tiistai 16. toukokuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

En voinut mitään sille, että aloittaessani Linda Boström Knausgårdin pienoisromaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017 Like, suom. Petri Stenman) päässäni pyöri koko ajan hänen ex-miehensä Karl Ove Knausgård, jonka omaelämäkerralliseen Taisteluni-sarjaan uppouduin viikoiksi viime talvena. 

Vertailin kirjoitustyylejä ja kirjojen omaelämäkerrallisuuden astetta, mutta eniten pohdin kaikkea epäkirjallista, kuten sitä, miksi pariskunta lopulta päätyi eroon ja millaista heidän arkensa nyt mahtaa olla.

Karl Ove Knausgårdin massiivinen sarja päättyi pari vuotta sitten siihen, että kirjailijapariskunta näytti selvinneen kriiseistään ja kaikki oli kohtalaisen hyvin. Seitsenosaisen sarjan myötä Knausgårdeista oli tullut tuttuja ja heidän yksityiselämästään tiesi enemmän kuin monen ystävän elämästä. Siksi Linda Boström Knausgårdin kirjaa oli vaikea lukea irrallaan tästä kaikesta ja se häiritsi aluksi lukemista.

Tervetuloa Amerikkaan on kuitenkin niin tyystin erilainen kuin Karl Oven rönsyilevät tiiliskiviromaanit, että vähitellen vertailua lakkasi tekemästä. Omakohtaisuutta on tässäkin paljon – sen Boström Knausgård on lehtihaastattaluissa paljastanut – mutta tässä kirjassa se on on hienovaraisempaa ja monitulkintaisempaa, kun taas Karl Ove Knausgårdin omakohtaisuus on läpitunkevaa ja tarkasti eriteltyä.

Tervetuloa Amerikkaan on vähäeleinen, tiivis ja intensiivinen tarina Ellen-tytöstä, joka lopettaa puhumisen kymmenvuotiaana, aivan kuten kirjailija itse samanikäisenä. Ellenin isä kärsii mielenterveysongelmista. Hän makaa välillä päiväkausia liikkumattomana sängyn pohjalla ja on toisinaan maanisen pelottava. Äiti taas on huomionhakuinen näyttelijätär, joka kyllä pyörittää jotenkuten arjen, mutta tarvitsee osakseen jatkuvaa ihailua. Äiti uskottelee itselleen ja lapsilleen, kuinka ihmeellisen valoisa perhe heillä onkaan, eikä näe lainkaan sitä, että pimeys on jo nielaissut Ellenin.   

Koska isä ei jaksa mitään, on Ellenin oltava reipas äidin takia. Ellen on oppinut pienestä saakka olemaan vaatimatta itselleen mitään, sillä se horjuttaisi perheen haurasta järjestystä. Ellen kokee syyllisyyttä kaikesta, jopa isänsä kuolemasta, vaikkei koskaan aiheuta mitään ongelmia. Hän uppoutuu kirjojen maailmaan ja vaikenee lopulta kokonaan, jotta saisi häivytettyä itsensä vieläkin pienemmäksi ja huomaamattomammaksi. Aivan kuten anorektikot näivettävät ruumiinsa näkymättömiin, Ellen koettaa hävittää itsensä ja häiritsevän olemassolonsa hiljaisuuteen.

Linda Boström Knausgård on kirjoittanut riipaisevan tarinan lapsesta, joka ei tule huomatuksi ja joka koettaa kannatella rikkinäisiä vanhempiaan oman hyvinvointinsa kustannuksella, sillä niin lapset tuppaavat tekemään. Jos vanhemmista ei ole vanhemmuuteen, ottavat lapset vanhemman roolin ja maksavat siitä aikuisena kovan hinnan.

Harva kirja on sellainen, että heti loppuun päästyään se tekee mieli lukea uudestaan. Kun illalla käänsin tästä teoksesta viimeisen sivun, avasin seuraavana päivänä ensimmäisen sivun uudestaan ja aloitin kaiken alusta. Toisella lukukerralla elämäys oli vieläkin vaikuttavampi, sillä nyt ajatukset eivät kieppuneet Karl Ovessa, vaan alusta saakka vain tässä. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista perhekuvauksista.
2. Jos nautit kauniista kielestä.
3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä (2017 Atena, suom. Riie Heikkilä) voitti Ruotsissa lukijoiden äänestyksen vuoden 2016 parhaasta kirjasta. Minuun petetyn Petran tarina ei tehnyt ihan näin suurta vaikutusta.

Petra on nelikymppinen menestynyt kirjailija ja hänen miehensä Anders viihdeohjelmista tuttu televisiokasvo. Heillä on kaksi suloista pellavapäistä poikaa, laaja tuttavapiiri ja ihana kesähuvila meren rannalla. Kadehdittavan pariskunnan avioliittokin on kestänyt jo 15 vuotta.

Yllättäen Anders ilmoittaa Petralle, että hän haluaa erota. Petra saa maaniteltua miehensä vielä kerran pariterapiaan ja uskoo, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin. Terapiassa Anders toteaa ykskantaan, ettei jaksa enää yrittää ja ilmoittaa muuttavansa pois kotoa. Hän ei vastaa Petran puhelinsoittoihin ja kun Petra lopulta saa tietää, että Andersilla on toinen nainen, hänen maailmansa romahtaa.

Lasten takia Petran on oltava reipas ja hyväntuulinen, mutta lasten poissa ollessa hän on maaninen, kuin riivattu. Hän siivoaa vimmatusti, lajittelee valokuvia uusiin albumeihin ja vannoo lahjoittavansa vähintään 50 000 kruunua Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, jos jumala vain antaisi Andersin tulla takaisin. Lopulta Petran on repäistävä itsensä kokonaan irti entisestä ja erämaakämpässä Pohjois-Ruotsissa hän suoltaa tuskansa tekstiksi, uudeksi kirjaksi.

Haagin romaani on täynnä tunnetta isolla T:eellä. Kirjailija kuvaa petetyksi tulemisen järkytystä ja sen jälkeistä epätoivoa uskottavasti. Petra ei saa syötyä, eikä nukuttua, muttei tunne väsymystä, eikä nälkää. Maanisen epätoivon kuvauksessa Haag onnistuu oikein hyvin.

Näkökulma kirjassa on pelkästään Petran ja se häiritsi, sillä ainakin minä olisin kaivannut mukaan edes vähän Andersia. Jättäjän mielenliikkeet, hänen lähtönsä perimmäiset syyt sekä koko parisuhteen historia jävätä nyt melko lailla hämärän peittoon ja lukija voi vain arvailla, millainen  pariskunnan avioliitto on oikeasti ollut. 

Veikkaan, että moni lukija asettuu enempiä miettimättä sympatiseeraamaan petettyä Petra-poloista ja näkee Andersin sikamaisen itsekkäänä pahiksena, joka kylmästi häipyy kuvioista. Mutta lähteekö kukaan onnellisesta ja toimivasta parisuhteesta noin vain? Se ei tunnu uskottavalta ja siksi Haag voisi seuraavaksi kirjoittaa tarinalle sen toisen puolen: Andersin tarinan.

Näkökulman yksipuolisuus siis vaivasi lukiessa vähän. Toinen ongelma oli eräkämppäosuuksien lapsekkuus. Pohjois-Ruotsiin paennutta Petraa varoitellaan menemästä kirotulle Taalujärvelle, saksalaisturisti ennustaa Petralle tarot-korteista kuolemaa ja salaperäinen ruuvimeisseliä lainaileva hiipparikin ilmestyy mökin ovelle. Haag ei saa luotua näihin osuuksiin tarpeeksi mystistä, aikuisille sopivaa jännärimäisyyttä, vaan kohtaukset jäävät neiti etsivä –tasolle ja vaikuttavat lähinnä hupaisilta. 

Kyllä Haagin romaani silti kannattaa lukea. Ainakin jos pitää kirjoista, joissa ruoditaan tunteita. Niitä tämä teos on pullollaan.

Tartu tähän:

1. Jos parisuhdekirjallisuus kiinnostaa sinua.
2. Jos pidät riipaisevista tarinoista.
3. Jos olet tullut petetyksi.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Englantilaisen Elly Griffithsin jännärisarjan idea on lupaava: sekoitetaan yhteen nykyaikainen rikostutkinta, arkeologia ja Englannin usvaiset suot ja rannat. Ilmeisesti Griffiths on tällä kombinaatiollaan noussutkin melko luetuksi kirjailijaksi kotimaassaan.

Risteyskohdat (2017 Tammi, suom. Anna Lönnroth) aloittaa sarjan vanhoihin luihin erikoistuneesta arkeologista Ruth Gallowaysta, jonka asiantuntemusta tarvitaan, kun Norfolkin perukoilta löytyy lapsen luuranko.

Rikospoliisi Harry Nelson pelkää, että luut kuuluvat kymmenen vuotta sitten kadonneelle paikalliselle pikkutytölle, jonka tapausta hän on yrittänyt siitä lähtien ratkaista, mutta Ruth toteaa luiden olevan tuhansia vuosia vanhoja. Vähän luulöydöksen jälkeen katoaa jäljettömiin toinen pikkutyttö. Harry Nelsonin on löydettävä tyttö ennen kuin on liian myöhäistä.

Parasta Griffithsin romaanissa on Ruth Gallowayn hahmo. Hän on naimaton ja lapseton nelikymppinen humanisti, joka elelee pienessä ränsistyneessä talossan kahden kissansa kanssa ja tuskailee pulskistunutta olemustaan. Kukaan ei usko, että hänen edellinen miessuhteensa päättyi Ruthin omasta aloitteesta – olihan Peter melkoisen hyvä saalis Ruthin kaltaiselle maalaishiirelle.

Muiden näkökulmasta Ruthin elämä näyttää surkealta, mutta Ruth itse on aika tyytyväinen eloonsa. Hän nauttii luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta, rakastaa työtään yliopistolla, eikä tunne tarvitsevansa elämäänsä ketään toista – ei ennen kuin tapaa komisario Nelsonin. Mutta Nelson on naimisissa, eikä siitä mitään tulisi. Lukija kuitenkin aavistaa alusta saakka, että jotain näiden kahden välille juonen edetessä vielä kehkeytyy.

Ruthin hahmo on hyvä, ja romanttinen sivujuonikin toimii, mutta kirjassa on myös puutteensa. Alku tuntui niin kömpelöltä, että meinasin jättää lukemisen siihen. Alusta puuttui myös imu, jolla jännityskirjan lukija naulitaan paikoilleen.

Myös kirjan rakenne tuntui toisinaan liian laskelmoidulta ja tutulta: aivan kuin Griffiths olisi käyttänyt apunaan jotain valmista netistä löytyvää jännityskirjan perusreseptiä, jossa neuvotaan yksityiskohtaisesti, kuinka monta epäilyttävää hahmoa kirjassa on oltava ja missä kohtaa juonta heidät kannattaa tuoda mukaan kuvioihin sotkemaan lukijan aavistuksia.

Myös suomennokseen olisi pitänyt ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota, sillä kielikorvani särähteli pahasti monessa kohdassa.

Näistä heikkouksista huolimatta Ruth Gallowayn elämään Englannin takamailla kannattaa kyllä tutustua, sillä mainio päähenkilö kannattelee koko tarinaa. Kirjasarja miellyttää ainakin niitä lukijoita, joita yhteiskunnallinen ja kovaksi keitetty pohjoismainen jännäritarjonta tökkii. Agatha Christien ahmijat ilahtunevat myös.  

Tartu tähän:

1. Jos rakastat perinteistä brittijännitystä.
2. Jos haluat lukea jännärin ripauksella romantiikkaa.
3. Jos et piittaa kielellisestä kömpelyydestä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Albert Edelfeltin ja muiden kultakauden taiteilijoiden työskentely ja hengailu 1800-luvun lopun Pariisissa on kuulunut kiinnostuksen kohteisiini aina. Siksi sinnittelin ja päätin lukea Venla Hiidensalon uuden romaanin vasta pääsiäisen pyhinä, jotta saisin nautiskella lempiaiheeni parissa ihan rauhassa.

Koska olin lukenut lähes kaikki Hiidensalon käyttämät lähteet jo aikaisemmin, takaraivossani jyskytti pieni pelko siitä, onko Hiidensalo saanut tuotua romaaniinsa jotain uutta, ja ennen kaikkea sellaista imua, joka pitäisi lukijan tyytyväisenä, vaikka Edelfeltin elämän kulku sinänsä olisi jo tuttua juttua.

Onnekseni en joutunut pettymään yhtään. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi (2017 Otava) on kerrassaan nautinnollinen taiteilijakuvaus, jonka viimeisillä sivuilla tekee mieli hidastella, jotta hieno tarina kestäisi mahdollisimman pitkään.

Hiidensalo käy kirjassaan läpi Albert Edelfeltin koko elämäntarinan pienestä pojasta kaikkien arvostamaksi kansallistaiteilijaksi. Hiidensalon kuva Edelfeltistä on toki pääpiirteissään tuttu, mutta samalla niin syvä, että vasta tämän romaanin myötä Albertista tuntuu tulevan lihaa ja verta oleva ihminen, ei pelkkä pönöttävä ja pölyinen muotokuva Ateneumin seinällä. Tunsiko ja kokiko Albert Edelfelt elämänsä itse juuri näin – sitä Hiidensalo ei tietenkään varmaksi tiedä – mutta lukijana on helppo sukeltaa mukaan juuri tähän kuvitteelliseen tulkintaan.

Albert on selvästi kirjan keskushenkilö, mutta lähes yhtä suureen rooliin nousevat naiset hänen ympärillään. Äiti näkee poikansa ihmeellisenä nerona, jonka eteen hän tekee kaikkensa ja unohtaa samalla tyttäriensä hyvinvoinnin. Tytärten tehtävänä on niin ikään tukea lahjakasta veljeä kaikessa ja siirtää itsensä ja unelmansa syrjään. Taitelijan vaimon funktiona on olla kaunis korunainen ja kannatella arkea niin, että mies saa maalata ja olla luova. Voisi luulla Albertin olleen muikean tyytyväinen tilanteeseen palvottuna kaiken keskipisteenä.

Tiedetään kuitenkin, että suuren taiteilijan yksityiselämä, johon romaani kiinnostavasti keskittyy, oli onnetonta. Luovuus oli hukassa aika ajoin ja rahapula vaivasi. Ristiriita tukijoiden miellyttämisen ja taiteellisen vapauden kanssa oli jatkuvasti läsnä. Avioliitto kylmäkiskoisen mutta säädyltään sopivan Ellanin kanssa oli alusta lähtien iso virhe. Mallien kanssa sentään oli säpinää, mutta vanhemmiten köyhien naisten hyväksikäyttäminen alkoi ällöttää jo taiteilijaa itseäänkin. Suuri ja palava rakkaus oopperalaulajatar Aino Acktéta kohtaan jäi sekin lopulta täyttymättä.  

Albert Edelfeltistä muodostuu tarinan edetessä ristiriitainen ja sitä myöten hyvin kiinnostava ja aidonoloinen kuva. Toisaalta hän näyttäytyy ylimielisenä yläluokan edustajana, joka nostaa itse itsensä jalustalle suomenkielisen rahvaan yläpuolelle. Hän on myös ällöttävä elostelija, joka lähestulkoon pakottaa jotkut mallinsa sukupuoliyhteyteen kanssaan ja hylkää naiset sitten kylmästi sivuun tarpeettomina.

Mutta on hän toisaalta vähän surullinenkin hahmo. Hän koettaa kovasti miellyttää kaikkia läheisiään, toteuttaa ympäristönsä vaatimuksia ja elää sellaista elämää, jota hänen kaltaiseltaan edellytetään. Koko elämänsä hän yrittää löytää rinnalleen naisen, jonka kanssa olisi hyvä ja jolle kelpaisi sellaisenaan, ihan tavallisena miehenä, ei minään palvottuna sankarina. Mutta sellaista onnea ei hänellekään suotu.

Kirjasta oli kiinnostavaa lukea myös 1800-luvun naiskuvasta ja naisten oikeuksista, joita ei tuohon aikaan juuri ollut. Naisen piti olla siveä, hiljainen ja huomaamaton. Tunteenpurkaukset leimattiin hysteriaksi. Mies sai mennä, miten huvitti – nainen ei tietenkään. Avioliiton ulkopuolinen raskaus oli naisen omaa syytä. Ja niin edelleen. Sadanvuoden takainen Suomi oli naiselle takapajula. Onneksi niistä ajoista on päästy pitkälle.

Hiidensalo on kirjoittanut verevän, täyteläisen ja loppuun asti hiotun romaanin Albert Edelfeltistä, josta voisi helposti luulla kirjoitetun jo kaiken. Uskallan nyt jo veikata, että Sinun tähtesi jää yhdeksi vuoden 2017 parhaista lukuelämyksistäni.

Tartu tähän:

1. Jos taide on intohimosi.
2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.
3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Ari Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen (2017 Tammi) ei ole tyypillinen jännäri. Siksi se on paljon parempi kuin moni muu ja pesee mennen tullen monet pohjoismaiset tusinadekkarit.

On Rädyn kirjassa tietenkin murha. Koulupojat löytävät radanvarresta nuoren ja kauniin teinitytön ruumiin. Pojat tunnistavat tytön Elina Lehtoseksi, luokkatoverinsa isosiskoksi. Yksi pojista, lempinimeltään Syyskuu, näkee harjanteen päällä miehen tuijottamassa alas poikiin ja on varma siitä, että tuo mies on murhaaja.  

Kirjassa on toki myös poliisi, joka yrittää selvittää murhaa. Rikoskomisario Eskelinen saa jutun tutkittavakseen, mutta se ei ratkeakaan hetkessä. Eskelisen työtoveri vaistoaa, ettei tämä ei ole suinkaan ainoa tapaus, vaan murhaaja on iskenyt useasti jo aiemminkin. Eskelinen lähtee seurailemaan toverinsa aavisteluja, jotka osoittautuvat tietenkin oikeiksi.

Kirjassa on myös tapauksen entinen tutkinnanjohtaja, joka ei haluaisi, että mikään selviää, sillä ei kaikilla poliiseillakaan ole puhtaat jauhot pussissa.

Syyskuu ei kuulu luokan suosituimpiin poikiin, vaan häntä on aina pidetty kummallisena, pelottavanakin. Hän ei voi unohtaa Elinan kuolemaa ja jahtaa pakkomielteisesti itsekseen murhaajaa vielä 20 vuotta tapauksen jälkeen. Energiaa kuluu myös haaveiluun: Syyskuu on salaa rakastunut parhaan kaverinsa tyttöystävään, leiskuvahiuksiseen Tainaan ja se on vaarallinen asetelma se.

Rädyn kirja ei ole piinaavan jännittävä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sisältävä perusjännäri. Sen sijaan se on hitaasti kehittyvä ja pikkuhiljaa koukuttava tarina, jossa murhaajan selvittämisen ohella pääpaino on ihmiskuvauksessa. Siinä Räty onkin monta muuta dekkaristia taitavampi.

Syyskuu on kovia kokenut ja synkkyydessään sympaattinen hahmo, jonka taustan Räty jättää kutkuttavasti osittain auki. Teiniporukoiden valtataistelut on kuvattu niin aidosti, että omat teiniajat vuosikymmenten takaa heräävät henkiin. Myös Eskelisestä Räty on saanut luotua hyvän hahmon, muttei paljasta tästäkään kaikkea, vaan jättää osan langoista roikkumaan ilmaan, mikä on hyvä. Paha poliisi Hagman on puistattavan hirveä.

Räty vakuuttaa esikoisromaanillaan, jota on vaikea edes mieltää esikoiseksi. Niin hyvä se on.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.
2. Jos haluat lukea erilaisen jännärin.
3. Jos luulet, ettei kotimainen jännitys ole muun pohjoismaisen veroista.


Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

En tiedä, olisinko koskaan keksinyt etsiä käsiini Jarmo Ihalaisen romaania Mitä miehen pitää (2016 Atena), ellei eräs Riihimäen kirjaston kaunokirjallisuusekspertti olisi sitä minulle suositellut. En tiennyt Ihalaisesta mitään ennen sitä.

Ihalaisen kirja muistuttaa hieman teemoiltaan ja tyyliltäänkin Pasi Lampelan Kehää, josta kirjoitin viimeksi. Molemmat kirjailijat nostavat romaaninsa keskiöön nelikymppisen eronneen suomalaismiehen, joka räpistelee elämässään onnettomana eteenpäin. Molemmissa kirjoissa myös menneisyyden tapahtumat sidotaan kiinni nykymiehen elämäntarinaan ja tässä Ihalaisen kirjassa huomattavasti tiukemmin kuin Lampelalla.

Romaanissa liikutaan kahdella aikatasolla, joiden väliin mahtuu 100 vuotta. Opettajana työskentelevä Mika tuntee elämänsä valuvan hukkaan 2010-luvun Suomessa. Työelämää on jo nähty, eikä se enää ihmeemmin innosta. Ex-vaimon kanssa on jatkuvaa kahnausta lapsista. Uutta kiinnostavaa naisseuraa ei tunnu löytyvän mistään, vaikka Mika ravaa Tinder-deiteillä harva se ilta. Tätäkö elämä on tästä eteenpäin? Mihin onni katosi vai onko sitä koskaan vielä ollutkaan?  

Vuorotellen Mikan tarinan kanssa Ihalainen kuvaa huutolaispoika Kelpon elämää 1910-luvulta eteenpäin. Kelpon äiti ei pysty elättämään kaikkia lapsiaan ja luopuu pojastaan. Kelpo myydään taloon, jossa häntä kohdellaan kuin orjaa: ruokaa saa niukasti, remmiä sitäkin enemmän. Vaikka Kelpo pyörtyisi väsymyksestä lumihankeen, on töitä jatkettava. Sinnikäs Kelpo ei menetä toivoaan, vaan tekee mitä käsketään ja elämä kääntyy vuosien myötä pienin askelin paremmaksi.

Vaikka Mika ja Kelpo elävät tyystin erilaisissa ympäristöissä ja kamppailevat arjessaan hyvin erilaisten asioiden kanssa, on heillä myös paljon yhteistä. Rakkaudenkaipuu ei katso aikaa, eikä paikkaa. Itsekseen ja yksikseen pärjäävän miehen malli oli lujassa sata vuotta sitten ja nykyään. Molemmat miehet etsivät onnea ja toinen sen löytää, toinen ei.  

Kelpon tarinaa lukiessa ei voi olla hämmästelemättä sitä, miten julmaa elämä oli kaikkein köyhimmille itsenäisyyttään aloittelevassa Suomessa. Oli sattuman kauppaa, millaiseen taloon huutolaislapsi päätyi, eikä hänen hyvinvoinnistaan sen jälkeen huolehtinut kukaan. Hylätyn Kelpon selviytymistarina koskettaa syvältä ja sen rinnalla Mikan pyristelyt ja ongelmat nykymaailmassa tuntuvat väkisinkin hieman pinnallisilta ja turhanpäiväisiltä.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista ihmiskohtaloista.
2. Jos miehen elämä kiinnostaa sinua.
3. Jos haluat lukea sujuvan ja otteessaan pitävän tarinan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pasi Lampela: Kehä

Pasi Lampelan uutta romaania saattaa ensivilkaisulla luulla äijäkirjallisuudeksi. Kirjan kannessa nyrkkeilee lihaksikas mieshahmo; kirjan nimi tuo sekin mieleen nyrkkeilykehän ja takakansi paljastaa, että päähenkilönä on kuin onkin entinen nyrkkeilijä.

Kehässä (2017 WSOY) ei kuitenkaan nyrkkeillä fyysisesti juuri lainkaan, eikä Lampelan tyylikään ole äijämäisen ronskia. Sen sijaan romaani sisältää syvällistä ihmiskuvausta ja yhden menneisyyden kahlitseman nykymiehen elämäntarinan. Sitä ei kansikuvasta heti uskoisi.  

Kehä (2017 WSOY) kertoo reilu nelikymppisestä eronneesta Jarmosta, joka työskentelee taksikuskina. Miehen menneisyyteen kuuluvat lyhyt ura amatöörinyrkkeilijänä, liuta epäonnistuneita naissuhteita, alkoholismi ja kesken jääneet opinnot historiatieteessä. Jarmon välit vanhempiinsa ovat väkinäiset, ystäviä hänellä ei juuri ole, mutta vakituinen suhde opettajana työskentelevään Lauraan on sentään kestänyt jo kuusi vuotta.

Elämä tuntui Jarmosta kohtalaisen hyvältä. Yhtenä tavallisena arki-iltana hän alkaa kuitenkin vaistota itsessään jotain omituista ja menettää tajuntansa. Tutkimuksissa ei löydetä mitään ja lääkäri epäilee pyörtymisen johtuneen henkisistä syistä. Jarmo hämmentyy uutisesta ja pian hän huomaa, että kun ovi alitajuntaan on kerran avattu, ei sieltä hiipiviä ajatuksia ja torjuttuja muistoja pysty enää työntämään takaisin unohduksiin.

Teatteriohjaajana paremmin tunnettu Lampela on kirjoittanut melko koskettavan tarinan tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka havahtuu pakon edessä tarkastelemaan omaa elämäänsä ja alkaa kysellä itseltään tärkeitä kysymyksiä. Onko polku, jota olen tähän asti kulkenut, oikea vai väärä? Voiko vanhoista traumoista päästä koskaan lopullisesti irti? Millaiseksi haluan omaa tarinaani tulevaisuudessa kirjoittaa?

Lampela kuljettaa lukijaa rauhallisesti ja vähäeleisesti eteenpäin päähenkilönsä elämän käännekohdassa. Hän ei tarjoile lukijalle lopussa valmiita ratkaisuja, ei selviä vastauksia, eikä uudestisyntynyttä uljasta Jarmoa, joka olisi ravistellut itsensä irti vanhasta ja kiitäisi nyt uudenkarhealla moottoripyörällään kohti auringonlaskua. Siksi Jarmon tarina kiinnostaa ja tuntuu aidolta ja elämänmakuiselta.

Lampela sitoo eksyneen nykymiehen tarinan lomaan vielä toisenkin tarinan: traagisemman vuodelta 1918. Ilman sitäkin romaani olisi mielestäni toiminut hyvin.

Tartu tähän:

1. Jos pidät realistisista ja arkisista tarinoista.
2. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta.
3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

Voin syyttää Karl Ove Knausgårdia siitä, ettei blogissani ole tapahtunut viime aikoina mitään. Ahmaisin viime kesänä ensimmäisen osan Knausgårdin massiivisesta omaelämäkerrallisesta tilityksestä ja tammikuussa koukutuin kakkososaan niin pahasti, että päätin jatkaa koko sarjan kerralla loppuun saakka.

Urakasta selvittyäni kävin hakemassa kirjastosta itselleni Nina Hurman Yönpunaisen höyhenen (2013 Gummerus), jota ystäväni hehkutti historialliseksi rakkausdekkariksi. Genremääritelmä kuulosti niin mielenkiintoiselta, että halusin selvittää itse, mitä tuo tuollainen jännäri oikein sisältäisi.

Hurman romaanin päähenkilönä liihottelee 1920-luvun Helsingissä kaunis ja viehkeä Rouge, oikealta nimeltään Saimi Helainkari. Päivisin hän työskentelee myyjättärenä hattukaupassa ja iltaisin hänestä tulee Rouge, laulajatar, joka esiintyy hämyisissä salakapakoissa ja silmäätekevien yksityisjuhlissa.

Yllättäen Rouge joutuu vedetyksi mukaan murhatutkintaan, sillä Helsingin tunnetuin ravintoloitsija, Armas Gustafsson, surmataan kesken illanvieton ravintolassa, johon Gustafsson on vastikään palkannut Rouge’in esiintymään. Rikospoliisi Korpela alkaa tutkia tapausta ja epäilee teosta Rouge’in veljeä, Toivo Helainkaria.

Kuka murhasi Gustafssonin, on kysymys, joka ei Hurman romaanissa varsinaisesti kiinnosta ketään. Sen sijaan päähuomion varastaa neiti Helainkarin ja rikostutkija Korpelan välinen suhde. Kipinät sinkoilevat parin välillä heti ensitapaamisesta lähtien ja valtava vetovoima saa heidät hakeutumaan jatkuvasti toistensa seuraan. Lukija odottaa malttamattomana hetkeä, jolloin nuo kaksi vihdoin saisivat toisensa. Hurma päästää lukijan tuskistaan kirjansa loppupuolella – tietenkin! – ja saadaan murhakin selvitettyä.

Nina Hurma on kirjoittanut mehevän jännityskirjan romanttisen viihdekirjallisuuden ystäville. 1920-luvun Helsinki näyttäytyy päähenkilöiden ympärillä paheellisena suurkaupunkina, jonka varjoihin on helppo eksyä. Katuja, rakennuksia ja maisemia on kuvattu melko tarkasti ja se ilahduttanee helsinkiläisiä. Muuten ajankuva jää melko löyhäksi, muttei se haittaa tämänkaltaisessa, viihdyttävyyteen tähtäävässä kirjallisuudessa.

Koska Yönpunaisessa höyhenessä on enemmän rakkautta ja erotiikkaa kuin murhamysteeriä ja jännitystä, voisi kirjan sijoittaa kirjastojen hyllyissä pikemminkin rakkausromaanihyllyyn kuin varistyttöjen ja varjopoikien kylkeen jännärihyllyyn. Sieltä Hurman kirja löytäisi tiensä todennäköisemmin niiden lukijoiden yöpöydille, jotka tämänkaltaisesta kirjallisuudesta hurmaantuvat.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä.
2. Jos pidät historiasta.
3. Jos inhoat liian raakaa jännitystä

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Toisinaan elämässä tulee hetkiä, jolloin ei jaksa lukea mitään haudanvakavaa. Sellaisessa tilanteessa toimii hyvin vaikkapa Mikko Kalajoen uutuus Miesmuisti (2016 WSOY). Hulvaton tarina sai ainakin minut nauramaan ja viihtymään sohvannurkassa viimeiselle sivulle saakka.

Miesmuistin päähenkilönä sinnittelee nelikymppinen Arto Tiensuu. Hän työskentelee markkinointitoimistossa vanhan koulukaverinsa alaisena ja pyörii muutenkin kouluajoilta tutuissa porukoissa. 

Arto on hukassa. Työpaikalla hänen ohitseen kiilaavat parikymppiset diginatiivit, eikä pomokaan enää oikein jaksa uskoa Arton vanhanaikaisiin ideoihin. Töissä hän sentään vielä jotenkuten pärjää, toisin kuin kotonaan. Siellä pitää jöötä vaimo Pälvi, joka on ärsyttävin naishahmo, johon olen minkään kirjan sivuilla pitkään aikaan törmännyt.

Pälville ei kelpaa kerrassaan mikään. Arto puhuu väärin, tekee kaiken väärin. Pälvi mäkättää Artolle aamusta iltaan ja miesparka yrittää epätoivoisesti toteuttaa kaikki Pälvin päähänpinttymät remontoitavan omakotitalon skandinaavista henkeä huokuvasta ilmeestä pehmeänjämäköihin lastenkasvatusmetodeihin. Mutta teki Arto mitä tahansa, Pälvi on tyytymätön.

”Nykyään aamut alleviivaavat omaa riittämättömyyttäni. Ne edustavat tietoisuutta liian lyhyistä päivistä, liian pitkistä listoista ja liian monista asioista, jotka tajuaa kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tunnin kuluttua takaisin vaakatasoon päästessään edelleen tekemättömiksi.”

Arto kokkaa, pyykkää, nukuttaa lapset, niistää nenät ja siivoaa oksennukset. Pälvi liehuu illat milloin missäkin pippaloissa tai ottaa muuten omaa aikaa, jonka hän on tietenkin ansainnut, koska arki Arton kanssa on niin tavattoman työlästä. Pälvi jatkaa sättimistään ja lopulta Arton päässä naksahtaa.

Kalajoki kertoo päähenkilönsä kurjasta elämästä niin humoristisesti, että on pakko nauraa, vaikkei Arton ahdinko mikään naurun asia ole. Kirjan dialogi on nasevaa, eikä hauskuus synny ärsyttävistä sananmuunnoksista, vaan tilanteista, ihmisten erilaisuudesta ja tarkkanäköisistä nykyelämän havainnoista.

Kirjaa lukiessa alkaa pakostikin miettiä sitä, miten kohtuuttomia me naiset joskus miehiltämme vaadimme.

”Naisia on vaikea miellyttää. Pitää olla huomaavainan ja mukava, mutta ei kuitenkaan liikaa, täytyy olla hiukan kovis ja vähän renttu, mutta silti vastuuntuntoinen ja ryhdikäs. Pitää tuoda esiin herkkää ja runollista puoltaan, mutta samaan aikaan on oltava miehekäs, sopivan karvaisella ja lihaksikkaalla ja grillihiilen tuoksuisella tavalla. Täytyy avata ovia, mutta välillä paiskoa niitä.”

Miten kukaan tuohon pystyy? Riittäisikö vähempikin?

Tartu tähän:

1. Jos pidät hyvästä huumorista.
2. Jos suomalaisen nykymiehen elämä kiinnostaa sinua.
3. Jos tragikomedia on sinun lajisi.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Miten kirjoittaa kirjasta, joka tekee niin suuren henkilökohtaisen vaikutuksen, että tuntuu kuin siitä ei pystyisi sanomaan mitään? Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta (2013 Siltala) on sellainen kirja.

Kuumana heinäkuisena päivänä vuonna 1938 Iida kohtaa sillalla Eliaksen. Iida kysyy tietä apteekkiin ja Elias vastaa yhdellä sanalla. Sinä ohikiitävänä hetkenä Iida tietää, että tämä on menoa nyt. Tuon miehen hän haluaa ja Iida tietää, että he tapaisivat vielä.

Vuosikymmeniä myöhemmin Iidan sisar Edla makaa sängyssään ja miettii, mitä hän täällä vielä tekee. Kaikki muut ovat jo poissa, hän vain enää jäljellä. Muisti temppuilee jo, kukaan ei käy. Mielen varjoista astuu esiin välillä Iida, jota Edla ei haluaisi katsoa.

Jotain on tapahtunut tässä välissä, sen lukija tietää jo heti alussa. Juonipaljastukset jääkööt tähän.

Nousiaisen kieli on kirkasta ja runollisen kaunista, mutta kaikkein suurimman jysäyksen aiheutti tarina. Iidan ja Eliaksen välinen rakkaustarina on hienoin, kaunein ja surullisin tarina, mitä olen aikoihin lukenut.

Iida tietää, että tässä on se suurin onni. Hän on raudanluja, niin ehdoton asiastaan, että hänen varmuuttaan käy vähän kateeksi. Elias on hapuilevampi, sillä sellaiseen hän on tottunut, ei muutakaan osaa, mutta palaa aina uudestaan Iidansa luo.

Edlan onnettomuudeksi koituu syyllisyys, jota hän ei pysty enää pakenemaan. Muiden henkilöhahmojen onnettomuudeksi se, että he kelpuuttavat itselleen sen, mitä muilta jää, eivät osaa ajatella itselleen enempää. Vain Iidalle ja Eliakselle käy hyvin, vaikkei yhtään hyvin käykään.

Rakkaus, usko, toivo, suru, ystävyys, menetys ja syyllisyys ovat tämän huikean hienon tunnelmaromaanin teemat.

Tämän kirjan viimeisiä sivuja en ainakaan minä pystynyt lukemaan kuivin silmin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea suuresta rakkaudesta.
2. Jos rakastat kaunista kieltä.
3. Jos pidät tunnelmaromaaneista.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kimmo Ohtonen: Karhu: voimaeläin

Luontokirjat eivät varsinaisesti kuulu suosikkeihini, sillä niitä vaivaa yleensä liika yksityiskohtaisuus. Suden tassun koko senttimetreissä, hauen hampaiden lukumäärä tai västäräkin ruokavalio eivät kiinnosta niin paljon, että jaksaisin sellaisista kovin monta sivua lukea.

Kimmo Ohtosen Karhu: voimaeläin (2016 Docendo) on toisenlainen luontokirja, sillä  se kertoo karhuista ihmisen eli Ohtosen omasta subjektiivisesta näkökulmasta. Mielenkiintoisten karhutarinoiden lisäksi kirjoittaja kertoo lukijalle myös oman surullisen tarinansa ja ne kohdat kirjassa koskettivat erityisesti.

Ohtonen on aina tuntenut olevansa metsässä turvassa ja sinne hän on paennut väkivaltaisen isänsä tuntikausia kestäneitä raivokohtauksia. Eräänä kesäyönä hän kohtaa karkumatkallaan metsässä karhun. Se seisoo niin lähellä, että Ohtonen haistaa sen märän turkin ummehtuneen hajun. Karhu tallustelee edestakaisin ja alkaa raapia selkäänsä männynrunkoon, kun esitelläkseen kuusenjuurella kyyhöttävälle pikkupojalle ylivertaisia voimiaan. Sitten se jatkaa matkaansa ja poika uskaltaa taas hengittää.

Karhun kohtaamisesta tulee pojan elämän käännekohta ja hän ammentaa metsän kuninkaasta voimaa selvitä turvattoman lapsuutensa ja nuoruutensa läpi. Elämä kuljettaa nuoren miehen Englantiin, mutta veri vetää lopulta hänet takaisin Suomeen, metsään ja karhujen pariin.

Oman koskettavan elämäntarinansa lisäksi Kimmo Ohtonen kuvailee karhujen elämää niin elävästi, ettei kaltaiseni luonnosta vieraantuneen lukijankaan kiinnostus lopahda missään vaiheessa. Hän kertoilee mukaansa tempaavasti ja tarinallisesti karhujen sosiaalisesta elämästä, vuorovaikutuksesta, vanhemmuudesta, reviiritaisteluista ja parinmuodostuksen koukeroista. Lopuksi hän ottaa voimakkaasti kantaa karhujen salametsästystä vastaan.

Ohtonen kirjoittaa sujuvasti, välillä jopa runollisen kauniisti. Kirja sopiikin luettavaksi kaikenlaisille luontoharrastajille aloittelijoista ekspertteihin sekä kaikille niille, jotka etsivät elämälleen uutta suuntaa. Koska Ohtonen pohtii kirjassaan isoja asioita aina elämän tarkoitukseen saakka, teos toiminee hyvin myös elämäntaito-oppaana. Runsas ja upea kuvitus kruunaa lukunautinnon.

Tartu tähän:

1. Jos luonto on intohimosi.
2. Jos koskettavat tarinat kiinnostavat sinua.
3. Jos haluat tutustua tarinalliseen luontokirjaan.