maanantai 28. syyskuuta 2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Daphne du Maurierin mysteeriklassikko Rebekka tuli vahvasti mieleeni, kun luin Karoliina Timosen uutuutta. Enkä hämmästynyt, kun lopputeksteistä selvisi, että juuri Rebekka oli antanut vaikutteita muutaman muun klassikon ohella Kesäiselle illuusionille (2015 WSOY).

Molemmissa kirjoissa on miljöönä vanha huvila, jonka ympärillä leijuu menneisyyden tapahtumista kumpuava salaperäisyys. Rebekkaan verrattuna Kesäinen illuusioni on tosin vetävämpi, sillä Rebekka osoittautui tavattoman tylsäksi, kun yritin sitä jokin aika sitten lukea uudelleen. Muistikuvieni vetävä ja mukaansa tempaava mysteeri oli latistunut vuosien varrella liian hitaasti eteneväksi ja kömpelöksi kummitustarinaksi.

Timosen teoksessa nelikymppinen Klarissa vuokraa kesäksi Saimaalta vanhan saarihuvilan. Hän tarvitsee kirjoitusrauhaa, mutta suurempi syy vetäytymiseen on avioliitossa, joka vetelee viimeisiään. Kesän aikana Klarissan ja hänen miehensä Mikaelin olisi päätettävä jatketaanko liittoa vai ei.

Kapean salmen takana Variskalliolla on toinen huvila, jonka komeaan asukkaaseen Klarissa kiinnittää huomiota. Eikä aikaakaan, kun Klarissa jo siemailee drinkkejä hurmaavan Olavin kanssa tunnelmallisen jazzin soidessa taustalla lämpimässä kesäyössä. Klarissa tuntee voimakasta vetoa Olavia kohtaan, mutta jotain outoa miehessä on.

Vielä oudommaksi tunnelma kehittyy, kun Klarissa tapaa autiosaaressa piilottelevan erakon, joka varoittaa häntä olemasta missään tekemisissä Variskallion porukan kanssa. Ja kun estradille vielä tuodaan Olavin poika Cédric ja viehkeä ranskalainen vaimo, alkaa tapahtua kummia. Niin kummia, että kirjan luettuaan olisi pakko päästä puhumaan siitä jonkun toisen kanssa.

Kesäinen illuusioni on piristävän erilainen pikkukirja. Se jättää enemmän auki kuin kerii kiinni. Timonen on onnistunut hyvin luomaan teokseensa mystisen fiiliksen, joka on hyvin samankaltainen kuin muistan Rebekan joskus muinoin jättäneen jälkeensä. Kirja saa myös kaipaamaan kesää: hellettä, kuumaa hiekkaa ja peilityyntä järvenpintaa. Painostava kuumuus hohkaa kirjasta lukijalle saakka ja siksi Kesäisen illuusionin voisi säästää mukavaksi lämmikkeeksi oikein kylmän päivän varalle.

Tartu tähän:

1. Jos pidät mystisistä tarinoista.
2. Jos haluat jäädä hyvän hämmennyksen valtaan.
3. Jos rakastat kesää.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Lukuneuvojana historioitsija Teemu Keskisarja

Kuva: Hanna Weselius
Historioitsija Teemu Keskisarja kuuluu niihin harvoihin tietokirjailijoihin, joiden teoksia ahmii kuin parasta kaunokirjallisuutta. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin Keskisarja todella osaa kirjoittaa. Hän käsittelee aiheitaan lennokkaasti ja kirjoittaa historian vetäviksi tarinoiksi, jotka tottumattomammankin lukijan on helppo omaksua. Keskisarjan kirjojen lukeminen ei edellytä tutkintoa. Pelkkä lukutaito ja into riittää.

Toiseksi Keskisarja liikuskelee tutkimuksineen yhteiskunnan syntisellä puolella ja aiheissa, jotka kiinnostavat (ainakin salaa) monia. Hänen tutkimuskohteitaan ovat väkivalta, rikokset ja seksi. Väitöskirjansa hän teki eläimiin sekaantumisesta ja hänen uusin teoksensa käsittelee erään suomalaisen kirvesmurhaajan elämää, rikosta ja tuomiota (Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala 2015)

Tonkimalla tavallisten ihmisten tekemiä rikoksia, arkistolähteistä paljastuu samalla paljon tietoa ympäröivästä yhteiskunnasta sekä vallitsevista arvoista ja asenteista ja nekin Keskisarja kirjoittaa auki mukaansa tempaavissa teoksissaan. Yhteenvetona voisi todeta, että Keskisarja kirjoittaa historian taviksista nykyajan taviksille.

Keskisarja tunnustaa hieman häpeillen, että hänen lukumakunsa on hyvin yksipuolinen ja vanhanaikainen, eikä hän näin ollen pidä itseään mitenkään esikuvallisena kirjanystävänä. Käännöskirjallisuudessa hän ei pysyttele lainkaan kärryillä ja melkein kaikki tämän vuosituhannen suomalaiset menestysromaanitkin ovat jääneet lukematta. Sen sijaan Keskisarja kertoo lukevana samoja kotimaisia klassikoita uudestaan ja uudestaan. Niitä samoja kirjoja, joita ikäihmisillä on eniten hyllyissään. Näitä viittä hän haluaa suositella eteenpäin:

Teemu Keskisarja suosittelee:

1. Kalle Päätalo: Iijoki-sarja (1971-1998 Gummerus)

“Luin Iijoki-sarjan melko myöhäisellä iällä ja vasta sen vaikutuksesta menin töihin - ensin ruumiillisiin ja sitten henkisiin. Suositelen maailman pisintä ja musertavinta omaelämäkertaa kipulääkkeeksi. Lohduttakoon se 2010-luvun "syrjäytyneitä" nuoria ja virastojen "työuupuneita" näppäilijöitä ja käppäilijöitä.”

2. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959-1962 WSOY)

“Täysin kuolemattoman maineensa veroinen suomalaisten omankuvan mullistaja. Luin Pohjantähden ensi kertaa 11-vuotiaana ja siitä on peräisin iso osa rakkaudestani Suomen kansan historiaan.”

3. Kalervo Palsa: Kalervo Palsan päiväkirjat: merkintöjä vuosilta 1962-1987 (1990 WSOY)

“Taidemaalari Kalervo Palsa on sankarini, kun kirjoitan seksin ja väkivallan historiaa. Kukaan ei ole yhtä armottomasti kuvannut suomalaista vitutusta! Kyseinen sana, jolle ei ole synonyymiä, kuuluu mielenmaisemaamme ja sen pitäisi totuuden nimissä kuulua myös akateemiseen historiantutkimukseen. Tahtoisin kirjoittaa Palsasta elämäkerran. En kuitenkaan taida ymmärtää taidehistoriaa tarpeeksi, vaikka hänen taulunsa ja sarjakuvansa syvästi koskettavatkin.”

4. Markku Kuisma: Metsäteollisuuden maa: Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620-1920 (SKS 1993, uud. painos 2006)

“Olen hankkinut leipäni etupäässä liikeyritysten tilaamilla ja maksamilla historiateoksilla. “Urapolku” johtuu mentoristani Markku Kuismasta. Metsäteollisuuden maa taisi olla ensimmäinen lukemani kirja, joka millään lailla liittyi talouteen. Muistan vieläkin ahaa-oivalluksen. Rahan historia ei ole yhtään tylsempää kuin sodan, kulttuurin tai politiikan! Yhtä lailla ja enemmänkin seikkailevat taloudessa lihan ja veren ihmiset, inhimillisine paheineen ja hyveineen.”

5. Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski (osa 1 Otava 1996 ja osa 2 Otava 2003)

“En ole koskaan innostunut Saarikosken omasta tuotannosta, väittäisinpä häntä runoilijana yliarvostetuksi. Mutta Pekka Tarkan kirjoittama elämäkerta on minulle suomenkielisen tietokirjan ihanne. Uskomattoman säntillinen lähdetyö, sopivassa suhteessa objektiivisuutta ja eläytymistä, täyteläinen kerrontatekniikka ja tavusta tavuun täsmällinen kieli.”

Hyviä lukuelämyksiä!

maanantai 21. syyskuuta 2015

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Ilman Antti Majanderin ylistävää kritiikkiä Helsingin sanomissa tuskin olisin tarttunut Kaj Korkea-ahon teokseen Paha kirja (2015 Otava, suom. Laura Beck). Korkea-aho oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija ja kirjan kansi kaikkea muuta kuin puoleensavetävä. Onneksi kirjallisuuskritiikki ei ole lehtien palstoilta vielä ihan kokonaan kadonnut, sillä sen avulla löytyi tämäkin hieno teos.

Kaj Korkea-ahon Paha kirja viettelee lukijan vaivihkaisesti mystiseen maailmaan, jossa kirjallisuudella on voima saada ihminen sekoamaan täysin. Jopa siihen pisteeseen, että ihminen riistää itseltään hengen. Näin huhutaan käyneen Leander Granlundille, joka hukuttautui mereen sen jälkeen, kun oli ensin todistanut veljensä häiden muuttumista verinäytelmäksi ja oli sitä ennen kirjoittanut Pahan kirjan: runokokoelman, jonka uskotaan vievän lukijansa suoraan helvettiin.

Vuosia myöhemmin kirjallisuustieteen lehtori Mickel Backman kauhistuu, kun eräs opiskelija alkaa kysellä kesken luennon lisätietoja Leander Granlundista. Korkea-aho vihjailee ovelasti Mickelin tietävän asiasta enemmän kuin antaa opiskelijoidensa ymmärtää. Mickelin elämä on muutenkin sotkussa, sillä avioliitto vetelee viimeisiään ja työ maistuu puulta.

Toinen tarinalinja seuraa nuoren ikiopiskelijan Calle Hollenderin elämää. Calle roikkuu yliopistolla vuodesta toiseen, muttei saa kursseja tarpeeksi suoritettua. Valmistumiseen hänellä ei näytä olevan mitään kiirettä. Calle hankkii ylimääräisiä tuloja esiintymällä  stand up -klubeilla, mutta on niin huono, ettei hänen vitseilleen kukaan naura. Itseinho saamattomuutta kohtaan kasvaa ja Callen välinpitämättömyyteen kyllästynyt tyttöystäväkin lähtee läiskimään.

Korkea-ahon Pahaa kirja on samanaikaisesti pohdiskelevan älykäs ja koukuttavan mystinen romaani. Henkilöhahmojen elämästä paljastuu pala palata salaisuuksia, jotka saavat lukijan kääntämään sivua yhä kiivaammin. Toisaalta taas on pakko pysähtyä miettimään, mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Erityisessä luupissa Korkea-aholla on kirjallisuus ja sen perimmäinen tarkoitus. Sekä yliopisto- ja kustannusmaailman todellisuus, eikä kirjailija anna mairittelevaa kuvaa kummastakaan. Oman osansa saavat myös suomenruotsalaiset sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit.

Korkea-ahon kirjallisia kykyjä on pakko ihailla. On ilo lukea kieltä, jossa on kaikki kohdallaan. Korkea-aho käyttää värikkäitä ja raikkaita ilmauksia ja kuljettaa juonta jouhevasti eteenpäin. Hän ei sorru ylimieliseen filosofointiin tai oppineisuutensa korostamiseen, vaikka teemat ovat juuri sellaisia, joiden kanssa vaara on suuri.

Monipuolisuutensa ja –tasoisuutensa vuoksi Korkea-aho miellyttää varmasti monenlaisia lukijoita ja Pahan kirjan jälkeen on aivan pakko tutustua Korkea-ahoon tarkemmin. Onneksi häneltä löytyy muutakin.

Tartu tähän:

1. Jos pelkkä juoni ei sinulle riitä.
2. Jos haluat jäädä koukkuun.
3. Jos inhoat kömpelöä kieltä.

torstai 17. syyskuuta 2015

Johannes Lahtinen: Galileo

Johannes Lahtisen Galileo (2015 Gummerus) kertoo mukaansa tempaavasti, millainen elämä kaikkien tietämällä tiedemiehellä Galileo Galileilla kenties oli. Galileon vaiheet tunnetaan hyvin ja elämäkertoja hänestä on kirjoitettu monia. Verevän romaanin muodossa historia herää kuitenkin eloon eri tavalla ja saa sellaisenkin lukijan kiinnostumaan, joka ei tieteentekemisen historiasta yleensä innostu.

Romaani lähtee liikkeelle Sienasta, arkkipiispan asunnosta, johon Galileo on siirretty Roomasta kärsimään elinikäistä arestirangaistustaan. Sen hän on saanut puolustaessaan jääräpäisesti aurinkokeskeistä maailmankuvaa, johon katolinen kirkko ei 1600-luvulla halunnut vielä uskoa.

Seitsemääkymmentä lähenevä Galileo kärsii jo ruumiintoimintojensa heikkenemisestä, mutta ahdistavinta hänelle on kuitenkin aresti talossa, josta ei näe kauas. Hän on köyhimpinäkin elämänvaiheinaan pyrkinyt aina asumaan korkealla: kattojen yläpuolella, jossa katse voi kiinnittyä kaukaisuuteen ja ajatukset päästä lentoon. Nyt hän joutuu kärvistelemään kämpässä, josta ei näe mihinkään. Väsyneenä ja luovuutensa hukanneena Galileo palaa mietteissään kauas – aikaan, jolloin kaikki oli vielä alussa ja mahdollista.

Johannes Lahtinen kuljettaa lukijaa Galileo Galilein matkassa viidenkymmenen vuoden ajan. Tarina saa alkunsa vuodesta 1591, kun Galileon isä kuolee ja Galileosta tulee vähän alle kolmekymppisenä perheensä pää, joka alkaa vastentahtoisesti huolehtia äidistään ja sisaruksistaan. Galileon äiti liittoutuu nuoremman poikansa kanssa Galileota vastaan, eikä Galileo saa hyväksyntää myöskään tiedepiireissä. Syynä jälkimmäiseen on Galileon suoranainen röyhkeys.

Lahtinen maalaa Galileosta hyvin ristiriitaisen kuvan. Toisaalta tämä vaikuttaa vilpittömältä ja epävarmaltakin ja toisaalta taas törkeältä pyrkyriltä, joka kyynärpäätaktiikalla raivaa tietään eteenpäin. Vihamiehien määrä vain lisääntyy vuosien edetessä, mutta Galileo porskuttaa maanisen itsevarmasti eteenpäin. Vaikka Galileo sai lopulta omiin nimiinsä kaiken, minkä halusi, oliko tämä tähtitieteen, matematiikan ja fysiikan uranuurtaja sittenkin sisimmässään onneton ihminen? Sellaista Lahtinen kirjansa lopussa vähän vihjailee.

Lahtinen kirjoittaa rikasta ja rönsyilevää kieltä ja sekoittaa hieman hämmentävästi mukaan myös nykykielen ilmaisuja. Kirja vaatii siis lukijalta keskittymistä, eikä sitä voi sen vuoksi hotkaista nopeasti yhdessä illassa. Tosin on kirja aika paksukin, lähes 700 sivuinen järkäle. Lahtisen kynä kieputtaa taitavasti Galileo Galilein elämän helposti omaksuttavaan muotoon ja herättää henkiin 1600-luvun italialaisen elämänmenon ja maailmankuvan.

Lahtisen Galileosta tulee mieleeni myös eräs toinen teos. Melania G. Mazzuccon Mestarin tunnustukset (2009 Avain) kertoo 1500-luvulla eläneestä venetsialaisesta taidemaalarista Tintorettosta, joka makaa kirjan aloitusluvussa kuolinvuoteellaan ja muistelee sitten luku luvulta elämäänsä. Mazzuccon ja Lahtisen kirjat muodostavatkin mahtavan lukuparin Italian historiasta kiinnostuneelle lukijalle. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät verevistä historiallisista romaaneista.
2. Jos tieteen historia kiinnostaa sinua.
3. Jos fanitat Italiaa.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack: kuinka paljastimme murhaajan

Suomalainen dna-tutkija Jari Louhelainen ei osannut arvata, millaiseen mediamylläkkään hän vielä joutuisi, kun alkoi vuonna 2011 tutkia erästä kukkakuvioista silkkisaalia. Sini-punainen hartiahuivi ei ollut mikä tahansa kankaanpala, vaan kerrottiin, että se oli otettu talteen eräältä murhapaikalta syyskuussa 1888. Eikä miltä tahansa murhapaikalta, vaan itsensä Viiltäjä-Jackin uhrin murhapaikalta.

Melkein koko maailma tuntee Lontoota 1880-luvulla piinanneen Viiltäjä-Jackin. Todistetusti ainakin viisi prostituoitua menetti henkensä, kun tämä pahamaineinen sarjamurhaaja riehui köyhälistön asuttamalla Whitechapelin alueella. Viiltäjä-Jackin legendaa paisuttivat poliisilaitokselle lähetetyt Jack the ripper –nimellä allekirjoitetut kirjeet, jotka todettiin jo aikanaan väärennöksiksi, mutta jotka antoivat murhaajalle unohtumattoman nimen.

Maailmasta löytyy vielä nykyäänkin monia ihmisiä, jotka Viiltäjä-Jackin arvoitus on saanut valtaansa ja yksi heistä on Russell Edwards. Hän kiinnostui surmista sattumalta, alkoi penkoa tapausta ja tuli vuosien myötä yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että juuri hän osaisi etsiä puuttuvan johtolangan ja ratkaista murhaajan arvoituksen. Onneksi Edwardsilla oli myös rahaa, sillä kaikki Viiltäjä-Jackiin viittaavatkin esineet on hinnoiteltu huutokaupoissa tähtitieteellisen korkeiksi.

Edwards onnistui ostamaan itselleen silkkisaalin, jonka ylikonstaapeli Amos Simpson kähvelsi itselleen, kun Catherine Eddowesin runneltua ruumista oltiin viemässä ruumishuoneelle syyskuun 30. päivänä 1888. Catherine oli Viiltäjä-Jackin neljäs uhri. Todistuskappaleen vohkiminen näyttäytyy nykytutkinnan valossa todellisena typeryytenä, mutta tässä tapauksessa huivin talteenotto oli oikea onnenpotku.

Edwars tajusi huivia katsoessaan jotain, mitä kukaan muu ei ollut aiemmin ymmärtänyt ja lopulta saali päätyi dna-tutkija Jari Louhelaisen pöydälle. Ja tästä alkaa kirjan mielenkiintoisin osa. Tutkimukset saalin kanssa eivät olleet helppoja, eivätkä edenneet nopeasti. Ensin piti todistaa, että huivi on todella peräisin 1880-luvulta. Sitten selvittää, että ikivanhat tahrat olivat verta. Sitten imuroida kuitujen sisältä dna-näyte ja verrata tuloksia sekä uhrin että mahdollisen surmaajan jälkeläisten dna:han. Ja tämä tietysti edellytti sitä, että jälkeläisiä löytyisi ja että he olisivat ylipäätään halukkaita antamaan omat näytteensä. Jokaiseen vaiheeseen meni kuukausikaupalla aikaa.  

Louhelaisen tutkii laboratoriossaan näytteitä ja Edwards selvitelee sillä välin kuumeisesti epäiltyjen jälkeläisiä ja huivin alkuperää ja näitä kuvauksia ahmii kuin parasta dekkaria. Dna-tutkimuksen mutkat on vedetty suoriksi, eikä kirjaa ole kirjoitettu tiedeyhteisölle. Siitä huolimatta tutkimusten paikkansapitävyyttä ei epäile hetkeäkään ja sen ansiosta tavallinen lukija pysyy hyvin kärryillä. Lukija sivistyy ja kiinnostuu huomaamattaan myös nykyaikaisista tutkimusmenetelmistä ja geeniteknologiasta. Ja saa lopulta tietenkin tietää, kuka Viiltäjä-Jack oli.

Viiltäjä-Jackin legenda tuskin tästä löydöksestä paljon himmenee. Poikkeuksellisen raa’at murhat sadan vuoden takaa kiehtovat ihmisiä edelleen, vaikka syyllinen nyt tiedetäänkin. On mahtavaa ajatella, että nyt turistioppaat kertovat kierroksillaan kuulijoille, että se oli suomalainen Jari Louhelainen, joka lopulta ratkaisi ratkaisemattoman.

Tartu tähän:

1. Jos nautit kiehtovista tositarinoista.
2. Jos pidät helppolukuisista tietokirjoista.
3. Jos nykyaikainen rikostutkinta kiinnostaa sinua.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Karo Hämäläinen: Yksin: romaani Paavo Nurmesta

”Vain urheilun olin itse valinnut. Sitäkään en ollut koskaan rakastanut.”

Karo Hämäläisen uutuus Yksin: romaani Paavo Nurmesta (2015 WSOY) olisi saattanut jäädä minulta hyvinkin lukematta, ellen olisi lukenut Jean Echenoz´n romaania juoksijalegenda Emil Zatopekistä. 

Echenoz osoitti teoksessaan Pitkä juoksu (2010), että kestävyysurheilijasta, hänen harjoittelustaan ja kisailuistaan saa kirjoitettua hyvän ja koskettavan kirjan, josta kestävyysurheilusta kiinnostumatonkin yllättävästi kiinnostuu – jopa innostuu!

(Lukuneuvojan arvioon Echnoz´n hurmaavasta romaanista pääset tutustumaan täältä.)

Echenoz´n ansiosta Karo Hämäläisen teos suorastaan veti minua puoleensa. Millaisen tarinan hän kertoisi Suomen omasta legendasta, Paavo Nurmesta, joka oli minulle tuttu lähinnä pronssisena patsaana, jonka liepeillä silloin tällöin pyörin etsimässä autolleni parkkipaikkaa Helsingissä. Tietoni Paavo Nurmen saavutuksista ja elämästä yleensä olivat hävyttömän huonot. Nyt tiedän onneksi jo enemmän.

Karo Hämäläisen hienossa romaanissa Paavo Nurmi tilittää elämänsä kulun lukijalle. Nurmi alkoi harjoitella kestävyysjuoksua jo hyvin nuorena, koska huomasi olevansa siinä hyvä. Hän ei piitannut valmentajien ohjeista, vaan harjoitteli sinnikkäästi omalla tyylillään, temmollaan ja systeemillään. Periksiantamattomuudellaan hän voitti Suomelle yhdeksän olympiakultaa ja liudan muita mitaleja ja hän on edelleen yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä olympiaurheilijoista.

Tämän moni varmasti jo tiesikin. Hämäläisen kirja pureutuu menestystä paljon syvemmälle ja kirjailijan käsittelyssä Nurmi paljastuu varsinaiseksi jästipääksi, jolla oli pakonomainen tarve olla aina paras ja voittamaton. Niin urheilussa kuin myöhemmissä liiketoimissaankin. Nurmi ei koskaan juossut siksi, että olisi rakastanut juoksemista, vaan siksi, että hän olisi jotain. Ja tappiota hän vihasi - voitoilla ei niinkään ollut merkitystä.

Hämäläisen kirjassa Nurmen menestyksen alla piilotteee pieni poika, joka halusi päihittää isänsä. Poika, joka oli tyypilliseen suomalaiseen tapaan kasvatettu ajattelemaan, ettei sinusta ikinä mitään tule. Poika, jolle ei oltu koskaan suotu hellyyttä ja joka oli joutunut peittämään omat tunteensa. Poika, joka ei juossut treenatakseen, vaan siksi, että saisi olla yksin, koska kotona häntä ei kukaan kaivannut.

Turvaa tämä poika oppi hakemaan matematiikasta. Numeroiden avulla Nurmi kalkuloi itsensä voittoon ja piinasi ruumiinsa muita sitkeämmäksi. Laskelmointi vei hänet urheilussa pitkälle ja hän yritti hallita koko elämäänsä järkeilyllä, mutta sama taktiikka ei pädekään ihmissuhteissa. Hämäläisen Nurmi on hyvin onneton mies.

Öisin Paavo kuulee isänsä äänen, joka sanoo hänelle lempeästi totuuden: ettei hän ole oikeasti saavuttanut mitään. Sillä kultamitalit, maailmanennätykset ja tuottoisat bisnekset eivät tuo ihmiselle onnea. Niistä voi iloita vain silloin, kun rinnalla on ihmisiä, joiden kanssa iloita. Ja läheisiin ihmissuhteisiin verrattuna ulkoisilla meriiteillä ei ole mitään merkitystä, eikä Nurmella ollut koskaan ketään. Hämäläisen kirja on pohjimmiltaan hyvin surullinen tarina ja viimeisillä sivuilla tulee tippa linssiin väkisinkin. Kunpa itse osaisi elää niin ettei katuisi elämättömyytään.

Hämäläisen toteava ja napakan lyhytlauseinen tyyli sopii hyvin hänen insinöörimäisen yksioikoiselle ja nautintokielteiselle minäkertojalleen. Hän onnistuu luomaan hienon oman versionsa tuimasta ja salaperäisestä juoksijalegendastamme, lentävästä suomalaisesta, jonka saavutuksista kyllä tiedetään, mutta ihmisestä niiden takana hyvin vähän. Hämäläisen Nurmi osoittautuu mieheksi, joka inhosi parrasvaloissa paistattelua, treenasi paetakseen itseään, eikä koskaan uskonut siihen, että häntäkin varten olisi maailmassa ehkä ollut joku. 

Huom! Myös juoksua harrastava voi saada kirjasta tsemppiä harjoitteluun ja hymyn huulille lukiessaan Nurmen yksioikoisia treeniohjeita: Voitat, jos juokset muita nopeammin.” ”Jos haluaa oppia juoksemaan kovaa, on juostava kovaa.” Ei se sen mutkikkaampaa ole.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan tarinan.
2. Jos suomalaisen urheilun historia kiinnostaa sinua.
3. Jos pidät kotimaisesta laatukirjallisuudesta.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Alexandre Dumas: Kamelianainen

Alexandre Dumas’t menevät helposti sekaisin. Kumpi kirjoittikaan tiiliskiven muskettisotureista? Kumpi seikkailuromaanin Monte Christon kreivistä? Kumpi viehkeästä kamelianaisesta? Helppona muistisääntönä yleistietokilpailujen varalle voi pitää sitä, että Dumas nuorempi kirjoitti Kamelianaisen ja isä Dumas kaiken muun. Tätä yksioikoista sääntöä noudattamalla pärjää pubivisailuissa aika pitkälle.

Dumas nuorempi ei ollut siis läheskään samanlainen romaanitehtailija kuin isänsä, eikä hän ylipäätään kirjoittanut juurikaan romaaneja vaan kunnostautui näytelmäkirjailijana. Suuri yleisö muistaa hänet kuitenkin yleensä vain Kamelianaisesta. Surumielinen romaani pariisilaisesta kurtisaanista ilmestyi vuonna 1848 ja heti romaanin ilmestyttyä alettiin pohtia, mahtaako kyseessä sittenkin olla tositarina. Kamelianaisen tragedia koettiin niin aidoksi ja teeskentelemättömäksi, ettei se voinut olla pelkästään kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Arvuuttelu naisen sekä hänen lukuisten rakastajiensa henkilöllisyydestä kävi kiivaana 1800-luvun puolivälin Pariisissa. Nykyään kamelianaisen tarina on kaikkein tutuin oopperan ystäville, sillä Giuseppe Verdi työsti tarinasta oopperaversion ja La Traviata kuuluu edelleen esitetyimpiin ja rakastetuimpiin oopperoihin ympäri maailmaa.

Alexandre Dumas sai ainekset Kamelianaiseen omasta elämästään. Isä Dumas oli huikentelevainen naistenmies, joka jätti aviottoman Alexandre juniorin selviytymään köyhiin oloihin äitinsä kanssa. On sanottu, että pojan katkeruuden takia Kamelianaisen tarinassa mies ei hylkää naista.

Hän kirjoittaa teoksessaan näin: ”Älkäämme halveksiko naista vaikka hän ei olisikaan äiti, sisar, tytär tai puoliso. Älkäämme rajoittako armonantoa vain perheeseen ja anteeksiantoa vain itseemme. Koska taivaassa on enemmän iloa yhden syntisen pelastamisesta kuin sadasta oikeamielisestä, jotka eivät ole koskaan syntiä tehneet, koettakaamme ilahduttaa taivasta. Se voi maksaa meille yltäkylläisesti.” Aika poikkeuksellinen miehen puolustuspuhe langenneille naisille, kun ottaa huomioon, mitä aikaa elettiin.

Toinenkin tositapahtuma yhdistää Alexandre nuorempaa ja Kamelianaisen tarinaa. Alexandre rakastui itsekin nuorena keuhkotautiseen prostituoituun, joten kirjan kamelianaiseen umpirakastunut Armand Duval saattaa hyvinkin olla kirjailijan alter ego – ovathan nimetkin melkein samat Alexandre Dumas / Armand Duval.

Kamelianainen kertoo surumielisen tarinan Pariisin kauneimmasta kurtisaanista, joka saa jokaisen miehen pyörälle päästään. Kamelianaisen sydän sykkii kuitenkin vain nuorelle Armand Duvalille. Rakkaus roihuaa, mutta molemmat taitavat sisimmässään tietää, ettei onnea kestä kauan. Myös lukija tietää heti, että huonosti käy, sillä tarina alkaa kamelianaisen kuolemasta.

Kamelianainen on kestänyt hyvin aikaa ja se sopii hyvin helppolukuista klassikkoa etsivälle lukijalle. Kyllikki Villan taidokas suomennos vuodelta 2001 tuo Kamelianaisen tarinan mukavasti nykyaikaan vanhaa kunnioittaen.

Tartu tähän:

1. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.
2. Jos etsit helppolukuista esitelmäkirjaa.
3. Jos traagiset rakkaustarinat kiehtovat sinua.

torstai 3. syyskuuta 2015

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

”Miten unohdetaan sellainen, mitä ei voi unohtaa?”

Kirsti Ellilä oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailja, ja kirjaston tietokantaa tutkimalla selvisi, että hänhän on kirjoittanut vaikka mitä: palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja sekä romanttista viihdettä aikusille. 

Ellilän uusin romaani Tuntemattomat (2015 Karisto) ei kuulu mihinkään edellä mainittuun kategoriaan, vaan on koskettava tarina ihmisistä, menneisyyden painolastista ja vuodesta 1918. Siinä ei ole pisaraakaan romanttisen viihteen siirappisuutta.

Tuuli on perinyt isänsä kuoleman jälkeen Annalan: ison ja rapistuneen huvilan, jossa hän on viettänyt lapsuutensa lämpimiä kesiä. Tuuli palaa Annalaan ja talo hermostuttaa häntä. Se tuntuu huokailevan Tuulille tuttuja tarinoita, mutta vieläkin enemmän niitä tarinoita, joita ei koskaan kerrottu ääneen.

Jotta Tuuli oppisi elämään omaa elämäänsä, on hänen ensin tehtävä tiliä menneisyyden kanssa. Annalassa häntä odottaa Kai, nuoruudenrakkaus, joka edelleen vetää puoleensa. Pienessä naapurituvassa asustaa Teivo, Tuulin isän kasvattiveli, jonka taustasta Tuuli on kuullut vain kuiskauksia. Lähelle on muuttanut myös tiukkailmeinen Maria, joka tuntuu tietävän enemmän kuin uskottelee.

Tuulin suvun salattu menneisyys liittyy Tammisaareen ja vuoteen 1918. Rannikkokaupunki ei suinkaan merkitse kaikille idyllistä purjehtijoiden kesäparatiisia: joillekin se tuo ensimmäisenä mieleen vankileirien helvetin. Tuuli alkaa keriä johtolankoja kasaan sieltä täältä ja pikku hiljaa järkyttävä kokonaisuus alkaa hahmottua. Voiko totuus vapauttaa vai olisiko epävarmuudessa eläminen sittenkin ollut parempi vaihtoehto? Voivatko suvun sieluihin syvälle syöpyneet haavat koskaan parantua?

Ellilä rakentaa tarinaansa Tuulin ja Annalan salaisuuksien ympärille viipyilevästi ja harkiten. Hän katsoo henkilöitään lempein silmin ja lähettää lukijoille kirjan viimeisellä sivulla viisaan ajatuksen. ”Hän oli alkanut yhä selvemmin ymmärtää, miten puhumattomuus oli säilöntäaihe. Se loi umpion, joka säilytti menneisyyden muuttumattomana, ja kaikesta siitä mistä ei puhuttu, tuli tulehtunut hermo, joka alkoi ohjailla elämän liikeratoja.” Niinhän se taitaa olla.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat rauhallista kerrontaa.
2. Jos Suomen historia ja erityisesti vuosi 1918 kiinnostaa sinua.
3. Jos pidät koskettavista sukutarinoista.