Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Tänä jouluna yhden lahjakirjan ostaminen on tehty helpoksi. 

Ainakin jokainen minun lähipiiriini kuuluvista 6 – 14 –vuotiaista tytöistä löytää lahjapaketistaan sunnuntaina Elena Favillin ja Francesca Cavallon voimaannuttavan satukirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille: 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2017 S&S, suom. Maija Kauhanen).

Omalle alakoululaiselleni ostin teoksen jo Helsingin kirjamessuilta ja se on luettu läpi kahteen kertaan, mielenkiintoisimmat tarinat vieläkin useampaan otteeseen. Myös minä itse koukutuin kirjasta niin, että luin sen yhtenä iltana kannesta kanteen ja huomasin sekä viihtyväni että sivistyväni kummasti.

Kirja on nimensä mukaisesti satukirja ja rohkeista tosielämän naisista kertovien tarinoiden muotona siis satu.

”Elipä kerran keskisessä Ranskassa tyttö, joka asui luostarissa mustaan ja valkoiseen pukeutuneiden nunnien ympäröimänä. Hänen nimensä oli Gabrielle Chanel.” Näin alkaa sivun mittainen satu maailmankuulusta muotisuunnittelijasta Coco Chanelista

Ja näin taas alkaa satu Yhdysvaltain korkeimman oikeuden raudanlujasta tuomarista Ruth Bader Ginsburgista: ”Olipa kerran tyttö, joka haaveili tulevansa isona taitavaksi asianajajaksi. ”Naispuolinen asianajaja?” häntä ivattiin. ”Älä hölmöile! Asianajajat ja tuomarit ovat aina miehiä.”

Kirja sisältää sata satua omapäisistä, kapinallisista ja uraa uurtavista naisista historian hämärästä nykyaikaan. Vanhimpiin sankarittariin kuuluvat muun muassa Egyptin faarao Hatsepsut ja Japanin keisarinna Jingu, puolivälin esikuviin vaikkapa Katariina Suuri ja Marie Curie ja nykyajan tähtiin muun muassa Malala Yousafzai sekä Serena ja Venus Williams.

Vaikka angloamerikkalaisia, erityisesti yhdysvaltalaisia edelläkävijänaisia on saduissa eniten, muut maat on onnistuttu huomioimaan melko laajasti. Paitsi Pohjoismaat, joita edustaa yksi ainoa uranuurtaja: Astrid Lindgren. Olisipa hienoa saada tällainen teos vahvoista suomalaisnaisista. Miksei miehistäkin!

Parasta näissä saduissa on se, että ne ovat tarpeeksi lyhyitä ja napakoita. Jokaisen naisen elämä on tiivistetty yhteen sivuun ja silti siinä ehtii sanoa kaiken olennaisen. Sadun muoto tekee tylsänkin oloisista henkilöistä kiinnostavia ja yleensä mukaan on poimittu naisten elämästä pieniä yksityiskohtia, jotka tuovat kohteensa lähemmäs lukijaa. Paljon lähemmäs kuin vuosiluvut ja liian pitkät ja puisevat jaarittelut.

Kirjan upea kuvitus on mainittava myös. Kuusikymmentä naistaiteilijaa eri puolilta maailmaa ovat panneet parastaan ja loihtineet jokaisesta sadun päähenkilöstä kuvan, johon tiivistyy jotain olennaista kustakin. Jo pelkkiä kuvia katselemalla voi tuntea vähän voimaantuvansa.

Jos kirjallisuuden genreluettelosta löytyisi Yes we can –genre, tämä teos edustaisi puhtaimmillaan ja parhaimmillaan sitä. Näin hyvää lastenkirjaa en ole lukenut aikoihin!

Tartu tähän:

1. Jos etsit luettavaa alakouluikäiselle tytölle.

2. Jos haluat nauttia ja sivistyä itse.

3. Jos pidät rohkeiden ja vahvojen naisten tarinoista.

Per Petterson: Hevosvarkaat

Aina silloin tällöin mietin kirjoja, jotka ovat jättäneet minuun jäljen, tehneet lähtemättömän vaikutuksen ja yksi niistä on Per Pettersonin Hevosvarkaat (2009 Otava, suom. Katriina Huttunen). 

Olen vuosien varrella suositellut sitä vaikka kenelle, eikä yksikään ole tullut jälkeenpäin sanomaan, että olipa siinä kelvoton kirja. Jokainen on ollut yhtä häikäistynyt Pettersonin teoksesta kuin minäkin.

(Ja koska olen tyystin unohtanut kirjoittaa Hevosvarkaista täällä, teen sen nyt, sillä joulu on tulossa ja sen ehtii vielä hyvin hakea itselleen kirjastosta. Sen täydellisempää joulukirjaa saa hakea.)

Hevosvarkaat kertoo seitsemänkymppisestä Trondista, joka muuttaa lapsuutensa maisemiin vanhaan remonttia kaipaavaan taloon. Trondin vaimo on kuollut ja heidän kahdella tyttärellään on omat kiireen täyttämät elämänsä kaupungissa. Trond haluaa ympärilleen vain rauhaa ja hiljaisuutta ja ajatus erakkomaisesta elämästä luonnon keskellä tuntuu mukavalta.

Mutta sitten Trond tutustuu sattumalta naapurissa asuvaan vanhaan mieheen, joka paljastuukin tutuksi hänen lapsuudestaan. Trondin on pakko palata vielä kerran ajatuksissaan menneisyyteen: vuoteen 1948 ja traagisiin tapahtumiin, jotka hän olisi mieluusti halunnut jo unohtaa.

Petterson punoo taitavasti yhteen nämä kaksi tarinan tasoa. Hän kertoo hienovireisesti 15-vuotiaaan Trondin teini-iän tuntemuksista ja kuvailee nuoren pojan seksuaalista heräämistä poikkeuksellisen kauniisti. Yhtä taitavasti hän kertoo vanhenevan Trondin nykyelämästä rapistuvassa talossa, kun kaikki on iän takia jo vähän hankalaa ja joka paikkaa kolottaa.

Harvoin saa myöskään lukea kirjaa, jossa isän ja pojan välistä suhdetta on kuvattu näin lämpimästi. Nykykirjallisuus on täynnä piittaamattomia vanhempia ja ahdistuneita teini-ikäisiä, mutta Trondilla ja hänen isällään on hyvä suhde. Lisäksi 1940-luvun norjalaisen maaseudun ja sen työntäyteisen elämänmenon aidonoloinen kuvaus ansaitsee erityismaininnan.

Pettersonin Hevosvarkaat jättää jälkeensä ihmeellisen rauhan ja tyynen olon. Sen vuoksi se on mitä oivallisinta luettavaa joulunpyhiksi kaikille niille, jotka etsivät kirjallisuudesta syvempää sanomaa ja lämminhenkistä viisautta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät hitaista tarinoista.

2. Jos nautit kauniista kielestä.

3. Jos etsit kirjallisuudesta syvyyttä.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitren Silmukka (2017 Minerva, suom. Susanna Hirvikorpi) on juoneltaan niin yksinkertainen jännitysromaani, ettei tämän yksinkertaisempaa voi enää kirjoittaa. 

Ja juuri siksi se pitää tiukassa otteessaan ensimmäiseltä sivulta loppuun asti, eikä siihen kaipaa mitään lisää.

Silmukan tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat kaikki. Päähenkilönä on 12-vuotias Antoine Courtin: nuori poika, joka asuu äitinsä kanssa ja koettaa pysytellä mukana poikaporukassa, jota johtaa ärsyttävän itsetietoinen Théo Weiser.

Aikaisemmin pojat ovat puuhastelleet ulkona, mutta kun Kevin, yksi pojista, saa lahjaksi PlayStationin, ei ketään kiinnosta enää mikään muu kuin pelaaminen. Antoine päättää rakentaa Saint-Eustachen metsään niin hienon majan, että muut pojat kyllästyisivät pelaamiseen ja alkaisivat taas leikkiä ulkona. Toisin käy.

Maja ei tee vaikutusta Antoinen salaiseen ihastukseen Èmilie’hin ja kun naapurin herra Desmedt vielä äkkipikaisuuksissaan ampuu oman koiransa, Antoine’lle rakkaan Odysseuksen, Antoine raivostuu. Hän mäjäyttää suutuspäissään kuusivuotiasta Rémi Desmedtiä oksankarahkalla päähän ja tämä kuolee. Antoine menee paniikkiin ja piilottaa ruumiin metsään.

Kuusivuotiaan Rémi Desmedtin katoaminen on maanlaajuinen uutinen, mutta Antoine ei uskalla kertoa tapahtuneesta kenellekään – onhan hän syyllinen murhaan. Hän päättää pitää asian salassa.

Pierre Lemaitre’n psykologisessa jännitysromaanissa seurataan Antoine’n pään sisäistä piinaa tapahtuman jälkeen. Antoine ei syö, ei nuku, suunnittelee pakoa ja pelkää jatkuvasti jäävänsä kiinni. Syyllisyydessä ja pelossa on hänelle jo rangaistusta kerrakseen.

Lemaitre panee lukijansa koville. On vaikea olla olematta Antoinen puolella siitä huolimatta, että alusta saakka tietää tämän tappaneen pienen kuusivuotiaan pojan. Onhan Antoine  vasta 12-vuotias, itsekin vielä lapsi, eikä hänen ollut tarkoitus tappaa koskaan ketään. Loppuratkaisu lyö yksinkertaisuudessaan ällikällä.

Lemaitren tarina voi ahdistaa joitain lukijoita, kerrotaanhan siinä lapsesta, joka tappaa vahingossa toisen lapsen. Silti jokaisen kannattaisi lukea se, koska Lemaitre osoittaa hienosti, etteivät asiat ole useinkaan niin mustavalkoisia kuin ulkoapäin näyttää. Lisäksi hän osoittaa olevansa yksi tämän hetken parhaista jännärikirjailijoista. Näin taidokkaasta, tarkkanäköisestä ja ajatuksia herättävästä jännäristä saa harvoin nauttia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat etsiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin.

3. Jos rakastat yllättäviä loppuratkaisuja.

Heidi Köngäs: Sandra

”En vielä silloin tiennyt, että kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, en tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.”

Näin pohtii ja vihjailee tulevasta Heidi Köngäksen Sandrassa (2017 Otava) Klaara, viisikymppinen näyttelijä, joka vierailee äitinsä vanhassa kotitorpassa. Äiti haluaa nähdä Lepistön talon vielä kerran.

Klaara ei ymmärrä, mitä varten Lepistössä pitää taas käydä: talohan on myyty uusille omistajille jo ajat sitten, eikä hän muutenkaan jaksaisi kuunnella äitinsä iänikuisia lapsuusmuisteloita. Klaaralla on omassa elämässään tarpeeksi murehtimista, sillä ei osaa muuta kuin näytellä, mutta hänen ikäiselleen naisnäyttelijälle ei tarjota enää rooleja.

Äidin kuoleman jälkeen Klaara löytää jäämistöstä päiväkirjan, jota on pitänyt äidin äiti Sandra. Menneisyys ja omat juuret alkavat kiinnostaa Klaaraa ja hän huomaa Klaara, että Lepistön torppa on jättänyt myös häneen lähtemättömän jäljen.

Klaaraa keskeisemmäksi henkilöksi romaanissa kohoaa tietenkin Sandra: uuttera ja hyväsydäminen nainen, jonka tie puoliorvosta huutolaislapsesta torpparin puolisoksi ei ole helppo. Ei Sandra helppoa elämää ole itselleen odottanutkaan, mutta vuoden 1918 tapahtumat aiheuttavat jo niin mittavaa kärsimystä, että jopa sinnikäs Sandra meinaa sen taakan alle lyhistyä. Lukijan onneksi hän lopulta selviää.

Nimihenkilönsä kautta Köngäs tarkastelee Suomen historiaa ennen ja jälkeen itsenäistymisen ja johdattaa lukijan vähitellen kohti sisällissotaa ja vuotta 1918, jonka jälkeen mikään ei Lepistön(kään) torpassa ole ennallaan.

Sisukkaassa Sandrassa ja hänen työteliäässä puolisossaan Jannessa Köngäs antaa kasvot sille kasvottomalle joukolle, josta perinteinen suurmiehiin keskittynyt historiankirjoitus ei ole pahemmin piitannut. Mutta yhtä lailla Sandrat ja Jannet ovat rakentaneet tätä maata -   siinä missä Snellmanit ja Mannerheimitkin.

Sandran ja Jannen lähipiirin kautta lukijan eteen levittäytyy koko Suomen kansa: hyväntahtoiset ja ilkeät, rikkaat ja varattomat; piittaamaton herrasväki, vanhempiensa perään itkevät huutolaislapset, nälkävuosien runtelemat vanhukset, isäntien ahdistelemat piiat ja epätoivoiset köyhien torppien äidit, jotka jättävät itse leipäpalan syömättä, jotta lapsille jäisi edes jotain. Kirjaa lukiessa tuntuu samalta kuin Klaarasta: kuin pitäisi köyhyyttä kädestä.

Sandra on hienosti kirjoitettu ja hyvin rakennettu tarina, joka tuntuu todelta. Se nappaa lukijan tiukkoihin pihteihinsä ensimmäisestä (kauhistuttavasta) luvusta lähtien ja pitää otteessaan loppuun asti. Sandran tarina uppoaa sydämeen asti, sen edetessä tirauttaa pari kyyneltäkin ja sen luettuaan ymmärtää paremmin, kuinka menneisyys on ja elää meissä.

Huom! Jos Finlandia-ehdokkaiden joukosta on tänä vuonna vaikea löytää sopivaa lahjakirjaa, kannattaa pakettiin kääriä Sandra.

Tartu tähän:

1. Jos haluat suosia kotimaista laatua.

2. Jos Suomen historia (ja vuosi 1918) kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät vahvojen naisten tarinoista.

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

En pystynyt lukemaan Joonas Konstigin edellistä romaania Perkelettä (Gummerus 2015) loppuun, koska sen päähenkilö oli ylimielinen idiootti ja liian epämiellyttävä, jotta lukijana olisin voinut toivoa hänen osakseen mitään hyvää. 

Huomaan, että minulla on hankaluuksia lukea sellaisia teoksia, jossa myötätuntoinen samaistumispinta puuttuu kokonaan. Silloin henkilöistä ei välitä ja on samantekevää, miten heille käy.  

Koska olen kuitenkin pitänyt paljon Konstigin aikaisemmista kirjoista, en halunnut jättää tätä uusinta väliin. Vuosi herrasmiehenä: vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (2017 WSOY) kertoo Joonas Konstigista itsestään ja siitä, kuinka hän halusi muuttua Perkele-romaanin päähenkilön kaltaisesta moukasta herrasmieheksi. Tämän kirjan hotkaisin innoissani!

Konstigin kirja kuuluu muodikkaaseen tempauskirjallisuuteen, jossa kirjoittaja asettaa itselleen ensin haasteen, määrää sitten tietyn ajan sen toteuttamiseen ja raportoi haasteensa etenemisestä kirjassaan hauskasti ja itseironisesti. Konstigin tavoitteena oli tulla vuodessa herrasmiesmäisemmäksi.

Yksi parhaita tempauskirjailijoita on yhdysvaltalainen A. J Jacobs, joka on toteuttanut jo monta haastetta. Hän on koettanut muun muassa elää vuoden noudattamalla kirjaimellisesti Raamatun ohjeita (Raamatullinen vuosi, 2008) ja yrittänyt tulla hyvään fyysiseen ja henkiseen kuntoon seuraamalla kaikkia mahdollisia terveysohjeita (Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä 2012). Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.

Joonas Konstigin halusi tulla paremmaksi mieheksi vuodessa. Hän halusi oppia pukeutumaan ja käyttäytymään kunnolla. Mutta ennen kaikkea hän halusi alkaa jalostaa luonnettaan paremmaksi, koska tajusi, ettei hänestä saisi maalattua myönteistä kuvaa edes hautajaispuheeseen. Lisäksi hän huomasi yksivuotiaan poikansa käyttäytyvän samalla tavalla kuin hän itse: huonosti.

Konstig kuului aiemmin niihin, joiden mielestä t-paidassa ja linttaan astutuissa tennareissa voi hyvin mennä gaalaillallisille. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät avanneet naiselle ovea, eivät auttaneet takkia päälle, eivät ottaneet painavia kasseja kantaakseen ja heiltä oli turha odottaa mitään muitakaan huomionosoituksia. Konstigin mielestä kaikki tuo oli päälleliimattua teeskentelyä ja julkisesti piereskelevä ja sarkastista huumoria viljelevä sänkileuka kaiken tuon yläpuolella muita fiksumpana ja älykkäämpänä.

Vuosi opetti Konstigille paljon. Hän sai tunnetusti hyvätapaisilta ihmisiltä, muun muassa Kaarina Suonperältä ja Matti Klingeltä, paljon hyviä neuvuoja ja näki, miltä hyvä käytös näyttää. Hän ahmi aiheesta kirjallisuutta ja etsi herrasmiesmäisyyden historiallisia juuria ja sen kehittymistä sekä syitä sen rappeutumiseen. Lopputuloksena on älykäs, perinpohjainen ja hyvällä tavalla hauska teos.

Vuoden kuluttua Konstig huomasi olleensa melkein 40 vuotta väärässä. Juhlissa on paljon mukavampaa, jos niihin on pukeutunut asianmukaisesti. Muiden kunnioittaminen on tärkeää ja tuo itselle hyvän mielen. Puku ei ahdista yhtään, jos siihen on tottunut. Lapset oppivat parhaiten, jos näkevät hyvää käytöstä. Vaimoaan rakastaa enemmän, jos tätä kohtelee hyvin. Ja vaimo rakastaa enemmän, jos rinnalla on herrasmies.

Tartu tähän:

1. Jos nautit kepeästä ja sujuvasta kielestä.

2. Jos pidät hyviä käytöstapoja kunniassa.

3. Jos tapojen kulttuurihistoria kiinnostaa sinua.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Elena Ferranten Napoli-trilogia on huumannut lukijat ympäri maailmaa ja muistan kuulleeni Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan haastattelun, jossa Hillary Clintonkin kehui rentoutuvansa mieluiten juuri Ferranten kirjojen parissa.

Ferranten Hylkäämisen päivät (2017 WSOY, suom. Taru Nyström) ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo vuonna 2004 Avaimen kustantamana, mutta nousi esiin vasta Napoli-trilogian menestyksen ja uuden raikkaamman painoksen myötä. Tutustumisen Ferranteen voi hyvin aloittaa vaikka siitä.

Teos on pienimuotoisempi kuin valtava ja joka suuntaan rönsyilevä napolilaistrilogia ja silti lähestulkoon yhtä hyvä. Kirjan alussa, eräänä huhtikuun iltapäivänä, Olgan aviomies jättää hänet ja siitä alkavat hylkäämisen päivät, joiden aikana Olga koettaa vimmaisesti selvittää lähdön syitä ja vajoaa yhä syvemmälle tuskan ja epätoivon pyörteisiin.

Olga on rakentanut itsestään säröttömän. Hän on käyttäytynyt aina moitteettomasti ja kurinalaisesti. Hän malttanut mielensä kiihtymyksen hetkillä, eikä ole milloinkaan korottanut ääntään. Naimisiin menon jälkeen Olga on omistautunut aviomiehelleen ja lapsilleen ja riidat on selvitetty sivistyneesti keskustelemalla. Mutta siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri siitä syystä – Olgan ehjän ulkokuoren alla paisui pelottava ahdistuksen ja vihan aalto.

Olga muistaa lapsuudestaan erään tapauksen, joka tunkeutuu hänen mieleensä nyt. Kahdeksanvuotiaana pikkutyttönä hän seurasi sivusta erään naapurustoonsa kuuluvan, iloa pursuavan perheenäidin muuttumista itkuiseksi ja raivokkaaksi sen jälkeen, kun tämän mies rakastui toiseen ja jätti naisen selviämään yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Naisen romahdus jätti jälkensä Olgaan ja hän muistaa jo lapsena halveksuneensa naisen tapaa näyttä tuskansa ulospäin.

Olgan oma aviokriisi purskauttaa esiin kaikki ne tunteet, jotka hän on oppinut vuosien varrella patoamaan sisäänsä ja hänestä tulee juuri samanlainen: maaninen, epätoivoinen ja pakkomielteinen. Hän jättää huolehtimatta kodistaan ja lapsistaan, alkaa vainota miestään, eikä hänen hillitystä käytösksestään ole lopulta jäljellä mitään.

Ferrante kirjoittaa Olgan tuskan auki raivokkaasti. Olgan sisäinen myllerrys ja ulkoisen elämän kaoottisuus sekoittuvat yhteen ja niin sekoittuvat myös Olgan muistot elämästä aviovaimona Torinossa ja lapsuudesta Napolissa. Ferrante näyttää lukijalle sen, miten katkera ihmisestä tulee, jos elää vain muille ja unohtaa itsensä. Olgan hylkäämisen päivät alkoivat jo silloin, kun hän hylkäsi itse itsensä, se lienee Ferranten tärkein viesti.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea raivokkaan tunneromaanin.

2. Jos suosit kielellistä laatua.

3. Jos haluat tietää, miltä ero tuntuu.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Vietin lapsuuteni kesät Muroleessa samoissa maisemissa kuin taiteilija Ellen Thesleff aikanaan ja osin siitä syystä Thesleff on ollut kultakauden taiteilijoista aina kaikkein lähinnä sydäntäni.

Tänä syksynä meitä Ellen Thesleff –faneja hemmotellaan. Syyskuussa ilmestyi taidehistorioitsija Hanna-Reetta Scherckin teos Minä maalaan kuin jumala (2017 Teos), jota voidaan pitää ensimmäisenä perusteellisena tietokirjana Ellen Thesleffin taiteesta ja elämästä. Myös Kati Tervo on tarttunut aiheeseen vastikään ilmestyneessä romaanissaan Iltalauluja (2017 Otava).

Tervo kertoi syyskuussa Savoy-teatterin Kirja vieköön –tilaisuudessa saaneensa innoituksen Ellen Thesleffiä kohtaan vanhan sukulaistätinsä ansiosta. Äkkiväärä täti, joka ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa, halusi käydä vuosittain Ateneumissa katsomassa Thesleffin teoksia, joiden edessä täti suli, hänestä tuli kuin toinen ihminen ja Tervon kiinnostus unohdettua naistaiteilijaamme kohtaan heräsi.

Romaanissa eletään kesää 1945. Ellen matkustaa Helsingistä Lallukan taiteilijakodista kesäkuukausiksi Casa Biancan taloon Muroleeseen ja on malttamaton, sillä sota on ohi ja vihdoin hänellä olisi taas mahdollisuus keskittyä maalaamiseen suunnitelmallisesti ja keskeytyksettömästi.

Nuori Taimi on määrätty Ellenin aputytöksi ja tyttöä jännittää suuren taitelijan tapaaminen: ymmärtäisikö tämä suomea ollenkaan ja osaisiko Taimi toimittaa kaikki asiat oikein. Jo lapsena Taimi on salaa seurannut Kissasaaresta Casa Biancan elämää ja lumoutunut siitä.

Iltalaulaja on viipyilevä ja kaunis tarina maailmaa nähneen Ellenin ja lapsellisen Taimin kohtaamisesta kesällä 1945. Taimi viehättyy Ellenin epäsovinnaisesta elämäntyylistä ja alkaa haaveilla siitä, voisiko hänenkin tulevaisuutensa olla jossain muualla kuin Muroleessa ja säikyn äitinsä varjossa. Tervo on kuvannut nuoren tytön elämänjanoa ja ensirakkautta taidokkaasti ja koskettavasti.

Myös taiteilijan sielunmaisemaan Tervo on onnistunut sukeltamaan uskottavasti. Ellen maalaa vimmatusti ja rauhattomasti. Taidetta on synnyttävä ja tauluja on saatava kaupaksi, muuten hänelle niin rakas huvila ränsistyy korjauskelvottomaksi. Lopulta hän vangitsee Taimin sielukkaat kasvot kankaalle.

Kati Tervo kirjoittaa kauniisti ja kirjassa keskitytään tapahtumia enemmän tunnelmiin ja tunteisiin. Iltalaulaja lumosi minut ja jää mieleeni yhtenä vuoden 2017 parhaimmista kirjoista.

Tartu tähän:

1. Jos pidät haikeista tunnelmaromaaneista.

2. Jos olet kiinnostunut taiteesta.
3. Jos nuoren tytön kasvutarina kiinnostaa sinua.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä

Juhanilla ja Jounilla on tapana tavata kerran vuodessa, ostaa olutta ja pullo giniä, juoda ja saunoa. Elämä on vienyt lapsuudenkaverit eri suuntiin, eikä heillä ole enää paljon yhteistä puhuttavaa, mutta vuosittaisesta perinteestään miehet pitävät kuitenkin kiinni.

Tällä kertaa tapaaminen päättyy tilanteeseen, joka muuttaa Juhanin elämän. Hän tekee illan jälkeen teon, jota syvästi katuu, muttei voi tunnustaa tekoaan kenellekään, sillä poliisina Juhani tajuaa, että se tietäisi hänen uransa loppua ja vaimokin varmasti lähtisi. Ainoaksi keinoksi jää yrittää hyvittää teko salaa.

Enempää juonesta ei voi paljastaa kertomatta liikaa.

Maria Mustrannan Sokeita hetkiä (2017 WSOY) on loistelias esikoisromaani, kenties tämän vuoden paras. Hänen kerrontansa on tyylikästä ja moni-ilmeistä ja Juhanin tarina on hallittu ja ehjä kokonaisuus. Siinä ei ole mitään liikaa.

Mustranta on onnistunut sukeltamaan uskottavasti ahdistuneen viisikymppisen poliisimiehen ajatuksiin, jota menneisyys piinaa. Juhanin juoppo isä on tehnyt elämässään isoja virheitä ja istuu nyt vankilassa äkkipikaisuutensa takia. Oman pahan tekonsa jälkeen Juhani huomaa muistuttavansa isää ja tajuaa joutuvansa itsekin toisinaan sellaisen sokean hetken valtaan, jolloin järki pakenee ja päässä pimahtaa. 

Vaikka kirja on tunnelmaltaan katkeransurullinen, vähän ahdistavakin ja Juhanin tarina traaginen, kirjan lopussa vilahtaa sentään toivo. Mustranta panee lukijan koville ja pakottaa tämän miettimään hyvyyttä ja pahuutta sekä oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, jotka harvoin ovat mustavalkoisia, aivan kuten Juhanin tarina osoittaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ajateltavaa.

2. Jos pidät kauniista kielestä.

3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan kirjailijaan.

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Viime vuonna käännössuosikkejani olivat norjalaisen Tore Renbergin Huomenna nähdään ja rankalaisen Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. 

(Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.)

Tänä vuonna olen häikäistynyt Olivier Bourdeaut’n pikkuruisesta romaanista Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017 Siltala, suom. Ville Keynäs) ja huomaan jälleen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirjasta, joka on melkein liian hyvä. On paljon helpompaa kirjottaa keskinkertaisista.

Bourdeaut’n romaani tuntuu kepeältä ja se on hauska. Aivan aluksi luulee lukevansa hassua ja vähän yliampuvaa kertomusta hullunkurisesta perheestä. Perheen isä keksii tarinoita ja tempauksia, joilla huiputtaa kaikkia, ja perheen äiti se vasta hillitön on. 

Talossa juhlitaan koko ajan, siellä juodaan ja ilakoidaan aamuun asti ja levylautasella pyörii kerta toisensa jälkeen Nina Simonen kappale Mr. Bojangles. Kertojana on perheen alakouluikäinen poika, joka tarkkailee ja kuvailee villiä menoa sivusta.

Pikku hiljaa meininki alkaa näyttää liian raisulta ja epäilyttävältä. Äiti osoittautuu mieleltään sairaaksi, maaniseksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Hän vaatii ympärilleen jatkuvaa säpinää ja isä pelleilee, jotta saisi pidettyä vaimonsa mielenterveyden jotenkin aisoissa. Poika otetaan pois koulusta, laskupino kasvaa, tuho lähestyy. Hulvaton perhe ei olekaan hauska vaan sairas.

Bourdeaut’n romaani on tarina hullusta rakkaudesta, mielisairaudesta ja sen kammottavista seurauksista, mutta synkkä ja traaginen tarina on kerrottu niin kepeästi, että kirja jättää lukijalle hyvän mielen. Tarinassa ja kielessä on jotain hyvin leimallisesti ranskalaista: kuplivan kevyt pinta ja hirvittävän surullinen pohja.

Bourdeaut’n rikasta kielenkäyttöä ei voi kuin ihailla. Pitkät ja polveilevat virkkeet sopivat täydellisesti kuvailemaan kolmikon ympärillä pyörivää hullunmyllyä. Jokaisessa lauseessa on niin paljon tapahtumia, että 143 sivussa ehtii tapahtua enemmän kuin monessa tiiliskivessä.

Jos mietit, mitä lukisit seuraavaksi, lue tämä! 

1. Jos rakastat rikasta kieltä.

2. Jos pidät hauskoista tarinoista.

3. Jos haluat lukea palkittua laatua.

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015 Otava) kertoi koskettavan tarinan nuoresta isästä, joka jäi pienen tyttärensä kanssa yksin perheen äidin sairastuttua syöpään. Pidin kirjasta paljon ja muistan ajattelleeni, että tätä uutta lupaavaa kirjoittajaa kannattaa seurata.

(Esikoisromaanista voit lukea lisää täältä.)

Lehtolan toinen romaani Takapenkki (2017 Otava) on yhtä hyvä kuin esikoinen, mutta tyystin erilainen. Takapenkissä Lehtola on ottanut rennomman aiheen ja osoittaa olevansa myös melkoinen humoristi. Naurunpyrskähdyksiä aiheuttivat sekä romaanin tapahtumat että naseva kieli.

Työvoimatoimistossa työskentelevä Tuula Kervinen (50+) on kemikaalikammoinen kontrollifriikki, joka haaveilee siitä, että aviomies Topi tekisi kerrankin jotain romanttista. Topille rutiinit ovat elämän suola ja pariskunnan arki  toistuu tismalleen samanlaisena viikosta toiseen. Ruokakaupassa Topi hakee ruispalat, Tuula vaalean leivän ja lauantaiaamupäivisin pestään auto.

Tuulan asiakkaana on parikymppinen Aleksi, joka ei tunnu saavan elämästään mitään otetta. Koulut ja kurssit jäävät jatkuvasti kesken, mikään ei kiinnosta. Aleksi asuu mummunsa kanssa, joka on ottanut huolehtiakseen tyttärenpojastaan jo pienenä ja joka yrittää pitää pojan jotenkin kiinni elämässä. Tämä sitkeä itäsuomen murteella vääntävä tervaskanto on kirjan hurmaavin henkilö. 

Aleksin ihastus, 17-vuotias Elina, on yksinäinen lukiolaistyttö, joka on jätetty oman onnensa nojaan valtavaan omakotitaloon, kun isä on saanut työkomennuksen Brasiliaan, eikä äiti uskalla päästää miestään sinne yksin. Elina on raskaana, jättää koulunsa kesken ja linnoittautuu taloon.

Lehtolan tarina etenee sutjakkaasti kohtauksesta toiseen ja dialogi on osuvaa. Hän sukeltaa taitavasti jokaisen hahmonsa mielenmaisemaan ja kirjoittaa jokaisen äänellä uskottavaa kieltä. Tuulan ääni on ylikorrekti viisikymppisen naisen ääni. Aleksin turhautuneisuus ja välinpitämättömyys elämää kohtaan korostuvat kielessä. Elinan ääni on epävarman ja yksinäisen teinitytön.

Vaikka monessa kohtaa hymyilyttää, ei kirja oli pelkästään hupaisa. Aleksin ja Elinan taustat ovat rikkinäiset, kumpikin on jätetty eri tavalla oman onnensa nojaan. Onneksi molemmilla on elämässä mukana kuitenkin yksi aidosti välittävä ihminen: Aleksilla mummo ja Elinalla Aleksi. Se riittää pelastamaan pahimmalta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kepeänvakavaa.

2. Jos pidät nasevasta huumorista.

3. Jos sujuva kieli on sinulle tärkeää.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Olin juuri päässyt Selja Ahavan uuden romaanin loppuun, kun luin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä hänestä kertovan pitkän artikkelin. 

Olin kirjaa lukiessani ihmetellyt, miten kukaan pystyy kirjoittamaan niin riipaisevan todentuntuisesti kuvitteellisesta tilanteesta, jossa aviomies kertoo vaimolleen halunneensa aina ollakin nainen. Artikkeli paljasti, ettei kirja ollutkaan fiktiota vaan totta.

Selja Ahava kertoo autofiktiivisessä romaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa (2017 Gummerus) elämänsä suurimmasta käännekohdasta. Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen, hänen miehensä ilmoitti kahvipöydässä ja alkoi pikku hiljaa muuttua sukupuoleltaan toiseksi. Ensin kylpyhuoneen kaappiin ilmestyi kasvovoide, sitten saivat käsivarren karvat lähteä, sen jälkeen mies varasi ajan kampaajalle.

Ahava toivoi aluksi, että muodonmuutos tapahtuisi salassa, eikä siitä tarvitsisi kaikille toitottaa. Eikö mies voisi olla nainen vain iltaisin pimeässä suljettujen ikkunaverhojen takana? Olla nainen vain ihan pienesti, ilman että se näkyisi? Mutta ei se niin voinut mennä, ja Ahava joutui kohtaamaan sekä omat ristiriitaiset tunteensa että ympäristön ihmettelevät katseet ja kysymykset.

Ahava rinnastaa kirjassa itsensä ja tapahtuneen Kristoffer Kolumbukseen ja tämän uhkarohkeaan yritykseen löytää maailman toiselta laidalta Intia. Matka kohti tuntematonta hirvittää miehistöä ja epäilys valtaa Kolumbuksenkin aika ajoin, mutta jokin merkillinen varmuus ajaa tutkimusmatkailijaa eteenpäin. Meritietä Intiaan Kolumbus ei koskaan löytynyt, mutta uuden mantereen joka tapauksessa. Ei Ahavakaan alussa tiennyt, mihin hän lopulta päätyisi, muttei siinä tilanteessa auttanut muu kuin purjehtia. Kun toinen lähti eteenpäin, ei toinenkaan voinut jäädä paikoilleen.

Ahava kirjoittaa kauniisti ja runollisesti. Hänen tekstistään välittyy lukijalle tunne: haikeus, hämmennys, viha ja raivo. Vaikka hänen tarinansa on totta, teosta ei missään määrin voi kuvailla inhaksi paljastuskirjaksi, vaan kertomukseksi siitä, miltä tuntuu, kun ihminen, jonka luulit tuntevasi läpikotaisin, osoittautuukin aivan toisenlaiseksi.

Ahavan kirja sisältää myös tärkeän opetuksen. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä elämässä tapahtuu. Sanooko joku tänäaamuna minulle lauseen, joka katkaisee kaiken kahtia? Menetänkö iltapäivällä jonkun lopullisesti? Joudunko illalla itse tilanteeseen, johon en koskaan kuvitellut joutuvani? Elämä voi yllättää kenet tahansa, koska tahansa ja miten tahansa, eikä sitä siksi kannata suunnitella kovin pitkälle eteenpäin. Ja mustavalkoinen ajattelu siitä, minkälaista oikeanlaisen elämän kuuluu olla – se vasta vaarallista ja typerää onkin.

Ahavan romaani jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista.

Tartu tähän:

1. Jos haluat häikäistyä suomen kielestä.

2. Jos pidät ajatuksia herättävistä tunneromaaneista.

3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista (2017 Johnny Kniga, suom. Tarja Lipponen) lojui kirjakasassani kuukausikaupalla. Kääntelin sitä aina välillä käsissäni, mutten aloittanut lukemista. Luulin, että kyseessä olisi tylsänpuoleinen oikeussalidraama, joka etenisi yhtä hitaasti kuin oikeat oikeudenkäynnit.

Mutta kirjahan olikin jännittävä ja piti otteessaan niin hyvin, että yhtenä iltana lukeminen venyi melkein kahteen asti yöllä. Teos palkittiin vuoden 2016 parhaana ruotsalaisena rikosromaanina, enkä enää yhtään ihmettele miksi.

Persson Gioliton kirja alkaa luokkahuoneesta, jossa makaavat kuolleina Ugandasta Ruotsiin muuttanut Dennis, ökyrikas Sebastian, blondi kikattaja Amanda, lahjakas maahanmuuttaja Samir ja heidän opettajansa Christer. Täysin vahingoittumana kaaoksen keskellä istuu Maria ”Maja” Norberg, yksi luokkalaisista ja kirjan minäkertoja.

Luokkahuoneesta siirrytään oikeussaliin ja jännitysnäytelmä alkaa. Heti alusta saakka on varmaa, että Sebastian ampui osan laukauksista ja Maja osan. Syyttäjä koettaa vakuuttaa tuomarit siitä, että Maja on ollut koulusurman primus motor ja Sebastian vain tahdoton apupoika. Majan puolustusasianajaja taas yrittää todistaa Majan syyttömäksi, joka ampui, koska muuten hän olisi itse tullut surmatuksi.

Oikeussalista siirrytään välillä menneisyyteen ja lukija saa vastauksia kysymyksiinsä. Millainen Majan ja Sebastianin väinen suhde oikein oli? Miten Sebastianin isä, Ruotsin rikkain mies, liittyy kaikkeen? Entä Samir, mikä hänen roolinsa on? Miksi näin kävi? Ja ennen kaikkea: onko Maja syyllinen vai syytön?

Persson Gioliton kirja on hengästyttävän hyvä lukukokemus. Se on sivumääräänsä nähden hidaslukuinen, sillä jokainen lause on pakattu niin täyteen, että lukeminen kestää kauan. Yhtäkään riviä ei voi harppoa yli, vaikka kuinka tekisi mieli päästä nopeasti eteenpäin, koska silloin jotain olennaista voisi jäädä lukematta.

Nuorten maailman kuvaamisessa Persson Giolito onnistuu mahtavasti ja siinä kirja toi mieleen norjalaisen menestyssarja Skamin. Kun Skam keskittyy kertomaan pelkästään nuorista, Persson Giolito tuo kuvaukseensa mukaan vahvasti myös nuorten vanhemmat. Perhetaustojen kautta nuorten ajatusmaailmaa, tekoja ja tekemättömyyttä on helpompi ymmärtää. Majan äidille ja Sebastianin isälle voisi helposti myöntää maailman huonoimpien vanhempien tittelit.

Piinaava jännitys säilyy kirjan loppuun saakka ja vasta viimeisillä sivuilla tajuaa myös lukeneensa poikkeuksellisen koskettavan jännityskirjan. Tämän kirjan lopetus on hienoimpia ja itkettävimpiä lopetuksia pitkään aikaan. Viimeisiä rivejä oli vaikea lukea kuivin silmin. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos haluat sukeltaa nuorten maailmaan.

3. Jos haluat lukea tarinan, joka voisi olla totta (valitettavasti).

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Jotkut ystäväni kyselevät joskus, minkälaisesta kirjallisuudesta pidän kaikkein eniten. Kysymykseen on vaikea vastata, sillä olen kirjojen suhteen melko kaikkiruokainen. 

En häpeä myöntää viihtyväni hyvin kirjoitetun hömpän parissa ja jännäreitäkin ahmin. Nautin taidokkaasta korkeakirjallisuudesta ja kielellisesti  haastavista teoksista, klassikoita unohtamatta. 

Tykkään monenlaisesta, mutta tietyntyyppisestä erityisesti.

Luettuani Garth Greenwellin ylistetyn romaanin Kaikki mikä sinulle kuuluu (2017 Nemo, suom. Juhani Lindholm) voin vastata kyselijöille: juuri tällainen kirjallisuus on minun mielestäni täydellisen ihanaa ja kaikkein parasta. Miksi?

Ensinnäkin Greenwellin kirja kertoo elämän tärkeimmistä asioista: rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta, itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Greenwellin minäkertojana on amerikkalainen opettaja, homoseksuaali, joka etsii omaa identiteettiään Bulgariassa ja yrittää rimpuilla irti piinallisista lapsuudenkokemuksista ja häpeästä, johon hänet on hukutettu.

Toiseksi Greenwell on rakentanut henkilöhahmonsa niin taitavasti, että jo heti ensimmäisillä sivuilla unohtaa lukevansa fiktiivistä tarinaa keksityistä ihmisistä, joita ei oikeasti ole olemassa. Parhaassa kirjallisuudessa henkilöt ovat niin aidon oloisia, että viimeisellä sivulla heitä jää kaipaamaan kuin oikeita ystäviä.

Kolmanneksi Greenwellin kerrontatyyli on hengästyttävän hienoa. Pitkät polveilevat lauseet seuraavat toisiaan, ne hyppivät muistoista nykypäivään, eikä kappalejakoakaan juuri ole, ja silti kirjailija pitää kaikki langat tiukasti hyppysissään, eikä kenellekään tuota vaikeuksia seurata tarinaa ja minäkertojan ajatuksenjuoksua. Kielellinen taidokkuus on myös yksi loistavan kirjan tunnusmerkeistä. (Juhani Lindholm ansaitsee kehut upeasta suomennoksesta.)

Neljänneksi Greenwellin kirja sisältää enemmän tunnetta kuin juonta ja tapahtumia, joita sinänsä ei ole kovin paljon. Minäkertojan pään sisässä ja sydämessä kyllä tapahtuu valtavasti. Greenwell on onnistunut kirjoittamaan tarkkanäköisen ja psykologisen tutkielman menneisyyden piinaamasta miehestä. Tämäkin seikka yhdistää niitä teoksia, jotka nousevat omalle ”kaikkien aikojen parhaat kirjat” –listalleni.

Kaiken kaikkiaan Greenwellin teos on upea rakkausromaani ilman että siinä on vähääkään päälleliimattua siirappisuutta. Siinä on vain rakkautta, joka on oikeasti aika sotkuista, rajua, epätoivoista, kiihkeää ja vaikeaa. Juuri tällaiset kirjat ovat minusta niitä kaikkein parhaimpia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kiihkeästä rakkaudesta.

2. Jos pidät psykologisista romaaneista.

3. Jos rakastat kaunista kieltä.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemarkin edellinen romaani Karkulahti oli yksi vuoden 2015 parhaita lukemiani kirjoja. 

Muistan vieläkin tarkasti Karkulahden ränsistyneen talon, ummehtuneen tunnelman ja siellä asuvat ihmiset – velton isännän, hirviöanopin ja kovia kokeneen neuvostominiän. Jos Karkulahti on jäänyt lukematta, etsi se ihmeessä käsiisi.

Lähes Karkulahden veroinen (ja tyystin erilainen) on Laitila Kälvemarkin uusin Seitsemäs kevät (2017 WSOY). Episodiromaani koostuu useasta tarinasta, useasta ihmiskohtalosta ajassa, jossa ilmastonmuutos on aiheuttanut Pohjolaan sen, ettei kesää enää tule. Talvi vaihtuu kyllä kevääseen, mutta kevät jatkuu syksyyn saakka. Näin on käynyt jo kuutena vuonna peräkkäin ja nyt eletään seitsemättä kevättä.

Ihmiset odottavat kiihkeästi kesää ja säätiedotukset ovat nousseet katsotuimpien televisio-ohjelmien joukkoon. Harmaantunut meteorologi Peter alkaa ennustaa lähetyksissä auringonpaistetta, vaikka tietää hyvin, ettei sitä ole taaskaan tulossa ja saa välittömästi siirron muihin tehtäviin. Aamuisin elämäänsä kyllästynyt ja ahdistunut Peter katselee viereisen kerrostalon ikkunaa, jossa seisoo alastomana Paula.

Paula on menestynyt luksuskiinteistöjen välittäjä, mutta jonka yksityiselämä on yhtä sotkua. Hän bongailee itselleen miehiä baareista, mutta haluaisi Markuksen, naimisissa olevan miehen, jonka kanssa hänellä on ollut suhde jo kuuden vuoden ajan.

Myös Markus on elämässään ihan pihalla. Hänen avioliittonsa vetelee viimeisiään ja mies on vihdoin tajunnut, ettei voi olla vastuussa vaimonsa Susannen onnellisuudesta. Vuosikaudet hän on yrittänyt saada vaimonsa hymyilemään, mutta Susannelle ei riitä mikään.

Susanne taas on pakkomielteinen perfektionisti, joka bloggaa täydellisestä elämästään, joka on kaukana täydellisestä. Nyt hän on saanut päähänsä, että kolmas lapsi täydentäisi hänen onnensa ja kun Markuksen kanssa intiimiä elämää ei enää ole, Susanne on tilannut lapsen itselleen kohdunvuokrausfirmasta Intiasta. Intialaisnaisen Padman tarina on kirjan koskettavin.

Laitila Kälvemark rinnastaa hukassa olevien henkilöhahmojensa elämät vuodenajoista kevääseen. Kevät on odotuksen aikaa – kuin lupaus tulevasta lämpimästä kesästä, joka lunastaa kaiken. Se symboloi lomaa ja vapautta ja antaa voimia selvitä yli pimeän syksyn ja hyytävän talven.

Mutta mitä jos kesä ei tulekaan: ei lämpöaaltona, eikä parempana elämänvaiheena? Mitä jos nämä Laitila Kälvemarkin henkilöt ovat ilmastonmuutoksen tavoin edenneet elämässään pisteeseen, josta ei ole enää paluuta menneeseen? Millainen tulevaisuus heitä odottaa? Uskaltaako kukaan heistä jättää kevättä taakseen ja asua kesään? Vai jäävätkö he ikuisesti odottamaan, että kesä tulisi itsestään?

Heillä olisi vielä mahdollisuus valita, mutta tekevätkö he lopulta elämälleen mitään, siihen Laitila Kälvemark ei anna vastausta. Sen saa jokainen lukija miettiä mielessään itse.

Tartu tähän:

1. Jos pidät avoimista lopuista.

2. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.

3. Jos etsit omaan elämääsi uutta suuntaa.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

En voinut mitään sille, että aloittaessani Linda Boström Knausgårdin pienoisromaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017 Like, suom. Petri Stenman) päässäni pyöri koko ajan hänen ex-miehensä Karl Ove Knausgård, jonka omaelämäkerralliseen Taisteluni-sarjaan uppouduin viikoiksi viime talvena. 

Vertailin kirjoitustyylejä ja kirjojen omaelämäkerrallisuuden astetta, mutta eniten pohdin kaikkea epäkirjallista, kuten sitä, miksi pariskunta lopulta päätyi eroon ja millaista heidän arkensa nyt mahtaa olla.

Karl Ove Knausgårdin massiivinen sarja päättyi pari vuotta sitten siihen, että kirjailijapariskunta näytti selvinneen kriiseistään ja kaikki oli kohtalaisen hyvin. Seitsenosaisen sarjan myötä Knausgårdeista oli tullut tuttuja ja heidän yksityiselämästään tiesi enemmän kuin monen ystävän elämästä. Siksi Linda Boström Knausgårdin kirjaa oli vaikea lukea irrallaan tästä kaikesta ja se häiritsi aluksi lukemista.

Tervetuloa Amerikkaan on kuitenkin niin tyystin erilainen kuin Karl Oven rönsyilevät tiiliskiviromaanit, että vähitellen vertailua lakkasi tekemästä. Omakohtaisuutta on tässäkin paljon – sen Boström Knausgård on lehtihaastattaluissa paljastanut – mutta tässä kirjassa se on on hienovaraisempaa ja monitulkintaisempaa, kun taas Karl Ove Knausgårdin omakohtaisuus on läpitunkevaa ja tarkasti eriteltyä.

Tervetuloa Amerikkaan on vähäeleinen, tiivis ja intensiivinen tarina Ellen-tytöstä, joka lopettaa puhumisen kymmenvuotiaana, aivan kuten kirjailija itse samanikäisenä. Ellenin isä kärsii mielenterveysongelmista. Hän makaa välillä päiväkausia liikkumattomana sängyn pohjalla ja on toisinaan maanisen pelottava. Äiti taas on huomionhakuinen näyttelijätär, joka kyllä pyörittää jotenkuten arjen, mutta tarvitsee osakseen jatkuvaa ihailua. Äiti uskottelee itselleen ja lapsilleen, kuinka ihmeellisen valoisa perhe heillä onkaan, eikä näe lainkaan sitä, että pimeys on jo nielaissut Ellenin.   

Koska isä ei jaksa mitään, on Ellenin oltava reipas äidin takia. Ellen on oppinut pienestä saakka olemaan vaatimatta itselleen mitään, sillä se horjuttaisi perheen haurasta järjestystä. Ellen kokee syyllisyyttä kaikesta, jopa isänsä kuolemasta, vaikkei koskaan aiheuta mitään ongelmia. Hän uppoutuu kirjojen maailmaan ja vaikenee lopulta kokonaan, jotta saisi häivytettyä itsensä vieläkin pienemmäksi ja huomaamattomammaksi. Aivan kuten anorektikot näivettävät ruumiinsa näkymättömiin, Ellen koettaa hävittää itsensä ja häiritsevän olemassolonsa hiljaisuuteen.

Linda Boström Knausgård on kirjoittanut riipaisevan tarinan lapsesta, joka ei tule huomatuksi ja joka koettaa kannatella rikkinäisiä vanhempiaan oman hyvinvointinsa kustannuksella, sillä niin lapset tuppaavat tekemään. Jos vanhemmista ei ole vanhemmuuteen, ottavat lapset vanhemman roolin ja maksavat siitä aikuisena kovan hinnan.

Harva kirja on sellainen, että heti loppuun päästyään se tekee mieli lukea uudestaan. Kun illalla käänsin tästä teoksesta viimeisen sivun, avasin seuraavana päivänä ensimmäisen sivun uudestaan ja aloitin kaiken alusta. Toisella lukukerralla elämäys oli vieläkin vaikuttavampi, sillä nyt ajatukset eivät kieppuneet Karl Ovessa, vaan alusta saakka vain tässä. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista perhekuvauksista.

2. Jos nautit kauniista kielestä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Albert Edelfeltin ja muiden kultakauden taiteilijoiden työskentely ja hengailu 1800-luvun lopun Pariisissa on kuulunut kiinnostuksen kohteisiini aina. Siksi sinnittelin ja päätin lukea Venla Hiidensalon uuden romaanin vasta pääsiäisen pyhinä, jotta saisin nautiskella lempiaiheeni parissa ihan rauhassa.

Koska olin lukenut lähes kaikki Hiidensalon käyttämät lähteet jo aikaisemmin, takaraivossani jyskytti pieni pelko siitä, onko Hiidensalo saanut tuotua romaaniinsa jotain uutta, ja ennen kaikkea sellaista imua, joka pitäisi lukijan tyytyväisenä, vaikka Edelfeltin elämän kulku sinänsä olisi jo tuttua juttua.

Onnekseni en joutunut pettymään yhtään. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi (2017 Otava) on kerrassaan nautinnollinen taiteilijakuvaus, jonka viimeisillä sivuilla tekee mieli hidastella, jotta hieno tarina kestäisi mahdollisimman pitkään.

Hiidensalo käy kirjassaan läpi Albert Edelfeltin koko elämäntarinan pienestä pojasta kaikkien arvostamaksi kansallistaiteilijaksi. Hiidensalon kuva Edelfeltistä on toki pääpiirteissään tuttu, mutta samalla niin syvä, että vasta tämän romaanin myötä Albertista tuntuu tulevan lihaa ja verta oleva ihminen, ei pelkkä pönöttävä ja pölyinen muotokuva Ateneumin seinällä. Tunsiko ja kokiko Albert Edelfelt elämänsä itse juuri näin – sitä Hiidensalo ei tietenkään varmaksi tiedä – mutta lukijana on helppo sukeltaa mukaan juuri tähän kuvitteelliseen tulkintaan.

Albert on selvästi kirjan keskushenkilö, mutta lähes yhtä suureen rooliin nousevat naiset hänen ympärillään. Äiti näkee poikansa ihmeellisenä nerona, jonka eteen hän tekee kaikkensa ja unohtaa samalla tyttäriensä hyvinvoinnin. Tytärten tehtävänä on niin ikään tukea lahjakasta veljeä kaikessa ja siirtää itsensä ja unelmansa syrjään. Taitelijan vaimon funktiona on olla kaunis korunainen ja kannatella arkea niin, että mies saa maalata ja olla luova. Voisi luulla Albertin olleen muikean tyytyväinen tilanteeseen palvottuna kaiken keskipisteenä.

Tiedetään kuitenkin, että suuren taiteilijan yksityiselämä, johon romaani kiinnostavasti keskittyy, oli onnetonta. Luovuus oli hukassa aika ajoin ja rahapula vaivasi. Ristiriita tukijoiden miellyttämisen ja taiteellisen vapauden kanssa oli jatkuvasti läsnä. Avioliitto kylmäkiskoisen mutta säädyltään sopivan Ellanin kanssa oli alusta lähtien iso virhe. Mallien kanssa sentään oli säpinää, mutta vanhemmiten köyhien naisten hyväksikäyttäminen alkoi ällöttää jo taiteilijaa itseäänkin. Suuri ja palava rakkaus oopperalaulajatar Aino Acktéta kohtaan jäi sekin lopulta täyttymättä.  

Albert Edelfeltistä muodostuu tarinan edetessä ristiriitainen ja sitä myöten hyvin kiinnostava ja aidonoloinen kuva. Toisaalta hän näyttäytyy ylimielisenä yläluokan edustajana, joka nostaa itse itsensä jalustalle suomenkielisen rahvaan yläpuolelle. Hän on myös ällöttävä elostelija, joka lähestulkoon pakottaa jotkut mallinsa sukupuoliyhteyteen kanssaan ja hylkää naiset sitten kylmästi sivuun tarpeettomina.

Mutta on hän toisaalta vähän surullinenkin hahmo. Hän koettaa kovasti miellyttää kaikkia läheisiään, toteuttaa ympäristönsä vaatimuksia ja elää sellaista elämää, jota hänen kaltaiseltaan edellytetään. Koko elämänsä hän yrittää löytää rinnalleen naisen, jonka kanssa olisi hyvä ja jolle kelpaisi sellaisenaan, ihan tavallisena miehenä, ei minään palvottuna sankarina. Mutta sellaista onnea ei hänellekään suotu.

Kirjasta oli kiinnostavaa lukea myös 1800-luvun naiskuvasta ja naisten oikeuksista, joita ei tuohon aikaan juuri ollut. Naisen piti olla siveä, hiljainen ja huomaamaton. Tunteenpurkaukset leimattiin hysteriaksi. Mies sai mennä, miten huvitti – nainen ei tietenkään. Avioliiton ulkopuolinen raskaus oli naisen omaa syytä. Ja niin edelleen. Sadanvuoden takainen Suomi oli naiselle takapajula. Onneksi niistä ajoista on päästy pitkälle.

Hiidensalo on kirjoittanut verevän, täyteläisen ja loppuun asti hiotun romaanin Albert Edelfeltistä, josta voisi helposti luulla kirjoitetun jo kaiken. Uskallan nyt jo veikata, että Sinun tähtesi jää yhdeksi vuoden 2017 parhaista lukuelämyksistäni.

Tartu tähän:

1. Jos taide on intohimosi.

2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Ari Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen (2017 Tammi) ei ole tyypillinen jännäri. Siksi se on paljon parempi kuin moni muu ja pesee mennen tullen monet pohjoismaiset tusinadekkarit.

On Rädyn kirjassa tietenkin murha. Koulupojat löytävät radanvarresta nuoren ja kauniin teinitytön ruumiin. Pojat tunnistavat tytön Elina Lehtoseksi, luokkatoverinsa isosiskoksi. Yksi pojista, lempinimeltään Syyskuu, näkee harjanteen päällä miehen tuijottamassa alas poikiin ja on varma siitä, että tuo mies on murhaaja.  

Kirjassa on toki myös poliisi, joka yrittää selvittää murhaa. Rikoskomisario Eskelinen saa jutun tutkittavakseen, mutta se ei ratkeakaan hetkessä. Eskelisen työtoveri vaistoaa, ettei tämä ei ole suinkaan ainoa tapaus, vaan murhaaja on iskenyt useasti jo aiemminkin. Eskelinen lähtee seurailemaan toverinsa aavisteluja, jotka osoittautuvat tietenkin oikeiksi.

Kirjassa on myös tapauksen entinen tutkinnanjohtaja, joka ei haluaisi, että mikään selviää, sillä ei kaikilla poliiseillakaan ole puhtaat jauhot pussissa.

Syyskuu ei kuulu luokan suosituimpiin poikiin, vaan häntä on aina pidetty kummallisena, pelottavanakin. Hän ei voi unohtaa Elinan kuolemaa ja jahtaa pakkomielteisesti itsekseen murhaajaa vielä 20 vuotta tapauksen jälkeen. Energiaa kuluu myös haaveiluun: Syyskuu on salaa rakastunut parhaan kaverinsa tyttöystävään, leiskuvahiuksiseen Tainaan ja se on vaarallinen asetelma se.

Rädyn kirja ei ole piinaavan jännittävä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sisältävä perusjännäri. Sen sijaan se on hitaasti kehittyvä ja pikkuhiljaa koukuttava tarina, jossa murhaajan selvittämisen ohella pääpaino on ihmiskuvauksessa. Siinä Räty onkin monta muuta dekkaristia taitavampi.

Syyskuu on kovia kokenut ja synkkyydessään sympaattinen hahmo, jonka taustan Räty jättää kutkuttavasti osittain auki. Teiniporukoiden valtataistelut on kuvattu niin aidosti, että omat teiniajat vuosikymmenten takaa heräävät henkiin. Myös Eskelisestä Räty on saanut luotua hyvän hahmon, muttei paljasta tästäkään kaikkea, vaan jättää osan langoista roikkumaan ilmaan, mikä on hyvä. Paha poliisi Hagman on puistattavan hirveä.

Räty vakuuttaa esikoisromaanillaan, jota on vaikea edes mieltää esikoiseksi. Niin hyvä se on.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.

2. Jos haluat lukea erilaisen jännärin.

3. Jos luulet, ettei kotimainen jännitys ole muun pohjoismaisen veroista.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.