keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Austin Wright: Tony & Susan

Kävin ennen joulua pitkästä aikaa elokuvissa ja Tom Fordin tyylikäs ohjaus elokuvassa Yön eläimet oli (tietenkin!) upea. 

Heti alusta saakka tarina tuntui hämärästi tutulta ja vartin verran elokuvaa katsottuani tajusin, että sen on pakko pohjautua Austin Wrightin romaaniin Tony & Susan (2011 Avain, suom. Mari Janatuinen). Lopputeksteistä selvisi, että näin on.

Wrightin romaani oli jäänyt mieleeni yhdestä kohtauksesta, jonka tunnistin elokuvasta heti. Kolmihenkinen perhe ajaa autolla läpi öisen Texasin. Tie on suora. Ketään ei näy missään. Pimeydestä auton kylkeen liimautuu kaksi muuta autoa, jotka hidastavat ja kiihdyttävät ja pakottavat lopulta perheen pysähtymään pientareelle. Rähjäisten ja agressiivisten nuorten miesten joukko alkaa ahdistella perhettä, jolla ei ole paikkaa mihin paeta.

Harva kirja on saanut minut pelkäämään, mutta Wrightin romaanin alun autokohtaus on pelottava. Ehkä siksi, että se on hyvin uskottava – niin voisi käydä kenelle tahansa. Miljööksi ei tarvita Texasia, vaan ihan tavallinen maantie jossain päin Suomea käy yhtä hyvin. Ei sielläkään ole ketään misään. Jostain voisi ilmestyä autollinen vihaisia tyyppejä kiusaamaan viatonta öistä kulkijaa.

Voimakkaan elokuvaelämyksen innoittamana hain kirjan kirjastosta käsiini ja luin sen uudestaan. Autokohtaus oli edelleen kammottava ja kirjassa vieläkin ahdistavampi kuin elokuvassa.

Kohtaus liittyy tarinan sisään upotettuun toiseen tarinaan: käsikirjoitukseen, jonka päähenkilö Susanin ex-mies on lähettänyt entiselle vaimolleen luettavaksi. Susan ei voi lakata lukemasta, sillä käsikirjoitus on järkyttävyydessään loistava ja kirjailijuudesta ikänsä haaveillut ex-mies Edward on selvästi vihdoin löytänyt oman ilmaisunsa.

Susanin oma elämä on yltäkylläistä ja onnetonta. Hän elää rikkaan miehensä rinnalla, mutta tuntee olonsa tyhjäksi. Työ ei anna hänelle mitään. Läheisiä suhteita ei juuri ole. Hän ei saa nukuttua öisin. Käsikirjoituksen lukeminen tuo entisen miehen elävänä takaisin kuin kahtakymmentä vuotta ei olisi ollutkaan ja saa Susanin sisäisen elämän suistumaan raiteiltaan.

Tom Ford on estetisoinut Wrightin romaanin niin uskomattoman hienoksi, että elokuvan jälkeen kirja tuntui lattealta, vaikka muistan ensimmäisen lukukerran olleen hyvä. Harvoin käy näin päin. Yleensä hyvän kirjan jälkeen elokuva on pettymys, mutta tällä kertaa elokuva vei voiton, autokohtausta lukuun ottamatta. Ei kirjakaan huono ole – kyllä se lukea kannattaa, mutta ehdottomasti ennen elokuvaa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät monitulkintaisuudesta.
2. Jos etsit erilaista jännitystä.
3. Jos avioliittotarinat kiinnostavat sinua.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Variksen Huvila (2016 WSOY) on hieno ja haikean surumielinen tarina nuoresta Raakelista, joka halusi elää omannäköisen elämän, muttei uskaltanut.

Eletään 1920-lukua Turun seudulla. Raakel on valmistunut ylioppilaaksi ja häntä kauhistuttaa ajatus tulevaisuudesta, jossa hän asuisi vanhempiensa peräkammarissa ikuisena ikäneitona. Ei ikinä sellaista, Raakel ajattelee, vaan itsenäisen naisen oma elämä, johon kenelläkään ei ole nokan koputtamista.

Pääsy yliopistoon suomen kieltä ja kirjallisuutta opiskelemaan avaa Raakelille oven haaveilemaansa tulevaisuuteen. Kirjallisuus on älykkäälle ja elämänjanoiselle Raakelille kaikki kaikessa ja hän ihailee ihmetellen Suomen ensimmäistä naisprofessoria Alma Söderhjelmiä, joka on juuri nimitetty virkaansa Åbo Akademiin. Ei Raakel itselleen ihan niin poikkeuksellista roolia haluaisi, mutta jotain omaa kuitenkin.

Kohtalo puuttuu peliin. Raakel rakastuu palavasti itsevarmaan taiteilijaan Aksel Korkeakorpeen, joka kosii häntä jo parin tapaamisen jälkeen ja vie Raakelin mukanaan huvilalleen kauas keskustasta.

Avioelämä osoittautuu aivan toisenlaiseksi kuin mitä Raakel on kuvitellut. Aksel liehuu pitkin pääkaupunkiseutua omissa porukoissaan ja intoutuu äärioikeistoaatteesta aina vain voimallisemmin. Raakel alkaa leikkiä kotia, sillä sitä häneltä nyt odotetaan. Pikkuhiljaa Raakel huomaa elävänsä vain muita varten ja unohtaneensa itsensä ja omat unelmansa.

Asetelma aviopari Raakelin ja Akselin välillä muistuttaa hivenen asetelmaa Maria Jotunin Huojuvassa talossa, vaikka Jotunin romaanissa avioliitto on helvetillinen ja ahdistavuus Huvilaan verrattuna potenssiin kymmenen. Raakelissa on kuitenkin ripaus enkelimäistä ja alistuvaa Leaa ja Aksel taas muistuttaa itsekkäässä narsismissaan ja kovuudessaan vähän Eeroa.

Tuula-Liina Variksen romaani on tarina yhdestä naisesta ja sitä kautta naisen asemasta tuon ajan Suomessa. Vaikka muutamat Alma Söderhjelmin kaltaiset poikkeuksellisen voimakastahtoiset yksilöt pystyivät jo murtautumaan ulos perinteisestä naisen roolista, ei sellainen vaihtoehto käytännössä ollut realismia suurimmalle osalle. Yhteiskunta odotti, että nainen menee naimisiin, tekee liudan lapsia ja omistautuu perheelleen. Pyykkää, kokkaa ja kiikuttaa tohveleita miehelleen.

Kun ihmiselle uskotellaan tarpeeksi monta vuotta, ettei kannata kurkotella ihmeitä, sitä alkaa helposti itse toteuttaa elämäänsä sen kaltaiseksi. Raakelilla on kaipuu tehdä toisin, mutta rohkeus ja kannustavat ihmiset ympärillä puuttuvat.

Tuula-Liina Varis kehystää Raakelin tarinan 1920- ja 1930-lukujen aateympäristöllä ja kuorruttaa sen kirjallisuusintoilijaa ilahduttavilla viittauksilla tuon ajan kirjallisiin seurapiireihin. Lisäplussan Varis saa entisajan sanastosta: traditsuuneista, vifteistä, sminkkauksesta, förkkeleistä ja ekstraordinääreistä baaleista.

Tartu tähän:

1. Jos naisen asema kiinnostaa sinua.
2. Jos pidät rauhallisesta tarinankerronnasta.
3. Jos inhoat pinnallista hömppää.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Humoristiset jännärit ovat harvassa. Yksi sellainen on Antti Tuomaisen Mies joka kuoli (2016 Like). Se kutkuttaa nauruhermoja enemmän kuin nostattaa jännityksestä tukkaa pystyyn. Ja hyvä niin!

Sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa kuolee kohta. Joku on ujuttanut salakavalasti myrkkyä hänen elimistöönsä jo pitemmän aikaa. Mutta kuka?

Onko syypää vaimo Taina, joka osoittautuu heti kirjan alussa petolliseksi pettäjäksi?

Vai onko syyllinen sienifirman nuori ja lihaksikas autonkuljettaja Petri, jonka kanssa Tainalla on villi suhde?

Hankintapäällikkö Raimon kanssa Jaakko on riidellyt usein. Yrittääkö Raimo raivata Jaakon tieltään?

Tai ehkä myrkyttäjiksi osoittautuvatkin kilpailevan sienifirman epäilyttävät omistajat, joista yhden huhutaan tappaneen jopa oman äitinsä ja vain siksi, että äiti paistoi silakoita ja poika hermostui kärystä? Tuon rinnalla Jaakon tappaminen olisi pientä.

Ennen kuin myrkky lamaannuttaa Jaakon sisäelimet, hänen on saatava selville, kuka haluaa päättää hänen päivänsä ja miksi?

Antti Tuomaisesta on kehittynyt vuosien varrella varsin omaperäinen jännityskirjailija. Mies joka kuoli on tyystin erilainen kuin hänen edellinen romaaninsa Kaivos (2015), joka oli tyyliltään lähempänä perusdekkaria. Sitä edellinen Synkkä niin kuin sydämeni (2013) taas oli ennen kaikkea viiltävän kaunis tarina äitiään kaipaavasta pojasta, jossa jännitysjuoni oli vain pienenä sivupolkuna. Ja sitä edellinen, Parantaja (2010), taas oli raju dystopia tuhoutuneesta tulevaisuuden Helsingistä. Yhdenkään kirjan perusteella ei ole voinut aavistaa, millaisen teoksen Tuomainen keksii kirjoittaa seuraavaksi.

Tässä uusimmassaan Tuomainen näyttää, että hänestä on myös humoristiksi. En muista lukeneeni jännityskirjaa, jonka parissa olisin naurahdellut näin paljon. Hihitystä saivat aikaan ennen kaikkea Tuomaisen käyttämät tarkkanäköiset ja tuoreet ilmaukset ja olihan juonikin epäuskottavuudessaan hivenen huvittava.

Tuomainen kuvailee muun muassa Jaakon työtoveria Ollia näin: Hän näyttää siltä miltä George Clooney näyttäisi, mikäli olisi syntynyt Haminassa, syönyt runsaasti hiilihydraatteja ja työskentelisi sienten parissa.

Tai toisen työtoverin kenkiä näin: Sannin jalka on kuin pienen eläimen: kengät niin kapeita ja lyhyitä, että niihin mahtuu minun näkökulmastani vain tassu.

Mies joka kuoli on nopealukuinen ja nautinnollinen lukuelämys niille, jotka pitävät nasevasta kielestä ja jotka eivät niinkään kaipaa jännäriltä jännitystä vaan leppoisaa viihdytystä.

Mitäköhän Tuomainen seuraavaksi kirjoittaa?

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt synkkiin ja yhteiskunnallisiin jännäreihin.
2. Jos haluat viihtyä!
3. Jos epäuskottavat juonenkäänteet eivät häiritse sinua.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Teemu Keskisarja: Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus

Jos Mikko Porvali on profiloitunut tahtomattaan miesten kirjailijaksi, kuuluu historioitsija Teemu Keskisarja samaan kategoriaan. 

Keskisarjan aiheet (väkivalta, teollisuuspamput, sarjamurhaajat ja nyt Carl Gustaf Mannerheim) eivät välttämättä houkuttele ihan jokaista naista hänen kirjojensa pariin, mutta niin soisi kyllä tapahtuvan. Kirjoittipa Keskisarja mistä aiheesta tahansa, minä ainakin olen lumoutunut.

Tänä syksynä ilmestyneessä teoksessaan Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (2016 Siltala) Keskisarja koettaa antaa vastauksen kysymykseen, miksi Mannerheimista tuli sellainen kuin hänestä tuli. ”Kukaan ei tipahda kansakunnan kaapin päälle noin vain kypsänä, tai jos tipahtaa, historioitsijalta unohtui jotain peruuttamatonta”, hän toteaa esipuheessaan ja lähtee sitten selvittämään erityisesti Mannerheimin nuoruusvuosia. Ne ovat jääneet aikaisemmilta tutkijoilta kunnolla koluamatta.

Mannerheimin lapsuus- ja nuoruusajoista löytyy yllättävän paljon alkuperäislähteitä toisin kuin monesta muusta suurmiehestä. Kun muut merkkihenkilöt tuhosivat varhaismuistojaan, Mannerheim tuhosi myöhempiä papereitaan. Omissa muistelmissaan hän kertoi omasta yksityiselämästään hyvin niukkasanaisesti.

Keskisarja on tonkinut arkistojen uumenista esiin ensin pienen rassukan, joka syntyi samana vuonna, kun Suomea ja koko Eurooppaa koetteli ankara kylmyys ja suoranainen nälänhätä. Louhisaaren kartanossa kuitenkin pärjättiin ja Gustaf sai syödäkseen. Pikkupoikana Gustaf oli sisaruskatraansa villein ja vallattomin, mutta sille touhulle tuli loppu, kun hänet lähetettiin seitsemänvuotiaana Helsinkiin kouluun – ilman vanhempiaan. Siellä hän ikävöi erityisesti äitiään, eikä kaipaus hellittänyt vielä teini-ikäisenäkään.

Entä Gustafin nuoruusvuodet sitten? Ne ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Kansakuntamme ikoni on ollut aivan samanlainen nuori koltiainen kuin kaikki muutkin. Hän oli rasavilli lintsari, joka houkutteli luokkatoverinsa pahantekoon muun muassa kivittämään säpäleiksi inhoamansa mamselli Gustavsonin ikkunaruutuja. Levoton poika sai opettajiltaan huutia ja äidiltään haukut.

Jos Gustaf eläisi nyt, hänen Wilmansa olisi täynnä punaisia merkintöjä: jatkuva vallattomuus, mumina tunnilla, ääneen nauraminen vastauksena opettajan huomautukseen, omapäiset huomautukset. Keskisarjan kirja lohduttaneekin niitä vanhempia, jotka joutuvat antamaan tämänkaltaisiin huomautuksiin jatkuvasti vastineita. Gustaf Mannerheimin esimerkki todistaa, että mahdottomastakin oppilaasta voi tulla vielä vaikka mitä!

Keskisarja pysyy tässäkin teoksessaan tyylilleen uskollisena. Hän kirjoittaa humoristisesti, väkevästi ja sanoo asiat suoraan ilman kohteliaita kiertoilmauksia. Sellaista tekstiä on ilo lukea.

Mannerheimin elämä näyttäytyy lukijalle kiehtovana, sellaisena kuin elämä kaikissa väreissään jokaisella meistä on. Vaikka sotamarsalkkamme syntyi kultalusikka suussaan, ei hänenkään elämästä vastoinkäymisiä puuttunut. Niistä huolimatta – tai ehkäpä juuri niiden ansiosta – hänestä tuli sellainen, mikä hänestä tuli.

Tartu tähän:

1. Jos pidät verevästä ja tarinallisesta tietokirjallisuudesta.
2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.
3. Jos sinusta tuntuu, ettei jälkikasvustasi tule yhtään mitään.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Pääsin lukemaan Mikko Porvalin Veri ei vaikene –romaanin (2016 Atena) etuajassa jo ennen sen ilmestymistä ja tykkäsin. Tapasin miehen kirjamessuilla ja sain kehua kirjaa henkilökohtaisesti. 

Hän kertoi, että hänen lukijakuntansa koostuu lähinnä eläkeikäisistä miehistä, mutta ei tätä hienoa Karelia noir –sarjaa nyt pelkästään eläkeläisille kannata jättää.

Veri ei vaikene on toinen osa historiaan sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa. Ensimmäisessä osassa poliisikaksikko Jussi Kähönen ja Salomon Eckert seikkailivat 1920-luvun Viipurissa, joka oli täynnä viinatrokareita, hämärähemmoja ja punaorpoja. He ratkaisivat poliisikollegansa salaperäistä tukehtumiskuolemaa, ja siitä tuli kirjan nimikin sinisestä kuoleman kuvasta.

Kakkososassa aikaa on kulunut kymmenisen vuotta ja eletään 1930-luvun alkua. Kähönen ja Eckert ovat edelleen Viipurissa ja saavat nyt tehtäväkseen selvittää, mihin on kadonnut heinjokelainen suutari Erik Mättö. Paikallinen maalaispoliisi on suhtautunut nihkeästi asian selvittämiseen ja tuttu poliisipari saa jutun hoitaakseen. Mutta mikä ihme tavallisen suutarin katoamisessa on niin tärkeää, että kaikki muut hommat on jätettävä sikseen?

Porvali kirjoittaa rauhallisesti, sujuvasti ja käyttää ilmaisuja, jotka sopivat historiaan sijoittuvaan tarinaan hyvin. Hän on myös saanut sarjansa toiseen osaan enemmän jännitettä ja jännitystä kuin ensimmäiseen. Mätön katoaminen, kyyditykset rajalle, poliittiset suhmuroinnit ja ääriliikkeiden nousu ovat myös kiinnostavaa luettavaa ja suurin osa totista totta. Jos haluaa tutustua itsenäisen Suomen alkuvuosien tapahtumiin, ilmapiiriin ja arvomaailmaan, kannattaa lukea Porvalia.

Erityisen tarkasti ja mielenkiintoisesti Porvali kertoo entisajan poliisin työstä, rikostutkinnan kehittymisestä sekä poliittisen johdon ja poliisin välisistä suhteista, jotka ovat aikaisemmin olleet varsin tulehtuneet. Porvali itse ei kumartele minkään ideologian suuntaan. Hän otti sarjansa ensimmäisessä osassa kriittiseen tarkasteluunsa maalaisliiton touhut; tässä toisessa osassa oikeiston tekemät typeryydet ja trilogiansa päättävässä osassa hän aikoo ruotia perin juurin vasemmiston hölmöilyt.  

Kähösen ja Eckertin yksityiselämien lisääntyneet koukerot ja naisasiat ilahduttivat myös minua: ihmissuhdekirjallisuuden ystävää. Eckert kaataa naisen kuin naisen, mutta kunnollinen ja kiltti Kähönen on loukussa onnettomassa avioliitossaan. Hyvässä tarinassa on aina oltava hahmo, jonka puolelle lukija asettuu. Tässä sarjassa se on Jussi Kähönen, jolle toivoo pelkkää hyvää.

Tartu tähän:

1. Jos pidät tositapahtumiin pohjautuvista tarinoista.
2. Jos inhoat raakuuksilla mässäilyä.
3. Jos olet kiinnostunut Suomen ja rikostutkimuksen historiasta.

Kirja on saatu luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön. 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisesta on tullut yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hänen esikoisromaaninsa Sinun jälkeesi, Max (2009) oli loistava, samoin seuraava Galtbystä länteen (2013). Romaani numero kolme, Säädyllinen ainesosa (2016 Teos) on yhtä hyvä kuin kaksi edellistä.

Eletään 1950-lukua. Saara elää itseään vanhemman ja tylsähkön aviomiehen Juhanin rinnalla. Pariskunta, johon kuuluu myös viisivuotias Elias-poika, on juuri muuttanut Helsinkiin, sillä Juhani on törttöillyt paikkakunnalla, jossa he aikaisemmin asuivat, eikä heidän ole mahdollista jatkaa enää elämäänsä siellä.

Saaran päivät täyttyvät kodin askareista. Hän hoitaa Eliasta, tekee ruokaa, pyykkää, silittää, kuuraa, päärmää ja koettaa laittaa kotia kauniiksi, vaikkei rahaa juuri olekaan. Hän tuntee irrallisuutta ja kaipuuta johonkin toisenlaiseen elämään, muttei osaa oikein sanottaa tunteitaan ja järkeilee itselleen, että tämä on sitä, mitä elämällä on hänelle tarjota, eikä hänen – mitättömän Saaran – pitäisi haikailla itselleen yhtään enempää.

Säpsähtelevä ja säikky Saara tutustuu kuitenkin yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, joka ottaa elämäntehtäväkseen johdattaa eteerisen kauniin naapurinsa pois pikkuruisesta elämänpiiristä, johon Saara on itsensä lukinnut. Epäsovinnaisen, itsenäisen ja maailmaa nähneen Elisabethin luona Saara tutustuu boheemiin elämään ja tulee vedetyksi mukaan jopa vakoilun salattuun maailmaan...

Parkkisen Säädyllinen ainesosa on ennen kaikkea tarina kahdesta naisesta, vapaudenkaipuusta ja vapautumisesta (– ja ruuasta!) 1950-luvun nainen ei suinkaan voinut tehdä, mitä milloinkin huvittaa, sillä kunnon naiselle oli varattu ainoastaan miehelleen omistautuvan perheenäidin rooli. Ja vaikka kuinka olisi ollut Elisabethin kaltainen maailmannainen, joka viis veisasi säännöistä, ei täydellinen vapaus ollut silloinkaan mahdollista. Avoin eroottinen suhde kahden naisen välillä oli tuohon aikaan vielä kriminalisoitu ja sitäkin teemaa Parkkinen avaa kirjassaan.

Parkkisen kirja sisältää monta tasoa, tarinaa ja ihmissuhdetta. Saaran ja Elisabethin suhde on yksi; toinen taas Saaran, Juhanin ja Eliaksen välinen; kolmas Saaran ja nuoruudenystävän Liisan; neljäs Elisabethin ja arvoituksellisen Izzyn, jolle Elisabeth kirjoittelee pitkiä kirjeitä. Ja onpa vielä erään salaisen illallisen menu-kortti, jonka joku haluaa omakseen. 

Parkkinen koukuttaa lukijan kiehtovaan tarinaansa kirjoittamalla ihanan rönsyilevää ja rikasta kieltä, jota on kuitenkin helppo lukea. Hän jakelee Saaran ja Elisabethin keittiöistä niin herkullisia reseptejä, että väkisinkin vesi herahtaa kielelle. Nälkä kasvaa tätä kirjaa lukiessa!

Tartu tähän:

1. Jos entisajan suomalainen kaupunkielämä kiinnostaa sinua.
2. Jos haluat koukuttua rönsyilevään tarinaan.
3. Jos rakastat hyvää ruokaa!

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Pierre Lemaitre: Irène, Alex ja Camille

Helsingin Sanomat listasi viime kesän kynnyksellä 24 jännityskirjaa, joista täydet viisi tähteä sai ranskalaisen Pierre Lemaitren jännäri Camille (2016 Minerva, suom. Sirkka Aulanko). 

Lemaitre tunnetaan jännäreitään paremmin Concourt-palkitusta romaanistaan Näkemiin taivaassa, mutta nyt kun olen tutustunut perin juurin hänen jännityssarjaansa, toivoisin totisesti lukijoiden löytävän hänet myös kirjastojen dekkarihyllyistä.

Hesarin hehkutuksen jälkeen hain tietenkin käsiini Camillen ja huomasin, etten voi aloittaa lukemista siitä. Camille on vasta kolmas ja viimeinen osa lyhyenlännästä rikoskomisariosta Camille Verhoevenista kertovassa sarjassa. Camillea ennen olisi siis tutustuttava sarjan ensimmäiseen osaan Irèneen ja toiseen osaan Alexiin.

Jouduin lukemaan nämä kaksi kuitenkin väärässä järjestyksessä, sillä Minerva on suomentanut kirjat kummallisesti aloittaen Alex-keskimmäisestä ja päätyen viimeisenä ensimmäiseen eli Irèneen. Onneksi luin päätösosan viimeisenä, sillä se olisi paljastanut aivan liikaa ensimmäisestä.

Jos voit, lue sarja järjestyksessä:

1. Irène
2. Alex
3. Camille

Irène ilmestyi Ranskassa jo vuonna 2006 ja trilogian keskimmäinen osa Alex nappasi heti ilmestyttyään vuonna 2011 liudan arvostettuja jännäripalkintoja. Camille sai niin ikään osakseen pelkkiä kehuja, eikä syyttä, sillä se täydentää sarjan on poikkeuksellisen hienosti. Kaiken kaikkiaan ranskalaistrilogia hyvä lisä suomennettuun jännärigenreen.

Irène tutustuttaa lukijan pariisilaiskomisario Camille Verhoeveniin, joka omaa terävän älyn lisäksi taitavat piirtäjänlahjat, jotka on perinyt taidemaalari-äidiltään. Verhoevenin erityisominaisuutena voisi myös mainita lyhyyden: mies on vain vähän yli 150 cm pitkä. Se ei näytä häntä itseään harmittavan, eikä estä tekemästä elämässä mitään.

Ensimmäisessä osassa Verhoeven kohtaa rikossarjan, joka yltää lopulta hänen yksityiselämäänsä saakka. Pariisilaisesta varastorakennuksesta löytyy kahden paloitellun naisen ruumiit. Murhaaja on matkinut teossaan Bret Easton Ellisin kirjaa American Psyco, minkä sivistynyt komisario Verhoeven tietysti heti älyää. Kirjailijaksi tituleerattu sarjamurhaaja alkaa mellastaa Pariisissa ja Verhoeven miehineen on aina askeleen jäljessä.

Lemaitren kolmikosta paras imu oli mielestäni keskimmäisessä osassa eli Alexissa. Se(kin) on raaka ja verinen kuten Irène ja kun sen kerran aloittaa, ei voi lopettaa. Tällä kertaa Verhoeven saa tutkittavakseen erään kauniin nuoren naisen sieppauksen. Lukija koukutetaan tapaukseen tehokkaasti, sillä Lemaitre kertoo vuorotellen naisen kauhunhetkistä ja poliisin tutkimuksista, jotka eivät näytä etenevän mihinkään. Lopulta mikään ei ole niin kuin lukija aluksi luuli.

Camille päättää sarjan loistokkaasti. Ensimmäisen osan tapahtumat eivät jätä Verhoevenia rauhaan ja hän joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä vielä kerran silmästä silmään.

Lemaitre kirjoittaa raaoista murhista, eikä epäröi roiskuttaa verta ja heitellä suolenpätkiä murhapaikoille. Samanaikaisesti hän kirjoittaa kauniisti, jopa runollisesti. Hän kertoo rakkaudesta – rakastumisesta ja rakastamisesta – kertakaikkisen hienosti.

Yhdyn mielelläni Hesarin hehkutukseen: Lemaitren jännärisarja on parasta pitkään aikaan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavaa jännitystä.
2. Jos et pelkää raakuuksia.
3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista on tässä! Maylis de Kerangalin Haudatkaa kuolleet, paikkaillaan elävät (2016 Siltala, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen) on niin uljasta kielellistä ilotulitusta, ettei tämän ranskattaren verbaalista lahjakkuutta voi kuin ihailla.

Kielellisen hienouden lisäksi kirjan tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä. Täyden kympin teos toisin sanoen!

Teinipoika Simon Limbres on lähtenyt parin kaverinsa kanssa rämällä pakettiautolla aamuyöstä meren rantaan. Aallot ovat sinä yönä erityisen hyvät. Pojat vetävät märkäpuvut ylleen ja surffaavat pari tuntia, kunnes kömpivät kohmeisina ja hampaat kalisten takaisin autoon. Simon istuu keskelle, eikä kiinnitä turvavyötä.

Matkalla auto ajautuu vasemmalle kaistalle, törmää valotolppaan ja pojat jäävät loukkoon ruhjoutuneeseen autoon. Simon Limbres on lentänyt törmäyksen voimasta päin tuulilasia ja hänen irrottamisensa autosta kestää kaksikymmentä minuuttia. Hänen sydämensä lyö yhä, mutta muuten hän on täysin tiedoton.

Sairaalassa Simonin auttamiseksi ei voida tehdä enää mitään. Poika todetaan aivokuolleeksi ja lääkärit alkavat suostutella äitiä ja isää antamaan luvan poikansa elinten käyttämiseksi toisten potilaiden hyväksi. Vanhemmille, joille pojan onnettomuudessa on jo tarpeeksi käsiteltävää, tilanne on vaikea.

Kerangalin teos on vuorokausiromaani ja siinä seurataan 24 tunnin ajan tapahtumia aivokuolleen Simon Limbresin ympärillä. Se käsittelee kouriintuntuvasti vanhemman tuskaa ja surua oman lapsensa menettämisestä. Siinä tarkastellaan sairaalahenkilökunnan tuntemuksia, kun nuoren potilaan eteen ei voida enää tehdä mitään. Se ottaa käsittelyyn myös lääkärien ja hoitajien väsymyksen sekä elinsiirto-operaatioiden täsmällisyyden ja kriittisyyden.

Kerangalin upeassa teoksessa on voimakkaampi imu ja intensiteetti kuin monessa jännärissä. Sydän (kirjaimellisesti!) jyskyttäen seuraa Simon Limbresin vahvan ja elinvoimaisen sydämen siirtämistä uuteen kehoon - toiselle ihmiselle, jolle Simonin kuolema antoi uuden elämän. Viimeiset sivut ovat lukijan juhlaa – niin huikaisevan hienosti Kerangal päättää kirjansa.

Suomentajille työ on varmasti ollut mieluinen mutta vaikea. Kerangalin lauseet ovat pitkiä (jopa yli sivun mittaisia!) ja polveilevia, mutta samanaikaisesti täysin ymmärrettäviä ja loogisesti eteneviä. Siltala on valinnut suomentajat oikein, sillä vain Ville Keynäksen ja Anu Partasen kaltaiset huipputaiturit voivat selvitä kunnialla tällaisesta urakasta.

Jos saan pyytää, lisää Kerangalia ja äkkiä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hiottua kieltä.
2. Jos pidät intensiivisistä tarinoista.
3. Jos haluat lukea laatua.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Törmäys (2016 Tammi) kolmesta tavallisen ihmisen kauhuskenaariosta. 

Ensinnäkin jokaisen autoilijan painajaisesta eli siitä, että vahingossa törmää liikenteessä yhtäkkiä eteen tulevaan ihmiseen ja tulee aiheuttaneeksi jotain peruuttamatonta. Toiseksi siitä, että joutuu itse kaaharin töytäisemäksi ja kolmanneksi siitä, miten kauhealta tuntuisi menettää oma lapsi.

Aamu ajaa uutta mustaa autoaan, näprää kännykkäänsä ja törmää pöyräilijään, joka syöksähtää hänen eteensä juuri silloin, kun hänen katseensa on suuntautunut luuriin. 

Parikymppinen Miro polkee pyörää ja kuljettaa tarakalla tyttöystäväänsä Nadjaa, eikä huomaa Aamun autoa. Miro lentää törmäysksen voimasta kauemmas katuun ja Nadja luiskahtaa auton alle. 

Suvi saa tietää tyttärensä kuolleen ja Miron äiti poikansa halvaantuneen loppuiäksi. Kenenkään elämä ei ole onnettomuuden jälkeen enää ennallaan.

Marttisen kirja kattaa ajanjakson onnettomuuspäivästä Nadjan hautajaisiin ja vuorotellen kirjailija sukeltaa päähenkilöidensä Aamun, Miron ja Suvin aatoksiin. Miro tuntee syyllisyyttä siitä, että selvisi. Aamun syyllisyys on vielä sitäkin musertavampaa. Hän toivoisi voivansa palata ajassa taaksepäin, jolloin voisi tehdä kaiken toisin ja jarruttaa ajoissa. Suvi suree lastaan niin voimallisesti kuin vain lapsensa menettänyt voi surra.

Marttisen kirja näyttää kauhistuttavalla tavalla, kuinka pienestä kaikki voi joskus olla kiinni ja kuinka sattumanvaraista elämä toisinaan on. Muutaman sekunnin vilkaisu kännykkään väärällä hetkellä voi muuttaa kaiken. Liian nopea vauhti pyöräillessä voi johtaa traagisiin seurauksiin.

Marttinen kirjoittaa kouriintuntuvan rehellisesti ja aidon oloisesti. Hänen henkilöhahmojensa tuska ja tunteet tuntuvat lukijasta oikeilta. Hän kirjoittaa tyylilleen uskollisena tavallisista ihmisistä ja luottaa siihen, että ”tavallinen” auto-onnettomuuskin riittää hyvin romaanin aiheeksi. Ei hyvään ja koskettavaan tarinaan sen ihmeellisempiä juonenkäänteitä välttämättä tarvita.

Marttisen kirjan jälkeen ei tee hetkeen mieli vaihtaa edes radiokanavaa ajaessaan.

Tartu tähän:

1. Jos tavallisten ihmisten tarinat kiinnostavat sinua.
2. Jos inhoat yliampuvia juonenkäänteitä.
3. Jos pidät koskettavista kirjoista.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa

”Minä olen oman puolueeni ainoa jäsen; ei haittaa mitään, olen aina ollut yksin ja oikeassa.”

Nyt jos koskaan on hyvä aika tutustua loistavaan Tahar Ben Jellouniin, sillä hän saattaa muutaman viikon kuluttua napata itselleen Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Vuonna 1990 ilmestynyt pienoisromaani Tyyntä Tangerissa (Gummerus, suom. Annikki Suni) esittelee lukijalle marokkolaisen mielensäpahoittajan, mutta tämän vanhuksen katkeraa tilitystä lukiessa ei naurata kertaakaan. 

Kirjan päähenkilö, kahdeksankymppinen raihnas mies, marisee, ilkeilee ja syyttelee muita. Elämä on karsinut hänen ympäriltään ystävät, joita ei monta ole koskaan ollutkaan. Hän elää sairaana keskellä tyhjyyttä Tangerin kaupungissa ja päivät kuluvat hitaasti eteenpäin tylsinä ja samanlaisina.

Jäljellä on vain siivoojarouva, joka rumuudellaan ja typeryydellään ärsyttää miestä. Vaimo elää myös. Häntä mies ei ole koskaan kutsunut oikealla nimellä, vaan käyttänyt jotain sadoista haukkumanimityksistä. Lapset ovat liittoutuneet äitinsä kanssa ja se saa miehen kihisemään raivosta. Miksi kukaan ei käy katsomassa häntä! Miksi hänen huolensa eivät kiinnosta ketään! (Miksiköhän?)

Ikänsä muita moittinut mies pitää ilkeilyjään oikeutettuina ja muita herkkähipiäisinä ja huumorintajuttomina idiootteina. Silti mies haaveilee siitä, että joku tulisi ja kysyisi vointia. Hän toivoo, että joku istuisi viereen ja jaksaisi kuunnella hänen totuuksiaan. Mies aavistaa, että ystävällisyys voisi toimia, mutta ylpeys estää häntä muuttumasta.

Vaikka Jellounin romaani kertoo marisevasta marokkolaisvanhuksesta, on tarina niin universaali, että se voisi kertoa kenestä tahansa katkeroituneesta vanhuksesta. Jos on elämänsä kiusannut muita, ei ole mikään ihme, että lopun lähestyessä ei ole enää ketään jäljellä. Mutta myös yksinäisyyteen itsensä eristänyt ihminen kaipaa eniten toista ihmistä ja on surullista, ettei edes siinä vaiheessa pysty tulemaan puoleen väliin vastaan.

Jellounin tyyli on samanaikaisesti runollista ja ronskia. Samassa kappaleessa voidaan kirota siivojarouvan ulkonäköä ja pohtia samalla elämän tarkoituksta. Tyyntä Tangerissa on vaikuttava romaani ihmisestä, jonka elämä meni vinoon kunnian, itsekkyyden ja katkeruuden takia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea laatua.
2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.
3. Jos universaalit ihmistarinat kiinnostavat sinua.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia

En yhtään ihmettele, miksi norjalaiset kirjakauppiaat valitsivat Maja Lunden Mehiläisten historian (2016 Tammi, suom. Katriina Huttunen) vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi. 

Kirja on hyvä lukuromaani, jota voi myydä monenlaisille lukijoille, mutta minua se ei täysin onnistunut vakuuttamaan.

Mehiläisten historia kertoo tarinaa kolmessa aikatasossa ja kaikkiin niihin liittyvät mehiläiset. Menneisyyteen ja 1850-luvulle sijoittuu kertomus Williamista, masennukseen vaipuneesta monilapsisen perheen isästä, joka innostuu mehiläisten hoidosta ja saa intohimonsa ansiosta toimintakykynsä takaisin.

Nykyajassa elää Yhdysvaltojen Ohiossa mehiläistarhuri George vaimoineen. Etelästä on kantautunut huolestuttavia uutisia Georgen korviin: mehiläiset ovat alkaneet mystisesti kadota. Lisähuolia Georgelle aiheuttaa kirjoittamiseen hurahtanut poika, joka ei halua astua opiskeluvuosien jälkeen isänsä saappaisiin mehiläistarhuriksi.

Tulevaisuuden maailmassa elää Kiinan Sichuanissa nainen nimeltä Tao. Hänet on pakotettu satojen muiden naisten kanssa tupsuttelemaan pienellä siveltimellä siitepölyä hedelmäpuiden kukkiin, sillä mehiläisiä ei enää ole. Puuduttavan tylsät 12-tuntiset työpäivät jäykistävät nivelet, mutta onneksi Taon elämään tuo iloa viisivuotias poika Wei-Wen. Karmea onnettomuus muuttaa kuitenkin kaiken.

Mehiläisten historia alkaa kutkuttavasti ja eri aikatasoissa liikkuvia tarinoita seuraa kiinnostuneena. Lisämielenkiintoa tarinaan tuovat mehiläiset, nuo pölytykselle elintärkeät otukset, joiden häviämisellä olisi maapallollemme katastrofaaliset seuraukset.

Lunden kirjasta selviää paljon faktoja ja muun muassa se, että mehiläisten katoamista aiheuttava CCD - Colony Collapse Disorder on ollut todellisuutta jo vuosikaudet, mutta maailmanlaajuiseksi epidemiaksi CCD ei ole vielä toistaiseksi levinnyt. Lunden kirjassa näin lopulta käy ja totaalisen mehiläiskadon aikaa elävän Taon tarina onkin kirjan parasta ja intensiivisintä antia.

Lunde kirjoittaa sujuvasti. Tarina puksuttaa eteenpäin tasaisen rauhallisesti, mutta minun makuuni se eteni liiankin verkkaisesti. Puolessa välissä olin jättää kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää, miten kaikki kietoutuu toisiinsa ja jatkoin loppuun saakka. Kaiken kaikkiaan Mehiläisten historiasta jäi vähän hajuton ja mauton kuva. Se ei varmasti ärsytä ketään ja on varma valinta, jos etsii itselleen ihan mukiinmenevää luettavaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat pohtia, mitä tulevaisuus tuo tulleessaan.
2. Jos ympäristöasiat kiinnostavat sinua.
3. Jos inhoat raakuuksilla mässäilyä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Reidar Palmgren: Kirpputori

Reidar Palmgren on taas kirjoittanut mahtavan romaanin, jonka parissa muutama ilta kului rattoisasti. 

Kirpputori (2016 Otava) esittelee lukijalle harvinaisen ärsyttävän päähenkilön, jonka vastoinkäymisille ei voi muuta kuin nauraa hörähdellä ja olla samanaikaisesti iloinen siitä, ettei omassa lähipiirissä ole yhtään kimmo saarista.

Kimmo Saarinen kuuluu siihen ihmisryhmään, joka syyttää epäonnestaan aina muita. Hän ajattelee tosissaan, että muiden ihmisten ymmärtämättömyys, typeryys tai itsekkyys on syynä siihen, ettei hän ole edennyt urallaan tai ihmissuhteissaan haluamallaan tavalla.

Kimmossa itsessään ei ole mitään vikaa. Hän on loistava aviopuoliso (=vastuuntunnoton pettäjä), täydellinen ystävä (=härski hyväksikäyttäjä), äärimmäisen lahjakas muusikko (=keskinkertaista huonompi) sekä ahkera ja aikaansaava (= täysi vätys).

Kimmo on yli-itsetunnolla varustettu ajelehtija ja uhriutuja. Hän ei ota vastuuta mistään, vaan liukenee paikalta heti, kun tärkeitä ratkaisuja pitäisi tehdä. Hän ei suostu kompromisseihin, vaan jäkittää oman mielipiteensä kanssa niin kauan, että muut kyllästyvät. Hän tekee itsestään marttyyrin heti, jos joku erehtyy häntä neuvomaan tai hänen elämäntyyliään arvostelemaan. Kimmo on raivostuttava yhteiskunnan ja muiden siivellä elävä luumu, joka marisee ja ruikuttaa niin, että joka toisella sivulla häntä tekisi mieli ravistella.

Palmgren piikittelee Kimmonsa kautta myös sitä osaa taiteentekijöistä, jotka ovat typeryyteen saakka Taiteilijoita. Kimmo ei ole musiikkiopistossa ääntään pilannut sätkynukke, vaan autenttinen edelläkävijä, jonka aika ei vielä ole tullut. Kimmo ei halua menestystä, jos se vaatii myönnytyksiä. Kimmo jankuttaa taiteen pyhyydestä, vaikka oikeasti hän on pelkästään lahjaton ja saamaton. Hänen taituruutensa vältellä vastuuta on jo taidetta sinänsä.

Reidar Palmgrenin henkilöhahmot ovat aina jollain tavalla vähän vinksahtaneita ja Kirpputorin Kimmo on niistä kaikkein hauskimipia. Edelliseen Sudenmarjaan verrattuna Kirpputori on paljon kepeämpi ja humoristisempi ja tyyliltään vieläkin napakampi. Palmgrenin tuoreet kielikuvat ovat herkkua ja hänen hiottua tekstiään on kaiken kaikkiaan ilo lukea.

Kovin monen kirjan kanssa en ole viime aikoina nauranut, mutta Kirpputori oli hauska!

Tartu tähän:

1. Jos haluat nauraa.
2. Jos nelikymppisen työnvieroksujan tarina kiinnostaa sinua.
3. Jos pidät helppolukuisista ja sujuvista kirjoista.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle

Olen aina pitänyt Laura Honkasalosta. Hänen romaaninsa Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001 Gummerus) teki aikanaan ison vaikutuksen ja hänen edellinen tietokirjansa Nuukaillen (2014 Kirjapaja) oli ajatuksia herättävä puheenvuoro kulutushysteriaa vastaan. Sen vaatimattomana tavoitteena pelastaa maapallo.

Kirjasta Nuukaillen voit lukea lisää täältä.

Nyt Honkasalo on tarttunut  uuteen tärkeään aiheeseen: länsimaita riivaavaan yksinäisyysepidemiaan. Hänen uudessa tietokirjassaan katetaan pöytä yhdelle ja pohditaan yksinäisyyttä sekä yksin olemisen taitoa (Kirjapaja 2016).

Yksinäisyys tappaa. Se on jo pahempi kansansairaus kuin ylipaino. Yksinäisiä ihmisiä on aina vain enemmän, mutta silti yksinäisyys tuntuu olevan kuin Harry Potter -sarjan Voldemort: jotakin, jota ei saa ääneen mainita.

Jos kertoo olevansa yksinäinen, saa osakseen kummeksuvia katseita tai piikikkäitä kommentteja. Yleinen ajattelutapa on, että yksinäisyys on jollain tapaa yksinäisen oma vika. Yksinäinen on vain liian nirso tai saamaton. Kyllä niitä ystäviä löytyy, kun ryhdistäytyy ja lähtee vaikka kansalaisopiston virkkauskurssille!

Honkasalo antaa kirjassaan äänen monelle yksinäiselle ja panee tuttuun tyyliin myös itsensä likoon. Hän tietää omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu olla yksin ja miten vaikeaa uusien ystävien saaminen on. Hän ei häpeile sitä, että tuntee jatkuvasti epävarmuutta uusissa porukoissa ja kokee usein olevansa ylimääräinen surkimus. Hän kertoo rehellisesti romahduksestaan, kun mies lähti ja jätti hänet yksin kahden pienen lapsen kanssa. Henkilökohtaisten yksinäisyyskokemusten ansiosta kirja tulee hyvin lähelle lukijaa.

Yksinäisten kertomukset ovat karua luettavaa. Mistään ei löydy ketään, vaikka kuinka on koettanut. Sitten ei enää jaksa yrittää, luovuttaa ja jää kotiin. No sieltä nyt ei kukaan ainakaan tule ketään hakemaan, yksinäiselle huudahdetaan. Kyllä yksinäinen sen tietää, mutta kun voimia ei enää ole.

Honkasalon teksti soljuu jälleen eteenpäin mukavan rauhallisesti ja sujuvasti. Hän höystää yksinäisten tarinoita nasevilla huomioillaan ja lisää mukaan myös lukuja ja tutkimustuloksia yksinäisyydestä. Lopputuloksena on haikea ja surullinen tietokirja, jota voi lämpimästi suositella.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää, mitä yksinäisyys on.
2. Jos pidät jutustelevasta tyylistä.
3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle järkäleelle.

tiistai 30. elokuuta 2016

Sami Hilvo: Pyhä peto

Sami Hilvon Pyhä peto (2016 Tammi) on niin pakahduttavan hieno romaani, että olen vieläkin ihan ällikällä lyöty.

(Muistan pitäneeni myös Hilvon esikoisromaanista Viinakortti, mutta ei se näin lähtemätöntä vaikutusta tehnyt.)

Hilvon tarinaa alkaa kertoa nuorukainen, jolla ei ole nimeä. Tai on hänellä nimi, mutta se ei ole hänen nimensä. Hän esittäytyy Mojsze Warszawskiksi, mutta nimi kuuluu hänen ystävälleen ja rakastetulleen, juutalaistohtorin vaalealle pojalle, johon kertoja hullaantuu kertakaikkisen kokonaan.

Miesten välinen rakkaus oli tuohon aikaan tuomittavaa, mutta nämä kaksi kasvavat perheissä, joissa se hiljaisesti hyväksytään. Pojat viettävät ikimuistoisen kesän autiolla rannalla loikoillen toisiaan tutkiskellen ja nuoruudesta ja elämästä nauttien. Harvoin olen lukenut näin täyteläisen hienoa kuvausta siitä, millaista tuntuu ihastua, rakastua ja himoita!

”Se alkoi perhosen siipien värinänä tai kimalaisen surinana, mutta sitten se syveni, voimistui, ja huoneen täytti matalataajuinen jylinä, kuin kaukainen taukoamaton ukkonen. Se sykki, se kihelmöi päänahassa, levisi kaikkialle iholle ja kynsien kärkiin ja jäi niihin kipunoimaan. Se kuivasi suun. Se pakotti. Sydämen lyömään. Samaan tahtiin. Se salpasi hengityksen. Se oli raudanraskas aavistus, sulaa ja kuumaa. Suloista ja verenkarvaista. Vastustamatonta. Se tunkeutui luvatta kaikkialle ja kaiken läpi kuin hyökyaalto, pakkaspäivän utu tai puunuija.”

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja lähestyessään ikimuistoisen kesän jälkeen Varsovaa he vaistoavat muuttuneen tunnelman jo junassa. Kaupunkiin päästyään ei mikään ole kuin ennen. Kadut ovat täynnä roskaa ja ihmiset sulloutuvat matkalaukkuineen autoihin, jotka vievät heidät pois kaupungista. Järjestystä ei enää ole, eikä kulu aikaakaan kun pojatkin viedään.

Hilvo seuraa vale-Mojszen elämää melkein yhdeksänkymppiseksi saakka. Mojsze menestyy hyvin ja toteuttaa unelmansa Atlantin takana, mutta menneisyys ei päästä hänestä irti. Se kuiskii hänen korviinsa ja ilmestyy silmien eteen milloin missäkin muodossa. Lopulta hänen on palattava vielä kerran kotiin.

Sami Hilvon kirja on parasta, mitä kotimainen kirjavuosi on minulle tähän mennessä tarjonnut. Pyhä peto on monisyinen ja monitulkintainen ja tuo jotenkin mieleen parin vuoden takaisen Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia. Molemmissa teoksissa on paljon pureksittavaa.

Mojszen nimen ottanut päähenkilö vaikuttaa kirjan edetessä ristiriitaiselta ja tunnekylmältäkin. Välillä jopa inhottavalta tyypiltä. Mutta kun tarinan pääsee loppuun tajuaa, ettei hän sellainen ollutkaan.  Viimeisillä sivuilla on pakko nieleskellä. Niin hienosti Hilvo kirjansa päättää.

Mutta mihin viittaa kirjan nimi Pyhä peto? Varsovaan? Vale-Mojszeen itseensä? Hänen sisuksiaan nakertavaan syyllisyyteen? En tiedä. Lukuelämys on vielä niin tuore. Tätä ja monta muuta yksityiskohtaa täytyy vielä mutustella

Uljaan tarinan lisäksi kirjassa viehätti kaunis kieli. Se on samanaikaisesti ronskia ja herkkää; pohtivaa ja suoraa. Moni kohta oli pakko lukea uudestaan ja ihailla Hilvon taiturillista tyyliä. 

Tätä kirjaa ei voi - eikä kannata - hotkaista nopeasti. Sitä kannattaa makustella rauhallisesti ja viipyillen - kuin antaisi täyteläisen suklaapalan sulaa hitaasti suuhunsa. 

Vinkki: Oiva valinta lukupiirikirjaksi!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat isoja tarinoita.
2. Jos pidät hiotusta kielestä.
3. Jos inhoat yksiselitteisyyttä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

lauantai 20. elokuuta 2016

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Loistavassa lukuelämyksessä on yksi huono puoli. Sellaisen jälkeen mikään muu kirja ei tunnu hetkeen miltään.

Laurent Binet’n loistavan HHhH:n jälkeen minulle kävi juuri näin. Kirja toisensa jälkeen oli palautettava kirjastoon, koska ne eivät tehneet mitään vaikutusta. Kaikki tuntuivat pinnallisilta ja keksityiltä.

Suhtauduin aluksi myös Katri Rauanjoen romaaniin Jonain keväänä herään (2016 Atena) sillä ajatuksella, että tämä nelikymppisen perheenäidin ahdistuksesta kertova kirja tuskin sekään innostaa ja vetää vertoja natsiajan vereslihaiselle tositarinalle. Mutta toisin kävi. Kaksikymmentä sivua Rauanjokea ja olin taas päässyt lukemisen imuun! Kiitti Katri!

Rauanjoen romaani kertoo suorittajasta, nelikymppisestä Kertusta, jonka elämässa kaikki on päällisin puolin hyvin. Kiva mies, kaksi lasta, viehtävästi vinksahtanut mansardikattoinen unelmatalo. Vakituinen työ opettajana ja ihanan pitkät lomat. Mutta.

Pärjääjä ei jaksa enää pärjätä. Vuosikaudet Kerttu on elänyt itsensä ohi. Hän syöksyy masennuksen mustaan aukkoon, kun inha rehtori alkaa ahdistella häntä Mairen eläkkeellejäämiskemuissa. Edessä on pitkä sairausloma ja terapia, joka herättää muistot, jotka selittävät kaiken.

Useimmiten tämänkaltainen masennusta, ahdistusta ja henkistä hätää käsittelevä kirjallisuus on – noh, masentavaa. Tiedän monia, jotka eivät siksi lue sellaista. Kun oma elämä on hektistä oravanpyörässä juoksemista, halutaan kirjallisuudelta kepeyttä ja hyvää fiilistä. Arjen vastapainoa.

Kertun tarina ei kuitenkaan ollut masentava, vaikka se masennuksesta kertookin. Ensinnäkin lukija alkaa aavistella aika varhaisessa vaiheessa, että tämähän taitaa päätyä hyvin. Lopputuloksena ei ole suljettua osastoa tai perhesurmaa. Sinnikäs Kerttu selviää voittajana ja hänen tarinansa tuo lohtua varmasti monille. Syvästä masennuksesta on mahdollista toipua.

Toinen syy siihen, miksi Kertun tarina ei masenna, löytyy kielestä. Rauanjoki kirjoittaa kauniisti, paikoitellen runollisestikin (onhan hän ammatiltaan äidinkielenopettaja). Hän käyttää tuoreita kielikuvia ja kuvailee nykymaailmaamme ja sen ilmiöitä tarkkanäköisesti. Tällaista hiottua suomen kieltä on ilo lukea.

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista tarinoista.
2. Jos rakastat hiottua kielta.
3. Jos etsit elämällesi suuntaa.

tiistai 16. elokuuta 2016

Stef Penney: Erämaan armo

Ennen kuin talvi on taas täällä, voi sen tuloon varautua lukemalla mukavan erilaisen jännärin Erämaan armo (2009 Bazar, suom. Jaakko Kankaanpää). Se vie lukijan Kanadan karuun erämaahan ja kylmät huurut hönkivät lukijan niskaan tämän kirjan sivuilta.

Hyytävänä talviyönä 1800-luvun puolessa välissä Dove Riverin syrjäisessä pikkukylässä tapahtuu murha. Murhatun miehen talolta johtavat jäljet lumessa kohti erämaata. Kyläläiset järkyttyvät, epäilykset alkavat velloa. Vanhat salaisuudet ja kaunat uhkaavat paljastua.

Etsintäpartio toisensa jälkeen lähtee seuraamaan murhaajan lumeen jättämiä jälkiä ja jokainen joukko omasta syystään. Henkeään pidätellen lukija seuraa partioiden etenemistä tuulessa ja tuiskussa. Pääsevätkö joukot koskaan määränpäähänsä alkeellisissa varusteissaan ilman goretexejä ja navigaattoreita – nykyvaeltajan välttämättömiä varusteita?

Tarinan pääpaino on mukavasti muualla kuin murhamysteerissä ja siksi uskoisin jännityskirjallisuutta vieroksuvakin lukijan tykkäävän tästä. Ennen kaikkea kirjassa kuvataan erämaan ja luonnon voimia, joiden edessä ihminen on usein voimaton. Luontoa on kunnioitettava ja sen ehdoilla edettävä, jos aikoo selviytyä. Luontokuvauksesta pitävälle Erämaan armo on nappivalinta.

Erämaavaelluksen aikana vaeltajat joutuvat kohtaamaan myös itsensä ja lohdullisen tarinan lopuksi kaksi yksinäistä sielua löytää toisensa. Erämaan armoilla on tunteikas ja kaunis jännityskirja. Aika harvinainen omassa genressään.

Tartu tähän:

1. Jos epätyypilliset jännityskirjat kiinnostavat sinua.
2. Jos pidät vähäeleisen kauniista rakkaustarinoista.
3. Jos rakastat luontoa ja luonnossa liikkumista.

maanantai 8. elokuuta 2016

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Viisikymppinen Jean Perdu on nimensä mukaisesti eksyksissä. Parikymmentä vuotta sitten hän menetti sydämensä Manonille, mutta suhde oli salainen, sillä Manon oli jo naimisissa. Erään kiihkeän ja rakkaudentäyteisen viikonlopun jälkeen nainen jätti Perdulle kirjeen ja häipyi. Jean Perdu ei koskaan lukenut kirjettä.

Perdu omistautui työlleen kirjakauppiaana ja muiden ihmisten auttamiselle. Naapurit tukeutuvat Perdu’hyn milloin missäkin asiassa. 

Perdu tuntuu tietävän tarkkaan, mikä vaiva ihmistä milloinkin rasittaa ja osaa määrätä kaunokirjallisuusapteekistaan juuri oikean romaanin tai runoteoksen täsmälääkkeeksi henkiseen vaivaan. Hän on onnistunut saamaan itselleen uskollisen joukon vakiasiakkaita ja turistitikin käyvät ihmettelemässä Seinen aalloilla kelluvaa hurmaavaa laivakirjakauppaa.

Omaa oloaan Perdu ei osaa lievittää. Hän kieltäytyy muistelemasta Manonia, on kieltänyt itseään jopa lausumasta hänen nimeään. Kirje kummittelee työpöydän laatikossa ja odottaa avaamistaan. Kun Perdu sitten viimein lukee kirjeen, ei hänen elämänsä voi jatkua enää ennallaan. Hän irrottaa proomunsa köysistä ja lähtee seilaamaan. Matkalla hän lopulta löytää (tietenkin!) itsensä ja kenties uskaltaa reissun päätteeksi avata sydämensä uudelle rakkaudelle.

Nina Georgen kirja Pieni kirjapuoti Pariisissa (2016 Bazar, suom. Veera Kaski) on ihastuttava kirja kirjoista ja kirjallisuuden parantavasta voimasta. Siinä on viittauksia Saramagosta Siilin eleganssiin ja kaikki Perdun apteekistaan määräämät lukemattomat kirjat tekisi mieli lukea. Luettujen kirjojen kohdalla taas voi todeta, että Perdu on kuin onkin analyyseineen oikeassa! Kirjahullua Georgen kirja ilahduttaa varmasti.

Samalla kirja on (melko) koskettava tarina miehestä, joka kadotti itsensä. Hylätyksi tullut Perdu omistautuu kaikille muille, koska kuvittelee, ettei kelpaa enää kenellekään. Mutta silti joitain jäi lukuelämyksestäni uupumaan. Oliko vikana Georgen kerronta, vaikkei siinä mitään vikaa sinänsä ollutkaan? Vai oliko ongelmana Perdun hahmo itse? Tuntui hivenen epäuskottavalta, että joku jäisi rypemään itsesääliin noin pitkäksi aikaa ja lukkiutuisi pettymyksen tunteeseensa noin kokonaisvaltaisesti.

En silti missään nimessä kadu Pienen kirjapuodin lukemista. Se viihdytti mukavasti kauniina kesäpäivänä laiturinnokassa.

Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna kirjoihin!
2. Jos olet pettynyt rakkaudessa.
3. Jos etsit lempeää hyvän mielen kirjaa.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut: minun keskitysleiritarinani

Marcelinen Loridan-Ivensin pikkuruinen elämäkerta (2016 Gummerus, suom. Marja Luoma) on niitä kirjoja, jotka helposti hukkuvat kirjastojen massiivisiin muistelmahyllyihin. Vaatimattoman näköinen 112 sivuinen teos sisältää kuitenkin painavamman tarinan kuin moni muu samassa hyllyssä seisova näyttävämpi järkäle.

Kirjan kirjoittaja, kahdeksankymppinen Marceline Loridan-Ivens, kirjottaa tarinaansa isälleen, joka ei koskaan palannut. Kaksikko päätyi yhdessä keskitysleirille, isä Auschwitziin ja tytär Birkenaun puolelle, vain kolmen kilometrin päähän toisistaan. Kaksi kertaa he onnistuivat näkemään toisensa ja kerran isä sai sähkömiehen välityksellä toimitettua ”rakkaalle pikku tytölleen” käsinkirjoitetun viestin Birkenaun parakkiin 27B.

Tytär selvisi kuin ihmeen kaupalla. Isä ei ja sen hän aavisti jo menomatkalla junassa. Hän sanoi tyttärelleen, että tämä olisi hänen viimeinen matkansa, mutta toivo jälleennäkemisestä piti Marcelinen hengissä.

Sen lisäksi että Marceline Loridan-Ivens kertoo kirjassaan oman keskitysleiritarinansa, hän kertoo paljon myös siitä, kuinka vaikeaa oli jäädä eloon. Ne jotka eivät olleet kokeneet leirien kauhuja, eivät ymmärtäneet. Leirillä olleet taas eivät halunneet tai pystyneet puhumaan. Vielä kahdeksankymppisenä Marcelin pohdiskelee, kannattiko ylipäätään selviytyä.

Kirjansa loppupuolella Marcelin Loridan-Ivens tekee huomioita nykymaailman menosta ja on huolissaan siitä, mihin suuntaan Eurooppa on kulkemassa. Hän on järkyttynyt tajutessaan, ettei mikään ole muuttunut. Viha on noussut jälleen. Tämä kirja osoittaa karmealla tavalla, mihin se voi pahimmillaan johtaa, jos emme osaa pitää varaamme. Marceline Loridan-Ivens totisesti tietää, mistä puhuu. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tärkeän kirjan.
2. Jos historia kiinnostaa sinua.
3. Jos inhoat tyhjänpäiväistä hömppää.