähän:

1. Jos pidät raadollisesta rehellisyydestä.
2. Jos haluat päästä selville, mistä kirjallisuusmaailma on kohissut.
3. Jos sinulla on aikaa kuudelle kirjalle.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Ei auta. Minunkin on yhdyttävä Elena Ferranten ylistyskuoroon. Napolilaissarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni: lapsuus ja nuoruus (2016 WSOY, suom. Helinä Kangas) on hieno kirja!

Ferrante kertoo kirjassaan ystävyksistä Elena Grecosta ja Raffaella ”Lila” Cerrullosta. Tarinan alkaessa tytöt ovat kansakoulun ensimmäisellä luokalla ja melkein heti erottamattomat. Heidän ystävyytensä on tosin vähän vinksahtanutta, sillä Lila ei ole mitenkään tavanomainen tyttö. Hän on pahanilkinen, rohkea ja omapäinen, eikä kohtele ystäväänsä aina kovin hyvin. Mutta ei Elenakaan mikään alistuva lapatossu ole. Hänessäkin on ristiriitaisuutta ja tämä tekee kaksikosta kiehtovan. Pahan paikan tullen tytöt pitävät aina yhtä.

Tyttöjen elämä pyörii kodin, koulun ja kavereiden välissä. Vanhemmat ja opettajat ovat pääosin ärsyttäviä. Kavereiden kanssa tulee riitaa. Pojat alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa ja kiinnostua. Napolilaisten nuorten arki näyttäytyy hyvin samankaltaisena kuin oma nuoruus silloin joskus.

Ferranten kirja ei kuitenkaan ole pelkkä teiniromaani. Se on myös väkevä tarina Italiasta, köyhyydestä, rikkaudesta, väkivallasta, miehistä ja naisista. Napolin kaupunki on kuin koko Italia pienoiskoossa kaikkine (huonoine) puolineen.

Ferrante on tarinankertoja isolla teellä. Hän vyöryttää värikästä ja hyvin yksityiskohtaista tarinaansa eteenpäin taiturin ottein. Huonompi kirjailija ei saisi kaikkia lankoja pidettyä käsissään, mutta Ferrantepa saa. Hän kieputtaa lukijan niin tiukasti tiiviin tarinansa verkkoon, että loppuun päästyään odottaa vain sarjan seuraavaa osaa (jonka ilmestymissjankohdasta ei ainakaan kustantajan sivuilla ollut mitään tietoa tai sitten se oli piilotettu harvinaisen hankalaan paikkaan.)

Ferranten polveilevaan juoneen yhdistyy ihanan rikas kieli. Lauseet ovat pitkiä, mutta eivät niin pitkiä, että lukeminen menisi tankkaamiseksi. Hän kuvailee ihmisiä, tapahtumia, miljöötä ja kertojan (Elenan) ajatuksia pikkutarkasti. Ferrante ei ole suurpiirteinen ja lavea kertoja, vaan hänen katseensa on ennemminkin valokuvantarkka röntgenkatse, joka taltioi ja läpäisee kaiken. Iso kiitos kielestä kuuluu tietysti myös osin hyvälle suomentajalle.

Mystistä lisäsäväystä kirjaan tuo kaksi seikkaa. Ensinnäkin koko kirja alkaa prologista ja Lilan katoamisesta. Kuusikymppinen Elena saa puhelinsoiton, jonka jälkeen hän tajuaa, että hänen ystävänsä on häipynyt kuin tuhka tuuleen. Vihdoin. Jättämättä itsestään mitään jälkeä. Tätä Elena oli aavistellut. Pakkohan sarjan kaikki osat on ahmia, jotta saisi selville, mihin Lila lähti ja miksi!

Toinen kutkuttava seikka on se, että kirjailija Elena Ferrantesta ei oikeastaan tiedetä mitään. Kyseessä on salanimi ja vain kustantaja tietää hänen oikean henkilöllisyytensä. On aika mahtavaa, että tässä ajassa, jolloin google tietää kaiken, ”Ferrante” on onnistunut pysymään piilossa kaikesta kirjojensa aiheuttamasta julkisuudesta huolimatta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rönsyilevästä tarinankerronnasta.
2. Jos tyttöjen ja naisen asema kiinnostaa sinua.
3. Jos Italia on suuri rakkautesi.