keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

On hienoa kirjoittaa vuoden viimeisenä päivänä Jussi Valtosen Finlandia-palkitusta teoksesta He eivät tiedä mitä tekevät (2014 Tammi). Se on uskomattoman hieno, valtavan suuri ja piinallisen tarkkanäköinen tarina meidän ajastamme ja palkintonsa toden totta ansainnut.

Kirja kertoo amerikkalaisesta professorista Joe Chayefskista, joka tempaistaan keskelle häikäilemättömien eläinaktivistien, törkeän yritysmaailman ja tutkijoistaan piittaamattoman yliopiston väliseen taisteluun, jossa kaikki keinot ovat sallittuja ja kukin tavoittelee vain omaa etuaan. Samalla Joe joutuu palaamaan muistoissaan taaksepäin, tutkijanuransa alkutaipaleenseen Suomessa.

Aika Suomessa oli Joelle yhtä kärsimystä. Laitoksella kukaan ei tervehdi, hymyile tai keskustele. Ulkona on ainainen hämärä. Kotona häntä odotti Alina, ahdistunut vaimo, joka hoiti parin pientä vauvaa Samuelia ja toivoi, että Joe sopeutuisi, sitoutuisi ja lakkaisi puhumasta paluusta kotimaahansa. Ero tuli ja isän ja pojan välinen side katkesi, kunnes parikymmentä vuotta myöhemmin Alina ilmoittaa Samuelin olevan Yhdysvalloissa. Joen on vihdoin kohdattava myös ne asiat, jotka hän olisi voinut menneisyydessään tehdä toisin.

Jussi Valtosen supertarkka röntgenkatse näkee kaiken. Henkilöidensä kautta hän tarkastelee Suomea ja suomalaisuutta, Amerikkaa ja amerikkalaisuutta, yritysten harjoittamaa vilunkipeliä, epäeettistä markkinointia, lain porsaanreikiä, vanhempien ja lasten välisiä tulehtuneita suhteita, kaiken psykologisointia, piittaamattomuutta, itsekkyyttä, ennakkoluuloisuutta, maailmankuvien mustavalkoisuutta, sukupolvesta toiseen jatkuvaa ohi puhumista, rakkaudettomuutta, kaipuuta johonkin, valtavan kokoisia elämän ja kuoleman kysymyksiä sekä eteenpäin vyöryvää kaoottista maailmanmenoa.

Valtonen näyttää 2010-luvun lukijoille, minkälaisessa maailmassa me oikein elämme ja tekee sen viiltävän tarkasti ja uskomattoman moniulotteisesti. Vaikka kirja on paksu, siinä ei ole sivuakaan liikaa. Valtosen jumalallinen katse porautuu sekä yksilöiden syvimpien tuntojen tasolle että heitä ympäröivän, yhä monimutkaisemmaksi kehittyvän maailman tasolle. Huonomman kirjoittajan käsissä näin järkälemäinen kokonaisuus ei pysyisi kasassa. Valtosen taitavista hyppysistä yksikään langanpätkä ei irtoa omille teilleen.

Valtonen tarkkailee maailmaa ja henkilöitään viileän analyyttisesti. Hän ei asetu kenenkään puolelle ja jättää moralisoinnin muille. Onneksi, sillä nyt lukija joutuu tekemään kaiken työn itse ja saattaa samalla jopa onnistua avartamaan omaa maailmankuvaansa.

Isä armahda heitä, sillä he eivät tiedä mitä tekevät, anoo Jeesus ristillä Jumalalta. Samaan tapaan kukin Valtosen henkilöhahmoista anoo jeesuksena omasta näkövinkkelistään armahtamaan muita: heitä, jotka eivät tiedä mitä tekevät. Jeesus näki enemmän kuin aikalaisensa, mutta Valtosen henkilöhahmoista kenelläkään ei ole kokonaiskuvaa, eikä kukaan ole valmis katsomaan asioita toisin. Armahduksen huutaminen toisille on niin paljon helpompaa kuin itsensä katsominen peiliin.

Mutta menikö Finlandia-palkinto oikeaan osoitteeseen? Monen kriitikon mielestä ei. Romaanin olisi kuulemma pitänyt olla taiteellisempi ja jotkut päätyivät jopa moittimaan palkinnon tämänvuotista päättäjää, Anne Brunilaa, väärästä kirjallisuusmausta.

Nyt taisivat mennä kriitikoiden puurot ja vellit pahasti sekaisin. Finlandia-palkintoa ei myönnetä pelkästään taiteellisten ansioiden perusteella, eivätkä kuusi ehdokkasta koskaan  koostu niistä kaikkein taiteellisimmista tai kokeellisimmista romaanitaiteen helmistä. Niitä kirjoja varten on olemassa aivan muut kirjallisuuspalkinnot.

Finlandia-palkinto on ennen kaikkea lukijoiden palkinto. Siinä etsitään hyvin kirjoitettua romaania, joka kiinnostaa suurta yleisöä. Palkinnon itsevaltiaaksi myöntäjäksi valitaan sen vuoksi useimmiten henkilö kirjallisuuskentän ulkopuolelta. Henkilö, joka edustaa lukijoiden suurta joukkoa. Vuonna 2014 tuo lukijoiden edustaja oli Anne Brunila, jonka kirjallisuusmaku on aivan yhtä oikea kuin kenen tahansa muunkin lukijan. Siksi palkinto meni jälleen kerran täysin oikealle kirjalle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää nykymaailman menoa.
2. Jos haluat lukea vuoden 2014 parhaan lukuromaanin.
3. Jos inhoat pinnallista hömppää.


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Esikoisromaanien taso on ollut tänä vuonna erityisen kova. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta ylsivät Finlandia-ehdokkaiksi saakka ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ansaitusti Helsingin sanomien arvostetun esikoispalkinnon.

Sitten on vielä Tanja Pohjolan Lintu pieni (2014 Atena). Kirja, jota harva kriitikko tai lukija on huomannut, mutta joka ansaitsisi saada osakseen samanlaista suitsutusta kuin kolme edellä mainittua. Jonain toisena vuonna tämä olisi voinut kahmia koko pöydän puhtaaksi ja onneksi se sentään nostettiin Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Minun sydämeeni tämä pieni surullinen tarina hyljätystä tytöstä porautui niin, että nostan Pohjolan romaanin omalla listallani viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi lukuelämykseksi. Kunpa se nyt Runeberg-palkintoehdokkuuden myötä nousisi paremmin lukijoiden tietoisuuteen.

Lintu pieni kertoo tarinan Doroteasta, olemattomasta tytöstä, jonka äiti on lukinnut pikkusisaren kanssa ullakolle vierashuoneeseen, koska heilastelee itse alakerrassa arvovieraan, harmaahapsisen herran kanssa. Yksitoista päivää tytöt viruvat huoneessa nälissään ja kylmissään ja odottavat pääsevänsä ulos. Mutta kukaan ei tule. Ja viimeistään puolessa välissä lukija jo aavistaa sydän syrjällään, mitä lopulta tuleman käy.

Aikuisena Dorotea keksii itselleen menneisyyden. Hän uskottelee kaikille olevansa Dora, Helsingissä syntynyt ja ikänsä elänyt luonnontieteen professorin orvoksi jäänyt tytär. Lapsuudesta saakka Doroteaa painaneet syyllisyys ja häpeä kasvavat päivä päivältä ja käyvät lopulta ylivoimaisiksi ohittaa, kun kotiseudulta Helsinkiin tullut Taimi pyytää saada yösijaa pienen sairaan tyttärentyttärensä kanssa. Dorotea ei voi enää paeta.

Tanja Pohjola kuljettaa riipaisevaa hylätyn lapsen tarinaa kahdessa aikatasossa. Toinen kertoo sisarusten päivistä lukitulla ullakolla Viipurissa vuonna 1944 pommitusten jylistessä välillä lähempänä ja välillä kauempana. Toinen aikataso kertoo aikuisen Dorotean ensiaskelista tuoreena aviovaimona muusikkomies Oton rinnalla syyllisyyden musertava taakka rinnassaan.

Varsinkin kuvaukset lapsista suljetulla ullakolla ovat kouriintuntuvan surullisia. 12-vuotias Dorotea yrittää olla vankeudessa vahva ja lohduttaa pikkusisartaan. Hän keksii sisarelleen tarinan lintumies Grejuksesta, jotta aika kuluisi nopeammin ja jotta Mari ei pelkäisi. Nenäliinapaketti on monta kertaan tarpeen ullakkokohtauksia lukiessa.

Vaikka Lintu pieni on itkettävän surullinen kirja, sen lukemista ei hetkeäkään kadu. Kiitos Tanja Pohjola, kun kirjoitit tämän kirjan.

Tartu tähän:

1. Jos lasten hätä koskettaa sinua.
2. Jos haluat lukea tarina, joka jää mieleen.
3. Jos haluat tutustua uuteen kotimaiseen lupaukseen.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Lukuneuvojana kansanedustaja Päivi Lipponen

Kansanedustaja Päivi Lipponen tunnustautuu ahkeraksi lukijaksi ja erityisen lähellä hänen sydäntään on historia – onhan hän työskennellyt ennen kansanedustajuutta pitkään historianopettajana ja väitellyt tohtoriksi historiaa liippaavasta aiheesta, suomalaisen kansakoululaitoksen perustamisesta.  

Kiireisenä kansanedustajana hän pyrkii aina raivaamaan kalenteristaan aikaa myös lukemiselle. Blogini lukijoille hän haluaa suositella erityisesti elämäkertoja ja historiallisia romaaneja. Niitä lukemalla kun oppii mukavasti myös faktoja. Jotta ymmärtäisi nykypäivää, on ymmärrettävä historiaa.

Päivi Lipponen suosittelee:

1. Traudl Junge: Viimeiseen saakka: Hitlerin sihteerin muistelmat (2004 WSOY)

”Jungen ainutlaatuinen muistelmakirja avaa oven Euroopan vihatuimman ja halveksituimman ihmisen yksityisyyteen. Nuori Traudl Junge palkattiin Hitlerin yksityissihteeriksi. Hän sitoutui tehtäväänsä, ystävystyi Eva Braunin kanssa ja seurasi pariskuntaa bunkkeriin asti. Erityisen kiinnostavat luvut kertovatkin juuri viimeisistä päivistä bunkkerissa – kiristyvästä tunnelmasta ja lopullisesta romahduksesta.”

”Tarina panee miettimään sitä, mikä on ihmisen oma vastuu, kun hän tekee työtä tuhoavan järjestelmän hyväksi. Myös Junge joutui vastaamaan rikoksistaan Hitlerin alaisena. Hän kuvaili esimiestään miellyttäväksi ihmiseksi ja kertoi, etteivät hänen hälytyskellonsa koskaan soineet. Natsivallan tekoja hän ei hyväksy, vaan sanoo viisaasti: En tiennyt, mutta minun olisi pitänyt ottaa selvää. Lukija voi itse miettiä, kuinka syyllinen nuori nainen oli.”

2. Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz (2005 Like)

Vierailin 7-vuotiaana lomamatkalla Auschwitzissä. Muistan kuinka hikoilin punaisen Saabimme takapenkillä ja kummastelin vanhemmilleni, mihin museoon olimme taas matkalla. Järkytyin perusteellisesti hiuskasoista, harjakasoista, silmälasikasoista, tekoraajaröykkiöistä, riutuvista vanginkuvista, kaasukammiosta ja polttouunilaveteista. Sen jälkeiset 40 vuotta olen lukenut ja yrittänyt ymmärtää, miksi tuo hirveys saattoi tapahtua?”

”Puolalainen Tadeusz Borowski joutui leirille, koska oli kommunisti. Natsit kun halusivat juutalaisten lisäksi tuhota kaikki romanit, homot, vammaiset ja vasemmistolaiset. Kirjassaan Borowksi kertoo, kuinka mielettömyydessä oppi elämään; kuinka leiri toimi ja järjestyi kodiksi. Hän itse pääsi hyväkuntoisena etuoikeutettujen joukkoon ja tyhjensi työkseen vaunuja, kun kuljetukset saapuivat laiturille.”

”Vaikka Borowski jäi henkiin, ei leiri lähtenyt hänestä koskaan. Hän ei kyennyt elämään kokemansa kanssa vapaudessa, vaan teki itsemurhan vuonna 1951.”

David Benioff: Varkaiden kaupunki (2008 WSOY)

”Kun kävelee kauniissa Pietarissa, jonne Helsingistä matkustaa Allegrolla muutamassa tunnissa, on hyvä muistaa myös kaupungin murheellinen menneisyys. Toisen maailmansodan aikaan Saksa piiritti Leningradin kaupunkia yli 900 päivää. Ihmiset näkivät nälkää, tapettiliisterit ja kotieläimet syötiin. Puistonpenkit pilkottiin polttopuiksi. Yli 600 000 ihmistä kuoli.”

”David Benioff kertoo veijaritarinan kahdesta nuorukaisesta Levistä ja Koljasta, jotka päätyvät poliisin huostaan. Heidän onnekseen eversti Gretsko tarvitsee täytekakkuunsa kananmunia ja kaksikko saa mahdollisuuden pelastaa henkensä. Heidän olisi vain löydettävä 12 kananmunaa. Mahdoton tehtävä kaupungissa, jossa ruokaa ei yksinkertaisesti ole.”

Zhisui Li: The private life of Chairman Mao (1996 Random House)

”Kiinan historia on ollut jo pitkään kiinnostuksen kohteenani ja paras puhemies Maosta kirjoitettu teos on tämä hänen henkilääkärinsä muistelmat. Zhisui Li valittiin syntyperästään huolimatta suureen ja vastuulliseen tehtävään. Hänen tuli pitää huolta johtajasta ja olla käytettävissa vuorokauden ympäri. Virheisiin ei ollut varaa. Zhisui Lin oli omistettava koko elämänsä Maolle, mutta samalla hän pääsi harvinaisen lähelle johtajaa ja tämän arkea.”

”Kirja on mainio kurkistus maailmaan, jossa rajaton valta on yhdellä ihmisellä ja kaikki toimivat kritiikittä hänen ympärillään. On kiinnostavaa tietää, millainen henkilö puhemies Mao oli – hän, jonka kuvan juurella jokainen matkalainen Kielletyn kaupungin portilla mielellään ikuistaa itsensä.”

Eugen Ruge: Vähenevän valon aika (2012 Atena)

”Lähihistorian tutkimisessa on erityisen kiinnostavaa se, että itsellään on lukijana muistikuvia ja tunnelmia tapahtumista. Voi miettiä kuinka oikein tai väärin ymmärsi asiat, kun suuri kokonaiskuva ei ollut selvillä. Vietin nuorena pari päivää Itä-Berliinissä. Tuolloin rajamuodollisuudet olivat pitkälliset. Öisin konekiväärit rätisivät rajametsikössä ja koirat haukkuivat. Pelon ilmapiiri oli käsin kosketeltava.”

”DDR on historiaa. Nykyisin on vain yksi Saksa. Rugen teos on kuvaus elämästä kommunistisessa Itä-Saksassa. Hän kertoo sukutarinan kommunistisessa järjestelmässä yläluokkaan kuuluvasta perheestä. Siitä kuinka siihen noustiin, kuinka asema taattiin ja miten ihmisiä palkitiin.”

”Kun lukee näitä kuvauksia, voi itse pohtia, kuinka olisi asemoinut oman elämänsä kyseisessä järjestelmässä. Olisiko ollut innokas puolueen soturi? Olisiko vastustanut järjestelmää ja demokratian puolustajana uhrannut elämänsä ja perheensä vankilakierteeseen ja epäkansalaisuuteen? Olisiko sulkenut silmänsä ja korvansa ja keskittynyt vain viljelemään puutarhaansa?”


Hyviä lukuelämyksiä!

tiistai 2. joulukuuta 2014

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Subhash ja Udayan ovat veljeksiä Intian Kalkuttasta ja täysin erilaisia. Subhash, veljiestä vanhempi, on aina ollut varovainen, rauhallinen ja tottelevainen. Hän viihtyy yksin omissa oloissaan, eikä ole koskaan aiheuttanut vanhemmilleen huolta.

Toisin on Udayanin laita. Nuorempi veli on aina ollut levoton. Kotoa karkaileva, villi ja rohkea, joka saa vanhemmat huolesta sekaisin. Udayan houkuttelee Subhashin kaikenlaisiin konnuuksiin mukaan, eikä Subhashin auta kuin totella, sillä vanhemmat ovat käskeneet veljesten pitää toisistaan huolta.

Nuorena miehenä tulisieluinen Udayan kiinnostuu yhteiskunnallisista epäkohdista, joita Intiassa riittää. Röyhkeät maanomistajat häätävät viljelijät kodeistaan taivasalle. Kapinat tukahdutetaan väkivalloin. Laki ei tunnu olevan kaikille sama. Udayan haluaa muuttaa Intian paremmaksi paikaksi elää, myös kastittomille ja muille köyhille ja ajautuu vähitellen mukaan kommunistisen liikkeen toimintaan.

Kiltti ja tunnollinen Subhash puurtaa koulussa ja päätyy Yhdysvaltoihin opiskelemaan meribiologiaa. Veljesten välinen tiivis yhteys katkeaa, kunnes Subhash joutuu palaamaan takaisin Intiaan. Siitä eteenpäin Subhash kantaa menneisyyttä mukanaan, myös konkreettisesti.

Jhumpa Lahiri on taitava kirjoittaja. Hän julkaisee teoksia harvoin – tätä uutta Tulvaniittyäkin (2014 Tammi, suom. Sari Karhulahti) saatiin odottaa viisi vuotta. Ja se näkyy. Lahirin kirjat ovat viimeisen päälle hiottuja, taidokkaita tarinoita, joissa kerrotaan isoja asioita: rauhallisesti ja hätäilemättä. Hän ei todellakaan ole mikään vauhdikkaiden juonenkäänteiden kehittelijä, vaan luo sen sijaan hienovireisiä ja tarkkanäköisiä psykologisia romaaneja.

Tulvaniityn teemat ovat samat kuin hänen koko tuotannossaan. Millaista on siirtolaisen elämä uudessa maassa. Kun ei oikein tunnu kuuluvansa mihinkään. Kokee ulkopuolisuutta vuodesta toiseen. Kotimaakaan ei tunnu enää oikealta. Vuodet muualla ovat jättäneet jälkensä. Missään ei ole kuin kotonaan.

Lahiri käsittelee tarinassaan myös sitä, kuinka ihmisen olisi tärkeää elää sellainen elämä, joka tuntuu oikealta. Tämän kirjan onnettomimmat ihmiset ovat niitä, jotka etsivät onnea koko ajan jostain muualta kuin tästä ja nyt. Toiset jäävät haikailemaan menneitä ja toiset kurottavat johonkin kauemmas, eteenpäin, tulevaisuuteen. Ja elämä jää elämättä. 

Lahiri porautuu taitavasti ja tarkasti ihmismielen syövereihin. Tulvaniitty on surumielinen, kaihoisa ja hienosti kirjoitettu tarina. Taattua Lahiri-laatua. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea laatua ja kaunista kieltä.
2. Jos inhoat kliseistä hömppää.
3. Jos pidät viipyilevistä tarinoista.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Kuka voittaa Finlandian?

Kaikkien lukemiseen hurahtaneiden marraskuista mielihuvia on Finlandia-voittajan veikkailu. On hauska pohtia, miten valitsija-diktaattorin persoonallisuus, mieltymykset, työhistoria ja muut ominaisuudet kenties vaikuttavat valintaan. Voiko esikoiskirjailija koskaan voittaa? Voiko jo aiemmin voittanut pokata palkinnon uudelleen? Jos nainen voitti viime vuonna, valitaanko nyt mies?

Tänä vuonna palkinnosta kisaa kolme naista ja kolme miestä. Finlandia-palkinnon kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että mukana on joka vuosi yksi esikoinen, mutta tänä vuonna taso oli niin kova, että joukkoon mahtui niitä kaksi (ja Pajtim Statovcin loistava Kissani Jugoslavia jäi vielä ulkopuolelle.)

Historia on myös vahvasti läsnä. Kinnusen tarina kattaa 100 vuotta, Kytömäki ja Kähkönen tarkastelevat 1900-luvun alkupuolta ja Jalonen vuotta 1972. Jaatinen ja Valtonen pureutuvat nykyajan elämänmenoon. Mikä näistä miellyttää eniten professori Anne Brunilaa, joka tänä vuonna itsevaltiaasti palkinnon saajasta päättää? Se selviää 27. marraskuuta.

Kuka voittaa vuonna 2014? Lukuneuvoja veikkaa:

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää (Gummerus)

Heidi Jaatisen uutuuden valinta kuuden parhaan joukkoon yllätti kaikki - myös kriitikot, joilta Kaksi viatonta päivää oli jäänyt täysin huomiotta. Runollisen traaginen tarina äideistä ja tyttäristä osuu ajankohtaiseen aiheeseen, mutta vetoaako kielellisesti rönsyilevä tarina sittenkään valitsijaan tarpeeksi. Veikkaan, ettei. 
Ennustus: ei voittoa


Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä (Otava)

Olli Jalosen romaani Miehiä ja ihmisiä kertoo pojan kasvutarinan 1970-luvun alun Suomessa, jossa ei mistään muusta puhuta niin paljon kuin politiikasta. Jalonen on voittanut Finlandian vuonna 1990 romaanillaan Isäksi ja tyttäreksi ja on ollut ehdolla kahtena muunakin vuonna, eikä voittoa tule uudestaan tällä kertaa. 
Ennustus: ei voittoa


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY)

Tommi Kinnusen esikoisromaani sai Helsingin sanomissa poikkeuksellisen hehkuttavan kritiikin ja sitä kautta valtavan potkun kysynnälle. Kolme sukupolvea kattava kaunis tarina vahvoista ja itsenäisistä naisista Kuusamossa tekee vaikutuksen ja täräyttää Kinnusen kertaheitolla täysin ansaitusti näin pitkälle. Palkinto jää kuitenkin vielä esikoisromaanista saamatta. 
Ennustus: ei voittoa





Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus)

Anni Kytömäen Kultarinta on suuri tarina isästä ja tyttärestä sekä rakkaudesta luontoon ja metsään 1900-luvun alkupuolen Pohjanmaalla. Vakuuttaako ekologinen aspekti riittävästi myös metsäteollisuuden palveluksessa työskennellyttä ekonomisti Anne Brunilaa? Ehkä. Ehkä ei. Palkinto jää joka tapauksessa saamatta, sillä esikoisromaanista sitä harvoin myönnetään. 
Ennustus: ei voittoa

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava)


Sirpa Kähkönen on hurmannut lukijat ja kriitikot tarkkanäköisyydellään, kirkkaalla kielellään ja koskettavilla tarinoillaan sodan ajan Kuopiosta. Graniittimies jysähtää sydämeen sellaisella voimalla, että palkinto saattaa tänä vuonna hyvinkin vihdoin tulla. Universaali tarina lähtemisestä, toivosta ja musertavasta pettymyksestä on järisyttävän hieno. 
Ennustus: Voitto!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi)

Jussi Valtosen kolmas romaani He eivät tiedä mitä tekevät antaa vahvimman vastuksen Kähkösen Graniittimiehelle. Järkälemäinen romaani tekee yksityiskohtaisen ruumiinavauksen nykyajan elämänmenolle ja paljastaa ajastamme sellaista, mitä me emme haluaisi edes nähdä. Vetoaako akateemiseen tutkijamaailmaan sijoittuva yhteiskunnallinen romaani sittenkin Brunilaan enemmän kuin Kähkösen uljas historiallinen tarina? Jos Kähkönen ei palkintoa saa, sen saa Valtonen. 
Ennustus: ei voittoa (tai ehkä sittenkin voitto?)



Mitä kirjaa sinä veikkaat voittajaksi?

maanantai 17. marraskuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen on tarkastellut Kuopioon sijoittuvassa historiallisessa romaanisarjassaan sodan vaikutusta kotirintamaan ja nostanut keskiöön sodan hiljaiset kärsijät, naiset ja lapset. Hänen uutuutensa, Graniittimies (2014 Otava), kertoo sekin eritoten naisista ja lapsista, mutta nyt ollaan 1920 – 1930-luvun Neuvostoliitossa etsimässä uutta uljasta maailmaa, jota ei sitten lopulta löydykään.

Ilja ja Klara, nimensä muuttanut nuoripari, hiihtää rajan yli Petrogradiin heti sen jälkeen kun Ilja on vapautettu vankileiriltä. Vanhoja nimiään ja äidinkieltään he eivät halua muistaa, sillä kotimaa on pettänyt heidät. Uusi loistokas tulevaisuus silmissään he suuntaavat kohti suurkaupunkia, jossa työläinen voisi vihdoin olla vapaa. Raskaskaan elämä ei heitä pelota, mutta todellisuus on silti jotain muuta kuin mitä he ovat odottaneet.

Palavasieluinen Ilja alkaa laukata ympäri maata puoluekokouksissa miettimässä suuria ideologisia linjoja. Klara ompelee kotona lämmikettä katulapsille ja jakaa heille ruokaa soppakeittiöllä. Uuden ideologian juurruttamisvaiheessa asetelma on varmasti ollut sama muuallakin: mies ajattelee isoja ja nainen toimii pienesti. Vähäpätöisesti, ajattelee mies naisesta. Epärealistisesti, ajattelee nainen miehestä.

Klara huomaa uuden systeemin heikkoudet Iljaa aiemmin. Henkitoreissaan viemäreissä ryömiviä katulapsia tulee koko ajan lisää, eivätkä epäkohdat oikeasti kiinnosta ketään. Unelma maailmasta, jossa jokaisella olisi riittävästi, alkaa rapista. Klara haluaa pelastaa lapsista edes kaksi ja löytää samalla omalle elämälleen tarkoituksen, jota uusi maa ei sitten tarjonnutkaan.

Yhtenä hyvin keskeisenä toimijana romaanissa esiintyy Petrogradin/Leningradin graniittikaupunki. Se on kuin elävä ja hengittävä, vuodenaikojen mukaan muuttuva valtava olento kaupunkilaisten ympärillä. Sitä kunnioitetaan, rakastetaan, vihataan ja kutsutaan hellitellen Piteriksi. Kähkönen herättää kirjassaan tuon olennon uljaasti henkiin.

Graniittimies kertoo universaalin tarinan lähtemisestä, toivosta ja sen menettämisestä. Vaikka kaikki tapahtuu Piterissä, sama voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Ihmiset lähtevät. He toivovat. Pettyvät. Eivätkä silti kadu sitä, että lähtivät. Vai katuvatko sittenkin?

Kähkösen yksityiskohtainen ja verevä kirjoitustyyli sekä koskettava tarina pureutuvat lukijan luihin ja ytimiin. Kunpa tänä vuonna olisi Kähkösen vuoro viedä Finlandia. Hän olisi ansainnut sen jo aikaisemminkin. Viimeistään nyt.

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista historiallisista tarinoista.
2. Jos rakastat kaunista ja pedanttia kieltä.
3. Jos haluat oppia ymmärtämään itänaapuriamme.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

Sodan jälkeen Saksaan jälleenrakennustehtäviin lähtevät britit ohjeistaan pitämään kunnon välimatka hävinneeseen viholliskansaan. Saksalaisia on kartettava kaikin keinoin. Heitä ei saa kätellä. Heidän kodeissaan ei saa vierailla. Heitä kohtaan on oltava välinpitämättömiä, kylmän viileitä. On huolehdittava siitä, että saksalaiset tuntevat paikkansa, sillä he kaikki ovat pahoja, eikä heidän kanssaan tule veljeillä.

Voittajat häätävät saksalaiset kodeistaan ja asettuvat taloksi. Eversti Lewis Morgan ottaa asunnokseen upean huvilan Elben rannalta, muttei henno ajaa talon omistajaa herra Lubertia eikä tämän tytärtä Friedaa tien päälle. Lewisin vaimo Rachel vastustaa miehensä päätöstä ja syvä juopa, joka on puolisoiden välille pitkän eron jälkeen seurauksena syntynyt, syvenee entisestään.

Rhidian Brook sijoittaa kirjansa Talo Elben rannalla (2014 Otava, suom. Ilkka Rekiaro) tapahtumat toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan ja kohdistaa katseensa poikkeuksellisesti voittajien julmuuteen ja siihen, kuinka saksalaisia sodan jälkeen nöyryytettiin ja kohdeltiin toisen luokan kansalaisina, moraalittomina petoina. Voittajien ylimielisyys ei tunne rajoja: nälkiintyneet lapset ja menetettyjä puolisojaan surevat vaimot ovat iljettäviä olentoja kaikki tyynni.

Sodan osapuolten molemminpuolisen kyräilyn ja katkeruuden lisäksi Brookin kirja kertoo erään avioliiton tarinan. Eversti Lewis Morgan tuntuu pääsevän ystävällisyydellään ihmisten lähelle kuin luonnostaan, mutta vaimoaan hän ei osaa enää lähestyä. Avioliitto on jatkuvaa väärinymmärrysten ja lausumattomien toiveiden ketjua. Kunnes tutustuttuaan viholliskansaan puolisot oppivat tutustumaan uudelleen myös toisiinsa.

Tarina talosta ja sen asukkaista Elben rannalla kulkee tasaisesti ja sujuvasti eteenpäin, minun makuuni jopa hiukan liian tasaisesti. Kaikkia teemojaan ja henkilöhahmojaan Brook käsittelee silkkihansikkain: ymmärtävän lempeästi ja myötätuntoisesti. Se tekee lopulta tarinasta hieman ulkokohtaisen. Ronskimmat otteet olisivat tehneet henkilöhahmoista verevämpiä ja uskottavampia ja tarinasta syvemmän. Tällaisenaankin Talo Elben rannalla on lukemisen arvoinen viihdekirja.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut sodan seurauksista.
2. Jos pidät sujuvasta helppolukuisesta kirjallisuudesta.
3. Jos et kaipaa elämääsi juuri nyt musertavan synkkiä kirjoja.


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Helena Rubinstein: Elämäni kauneudelle

”Työ on ollut paras kauneuskäsittelyni.”

Kirjastojen varastojen uumenista tekee mahtavia löytöjä. Kuten esimerkiksi tämän: kauneusmoguli Helena Rubinsteinin uskomattoman elämäntarinan. Hän avaa kirjassaan Elämäni kauneudelle (1966 Kirjayhtymä, suom. Irmeli Sallamo) lukijalle oven kauneushoitoloihinsa ja yksityisiin salonkeihinsa ympäri maailman ja voi hyvänen aika minkälaisiin!

Helena Rubinstein syntyi esikoiseksi varakkaaseen krakovalaiseen perheeseen vuonna 1871. Hän oli teräväpäinen tyttö ja hoiti isänsä liikeasioita jo 15-vuotiaana. Kiinnostuksen kauneuteen hän peri äidiltään, sillä äiti huolehti tarkasti ulkonäöstään ja vannoi unkarilaisen kemisitin kehittämän kasvovoiteen nimeen. Tästä voiteesta kehitettiin Helena Rubinstein –imperiumin menestystuote Créme Valaze, joka on tuotannossa hieman muunneltuna vielä nykyäänkin.

Parikymppisenä Helena Rubinstein muutti Austraaliaan ja huomasi pian, kuinka aurinko käristi ja kuivatti paikallisten naisten ihoa ja tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän avasi ensimmäisen voidekauppansa Melbourneen vuonna 1902, sitten Lontooseen, Pariisiin, New Yorkiin ja niin edelleen. Pian koko maailma tunsi Helena Rubinsteinin nimen ja hän itse tunsi kaikki 1900-luvun alkupuoliskon merkkihenkilöt.

Rubinsteinin kirja vilisee tuttuja nimiä. Pablo Picasso, Salvador Dali, Isadora Duncan, Igor Stravinski, Franklin D. Roosevelt, Cole Porter, Cary Grant, Aldous Huxley, Henri Matisse, Amadeo Modigliani, Coco Chanel ja Christian Dior kuuluivat kaikki Rubinsteinin tuttuihin ja hän kertoilee kirjassaan heistä hauskoja pieniä anekdootteja.

Rubinstein oli piinkova businessnainen ja hänen elämäntarinansa on hyvä oppikirja myös nykypäivän työelämään.  Ensinnäkin hän ymmärsi elämysten merkityksen ostopäätökseen jo sata vuotta sitten. Hänen hoitolansa olivat sametilla vuorattuja ylellisiä paratiiseja, jotka tarjosivat asiakkaille kokonaisvaltaisen kauneuselämyksen. Hän osasi luoda täydellisen brändin, ennen kuin sanaa brändi nykymerkityksessään oli edes keksitty.

Rubinstein pukee kirjassaan sanoiksi myös tämän hetken työelämäoppien vahvimman aatevirtauksen. Työssä on tärkeintä tietää, minkä vuoksi työtä tehdään. Helena Rubinsteinin elämänmittaisena missiona oli tuoda lisää kauneutta ihmisten elämään. Siihen hän uskoi ja siksi hän halusi paiskia töitä kuolemaansa saakka. Mielekäs ja innostava työ on ollut hänen paras kauneuskäsittelynsä.

Ja taltuttipa hän muuten 93-vuotiaana asuntoonsa murtautuneet miehetkin - sen jälkeen kun ryöstäjät olivat ensin sitoneet ja kapuloineet palveluskunnan. Pikkuruiselle 150 senttiselle Rubinsteinin mummolle eivät rosvotkaan mahtaneet mitään. Aikamoinen nainen!

Tartu tähän:

1. Jos kauneus on intohimosi.
2. Jos menestyjien elämäntarinat kiinnostavat sinua.
3. Jos olet kiinnostunut kulttuurihistoriasta.


torstai 30. lokakuuta 2014

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

On kuuma loppukesän päivä. Nuori äiti laittaa keittiössä ruokaa ja isä roplaa moottoripyöriään kellarissa. Kumpikaan ei huomaa, kun juuri kävelemään oppinut pikkuinen Tommy taapertaa lammen rantaan ja vajoaa veteen. Parin minuutin päästä äiti ryntää pihalle etsimään pienokaistaan ja isä havahtuu kauheaan huutoon. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Vai menikö kaikki sittenkään näin? Komisario Konrad Sejerin läheisin työpari epäilee heti äidin kertomusta. Jokin tapauksessa häiritsee. Äiti vuodattaa kyyneliä, mutta vaikuttaa samalla kummallisen tyyneltä. Peitteleekö Carmen Zita sittenkin kammottavaa totuutta?

Karin Fossum kertoo kirjassaan Carmen Zita ja kuolema (2014 Johnny Kniga, suom. Tarja Teva) jokaisen vanhemman painajaisesta. Siitä kuinka keskittyminen herpaantuu pariksi minuutiksi ja kaikkein kauhein ehtii tapahtua. Toisaalta hän nostaa esiin vanhemmuteen liittyvät kielletyt tunteet, uupumisen ja häpeän vammaisesta lapsesta.

Norjalainen Karin Fossum on psykologisen jännitysromaanin takuuvarma taitaja. Hän rakentaa tarinansa pienten tragedioiden ympärille, kuten tälläkin kertaa. Hänen kirjoissaan jännitys ei synny takaa-ajoista ja silpomisista, vaan ihan tavallisista kohtaloista, jotka voisivat hyvinkin olla totta.

Poliisit, uhrit ja epäillyt ovat ihan tavallisia tyyppejä, kuin keitä tahansa meistä. Carmen Zita voisi olla kuka tahansa nuori uupunut äiti. Tommy voisi olla kenen tahansa vilkas pikkupoika. Konrad Sejer voisi olla kuka tahansa poliisi. Tämä tekee Fossumin kirjoista aitoja ja todentuntuisia. Loppujen lopuksi paljon karmivampia kuin epäuskottavuuden rajoilla keikkuvat raa’at sarjamurhajännärit.

Huom! Fossumin ehdoton vahvuus on tuotannon tasalaatuisuus. Jos siis haluat pelata varman päälle, valitse Fossum!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskottavan jännitysromaanin.
2. Jos pidät tavallisten ihmisten tarinoista.
3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Gustave Flaubert: Bibliomania

”Bibliofiili on kirjojensa herra, 
bibliomaani niiden orja.”

Kirjahullujen vuosittaisen suurtapahtuman jälkeisenä sunnuntai-iltana oli mukavaa heilauttaa kävelystä kipeät jalat sohvalle ja nauttia messuhulinan jälkiruuaksi kirjahulluudesta kertova pikkuruinen klassikko.

Gustave Flaubertin Bibliomania (2012 Faros, suom. Antti Nylén) ilmestyi vuonna 1837 ja on hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä ja pohjautuu laajalle levinneeseen tarinaan. Kerrottiin nimittäin, että espanjalainen kirjoihin mielipuolisesti rakastunut munkki Don Vincente jahtasi huutokaupasta erästä harvinaisuutta kokoelmiinsa. Muut keräilijät päättivät yhteistuumin ostaa teoksen, jotta se ei päätyisi omituisen munkin hoteisiin. Sen jälkeen Barcelonaa alkoi ravistella raakojen murhien sarja ja jäljet johtivat minnekäs muualle kuin kirjahullun munkin kammioon...

Flaubertin Bibliomania on kertomus sairaalloisesta keräilyvimmasta. Kirjoja haaliva päähenkilö Giacomo ei ole kiinnostunut teosten sisällöstä, vaan kirjoista esineinä. Hänen intohimoisen rakkautensa kohde on tehnyt hänestä omituisen erakon, joka on oikeudenkäynnissäkin vain huolissaan kokoelmastaan. Kirjat menevät kaiken ohi.

Flaubertin suomennoksen lisäksi teokseen on lisätty kaksi kiinnostavaa esseetä. Hannu Salmi esittelee lukijalle kirjahulluuden historiaa ja maailman kuuluisimmat bibliomaanikot ja Antti Nylén pohdiskelee ihmisten ja kirjojen yhteenkietoutunutta suhdetta.

Kirjahulluus ei ole mikään nykyihmisen vitsaus, vaikka se siltä voi kirjamessuilla vaikuttaakin. Salmi kertoo, että bibliomaniasta alettiin olla huolestuneita jo 1700-luvulla. Kun kirjojen tuotanto lisääntyi räjähdysmäisesti 1800-luvulla, riistäytyi keräily yhä useammilta käsistä. Kaikkea ei voinut yksinkertaisesti enää hankkia ja moni joutui manian valtaan. Liiallisesta kirjatarjonnasta oli seurauksena myös liiallista lukemista, mitä sitäkin pidettiin vakavana sairautena.

Nylénin pohdiskelut ovat teoksen parasta antia. Hänen mainio esseensä käsittelee kirjojen kahta maailmaa: tarinoiden maailmaa ja fyysisten esineiden maailmaa, sekä sitä, miten ihminen näihin maailmoihin lukijana, esineiden rakastajana tai sisältöjen keräilijänä liittyy.

Bibliofiilille, kirjojen rakastajalle, kirjan käsin kosketeltavalla olomuodolla  on merkitystä, vaikka koko muu maailma toitottaa, että kaikki tärkeät asiat ovat aineettomia. Bibliofiilille sähkökirjat ovat käsitteellinen mahdottomuus.

Teknofiili taas lataa laitteensa täyteen sisältöjä. Hän voi kehuskella kantavansa koko ajan mukanaan kaikkea maailman kirjallisuutta, muttei pysty sitä lukemaan, sillä lukemista tai luetun ymmärtämistä ei voi millään laitteella nopeuttaa tai helpottaa. Lukeminen on ihmiselle edelleen yhtä hidasta ja vaivalloista kuin ennenkin. Ihminen ei ole aivoineen kehittynyt juuri mihinkään, eikä sen suhteen ole minkäänlaista mullistusta näköpiirissä.

Mitä sitten siis, jos kaikki maailman kirjat ovat koko ajan saatavilla omalla koneella? Ei niitä ehdi lukea siinä muodossa sen enempää kuin paperisenakaan. Lisäksi tutkimukset todistavat, että ihminen lamaantuu, jos valikoima on liian suuri. Valinta jätetään tekemättä: housut ostamatta, jäätelö syömättä ja – kenties – kirja kokonaan lukematta?

Tämä satasivuinen kämmenenkokoinen teos kertoo valtavan paljon kirjasta: sen keräilijöistä, elinkaaresta, olomuodoista ja merkityksestä. Se puolustaa kirjaa ja kannustaa lukemaan. Se herättää lukuhullun mielessä enemmän ajatuksia kuin moni paksumpi teos. Sen lukee puolessa tunnissa, mutta sen herättämä ajatusten tulva ei laannu pitkään aikaan. Hieno helmi.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat kirjoja.
2. Jos rakastat lukemista.
3. Jos kirjan tulevaisuus kiinnostaa sinua.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Jotkut kirjat jäävät vuosiksi mieleen. Suurin osa huuhtoutuu pois. Paolo Giordanon esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010) on yksi niistä, joita minä en unohda. Surullinen tarina kahdesta yksinäisestä nuoresta jysähti aikanaan suoraan sydämeen, eivätkä ohi kiitäneet vuodet ole onnistuneet himmentämään sen aikanaan tekemää vaikutusta.

Giordanon toinen suomennos Ihmisruumis (2014 WSOY, suom. Helinä Kangas) ilmestyy sopivasti kirjamessujen alla – onhan messujen tämän vuoden teemamaa Italia ja vierailevana tähtenä itse Giordano. Ihmisruumis vie lukijan italialaisen komppanjan mukana Afganistaniin, karuun erämaahan, jossa käydään sotaa talebaneja vastaan.

Itse sodankäyntiä kirjassa ei kuvata, sillä komppanjan arki on pääasiassa puuduttavan tylsää odottamista. Talebanit kyttäävät sotilastukikohtaa ja tukikohta kyttää talebaneja. Mihinkään ei voi miinojen ja tienvarsipommien pelossa mennä. Elämä on paikalleen pysähtynyttä.

Miehet ovat hakeutuneet armeijaan kukin mistäkin syystä. Joku päästäkseen eroon mammanpojan nyhveröleimasta, joku ylläpitääkseen machomiehuuttaan, joku paetakseen yksityiselämänsä ongelmia, joku ehkä auttaakseen tuhottua köyhää maata jaloilleen.

Kaiken toimettomuuden yllä leijuva alituinen pelko kiristää hermoja. Pienessä suljetussa ryhmässä erilaiset persoonat korostuvat ja miehet ovat jatkuvasti törmäyskurssilla keskenään. Toisinaan he rohkaisevat toveriaan ja auttavat tätä kestämään vielä vähän. Osa miehistä löytää erämaassa itsensä, osa kadottaa itsensä lopullisesti.

Giordano on onnistunut kirjoittamaan miehisestä aiheesta romaanin, joka vetoaa myös naislukijoihin. Hän rakentaa tarinansa taitavasti ja tutkii hienovireisesti miesten mielen myllerryksiä, kun tunteitaan ei saa näyttää, eikä peloistaan puhua. Vaikka sotilastukikohdassa ei tapahdu juuri vatsatautiepidemiaa enempää, Giordano pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tylsistymään ei joudu.

Ihmisruumis on päällisin puolin täysin erilainen kirja kuin Alkulukujen yksinäisyys. Yhteistä näille kahdelle teokselle on kuitenkin ihmiseksi kasvamisen problematiikka ja siinä Giordano on suorastaan loistava. Miten löytää itsensä ympäristössä, jossa joka puolelta tulee erilaisia vaatimuksia olla tietynlainen? Miten pitää päänsä ja tulla sellaiseksi kuin itse sisimmässään haluaa?

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.
2. Jos haluat lukea sodasta ilman verenvuodatusta.

3. Jos olet kiinnostunut ihmismielestä.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Henrik Fexeus: Valtapeli: vaikuttamisen jalo taito

”Lakkaa olemasta seuraaja. Ryhdy johtajaksi.”

Jos Henrik Fexeus näkisi suomeksi käännetyn kirjansa kannen, hän järkyttyisi. Kansi on harvinaisen hyvä esimerkki epäonnistuneesta graafisesta suunnittelusta ja erityisen suuren mokan kansivalinnasta tekee se, että se on painettu juuri Fexeuksen uutuuden kanteen.

Fexeus käsittelee nimittäin kirjassaan Valtapeli: vaikuttamisen jalo taito (2014 Atena, suom. Riie Heikkilä) myös visuaalisia sudenkuoppia. Helppolukuisuus on minkä tahansa powerpoint-esityksen tai mainoslehtisen a ja o. Myös kirjan kannen.

Fexeuksen mukaan pitäisi olla jo itsestään selvää, että hullunkuriset fontit ja otsikon vääntäminen spiraalin muotoon, eivät koskaan kuulu vaikuttavaan esitykseen. Jokaisen graafisen säädön myötä olet yhden piirun verran kauempana siitä, että sinut otetaan todesta, hän kirjoittaa ja lukijana voi vain hämmästellä kantta, joka ei voisi olla kauempana Fexeuksen itsensä peräänkuuluttamasta selkeydestä ja luettavuudesta.

Jos nyt kuitenkin onnistut samaan kiehkuraisesta otsikosta ja hämyisestä takakannesta suurennuslasin kera selkoa, Flexeuksen uutuuteen kannattaa tutustua. Hän käy läpi kymmeniä vinkkejä siitä, kuinka voi hioa itsestään vaikuttavamman - henkilön jota arvostetaan, kuunnellaan ja seurataan.

Kirjansa aluksi Fexeus käy läpi mielen mekanismeja. Hän opettaa lukijalle kuinka aistielimemme toimivat ja kuinka sitä tietoa voidaan käyttää hyödyksi, jotta meistä tulisi vaikuttavampia. Ei ole samantekevää, miten elehdit ja ilmehdit. Jopa käsien asentoa vaihtamalla voit vaikuttaa siihen, millaiseksi sanomasi mielletään.

Myös käyttämilläsi sanoilla ja lauserakenteilla on merkitystä vaikuttavuuteesi. Hanki itsellesi mahdollisimman laaja sanavarasto, älä koskaan käytä mutta-sanaa, vetoa tarinoilla tunteisiin ja muut 13 kikkaa neuvovat lukijan vaikuttavamman viestinnän tielle.

Valtapelissä on aina otettava huomioon muut pelaajat – ihmiset joihin pyritään vaikuttamaan ja ihmiset, jotka asettuvat poikkiteloin tiellesi. Osa Fexeuksen näppäristä nikseitä kohdistuukin juuri ihmissuhteiden hoitamiseen. Valtaa kun ei koskaan oteta väkisin. Muut ihmiset antavat sen sinulle. Fexeuksen neuvoja noudattamalla valta on varmasti vähän lähempänä.

Tartu tähän:

1. Jos sinusta tuntuu, ettei mielipiteitäsi oteta vakavasti.
2. Jos haluat saada varmuutta esiintymiseesi ja viestintäänsi.
3. Jos olet kiinnostunut ihmismielen syövereistä.


Ps. Kumpi kansi sinusta on vaikuttavampi? Kumpi herättää mielenkiintosi?



torstai 16. lokakuuta 2014

David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nicholls singahti maailmanmaineeseen kirjallaan Sinä päivänä (2011, Otava). Samana vuonna pian ilmestymisensä jälkeen kirjasta tehtiin Anne Hathawayn tähdittämä Hollywood-elokuva, joka toi Nichollsille entistä enemmän mainetta ja lukijoita. Minua ensirakkauden huumasta kertova Sinä päivänä ei koskaan hurmannut, vaan muistan jättäneeni kirjan kesken ja miettineeni, mikä tässä nyt on kaiken sen hehkutuksen arvoista.

Näin ollen avasin myös David Nichollsin uutuuden epäillen. Yhtä matkaa (2014 Otava, suom. Inka Parpola) oli kuitenkin vetävä, hyvin kirjoitettu ja rakennettu tarina, jonka hotkaisi helposti melkein yhtenä suupalana. Viihdekirjallisuutta parhaimmillaan toisin sanoen.

Kirja kertoo erään umpikujaan ajautuneen perheen tarinan. Biokemisti Douglas Petersenin vaimo aikoo jättää tämän parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Connie on kyllästynyt mieheensä, joka tylsistyttää kaikki huonoilla vitseillään ja ärsyttää ainaisella varmistelullaan ja hermoilullaan. Taiteellisen teinipoikansa isä saa lähes hermoromahduksen partaalle yrittämällä ohjata tätä väen väkisin luonnontieteiden järkevään ja ennustettavaan maailmaan pois taiteentekijän typerältä uralta.

Viimeisenä oljenkortenaan perhe lähtee yhdessä kiertämään Eurooppaa ja Douglas vannoo itselleen voittavansa vaimonsa sydämen matkan aikana takaisin. Toisin käy. Reissun päällä matkaajien erilaiset luonteenpiirteet ja ominaisuudet vain korostuvat, eivätkä edes luomoava Pariisi, boheemi Amsterdam tai konstailematon München onnistu kumoamaan syöksykierrettä, johon Petersenin perhe ajautuu.

Nichollsin kevyt tarina puksuttaa rennosti eteenpäin läpi Euroopan nähtävyyksien ja saa hymyilemään monessa kohtaa. Insinöörimäisen tarkan Douglasin ja spontaanin taivaanrannanmaalarin Connien väliset ristiriidat on kerrottu humoristisesti ja lukija voi vain pyöritellä huvittuneesti päätään heidän riidellessään.

Pariskunnan avioerokriisi näyttäytyy kirjassa hyvin kepeänä. Kriisin aiheuttamasta repivästä tuskasta ja surusta ei tässä tarinassa puhuta, mutta niinhän se tämän tyyppisessä viihdekirjallisuudessa pitää ollakin. Todellisen elämän tuskaisia käänteitä käsittelevät aivan toiset kirjat.

Ongelmana teoksessa, ainakin minulle, oli se, että kaikkiin henkilöhahmoihin samanaikaisesti sekä samaistuu ja ei samaistu. Douglas on sekä ärsyttävän jäykkä ja tökerö ja samalla ihailtavan kunnollinen ja parhaansa yrittävä. Connie on samanaikaisesti sekä lapsellinen, itsekäs hörhö että onneton itsensä hukannut vaimo. Teini-ikäisen Albuksen kapinointi taiteellisen elämäntavan puolesta on ymmärrettävää ja samanaikaisesti hänen täysin ala-arvoinen käyttäytymisensä isäänsä kohtaan ärsyttää suunnattomasti. Kun lukija ei pysty olemaan aidosti kenenkään puolella, jää tarina porautumatta sydämeen saakka.

Tästä huolimatta Nichollsin tarina on ehdottomasti  lukemisen arvoinen. Kevyt ja kiva.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat masentavaa kirjallisuutta.
2. Jos haluat viihtyä.
3. Jos haluat matkakuumeen Euroopan suurkaupunkeihin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu

Itäeurooppalaisen kirjallisuuden tarinat ovat harvoin olleet musertavan toivottomia. Vaikka kirjat ovat käsitelleet rankkojakin aiheita (usein sosialistisen diktatuurin ikeessä), niissä pilkahtelee usein valo, usko paremmasta huomisesta. Musta huumori tuo tarinoihin lohtua ja keventää synkkyyttä.

Albanialaisen Ismail Kadaren Särkynyt huhtikuu (2006 Gummerus, ranskannoksesta suom. Annikki Suni) on aivan toisenlainen: se on tragedia ja sen sävy on mustaakin mustempi. Kirja kertoo järkyttävän tarinan Albanian vuoristoylängöltä, jossa ikivanhoihin perinteisiin pohjautuva nk. kanunin laki on edelleen voimissaan ja  säätelee ihmisen koko elämää vauvasta vaariin.

Tunnetuin kanunin osa liittyy verikostoon. Jos tappaa jonkun, on tappaja tapettava myös. Veri on korvattava verellä. Koston kierre on päättymätön ja se loppuu vasta kun kaikki suvun miespuoliset jäsenet on tapettu. Suvun kunnia vaatii koston, eikä poikkeuksia voi tehdä. Kenelläkään ei ole vapautta valita.

Särkyneen huhtikuun tapahtumat saavat alkunsa siitä kun kirjan päähenkilö, reilu parikymppinen Gjorg, väijyy lumihangessa kiväärinsä kanssa veljensä surmaajaa. Gjorgin palattua kotiin veljen verinen paita, joka on roikkunut yläkerrassa muistuttamassa verikostosta, voidaan vihdoin pestä puhtaaksi. Gjorg on palauttanut sukunsa kunnian, mutta hän tietää, että kuukauden suojeluajan päätyttyä olisi hänen vuoronsa kuolla.

Samoihin aikoihin seudulle saapuu kanunin tutkija ja kirjailija Bessian Vorps nuoren kauniin vastavihityn nuorikkonsa Dianan kanssa. Verikosto kiehtoo kirjailijaa, mutta Dianaa vanhat perinteet ahdistavat. Dianan ja tappajan mustaa hihamerkkiä kantavan Gjorgin katseet kohtaavat sattumalta ja se muuttaa heidän molempien elämän.

Särkynyt huhtikuu on sydäntä riipaiseva tarina verikoston perinteestä, josta on käytännössä mahdotonta pyristellä irti. Se on tarina toivottomuudesta, elämän janosta ja täyttymättömästä rakkaudesta. Pysäyttävä lukuelämys, josta vieläkin pysäyttävämmän tekee tieto siitä, että verikoston perinne on joissain maailmankolkissa edelleen voimissaan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät riipaisevista ja rankoista kirjoista.
2. Jos Euroopan historia ja sen eri kulttuurit kiinnostavat sinua.
3. Jos haluat lukea vaikuttavan tarinan perinteiden mahdista.

Huom! Särkynyt huhtikuu löytyy todennäköisesti kirjastosi hyllystä heti. Vaikuttava lukuelämys poimittavaksi vaikka heti täksi viikonlopuksi.


keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Ala-asteen opettajani uskoi järkähtämättömästi ulkoa opetteluun. Neljä vuotta me hänen oppilaansa pänttäsimme oppikirjoja ulkoa. Tunnilla opettaja hiillosti meitä kyselemällä väliotsikoita ja kuvatekstejä. Ne oli osattava kuin vettä vaan. 

Kokeissa sanamuodon täytyi olla täsmälleen sama kuin oppikirjassa – jopa väärästä sanajärjestyksestä sai miinusta. En muista oppineeni ala-asteella juuri muuta kuin pelkoa epäonnistumisesta. Onneksi yläasteella touhu muuttui hiukan parempaan suuntaan (ja ala-asteen opettajani jäi, luojan kiitos, eläkkeelle).

Lauri Järvilehto pureutuu uudessa kirjassaan Hauskan oppimisen vallankumous (2014 PS-kustannus) tärkeään aiheeseen. Miten tehdä oppimisesta tehokkaampaa? Miten saada asiat pysymään päässä? Voisiko ilolla ja innostuksella olla jotain tekemistä tehokkaamman oppimisen kanssa?

Järvilehto nostaa kirjassaan esiin sen, mistä monet oppimistutkijat ovat jo jonkin aikaa toitottaneet. Tehokkaaseen oppimiseen tarvitaan sisäistä motivaatiota, aitoa kiinnostusta opittavaa asiaa kohtaan. Siihen tarvitaan myös kokemus flow’sta eli uppoutumisen tilasta, jolloin ajantaju katoaa ja kaikki tuntuu sujuvan. Lisäksi tarvitaan usko siihen, että jokainen voi oppia – se on mahdollista myös minulle.

Kaikki tämä saavutetaan parhaiten ilon kautta. Flow’ta ei synny ankeassa ilmapiirissä. Sisäisen motivaation herääminen vaatii vapautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä ei synny, jos pitää pelätä. Tarvitaan intohimoa, leikkisyyttä ja hauskuutta. Jos teet sitä, mitä todella rakastat, harjoittelet automaattisesti enemmän ja opit asiat syvemmin ja helpommin. Niin yksinkertaista se on.

Hauskan oppimisen vallankumous on loistavaa luettavaa myös niille, jotka kärvistelevät ankeassa työilmapiirissä. Intohimo edistää tutkitusti sekä työhyvintointia että tuottavuutta ja siksi työelämän ankeuttajista tulisi pyristellä jokaisella työpaikalla mahdollisimman nopeasti irti. Viihtyvyys ei ole sivuseikka. Se on menestyvän yrityksen ja organisaation kantava voima.

Järvilehto antaa kirjassaan myös muutaman vinkin loistavista oppimispeleistä. Sellaisista peleistä, joissa opettavainen sisältö on integroitu täydellisesti koukuttavaan peliin ja lapsi oppii huomaamattaan vaikka mitä.

Järvilehdon suosittelema oppimispeli Fun English kaikkine osineen maksaa kympin ja on jokaisen euron arvoinen. Meidän 7-vuotiaamme oppi viikossa englannin kielen numerot, värit, eläimet, ruumiinosat sekä niiden kaikkien yhdistelmät. Tällaisia fiksuja pelejä lisää meidän perheeseen, kiitos!

Tartu tähän:

1. Jos olet opettaja ja haluat innostaa oppilaasi oppimaan.
2. Jos olet tylsistynyt työhösi.
3. Jos mietit, miten saisit lapsesi innostumaan ja oppimaan.