sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Juice Leskinen: Siinäpä tärkeimmät


Aina ei tarvitse lähteä kirjastoon etsimään itselleen luettavaa. Joskus riittää kun vilkaisee, mikä kirja puolison yöpöydällä lojuu ja tarttuu siihen rohkeasti. Voi saada palkitsevan lukuelämyksen ja löytää uuden suosikin. Bonuksena voi oppia jotain uutta myös puolisostaan.

Nuori Juice Leskinen katseli silmälasiensa takaa elämäkertansa kannesta kaukaisuuteen mieheni yöpöydällä. Entisenä Tampereen likkana ajattelin tutustua minäkin tähän vanhan kotikaupunkini legendaan. Ja tutustuminen kannatti. Kirjassaan Siinäpä tärkeimmät (Tammi 2003) Juice kertoo lapsuudestaan Juankoskella, muusikon uran alustaan Tampereella ja menestyksen vuosista Suomen tunnetuimpana lauluntekijänä.

Hän kuvaa elämänsä onnistumisia ja epäonnistumisia rehellisesti ja humoristisesti. Hän ei päästä itseään helpolla, eikä kiillottele julkisuuskuvaansa millään tavalla. Epäonnistumiset avioliitoissa, ryyppyputket ja vakavat sairaudet sekä ristiriidat bänditovereiden kanssa kerrotaan lukijalle avoimesti. Menestyminen kuitataan lakonisen toteavaan tyyliin, vaikka Juicella jos kellä olisi aihetta rehvasteluun.

Juicen tarinaa lukiessa huomaa kuinka maailma on muuttunut. Sen huomaa pienissä arjen yksityiskohdissa ja toisaalta julkisuuteen liittyvässä kontekstissa. Juice oli Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia muusikoita, mutta silti hän ei koskaan rehennellyt saavutuksillaan tai öykkäröinyt menestyksen tuomalla mammonalla. Hän ei patsastellut stailattuna lehtien kansissa Louis Vuittonin monogrammi rinnuksissa, eikä kaulaillut hampaat hohtaen muiden menestyjien kanssa kokkareilla. Hän hengaili tyylilleen uskollisena Aulabaarissa samojen (epätrendikkäiden) tyyppien kanssa kuin ennenkin. Hän keskittyi olennaiseen ja  tiesi olevansa niin hyvä siinä mitä hän tekee, ettei hänen tarvinnut sen enempää päteä. Kun sisältö oli kunnossa, ei ulkopuolella ollut väliä. Siinäpä ajatus mietittäväksi monelle nykyjulkkikselle.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut suomalaisen musiikin historiasta.
2. Jos haluat tehdä nostalgisen matkan menneisyytesi Suomeen.
3. Jos haluat lukea tarinan miehestä, joka eli niin kuin halusi.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö


Nick ja Amy Dunne: onnellisen oloinen aviopari. Nick rosoisen komea työtön toimittaja. Amy ihmeellisen kaunis varakas vaimo. Suorastaan täydellinen. Oikea ihmetyttö! 

Pariskunnan viisivuotishääpäivä muuttaa kuitenkin kaiken. Nick saapuu kotiin ja huomaa etuoven olevan pahaenteisesti auki. Olohuone on myllätty: lasinsiruja ja kaatuneita esineitä siellä täällä sikin sokin. Ja mikä pahinta. Amya ei näkynyt. Amy oli kadonnut.

Ihmetytön katoaminen nousee heti otsikoihin ja kaikki liikenevät poliisivoimat valjastetaan selvittämään tätä merkillistä tapausta. Kuka on siepannut Amyn? Miksi? Miten? Onko Amy elossa? Kuollut? Mitä Amyn menneisyydestä tiedetään? Entä Nickin? Voiko Nick olla syyllinen?

Gillian Flynn koukuttaa lukijan kirjassaan Kiltti tyttö (WSOY 2013, suom. Terhi Kuusisto) kieroon juonikuvioon, jossa mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Juuri kun luulee tajuavansa, kaikki käännetään ympäri. Tällainen rakenne viehättää minua jännityskirjallisuudessa ja olen aina ilahtunut, jos kirjailija onnistuu huijaamaan luulemaan jotain, mikä ei sitten pidäkään paikkansa.

Tästä ilahduttavasta rakenteesta huolimatta Kiltti tyttö ei ollut aivan niin huikea lukuelämys kuin superlatiiviset ilmaukset sivuliepeissä antoivat odottaa: sietämättömän jännittävä mestariteos, hämmästyttävän syvällinen jännäri, kerta kaikkiaan fantastinen kirja. Kiltti tyttö on kyllä koukuttava, hyvin kirjoitettu ja rakennettu jännäri, joka takuulla viihdyttää, mutta jotain jäi omasta lukuelämyksestäni puuttumaan. Ehkä odotukset olivat liiankin korkealla. Kiltin tytön jälkeen huomasin olevani ennen kaikkea yhteiskunnallisen pohjoismaisen psykologisen jännityskirjallisuuden ystävä. Se on kirjallisuutta minun makuuni. Tämä voi kuitenkin olla kirja juuri sinun makuusi. Kokeile!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, joka takuulla koukuttaa.
2. Jos haluat kirjan, jonka parissa viihtyy viimeiselle sivulle saakka.
3. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

James Lewis: Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri


Jason Lewisin elämästä puuttui suunta. Työttömyyskorvausten varassa eläminen tympi, musiikkiura keskinkertaisessa bändissä ei näyttänyt kehittyvän mihinkään suuntaan, mutta toisaalta säännöllinen kahdeksasta neljään työkään ei innostanut. Elämä tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Jotain olisi keksittävä.

Vuonna 1992 vanha opiskelukaveri ottaa Jasoniin yllättäen yhteyttä ja esittää tälle pähkähullun ideansa. Kierretään maapallo ympäri pelkästään omin lihasvoimin: pyöräillen, soutaen, uiden, kävellen. Ei  purjeita eikä varsinkaan moottoreita. Jasonilla ei ole mitään menetettävää ja hän suostuu ehdotukseen. Kumpikaan matkalaisista ei osaa etukäteen arvata, miten pitkät, vaivalloiset ja hermoja kiristävät vuodet heillä olisi edessään.

Kirjassaan Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri (Basam Books 2013, suom. Veli-Pekka Ketola) Jason kertoo alun tästä uskomattomasta maailmanympärimatkasta. Jälkimmäiset kaksi osaa ilmestyvät myöhemmin. Parin vuoden valmistelujen jälkeen kaksikko pääsee matkaan: ensin Lontoosta Portugaliin, sitten Atlantin yli Miamiin ja Yhdysvaltojen läpi San Franciscoon. Matka on rankempi kuin kumpikaan heistä osasi etukäteen aavistaa. Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan ja usko on monesti koetuksella. Periksi ei kuitenkaan anneta ja matka jatkuu:  yhteensä 13 vuotta, 23 päivää ja 11 tuntia.

Jason Lewis tempaa rempseällä kirjoitustyylillään lukijan mukaansa tähän uskomattomaan yritykseen. Hän kertoo rehellisesti ja avoimesti omista tuntemuksistaan, epäilyksistään ja harmituksistaan matkan varrella, eikä anna kiillotettua kuvaa matkanteon autuudesta. Hän muistaa kuitenkin kertoa myös huippuhetkistä: siitä kun lopen uupuneena saavuttaa vihdoin välietappinsa ja siitä kuinka kaunis luonto on, kun vain välillä malttaa pysähtyä sitä ihmettelemään.

Tartu tähän:

1. Jos olet seikkailijaluonne.
2. Jos haluat matkustaa maailman ympäri omassa nojatuolissasi.
3. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan periksiantamattomuudesta.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Frans Eemil Sillanpää: Hiltu ja Ragnar


Hiltu ja Ragnar: kertomus kahdesta ihmislapsesta ei ole se teos, joka ihmisille tulee ensimmäisenä mieleen F. E. Sillanpäästä puhuttaessa. Se ei välttämättä tule monelle mieleen edes pitkän miettimisen jälkeen. Soisi tulla, sillä minun mielestäni se on nobelkirjailijamme paras teos. Myös Sillanpää itse piti teosta yhtenä parhaistaan.

Novelli Hiltu ja Ragnar ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1923 ja sitä voisi pituutensa puolesta nimittää myös pienoisromaaniksi. Tässä sadan sivun mittaisessa kertomuksessa Sillanpää kertoo koskettavan ja traagisen tarinan herraspoika Ragnarista ja palvelustyttö Hiltusta. Toivolan Hiltu saapuu nuorena ja kokemattomana tyttösenä maalta kaupunkiin herraskartanoon piiaksi. Nuori herra Ragnar iskee silmänsä tähän hiukan yksinkertaiseen maalaistyttöön ja lukija jo aavistelee, ettei tässä hyvin taida käydä.

Itsetietoinen ja ylimielinen Ragnar on kasvatettu olemaan palveluskunnan yläpuolella ja sen asenteen hän on toden totta hyvin omaksunut itselleen. Hiltu taas on saanut aivan toisenlaisen kasvatuksen: hän on passiivinen, alistuva ja liiallisen nöyrä. Kun tämä pelokas ja avuton nuori tyttö joutuu vastenmielisen ja tunteettoman Ragnarin vaikutuspiiriin, on tragedian kaikki ainekset koossa. Lukija voi vain murheellisena seurata sivusta, kuinka epätoivoinen Hiltu tekee ratkaisunsa.

Hiltu ja Ragnar aiheutti ilmestyessään pienoisen kohun. Sillanpää oli sijoittanut tapahtumat Tampereelle Liljeroosin perheen kesähuvilaan Pyhäjärven rannalle (nykyisen Varalan urheiluopiston alueella), jossa hän oli aikaisemmin toiminut kotiopettajana. Ragnarin äidissä tarkkasilmäiset tamperelaiset näkivät paljon samoja piirteitä kuin Liljeroosin rouvassa ja saivat siitä paljon aihetta kahvipöytäkeskusteluihin. Hiltun kohtalolle löytyy myös oikea esikuva pari vuosikymmentä aikaisemmista tapahtumista samaisessa huvilassa ja sekin antoi aihetta spekuloinnille.

Aina on olemassa ihmisiä, jotka voivat kuvitella saavansa kohdella muita miten sattuu ja aina on niitä, jotka alistuvat ja ottavat kaiken vastaan. Siksi Hiltun ja Ragnarin tarinakaan ei koskaan vanhene.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua kotimaisen kirjallisuuden unohdettuun helmeen.
2. Jos luulet, että kaikki vanhempi kirjallisuus on aikansa elänyttä.
3. Jos haluat lukea klassikon, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle

Huom! Hiltu ja Ragnar löytyy monista kokoelmista. Itse luin sen Aarne Laurilan toimittamasta novellikokoelmasta vuodelta 1961.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta


”Rose Bustamente oli Vera Candidan isoäiti, ja ennen kuin hänestä tuli paras lentokalanpyytäjä meren tällä laidalla, hän oli ollut Vatapunan kaunein huora. --- Rosea ei koskaan kiusattu ensimmäisen ammattinsa takia, ei silloin kun hän vielä harjoitti sitä eikä sittenkään kun hän oli jättänyt sen. Naiset olivat kyllin herkkäuskoisia ajatellakseen, että jos kylässä olisi yksi Rose, heidän miehensä eivät lähtisi etsimään kauempaa, ja he olivat kyllin ovelia kiittääkseen Rosea kun tämä teki sen, mitä he itse eivät enää niin usein halunneet tehdä, yhtä viekoittelevasti kuin he itse avioliittonsa alkuaikoina. Niin Rose sai elää monta vuotta rauhassa ja hänen elämänsä sujui mutkattomasti kunnes Jeronimo saapui Vatapunaan.”

Näin alkaa Véronique Ovaldén vallan mainio kirja Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011, suom. Ville Keynäs) Kirja kertoo kolmen naisen kohtaloista kuvitteellisella Karibianmeren saarella. Isoäiti Rose Bustamente ja hänen tyttären tyttärensä Vera Candida ovat rohkeita, sitkeitä sissejä, jotka eivät jää nurkkaan vollottamaan epäreilua kohtelua, vaan ottavat elämänsä omiin käsiinsä ja tekevät ratkaisuja, jotka tuntevat sisimmässään oikeiksi. Vaikka kirjassa maailma on miesten, ei naisten tarvitse kynnysmatoiksi alistua.

Siitä huolimatta että tarinassa tapahtuu kauheita, kirjaa lukee lähes koko ajan hymy huulilla. Ovaldé ei mässäile yksityiskohdilla ja lukijalla säilyy  koko ajan usko henkilöihin ja heidän pärjäämiseensä.  Kielellisesti kirjassa on samaa henkeä kuin esimerkiksi Sadan vuoden yksinäisyydessä. Herkullisesta kielestä kertovat jo mielikuvitusta ruokkivat lukujen nimet: Lurjusten armahdus, Kadotettujen sielujen merimatka, Rose Bustamenten lapsenlapsenlapsen geneettiset vajaavuudet tai Monica Rosen sivuspagaatit. Mitä tiedän Vera Candidasta on täydellinen kesäkirja.

Parasta kirjassa on isoäiti Rose Bustamenten ronski hahmo, joka kokemastaan kärsimyksestä huolimatta on onnistunut säilyttämään elämänilonsa ja vahvan itsetuntonsa. Hänen suorapuheiset elämänohjeensa hymyilyttävät (ainakin naislukijaa):

”Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita itseään vanhempi mies ”koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi.”

” [Rose Bustamente] ei koskaan sanonut sitä mitä Vatapunan naiset hokivat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente käänsi katseensa taivaaseen, kohautti olkapäitään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä.”

Tartu tähän:

1. Jos pidät herkullisesta kielestä ja hyvästä suomennoksesta.
2. Jos etsit täydellistä lomakirjaa.
3. Jos haluat lukea kirjan, jossa suru sekoittuu nauruun.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa


Katselin hiljattain ranskalaisen elokuvan Koskemattomat ja mieleeni muistui vuosia sitten lukemani pieni suuri tarina Perhonen lasikuvussa (WSOY 1997 /2008, suom. Anu Partanen ja Ville Keynäs). Muistin olleeni vaikuttunut tarinasta ja päätin lukea Jean-Dominique Baubyn kirjan uudestaan. Toisen lukukerran jälkeen olen edelleen yhtä vaikuttunut.

Jean-Dominique Bauby kertoo pikkuruisessa kirjassaan oman koskettavan tarinansa. Kahdeksas joulukuuta vuonna 1995 hänen elämänsä kiireisenä muotiguruna pysähtyi kuin seinään. Hän heräsi sairaalasta halvaantuneena päästä jalkoihin – ainoastaan vasen silmäluomi toimi. Locked in –syndrooma, sanoivat asiantuntijat. Potilas on täysin liikuntakyvytön, mutta ajatus kulkee kirkkaana. Kuin perhonen lasikuvussa.

Bauby opetteli silmäluomen räpsytykseen perustuvan kommunikaatiokoodin ja alkoi kertoa tarinaansa kirjain kerrallaan sängyn laidalla istuvalle avustajalleen. Hän kertoo lukijalle aikaisemmasta elämästään, lapsistaan, työstään ja nautinnoistaan. Hän kuvailee paljon myös niitä tuntemuksia, joita hän nyt kokee eläessään oman kehonsa vankilassa: ahdistusta, turhautuneisuutta ja yksinäisyyttä. Hän ei kuitenkaan ole katkera, vaan onnistuu säilyttämään elämänilonsa kaikesta huolimatta.

Elämäkertoja on monenlaisia. On tuhatsivuisia Donnerin Mammutteja, joissa fiktion ja faktan raja on vähintäänkin hämärtynyt. On moniosaisia järkäleitä historiamme suurmiehistä. Ne vetoavat aiheeseen vihkiytyneisiin lukijoihin, joilla on aikaa perehtyä. On kuuluisten ihmisten elämäkertoja: todenmukaisia, katkeria tai kiillotettuja. Ja sitten on näitä pieniä suuria tarinoita. Tuntemattomien ihmisten kohtaloita ja elämäntarinoita. Minun mielestäni ne ovat usein niitä kaikkein kiinnostavimpia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista tositarinoista.
2. Jos haluat lukea kirjan miehestä, joka ei koskaan menettänyt toivoaan.
3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.