Johannes
Lahtisen Galileo (2015 Gummerus) kertoo mukaansa tempaavasti, millainen elämä
kaikkien tietämällä tiedemiehellä Galileo Galileilla kenties oli. Galileon
vaiheet tunnetaan hyvin ja elämäkertoja hänestä on kirjoitettu monia. Verevän
romaanin muodossa historia herää kuitenkin eloon eri tavalla ja saa
sellaisenkin lukijan kiinnostumaan, joka ei tieteentekemisen historiasta yleensä
innostu.
Romaani
lähtee liikkeelle Sienasta, arkkipiispan asunnosta, johon Galileo on siirretty
Roomasta kärsimään elinikäistä arestirangaistustaan. Sen hän on saanut
puolustaessaan jääräpäisesti aurinkokeskeistä maailmankuvaa, johon katolinen
kirkko ei 1600-luvulla halunnut vielä uskoa.
Seitsemääkymmentä
lähenevä Galileo kärsii jo ruumiintoimintojensa heikkenemisestä, mutta
ahdistavinta hänelle on kuitenkin aresti talossa, josta ei näe kauas. Hän on
köyhimpinäkin elämänvaiheinaan pyrkinyt aina asumaan korkealla: kattojen
yläpuolella, jossa katse voi kiinnittyä kaukaisuuteen ja ajatukset päästä
lentoon. Nyt hän joutuu kärvistelemään kämpässä, josta ei näe mihinkään.
Väsyneenä ja luovuutensa hukanneena Galileo palaa mietteissään kauas – aikaan,
jolloin kaikki oli vielä alussa ja mahdollista.
Johannes
Lahtinen kuljettaa lukijaa Galileo Galilein matkassa viidenkymmenen vuoden
ajan. Tarina saa alkunsa vuodesta 1591, kun Galileon isä kuolee ja Galileosta
tulee vähän alle kolmekymppisenä perheensä pää, joka alkaa vastentahtoisesti
huolehtia äidistään ja sisaruksistaan. Galileon äiti liittoutuu nuoremman
poikansa kanssa Galileota vastaan, eikä Galileo saa hyväksyntää myöskään
tiedepiireissä. Syynä jälkimmäiseen on Galileon suoranainen röyhkeys.
Lahtinen
maalaa Galileosta hyvin ristiriitaisen kuvan. Toisaalta tämä vaikuttaa
vilpittömältä ja epävarmaltakin ja toisaalta taas törkeältä pyrkyriltä, joka
kyynärpäätaktiikalla raivaa tietään eteenpäin. Vihamiehien määrä vain lisääntyy
vuosien edetessä, mutta Galileo porskuttaa maanisen itsevarmasti eteenpäin. Vaikka
Galileo sai lopulta omiin nimiinsä kaiken, minkä halusi, oliko tämä
tähtitieteen, matematiikan ja fysiikan uranuurtaja sittenkin sisimmässään
onneton ihminen? Sellaista Lahtinen kirjansa lopussa vähän vihjailee.
Lahtinen
kirjoittaa rikasta ja rönsyilevää kieltä ja sekoittaa hieman hämmentävästi
mukaan myös nykykielen ilmaisuja. Kirja vaatii siis lukijalta keskittymistä,
eikä sitä voi sen vuoksi hotkaista nopeasti yhdessä illassa. Tosin on kirja
aika paksukin, lähes 700 sivuinen järkäle. Lahtisen kynä kieputtaa taitavasti
Galileo Galilein elämän helposti omaksuttavaan muotoon ja herättää henkiin
1600-luvun italialaisen elämänmenon ja maailmankuvan.
Lahtisen
Galileosta tulee mieleeni myös eräs toinen teos. Melania G. Mazzuccon Mestarin
tunnustukset (2009 Avain) kertoo 1500-luvulla eläneestä venetsialaisesta taidemaalarista
Tintorettosta, joka makaa kirjan aloitusluvussa kuolinvuoteellaan ja muistelee
sitten luku luvulta elämäänsä. Mazzuccon ja Lahtisen kirjat muodostavatkin
mahtavan lukuparin Italian historiasta kiinnostuneelle lukijalle.
Tartu
tähän:
1.
Jos pidät verevistä historiallisista romaaneista.
2.
Jos tieteen historia kiinnostaa sinua.
3.
Jos fanitat Italiaa.
Minäkin luin tämän ja minusta on hyvä, että kirjoitetaan tämäntyyppisiä romaaneja muistakin henkilöistä kuin taiteilijoista. Sinunkin mainitsemasi nykykielen käyttö joissakin kohdin häiritsi vähän.
VastaaPoistaHei Margit,
PoistaOlen samaa mieltä kanssasi siitä, että on mahtavaa kun mukaansa tempaavia romaaneja kirjoitetaan tämänkin tyyppisistä historian henkilöistä. Kunpa elämäkertakirjallisuuskin muuttuisi vähän vetävämpään suuntaan - faktoista tinkimättä!