maanantai 27. heinäkuuta 2015

Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta

Tarinallinen tietokirjallisuus on kovassa nosteessa ja yksi sen hienoimmista edustajista on Tuomas Rimpiläisen kertomuskokoelma Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta (2015 Gummerus). Kirjallaan Rimpiläinen  haluaa nimenomaan rikkoa tiukkoja genrerajoja ja tätä teosta voi hyvin kutsua tosidekkariksi, mikrohistoriaksi - tai oikeastaan ihan miksi haluaa.

”Hyvä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi jo pelkästään siksi, että se on hyvä tarina.” Rimpiläinen toteaa myös. Hän haluaa vetävästi kirjoitetuilla tositarinoillaan valottaa lukijalle suomalaista rikoshistoriaa ja maamme väkivaltaisimpia vuosikymmeniä 1920- ja 30-lukuja ja onnistuu siinä upeasti.

Kirja sisältää kuusi rikostarinaa: neljä Tampereelta, yhden Turusta ja yhden Ulvilasta. Tarinat on valittu kirjaan taiten ja jokainen niistä taustoittaa hienolla tavalla aikakauden henkeä ja isompaa teemaa. Nimitarinassa Messukylän veriteko poliisi töpeksii rikospaikkatutkinnassa niin paljon, että koko poliisiorganisaatio uudistuu sen seurauksena. Kieltolain seurauksia ja ammatikseen maalaistolloja ryösteleviä ammattirikollisia käsitellään yhden ryöstötarinan yhteydessä. Intohimo voi olla lieventävä asianhaara, kuten yksi ”rakkausmurha” todistaa, mutta homoseksuaalien välinen kanssakäyminen taas rangaistava teko, vaikkei siinä ketään vahingoiteta.

Rimpiläinen on taustaltaan rikostoimittaja ja tietää jo ammattinsa puolesta, miten lukijan saa koukutettua. Tarinat pohjautuvat arkistolähteisiin, sanomalehtikirjoituksiin ja tutkimuskirjallisuuteen, mutta Rimpiläinen onnistunuu kertomaan kaikesta vetävästi ja lennokkaasti. Näitä rikostarinoita ahmii kuin parasta dekkaria.

Rimpiläisen pyrkimyksenä on ollut myös ymmärtää rikoksen tekijöitä. Kuvaamalla hienosti kunkin rikoksen ympärille koko aikakauden asenneilmapiirin, hän osoittaa lukijalle, ettei mikään ole mustavalkoista. Lukija joutuukin ottamaan välillä tuomarin roolin ja miettimään, minkä tuomion itse tekijälle langettaisi. Mitkä lukisi lieventäviksi asianhaaroiksi ja mitkä taas todistaisivat tahallisuudesta ja vakaasta harkinnasta? Puntaroidessaan rikosta ja sopivaa rangaistusta huomaa, ettei mikään ole tässä(kään) asiassa kovin yksinkertaista.

Rimpiläisen kirja on kiinnostava, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu ja sopii sen vuoksi monenlaisille lukijoille. Vannoutuneet dekkarifanit ihastuvat varmasti Rimpiläisen tarinankerronnasta ja historiaharrastajat taas hyvin tehdystä taustatyöstä. Kirjan voi aivan hyvin tarttua, vaikkei Suomen rikoshistoria kiinnostaisi pätkääkään. Rimpiläisen jälkeen alkaa kummasti kiinnostaa. Tällaista historiankirjoitusta on ilo lukea!

Tartu tähän:

1. Jos etsit tietokirjaa, joka ei takuulla puuduta.
2. Jos pidät hyvästä tarinankerronnasta.
3. Jos olet kyllästynyt dekkareiden epäuskottaviin juonenkäänteisiin.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Kirjallisuuspiirien malttamaton odotus on päättynyt. Harper Leen kohuttu toinen romaani Go set a Watchman ilmestyi tällä viikolla ja suomeksi se saadaan heti tuoreeltaan ensi viikolla (Kaikki taivaan linnut). 

Julkisuutta karttelevan 89-vuotiaan Harper Leen nimi on täyttänyt lehtien kirjallisuuspalstat ja blogit siitä saakka, kun viime vuonna ilmoitettiin uuden romaanin julkaisusta. Mistään upouudesta teoksesta ei ole kyse, vaan pankin tallelokerosta löytyneestä käsikirjoituksesta, jota pidetään menestysteos Kuin surmaisi satakielen ensimmäisenä versiona.

Valtava kohu ja huhumylly pyörii myös itse teoksen julkaisun ympärillä. Kuinka käsikirjoitus saatiin julkaistua juuri nyt? Vasta nyt? Onko hoitokodissa asuva kuuro ja sokea Harper Lee antanut luvan teoksen julkaisuun vai ovatko rahanahneet läheiset käyttäneet yhdeksänkymppistä kirjailijaa hyväkseen? Onko käsikirjoitus Leen kirjoittama lainkaan? Löytyikö tallelokerosta toinenkin käsikirjoitus ja jos löytyi, missä se on ja mitä sille tapahtuu? 

Harper Leeltä itseltään on turha hakea vastauksia, sillä hän antoi viimeisen virallisen haastattelunsa vuonna 1964, eikä ole sen koommin toimittajia tavannut. Salaperäisen käsikirjoituksen arvoitus jää toistaiseksi ratkaisematta ja kiehtoo monimutkaisine käänteineen kirjallisuuspiirejä lähes yhtä paljon kuin itse teos ja sen sisältö.

Uutta teosta odotellessa ehtii vielä lukea Leen esikoisromaanin Kuin surmaisi satakielen (Gummerus, suom. Maija Westerlund), josta on myös otettu uusi painos. Teos julkaistiin vuonna 1960, se voitti Pulizer-palkinnon seuraavana vuonna ja sitä on myyty miljoonittain. Yhdysvalloissa tarina on rakastettu ja päähenkilö Scoutin isä, Atticus Finch, suorastaan palvottu. Hänestä on tullut jonkinlainen täydellisen ihmisen esikuva: järkähtämättömän oikeudenmukainen, mutta samaan aikaan rauhallisen lempeä ja kiihkoton tyyppi, joka perustaa arvonsa vain totuudelle. Lisää kohua ja vähintään pettymyksiä onkin vielä varmasti tulossa, sillä Kaikki taivaan linnut -teoksessa Atticus näyttäytyy arvoiltaan ja asenteiltaan aivan erilaisena kuin palkitussa esikoisessa.

Leen esikoisessa Scout-tyttönen elää perheensä kanssa alabamalaisessa pikkukylässä Maycombissa. Elämä kulkee uomissaan hitaasti ja uneliaasti, kunnes Scoutin isä ryhtyy puolustamaan mustaa miestä oikeudessa. Miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, mutta Scoutin isä uskoo miehen syyttömyyteen. Tapaus paljastaa pikkukaupungin pinnan alla kytevän rasismin ja mustavalkoisen arvomaailman.

Harper Leen klassikko ei ole menettänyt tehoaan ja ajankohtaisuuttaan vuosikymmenten kuluessa. Mustien ja valkoisten välit ovat Yhdysvalloissa kiristyneet ja edelleen valkoinen pääsee pälkähästä helpommin kuin musta. Raivo valkoisten tekemistä vahinkolaukauksista ja epäoikeudenmukaisista tuomioista on kiihtynyt viime vuosina, eikä poliittinen johtokaan voi enää olla puuttumatta asiaan. Yhtä paljon kuin menneisyydestä Harper Leen romaani kertoo nykyisyydestä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.
2. Jos haluat ymmärtää amerikkalaisuutta.
3. Jos pidät koskettavista tarinoista.