sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Englantilaisen Elly Griffithsin jännärisarjan idea on lupaava: sekoitetaan yhteen nykyaikainen rikostutkinta, arkeologia ja Englannin usvaiset suot ja rannat. Ilmeisesti Griffiths on tällä kombinaatiollaan noussutkin melko luetuksi kirjailijaksi kotimaassaan.

Risteyskohdat (2017 Tammi, suom. Anna Lönnroth) aloittaa sarjan vanhoihin luihin erikoistuneesta arkeologista Ruth Gallowaysta, jonka asiantuntemusta tarvitaan, kun Norfolkin perukoilta löytyy lapsen luuranko.

Rikospoliisi Harry Nelson pelkää, että luut kuuluvat kymmenen vuotta sitten kadonneelle paikalliselle pikkutytölle, jonka tapausta hän on yrittänyt siitä lähtien ratkaista, mutta Ruth toteaa luiden olevan tuhansia vuosia vanhoja. Vähän luulöydöksen jälkeen katoaa jäljettömiin toinen pikkutyttö. Harry Nelsonin on löydettävä tyttö ennen kuin on liian myöhäistä.

Parasta Griffithsin romaanissa on Ruth Gallowayn hahmo. Hän on naimaton ja lapseton nelikymppinen humanisti, joka elelee pienessä ränsistyneessä talossan kahden kissansa kanssa ja tuskailee pulskistunutta olemustaan. Kukaan ei usko, että hänen edellinen miessuhteensa päättyi Ruthin omasta aloitteesta – olihan Peter melkoisen hyvä saalis Ruthin kaltaiselle maalaishiirelle.

Muiden näkökulmasta Ruthin elämä näyttää surkealta, mutta Ruth itse on aika tyytyväinen eloonsa. Hän nauttii luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta, rakastaa työtään yliopistolla, eikä tunne tarvitsevansa elämäänsä ketään toista – ei ennen kuin tapaa komisario Nelsonin. Mutta Nelson on naimisissa, eikä siitä mitään tulisi. Lukija kuitenkin aavistaa alusta saakka, että jotain näiden kahden välille juonen edetessä vielä kehkeytyy.

Ruthin hahmo on hyvä, ja romanttinen sivujuonikin toimii, mutta kirjassa on myös puutteensa. Alku tuntui niin kömpelöltä, että meinasin jättää lukemisen siihen. Alusta puuttui myös imu, jolla jännityskirjan lukija naulitaan paikoilleen.

Myös kirjan rakenne tuntui toisinaan liian laskelmoidulta ja tutulta: aivan kuin Griffiths olisi käyttänyt apunaan jotain valmista netistä löytyvää jännityskirjan perusreseptiä, jossa neuvotaan yksityiskohtaisesti, kuinka monta epäilyttävää hahmoa kirjassa on oltava ja missä kohtaa juonta heidät kannattaa tuoda mukaan kuvioihin sotkemaan lukijan aavistuksia.

Myös suomennokseen olisi pitänyt ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota, sillä kielikorvani särähteli pahasti monessa kohdassa.

Näistä heikkouksista huolimatta Ruth Gallowayn elämään Englannin takamailla kannattaa kyllä tutustua, sillä mainio päähenkilö kannattelee koko tarinaa. Kirjasarja miellyttää ainakin niitä lukijoita, joita yhteiskunnallinen ja kovaksi keitetty pohjoismainen jännäritarjonta tökkii. Agatha Christien ahmijat ilahtunevat myös.  

Tartu tähän:

1. Jos rakastat perinteistä brittijännitystä.
2. Jos haluat lukea jännärin ripauksella romantiikkaa.
3. Jos et piittaa kielellisestä kömpelyydestä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Albert Edelfeltin ja muiden kultakauden taiteilijoiden työskentely ja hengailu 1800-luvun lopun Pariisissa on kuulunut kiinnostuksen kohteisiini aina. Siksi sinnittelin ja päätin lukea Venla Hiidensalon uuden romaanin vasta pääsiäisen pyhinä, jotta saisin nautiskella lempiaiheeni parissa ihan rauhassa.

Koska olin lukenut lähes kaikki Hiidensalon käyttämät lähteet jo aikaisemmin, takaraivossani jyskytti pieni pelko siitä, onko Hiidensalo saanut tuotua romaaniinsa jotain uutta, ja ennen kaikkea sellaista imua, joka pitäisi lukijan tyytyväisenä, vaikka Edelfeltin elämän kulku sinänsä olisi jo tuttua juttua.

Onnekseni en joutunut pettymään yhtään. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi (2017 Otava) on kerrassaan nautinnollinen taiteilijakuvaus, jonka viimeisillä sivuilla tekee mieli hidastella, jotta hieno tarina kestäisi mahdollisimman pitkään.

Hiidensalo käy kirjassaan läpi Albert Edelfeltin koko elämäntarinan pienestä pojasta kaikkien arvostamaksi kansallistaiteilijaksi. Hiidensalon kuva Edelfeltistä on toki pääpiirteissään tuttu, mutta samalla niin syvä, että vasta tämän romaanin myötä Albertista tuntuu tulevan lihaa ja verta oleva ihminen, ei pelkkä pönöttävä ja pölyinen muotokuva Ateneumin seinällä. Tunsiko ja kokiko Albert Edelfelt elämänsä itse juuri näin – sitä Hiidensalo ei tietenkään varmaksi tiedä – mutta lukijana on helppo sukeltaa mukaan juuri tähän kuvitteelliseen tulkintaan.

Albert on selvästi kirjan keskushenkilö, mutta lähes yhtä suureen rooliin nousevat naiset hänen ympärillään. Äiti näkee poikansa ihmeellisenä nerona, jonka eteen hän tekee kaikkensa ja unohtaa samalla tyttäriensä hyvinvoinnin. Tytärten tehtävänä on niin ikään tukea lahjakasta veljeä kaikessa ja siirtää itsensä ja unelmansa syrjään. Taitelijan vaimon funktiona on olla kaunis korunainen ja kannatella arkea niin, että mies saa maalata ja olla luova. Voisi luulla Albertin olleen muikean tyytyväinen tilanteeseen palvottuna kaiken keskipisteenä.

Tiedetään kuitenkin, että suuren taiteilijan yksityiselämä, johon romaani kiinnostavasti keskittyy, oli onnetonta. Luovuus oli hukassa aika ajoin ja rahapula vaivasi. Ristiriita tukijoiden miellyttämisen ja taiteellisen vapauden kanssa oli jatkuvasti läsnä. Avioliitto kylmäkiskoisen mutta säädyltään sopivan Ellanin kanssa oli alusta lähtien iso virhe. Mallien kanssa sentään oli säpinää, mutta vanhemmiten köyhien naisten hyväksikäyttäminen alkoi ällöttää jo taiteilijaa itseäänkin. Suuri ja palava rakkaus oopperalaulajatar Aino Acktéta kohtaan jäi sekin lopulta täyttymättä.  

Albert Edelfeltistä muodostuu tarinan edetessä ristiriitainen ja sitä myöten hyvin kiinnostava ja aidonoloinen kuva. Toisaalta hän näyttäytyy ylimielisenä yläluokan edustajana, joka nostaa itse itsensä jalustalle suomenkielisen rahvaan yläpuolelle. Hän on myös ällöttävä elostelija, joka lähestulkoon pakottaa jotkut mallinsa sukupuoliyhteyteen kanssaan ja hylkää naiset sitten kylmästi sivuun tarpeettomina.

Mutta on hän toisaalta vähän surullinenkin hahmo. Hän koettaa kovasti miellyttää kaikkia läheisiään, toteuttaa ympäristönsä vaatimuksia ja elää sellaista elämää, jota hänen kaltaiseltaan edellytetään. Koko elämänsä hän yrittää löytää rinnalleen naisen, jonka kanssa olisi hyvä ja jolle kelpaisi sellaisenaan, ihan tavallisena miehenä, ei minään palvottuna sankarina. Mutta sellaista onnea ei hänellekään suotu.

Kirjasta oli kiinnostavaa lukea myös 1800-luvun naiskuvasta ja naisten oikeuksista, joita ei tuohon aikaan juuri ollut. Naisen piti olla siveä, hiljainen ja huomaamaton. Tunteenpurkaukset leimattiin hysteriaksi. Mies sai mennä, miten huvitti – nainen ei tietenkään. Avioliiton ulkopuolinen raskaus oli naisen omaa syytä. Ja niin edelleen. Sadanvuoden takainen Suomi oli naiselle takapajula. Onneksi niistä ajoista on päästy pitkälle.

Hiidensalo on kirjoittanut verevän, täyteläisen ja loppuun asti hiotun romaanin Albert Edelfeltistä, josta voisi helposti luulla kirjoitetun jo kaiken. Uskallan nyt jo veikata, että Sinun tähtesi jää yhdeksi vuoden 2017 parhaista lukuelämyksistäni.

Tartu tähän:

1. Jos taide on intohimosi.
2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.
3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Ari Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen (2017 Tammi) ei ole tyypillinen jännäri. Siksi se on paljon parempi kuin moni muu ja pesee mennen tullen monet pohjoismaiset tusinadekkarit.

On Rädyn kirjassa tietenkin murha. Koulupojat löytävät radanvarresta nuoren ja kauniin teinitytön ruumiin. Pojat tunnistavat tytön Elina Lehtoseksi, luokkatoverinsa isosiskoksi. Yksi pojista, lempinimeltään Syyskuu, näkee harjanteen päällä miehen tuijottamassa alas poikiin ja on varma siitä, että tuo mies on murhaaja.  

Kirjassa on toki myös poliisi, joka yrittää selvittää murhaa. Rikoskomisario Eskelinen saa jutun tutkittavakseen, mutta se ei ratkeakaan hetkessä. Eskelisen työtoveri vaistoaa, ettei tämä ei ole suinkaan ainoa tapaus, vaan murhaaja on iskenyt useasti jo aiemminkin. Eskelinen lähtee seurailemaan toverinsa aavisteluja, jotka osoittautuvat tietenkin oikeiksi.

Kirjassa on myös tapauksen entinen tutkinnanjohtaja, joka ei haluaisi, että mikään selviää, sillä ei kaikilla poliiseillakaan ole puhtaat jauhot pussissa.

Syyskuu ei kuulu luokan suosituimpiin poikiin, vaan häntä on aina pidetty kummallisena, pelottavanakin. Hän ei voi unohtaa Elinan kuolemaa ja jahtaa pakkomielteisesti itsekseen murhaajaa vielä 20 vuotta tapauksen jälkeen. Energiaa kuluu myös haaveiluun: Syyskuu on salaa rakastunut parhaan kaverinsa tyttöystävään, leiskuvahiuksiseen Tainaan ja se on vaarallinen asetelma se.

Rädyn kirja ei ole piinaavan jännittävä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sisältävä perusjännäri. Sen sijaan se on hitaasti kehittyvä ja pikkuhiljaa koukuttava tarina, jossa murhaajan selvittämisen ohella pääpaino on ihmiskuvauksessa. Siinä Räty onkin monta muuta dekkaristia taitavampi.

Syyskuu on kovia kokenut ja synkkyydessään sympaattinen hahmo, jonka taustan Räty jättää kutkuttavasti osittain auki. Teiniporukoiden valtataistelut on kuvattu niin aidosti, että omat teiniajat vuosikymmenten takaa heräävät henkiin. Myös Eskelisestä Räty on saanut luotua hyvän hahmon, muttei paljasta tästäkään kaikkea, vaan jättää osan langoista roikkumaan ilmaan, mikä on hyvä. Paha poliisi Hagman on puistattavan hirveä.

Räty vakuuttaa esikoisromaanillaan, jota on vaikea edes mieltää esikoiseksi. Niin hyvä se on.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.
2. Jos haluat lukea erilaisen jännärin.
3. Jos luulet, ettei kotimainen jännitys ole muun pohjoismaisen veroista.


Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.