Tavallisesta kansasta valovuosien päähän vieraantuneen ylimyksen lausahdus tulee mieleen, kun lukee Mathias Rosenlundin kirjaa suomalaisesta köyhyydestä. Henkinen kuilu rutiköyhän suomalaisen ja keski- ja yläluokan välillä kun tuntuu Rosenlundin kertoman mukaan toisinaan olevan lähes yhtä suuri kuin vallankumoukseen syöksyvässä Ranskassa 1700-luvun lopulla.
Rosenlundin
esikoisteos Vaskivuorentie 20 (2013 Schildts & Söderströms, suom. Ulrika
Enckell) on omakohtainen tunnustuskirja köyhyydestä. Roslundin tarina alkaa
Ruotsista, tukholmalaisesta Fittjan lähiöstä, josta tavalliset ruotsalaiset
pikkuhiljaa muuttavat pois ja jäljelle jäävät ne, joilla ei ole varaa lähteä.
Fittjasta tulee pikkuhiljaa köyhien kansoittama surkea lähiö. Perheellisen
Rosenlundin tarina jatkuu Vantaan Myyrmäessä Vaskivuorentiellä, samanlaisessa
ränsistyneiden kerrostalojen miljöössä.
Lapsena
alkanut köyhyyden kierre ei katkea. Fittjan
ja Myyrmäen kerrostalojen välille on viritetty ohut lanka. Minusta tuntuu, että
lapsuuteni pitää minua vankinaan. Ikään kuin menneisyys aina sanelisi
tulevaisuuteni. Eniten Rosenlund suree sitä, että hänen omat lapsensa
vaeltavat samojen harmaiden kerrostalojen varjossa. Etteivät he koskaan tule
pääsemään pakoon. Että minun
menneisyyteni tulee aina määrittämään heidänkin elämänpolkuaan.
Jotta
niin ei kävisi, Rosenlundin oli kirjoitettava tämä kirja. Hänellä on pakottava
tarve kertoa, millaista köyhän elämä oikeasti on, jotta jokin voisi muuttua. Hänen
on kerrottava tarinansa, vaikka hän näyttää menettäneen toivonsa lähes kokonaan
ympäröivän yhteiskunnan suhteen. Hänen on kuitenkin kerrottava, jotta hänen
lapsillaan voisi ehkä joskus olla paremmin.
Rosenlund
asettaa rohkeasti itsensä lukijoiden arvioitavaksi ja levittää rehellisesti
pöydälle koko elämänsä: valintansa, epäonnistumisensa, tunteensa, ajatuksensa,
epävarmuutensa. Välillä hän on vihainen siitä, mitä muille on suotu. Välillä
hän masentuu oman surkean elämänsä edessä. Välillä hän pelkää, ettei kukaan välitä.
Että kirjasta tulee vain ontto rääkäisy,
jota kukaan ei kuule. Välillä hän haluaisi vain heittää hanskat tiskiin ja
luovuttaa. Lasten takia taistelua on jatkettava.
Rosenlund
tempaa lukijan mukaansa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kääntöpuolelle ja
osoittaa lukemattomia sudenkuoppia, joiden takia köyhän on käytännössä
mahdotonta nousta köyhtymisen ja velkaantumisen suosta ylös. Lukija kokee surua,
toivottomuutta ja raivoa Rosenlundin rinnalla ja toivoo, että kirja saavuttaisi
tavoitteensa: Kirjoitan, jotta lapseni ja
lapsenlapseni eivät joutuisi elämään oman lapsuuteni varjossa, köyhyyden
pimeässä varjossa, Paikassa, jossa ei voi katsoa ympärilleen ja mietti minne
menisi, paikassa, johon jämähtää.
Tartu
tähän:
1.
Jos luulet, että köyhyys on jokaisen oma valinta.
2.
Jos haluat lukea koskettavan tarinan miehestä, joka ei luovuta.
3.
Jos haluat nähdä millaisia sudenkuoppia suomalainen yhteiskunta on köyhän
tielle virittänyt.
Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.
Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.
Marie Antoinette oli Itävallan hovista ja hän oli kokenut turkkilaisten toimeenpaneman Wienin piirityksen nälänhätineen. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, että leipään tarvitaan hyviä jauhoja ja hiivaa ja leivoksia voi tehdä huonoista jauhoista, joiden taikina nostatetaan leivinjauheella. Neuvo oli sinänsä järkevä mutta yltäkylläisyydessä eläneet ranskalaiset eivät ymmärtäneet sitä.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKiitos sivistävästä kommentistasi!
VastaaPoistaKöyhä? Asuu vuokralla saunallisessa kolmiossa, vetää röökiä ja surffaa kännykällä? Valitettavasti (tai siis onneksi) herra ei tiedä köyhyydestä mitään....
VastaaPoistaHesarin jutun kuvassa oli tosiaan rööki kädessä. en ymmärrä, miten voi jäädä tupakkaan rahaa jos on tiukkaa. Kyllä jäisi lapselle monet elokuvarahat kuussa jos sen lopettaisi...
VastaaPoistaLukekaapas Anonyymi ja Vita Thaïs tämä kirja, niin teille selviää vähän enemmän.
PoistaKyllä minun sydäntäni kouristi Mathias Rosenlundin kuvaama köyhyyden kierre, vaikkei siitä tietenkään voi puhua samana päivänäkään kuin esimerkiksi kehitysmaiden köyhyydestä. Ja tupakkariippuvuudesta on köyhän varmasti yhtä vaikea irrottautua kuin rikkaammankin :)
VastaaPoistaSamaa mieltä. Hyvin toimeen tulevan on helppoa välttää tupakkaa, kun on niin paljon muuta ihanaa ja virikkeellistä, millä päivänsä ja hetkensä täyttää. Köyhä ei voi lähteä maksullisiin harrastuksiin ja huveihin, kun elämä kyllästyttää, ei voi matkustaa kaamosta pakoon aurinkomatkalle eikä varata lippua oopperaan. Minkähän takia mielisairaaloissa tupakoidaan niin paljon - olisko ahdistuksella jotain tekemistä sen kanssa?
PoistaMielestäni kirja kertoo unelmien hinnasta. Päähenkilöllä olisi ollut mahdollista elämän riepoteltua vaihtaa opintosuuntaa ja hankkia itselleen ammatti, jolla voi tienata rahaa perheensä elättämiseen. Huolimatta siitä, miten suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on ajettu alas, on hänen mahdollista yrittää toteuttaa unelmiaan, sillä kenenkään lapset eivät kuole nälkään tai kylmyyteen vaikka vanhemmat eivät tienaisi tarpeeksi elättääkseen heidät.
VastaaPoistaPäähenkilö ajattelee, että hänen lapsilleen on tärkeämpää nähdä isän uskovan unelmiin kuin päästä elokuviin. Silti hän ei oikein tunnu uskovan valintansa oikeutukseen, sillä hän häpeää siitä seuraavaa köyhyyttä ja on vihainen varakkaille ihmisille, joiden ei tarvitse miettiä kulutustottumuksiaan. Johtuuko häpeä siitä, että hän elää sellaisten ihmisten keskellä, joilla ei valinnan mahdollisuutta ole? Siitä, että hän tuntee syyllisyyttä valittuaan unelmat köyhyyden perinnön katkaisemisen sijasta?
Jäin miettimään käsitystä kuluttamisen ja unelmien täyttymisen tuomasta onnesta. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani elimme sekä köyhempien että rikkaampien perheiden joukossa. Vanhempani tekivät selväksi, ettei meidän ole mahdollista saada samoja asioita kuin rikkaampien perheiden ja että köyhemmillä perheillä ei ole varaa edes siihen kuin meillä. Ei minua kasvatettu vihaamaan rikkaita tai halveksimaan köyhiä, mutta ei myöskään ummistamaan silmiä sille, että raha tekee elämästä helpompaa. Minut kasvatettiin panemaan suu säkkiä myöten ja uskomaan, että onnellisuus ei ole kiinni omaisuudesta.
Ei onnellisuus ole myöskään kiinni yhden unelman toteutumisesta tai totetumattomuudesta, sillä aina voi - ja pitää - löytää uusia. Uskon nimittäin, että onni tulee siitä, että on joku unelma, jota kohti pyrkiä. Jos/kun sen unelman saavuttaa, ei sen tuoma onnellisuus kestä kuin hetken. Siksi pitää miettiä, minkä hinnan on valmis maksamaan unelmansa saavuttamiseksi. Jos uhraukset ovat liian suuria, ei pettymystä voi välttää, saavuttipa unelmansa tai ei.
Samoja asioita olen minäkin pohtinut nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo jonkin aikaa. Omat vanhempani paiskivat vuosikaudet kuutta eri työtä samanaikaisesti, jotta minulla ja sisarellani olisi tulevaisuudessa taloudelliset asiat paremmin kuin heillä. Omia unelmiaan he toteuttavat nyt yli kuusikymppisinä ja ovat onnellisia!
PoistaJos oman unelman jääräpäinen toteuttaminen ei tuo onnea perheelle (eikä selvästikään myös yksilölle itselleen), onko se silloin oikein? Kun syyllisyys kietoutuu oman unelman toteutumiseen, ei onnea koskaan saavuta. Löytyvätkö onnen avaimet sittenkään tästä länsimaisesta korostetusta yksilökeskeisyydestä?
Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että onni tulee ennen kaikkea muista ihmisistä ja heihin sitoutumisesta: perheestä, sukulaisista, ystävistä, työtovereista, tuntemattomista. Minulla yksilönä ei ole niin suurta merkitystä muuten kuin juuri suhteessa muihin ihmisiin. Siihen kun vielä lisää vähän unelmia, niin alkaa olla elämä mallillaan :-)
PoistaTäsmälleen samaa mieltä!
PoistaLuin kirjan ennen kaikkea köyhyyden luoman ja köyhyyttä ylläpitävän mentaliteetin kuvauksena. Kasvaessaan omassa perheessään päähenkilö on oppinut avuttomuuden loputtoman köyhyyden edessä. Kirjoittaminen on hänen pelastusrenkaansa puutteen meressä. Muuta vaihtoehtoa perheellä ei ole kuin paniikinomainen kädestä suuhun -elämä, kun on ylläpidettävä tuota unelmaa itseilmaisusta omana valintana. Samalla päähenkilö tekee juuri sen, mistä syyttää vanhempiaan - opettaa lapsilleen tunteen elämän synkkyydestä ja hallinnan mahdottomuudesta. Aika julmaa, vaikka ymmärrettävää.
VastaaPoistaMateriaalinen köyhyys ja puute saa aikaan ihmisessä avuttomuuden, pelon ja virran vietävänä olemisen tunteen, joka ei valitettavasti henkisenä tilana useinkaan poistu vaikka välitön puute poistuisi. Vaikka on helppoa halveksia pikkuporvarillisuutta, pikkuporvarit ovat antaneet lapsilleen kaikkein tärkeimpänä perintönä kyvyn suunnitelmallisuuteen ja säästämiseen, ei niinkään varallisuutta. Tuota taitoa on vaikeaa tietoisesti opetella ja siksi se on niin julmaa sosiaalisesti. Alempiluokkaisuus ei ole pääomien puutetta vaan osattomuutta tuosta henkisestä hallinnan tunteesta. Köyhät uusintavat köyhyyttä siksi, etteivät heidän lapsensa kykene irtaantumaan köyhyyden mentaliteetista edes vaurauden olosuhteissa.