Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack: kuinka paljastimme murhaajan

Suomalainen dna-tutkija Jari Louhelainen ei osannut arvata, millaiseen mediamylläkkään hän vielä joutuisi, kun alkoi vuonna 2011 tutkia erästä kukkakuvioista silkkisaalia. Sini-punainen hartiahuivi ei ollut mikä tahansa kankaanpala, vaan kerrottiin, että se oli otettu talteen eräältä murhapaikalta syyskuussa 1888. Eikä miltä tahansa murhapaikalta, vaan itsensä Viiltäjä-Jackin uhrin murhapaikalta.

Melkein koko maailma tuntee Lontoota 1880-luvulla piinanneen Viiltäjä-Jackin. Todistetusti ainakin viisi prostituoitua menetti henkensä, kun tämä pahamaineinen sarjamurhaaja riehui köyhälistön asuttamalla Whitechapelin alueella. Viiltäjä-Jackin legendaa paisuttivat poliisilaitokselle lähetetyt Jack the ripper –nimellä allekirjoitetut kirjeet, jotka todettiin jo aikanaan väärennöksiksi, mutta jotka antoivat murhaajalle unohtumattoman nimen.

Maailmasta löytyy vielä nykyäänkin monia ihmisiä, jotka Viiltäjä-Jackin arvoitus on saanut valtaansa ja yksi heistä on Russell Edwards. Hän kiinnostui surmista sattumalta, alkoi penkoa tapausta ja tuli vuosien myötä yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että juuri hän osaisi etsiä puuttuvan johtolangan ja ratkaista murhaajan arvoituksen. Onneksi Edwardsilla oli myös rahaa, sillä kaikki Viiltäjä-Jackiin viittaavatkin esineet on hinnoiteltu huutokaupoissa tähtitieteellisen korkeiksi.

Edwards onnistui ostamaan itselleen silkkisaalin, jonka ylikonstaapeli Amos Simpson kähvelsi itselleen, kun Catherine Eddowesin runneltua ruumista oltiin viemässä ruumishuoneelle syyskuun 30. päivänä 1888. Catherine oli Viiltäjä-Jackin neljäs uhri. Todistuskappaleen vohkiminen näyttäytyy nykytutkinnan valossa todellisena typeryytenä, mutta tässä tapauksessa huivin talteenotto oli oikea onnenpotku.

Edwars tajusi huivia katsoessaan jotain, mitä kukaan muu ei ollut aiemmin ymmärtänyt ja lopulta saali päätyi dna-tutkija Jari Louhelaisen pöydälle. Ja tästä alkaa kirjan mielenkiintoisin osa. Tutkimukset saalin kanssa eivät olleet helppoja, eivätkä edenneet nopeasti. Ensin piti todistaa, että huivi on todella peräisin 1880-luvulta. Sitten selvittää, että ikivanhat tahrat olivat verta. Sitten imuroida kuitujen sisältä dna-näyte ja verrata tuloksia sekä uhrin että mahdollisen surmaajan jälkeläisten dna:han. Ja tämä tietysti edellytti sitä, että jälkeläisiä löytyisi ja että he olisivat ylipäätään halukkaita antamaan omat näytteensä. Jokaiseen vaiheeseen meni kuukausikaupalla aikaa.  

Louhelaisen tutkii laboratoriossaan näytteitä ja Edwards selvitelee sillä välin kuumeisesti epäiltyjen jälkeläisiä ja huivin alkuperää ja näitä kuvauksia ahmii kuin parasta dekkaria. Dna-tutkimuksen mutkat on vedetty suoriksi, eikä kirjaa ole kirjoitettu tiedeyhteisölle. Siitä huolimatta tutkimusten paikkansapitävyyttä ei epäile hetkeäkään ja sen ansiosta tavallinen lukija pysyy hyvin kärryillä. Lukija sivistyy ja kiinnostuu huomaamattaan myös nykyaikaisista tutkimusmenetelmistä ja geeniteknologiasta. Ja saa lopulta tietenkin tietää, kuka Viiltäjä-Jack oli.

Viiltäjä-Jackin legenda tuskin tästä löydöksestä paljon himmenee. Poikkeuksellisen raa’at murhat sadan vuoden takaa kiehtovat ihmisiä edelleen, vaikka syyllinen nyt tiedetäänkin. On mahtavaa ajatella, että nyt turistioppaat kertovat kierroksillaan kuulijoille, että se oli suomalainen Jari Louhelainen, joka lopulta ratkaisi ratkaisemattoman.

Tartu tähän:

1. Jos nautit kiehtovista tositarinoista.

2. Jos pidät helppolukuisista tietokirjoista.

3. Jos nykyaikainen rikostutkinta kiinnostaa sinua.