keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Pierre Lemaitre: Irène, Alex ja Camille

Helsingin Sanomat listasi viime kesän kynnyksellä 24 jännityskirjaa, joista täydet viisi tähteä sai ranskalaisen Pierre Lemaitren jännäri Camille (2016 Minerva, suom. Sirkka Aulanko). 

Lemaitre tunnetaan jännäreitään paremmin Concourt-palkitusta romaanistaan Näkemiin taivaassa, mutta nyt kun olen tutustunut perin juurin hänen jännityssarjaansa, toivoisin totisesti lukijoiden löytävän hänet myös kirjastojen dekkarihyllyistä.

Hesarin hehkutuksen jälkeen hain tietenkin käsiini Camillen ja huomasin, etten voi aloittaa lukemista siitä. Camille on vasta kolmas ja viimeinen osa lyhyenlännästä rikoskomisariosta Camille Verhoevenista kertovassa sarjassa. Camillea ennen olisi siis tutustuttava sarjan ensimmäiseen osaan Irèneen ja toiseen osaan Alexiin.

Jouduin lukemaan nämä kaksi kuitenkin väärässä järjestyksessä, sillä Minerva on suomentanut kirjat kummallisesti aloittaen Alex-keskimmäisestä ja päätyen viimeisenä ensimmäiseen eli Irèneen. Onneksi luin päätösosan viimeisenä, sillä se olisi paljastanut aivan liikaa ensimmäisestä.

Jos voit, lue sarja järjestyksessä:

1. Irène
2. Alex
3. Camille

Irène ilmestyi Ranskassa jo vuonna 2006 ja trilogian keskimmäinen osa Alex nappasi heti ilmestyttyään vuonna 2011 liudan arvostettuja jännäripalkintoja. Camille sai niin ikään osakseen pelkkiä kehuja, eikä syyttä, sillä se täydentää sarjan on poikkeuksellisen hienosti. Kaiken kaikkiaan ranskalaistrilogia hyvä lisä suomennettuun jännärigenreen.

Irène tutustuttaa lukijan pariisilaiskomisario Camille Verhoeveniin, joka omaa terävän älyn lisäksi taitavat piirtäjänlahjat, jotka on perinyt taidemaalari-äidiltään. Verhoevenin erityisominaisuutena voisi myös mainita lyhyyden: mies on vain vähän yli 150 cm pitkä. Se ei näytä häntä itseään harmittavan, eikä estä tekemästä elämässä mitään.

Ensimmäisessä osassa Verhoeven kohtaa rikossarjan, joka yltää lopulta hänen yksityiselämäänsä saakka. Pariisilaisesta varastorakennuksesta löytyy kahden paloitellun naisen ruumiit. Murhaaja on matkinut teossaan Bret Easton Ellisin kirjaa American Psyco, minkä sivistynyt komisario Verhoeven tietysti heti älyää. Kirjailijaksi tituleerattu sarjamurhaaja alkaa mellastaa Pariisissa ja Verhoeven miehineen on aina askeleen jäljessä.

Lemaitren kolmikosta paras imu oli mielestäni keskimmäisessä osassa eli Alexissa. Se(kin) on raaka ja verinen kuten Irène ja kun sen kerran aloittaa, ei voi lopettaa. Tällä kertaa Verhoeven saa tutkittavakseen erään kauniin nuoren naisen sieppauksen. Lukija koukutetaan tapaukseen tehokkaasti, sillä Lemaitre kertoo vuorotellen naisen kauhunhetkistä ja poliisin tutkimuksista, jotka eivät näytä etenevän mihinkään. Lopulta mikään ei ole niin kuin lukija aluksi luuli.

Camille päättää sarjan loistokkaasti. Ensimmäisen osan tapahtumat eivät jätä Verhoevenia rauhaan ja hän joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä vielä kerran silmästä silmään.

Lemaitre kirjoittaa raaoista murhista, eikä epäröi roiskuttaa verta ja heitellä suolenpätkiä murhapaikoille. Samanaikaisesti hän kirjoittaa kauniisti, jopa runollisesti. Hän kertoo rakkaudesta – rakastumisesta ja rakastamisesta – kertakaikkisen hienosti.

Yhdyn mielelläni Hesarin hehkutukseen: Lemaitren jännärisarja on parasta pitkään aikaan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavaa jännitystä.
2. Jos et pelkää raakuuksia.
3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen.

8 kommenttia:

  1. Minä haluan lukea koukuttavaa jännitystä ja olen mielettömän pettynyt itseeni, kun en pystynyt lukemaan näitä, vaikka Näkemiin taivaassa taas on yksi parhaita ikinä lukemistani kirjoista. Se johtuu siitä, jossa se nainen häkissä...eli siis pelkään raakuuksia. Haluan kyllä kunnon jännitystä, mutta niin, että raakuudet kierretään.

    En ole kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen:)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Leena,

      Jos kuulut niihin lukijoihin, jotka pelkäävät raakuuksia, nämä eivät ole silloin sinun kirjojasi. Minäkin välttelen yleensä ylenpalttista verellä mässäilyä (ja erityisesti lapsiin kohdistuvaa julmuutta), mutta Lemaitren toisinaan runollisen kaunis kieli vei terää pahimmilta kohtauksilta. Tosin se nainen häkissä oli hirvittävää luettavaa - ja samalla niin koukuttavaa, etten pystynyt lopettamaan! Älä siis edes aloita ;)

      Poista
  2. Lemaitre on taitava! Hänen luomansa Camille, -varttansa mittavampi persoonallisuus-, luonteikkaat henkilöhahmot ja kompuroimatta etenevä juonenkuljetus herättävät lukijassa suurta vastakaikua.
    Lemaitre omaa verbaalia fluenssia aikaansaaden laadukasta, monikerroksista ja oivasti rytmitettyä kerrontaa, jossa makaaberit elementit kyllä ovat vahvasti läsnä mutteivat itseisarvollisina vaan kokonaisuus pysyy mallikkaasti raameissa ja suorastaan tyylikkäänä. Immersoiva lukukokemus!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Vaikka Lemaitren tarinat ovat raakoja, raakuus ei kuitenkaan ole pääosassa, (kuten vaikkapa Varistyttö-trilogiassa, jota en pystynyt lukemaan ensimmäistä osaa pitemmälle.) Kokonaisuus näissä on taidokas ja tyylikäs ja Verhoeven hahmona mainio. Kunpa Lemaitre ei lopettaisi dekkaristin uraansa näihin kolmeen...

      Poista
  3. Mä rakastan tätä trilogiaa! Mielestäni näissä ei raakuus ollut itse tarkoitus. Itse asiassa en edes muista pitäneeni näitä raakoina, vaan erittäin yllättävinä. Luin ensiksi Alexin ja siinä Lemaitre onnistui yllättämään lukijan niin, että itseltäni ainakin loksahti leuka lattiaan asti pari kertaa. Olenkin sanonut kaikille, että lukekaa Alex ja jatkakaa vaan vaikka alku tuntuu raa'alta, koska kaikki kiepsahtaa kuitenkin ihan ylösalaisin eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Irenen luin viimeiseksi, vaikka murhaaja ja murhan motiivi olikin jo tiedossa, koska rakastan Lemaitren tapaa kirjoittaa ja yllättää lukija. Enkä katunut sekuntiakaan, että luin sen! Mutta sen enempää Irenen loppuratkaisua avaamatta täytyy sanoa, että harvoin mulla on dekkarin luettua niin tyhjä olo kuin sen jälkeen. Taisin tirauttaa pari kyyneltäkin lopuksi. Olo oli ihan sanaton ja surullinen. Kaikkein parasta olisi jos voisi lukea tuon trilogian järjestyksessä. Camille (trilogian viimeinen osa) oli vähiten raaka ja se ikään kuin nivoi kaiken yhteen. Luulen, että jossain vaiheessa luen nämä uudelleen (kun juonet unohtuu ainaskin vähän, mihin voi mennä kauankin aikaa) ja sillä kertaa järjestyksessä. T: Ellu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Ellu! Nyt vasta, kaksi kuukautta myöhässä, huomasin pitkän kommenttisi!

      Olen samaa mieltä kanssasi, että raakuudestaan huolimatta tämä trilogia ei jostain kumman syystä tunnu niin raa'alta kuin moni muu. Tässä on mukana kuitenkin myös paljon pehmeyttä ja varsinkin päähenkilö, komisario Verhoeven, on niin ihana, että menetin sarjan edetessä pienen palasen sydäntäni hänelle.

      Toivon mukaan Lemaitre jatkaa jännärikirjoittajana, sillä siinä lajissa hän on kyllä vertaansa vailla :)

      Poista
  4. Kiitos;
    olipa vaikea selvittää trilogian oikea järjestys; minäkin luin tietysti ensimmäisenä alexin ja eilen vasta huomasin että kyseessä on sarja, sitten aloin etsimään tietoa kronologisesta järjestyksestä jonka selvittäminen ei ollutkaan niin helppoa! Nythän on vielä Rosiekin, se on ilmeisesti viimeisin ja neljäs??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Täytyypä heti hankkia Rosie käsiin. Luulin, että sarja loppuisi Camilleen, mutta olen tyytyväinen, jos niin ei ole :)

      Poista