Mhairi McFarlane: En minä vaan sinä

Viime kesänä kustannusmaailmassa odotettiin jännittyneinä megajättikustantajan HarperCollinsin saapumista Suomeen. Suoranaista pelkoakin oli ilmassa. Mitä jos jätti ahmaisisi kaikki supernimet itselleen? 

Vielä ei ole mitään järisyttäviä kaappausuutisia kuulunut ja HarperCollinsNordicilta on ilmestynyt muutama teos suomeksi. Ensi vuonna niitä pitäisi ilmestyä jo reilut 30. Pohjoismaiden valloitus on selvästi käynnissä.

Yksi ensimmäisiä HarperCollinsNordicin käännösromaaneja suomeksi on Mhairi McFarlanen En minä vaan sinä (2015, suom. Hanna Arvonen), joka näyttää turkoosinsävyisine kansineen epäilyttävän hömpähtävältä. Ja minä kun en pidä liian höttöisista ja laskelmoiduista viihderomaaneista. Päätin kuitenkin antaa McFarlanelle mahdollisuuden, sillä eräs ystäväni, jonka lukumakuun luotan kuin kallioon, suositteli minulle hänen aikaisemmin ilmestynyttä romaaniaan Sinusta kaikki alkoi.

McFarlanen romaani yllätti positiivisesti. Viihteellinen – kyllä. Romantiikkaa – kyllä. Hauska – kyllä. Höttöinen – ei liiaksi.

Kirja kertoo kolmekymppisestä Deliasta, joka päättää pitkän yhdessäolon jälkeen kosia poikaystäväänsä Paulia. Mies hämmentyy kysymyksestä, mutta suostuu kuitenkin. Pariskunta suuntaa läheiseen pubiin skoolailemaan ja suunnittelemaan häitä. Kaikki keikahtaa Delian elämässä ylösalaisin, kun hän saa baarissa vahingossa tekstiviestin, joka paljastaa Paulin petturuuden. Vastedes kaikki olisi Delian elämässä erilaista.

Tästä tapahtumasta saa alkunsa rönsyilevä tapahtumasarja, joka heittelee Deliaa uusiin ympäristöihin ja törmäyttää hänet uusiin mielenkiintoisiin tuttavuuksiin. Delia alkaa elää elämäänsä täysillä ja toteuttaa rohkeasti pöytälaatikkoon haudattuja unelmiaan. Katuvainen poikaystävä koettaa pysyä Delian perässä, mutta haluaako Delia enää palata tuttuun ja turvalliseen...

McFarlanen romaani viehättää varmasti viihdekirjallisuuden vannoutunutta harrastajaa, mutta voi viedä mukanaan muutkin. Nokkela tarina, sujuva kerronta, yllättävät käänteet ja sympaattinen päähenkilö. Näistä elementeistä on tämä mukava romaani tehty.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos etsit vielä sitä oikeaa.

3. Jos pidät kepeästä kerronnasta.

Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack: kuinka paljastimme murhaajan

Suomalainen dna-tutkija Jari Louhelainen ei osannut arvata, millaiseen mediamylläkkään hän vielä joutuisi, kun alkoi vuonna 2011 tutkia erästä kukkakuvioista silkkisaalia. Sini-punainen hartiahuivi ei ollut mikä tahansa kankaanpala, vaan kerrottiin, että se oli otettu talteen eräältä murhapaikalta syyskuussa 1888. Eikä miltä tahansa murhapaikalta, vaan itsensä Viiltäjä-Jackin uhrin murhapaikalta.

Melkein koko maailma tuntee Lontoota 1880-luvulla piinanneen Viiltäjä-Jackin. Todistetusti ainakin viisi prostituoitua menetti henkensä, kun tämä pahamaineinen sarjamurhaaja riehui köyhälistön asuttamalla Whitechapelin alueella. Viiltäjä-Jackin legendaa paisuttivat poliisilaitokselle lähetetyt Jack the ripper –nimellä allekirjoitetut kirjeet, jotka todettiin jo aikanaan väärennöksiksi, mutta jotka antoivat murhaajalle unohtumattoman nimen.

Maailmasta löytyy vielä nykyäänkin monia ihmisiä, jotka Viiltäjä-Jackin arvoitus on saanut valtaansa ja yksi heistä on Russell Edwards. Hän kiinnostui surmista sattumalta, alkoi penkoa tapausta ja tuli vuosien myötä yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että juuri hän osaisi etsiä puuttuvan johtolangan ja ratkaista murhaajan arvoituksen. Onneksi Edwardsilla oli myös rahaa, sillä kaikki Viiltäjä-Jackiin viittaavatkin esineet on hinnoiteltu huutokaupoissa tähtitieteellisen korkeiksi.

Edwards onnistui ostamaan itselleen silkkisaalin, jonka ylikonstaapeli Amos Simpson kähvelsi itselleen, kun Catherine Eddowesin runneltua ruumista oltiin viemässä ruumishuoneelle syyskuun 30. päivänä 1888. Catherine oli Viiltäjä-Jackin neljäs uhri. Todistuskappaleen vohkiminen näyttäytyy nykytutkinnan valossa todellisena typeryytenä, mutta tässä tapauksessa huivin talteenotto oli oikea onnenpotku.

Edwars tajusi huivia katsoessaan jotain, mitä kukaan muu ei ollut aiemmin ymmärtänyt ja lopulta saali päätyi dna-tutkija Jari Louhelaisen pöydälle. Ja tästä alkaa kirjan mielenkiintoisin osa. Tutkimukset saalin kanssa eivät olleet helppoja, eivätkä edenneet nopeasti. Ensin piti todistaa, että huivi on todella peräisin 1880-luvulta. Sitten selvittää, että ikivanhat tahrat olivat verta. Sitten imuroida kuitujen sisältä dna-näyte ja verrata tuloksia sekä uhrin että mahdollisen surmaajan jälkeläisten dna:han. Ja tämä tietysti edellytti sitä, että jälkeläisiä löytyisi ja että he olisivat ylipäätään halukkaita antamaan omat näytteensä. Jokaiseen vaiheeseen meni kuukausikaupalla aikaa.  

Louhelaisen tutkii laboratoriossaan näytteitä ja Edwards selvitelee sillä välin kuumeisesti epäiltyjen jälkeläisiä ja huivin alkuperää ja näitä kuvauksia ahmii kuin parasta dekkaria. Dna-tutkimuksen mutkat on vedetty suoriksi, eikä kirjaa ole kirjoitettu tiedeyhteisölle. Siitä huolimatta tutkimusten paikkansapitävyyttä ei epäile hetkeäkään ja sen ansiosta tavallinen lukija pysyy hyvin kärryillä. Lukija sivistyy ja kiinnostuu huomaamattaan myös nykyaikaisista tutkimusmenetelmistä ja geeniteknologiasta. Ja saa lopulta tietenkin tietää, kuka Viiltäjä-Jack oli.

Viiltäjä-Jackin legenda tuskin tästä löydöksestä paljon himmenee. Poikkeuksellisen raa’at murhat sadan vuoden takaa kiehtovat ihmisiä edelleen, vaikka syyllinen nyt tiedetäänkin. On mahtavaa ajatella, että nyt turistioppaat kertovat kierroksillaan kuulijoille, että se oli suomalainen Jari Louhelainen, joka lopulta ratkaisi ratkaisemattoman.

Tartu tähän:

1. Jos nautit kiehtovista tositarinoista.

2. Jos pidät helppolukuisista tietokirjoista.

3. Jos nykyaikainen rikostutkinta kiinnostaa sinua.

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paikallisjunat jykyttävät aamuisin Lontoon esikaupunkialueiden läpi ja kuljettavat tuhansia ihmisiä työpaikoilleen. Joka aamu kyydissä istuu myös Rachel, kolmekymppinen sinkku, joka haikailee entisen miehensä perään, mutta ymmärtää kaiken olevan ohi ja turruttaa mielensä juomalla pullon pari viiniä päivässä. 

Töissä Rachel ei ole käynyt enää kuukausiin, muttei uskalla kertoa tilanteestaan kämppikselleen, joka muutenkin alkaa olla jo melkoisen hermostunut Rachelin jatkuvaan tissutteluun.

Joka aamu Rachel matkaa Lontoon keskustaan kuluttamaan aikaa ja joka aamu juna pysähtyy Rachelin entisen kotikadun tienoille muutamaksi minuutiksi odottamaan vuoroaan. Rachel on ottanut tavaksi tiirailla erästä tiettyä taloa ja sen asukkaita ja keksinyt siellä asuvalle pariskunnalle nimet ja täydellisen elämän. 

Pariskunta on Rachelin mielessä Jason ja Jess, onnellinen, menestynyt ja toisiinsa uskomattoman rakastunut kaksikko, jota Rachel katsoo kaihoten ja ikään kuin jo vähän tuntienkin. Kun Jess sitten katoaa, on Rachelin sekaannuttava juttuun, koska hän on sattunut näkemään junan ikkunasta jotain ratkaisevaa.

Kadonneen naisen arvoitus vie Rachelin yhä syvemmälle ihmissuhteiden sotkuisiin vyyhteihin ja Rachel joutuu tonkimaan muistiaan myös omasta menneisyydestään, sillä arvoituksen avain voi löytyä mistä tahansa.

Joka vuosi ilmestyy jännäri, joka ampaisee myyntitilastojen kärkeen ja josta kaikki puhuvat. Yhtenä vuonna se oli Millennium-trilogia, toisena Keplerin Hypnotisoija, kolmantena Gilian Flynnin Kiltti tyttö. Tänä vuonna se saattaa olla Paula Hawkinsin Nainen junassa.

Hawkinsin jännitysromaani on nimittäin mukavan erilainen ja poikkeuksellisen pienimuotoinen tarina. Siinä ei laukata ympäri maailmaa, eikä henkilöitäkään ole kuin kourallinen. Rachel, hänen ex-miehensä sekä tämän uusi puoliso, mystisesti kadonnut nainen ja tämän puoliso sekä kadonneen naisen psykoterapeutti muodostavat pienen porukan, joista jokaisesta vuorollaan paljastetaan pala palalta enemmän. Oman lisämausteensa soppaan antaa se, että Rachel on ollut avaintilanteissa niin pahassa humalassa, ettei muista kuin pätkiä sieltä täältä, eikä niihinkään aina ole luottaminen.

Päähenkilö Rachel on myös mukavan poikkeuksellinen hahmo jännityskirjallisuudessa. Viiniä liikaa litkivä, exänsä perään uikuttava masentunut sinkku, joka ei mahdu vanhoihin vaatteisiinsa. Enpä muista tällaista jännärin päähenkilöä ennen tavanneeni. Rachel muistuttaakin enemmän Bridget Jonesia kuin perusdekkarin ylivertaisia päähenkilöälykköjä.

Rachel on kaikessa epätäydellisyydessään sympaattinen hahmo, joka toivoo muille hyvää ja jolle toivoo hyvää. Hän onnistuu sotkeutumaan rikosvyyhtiin hyväntahtoisuutensa ja kännäilynsä takia aina vain syvemmin. Siksi Rachel on uskottavin jännäripäähenkilö pitkästä aikaa. Hän kun voisi olla kuka tahansa meistä.

Paula Hawkins onnistuu myös yllättämään koukuttavan juonensa kanssa vannoutuneimmankin jännärifanin. Hän rakentaa tarinaansa taiten ja vihjaillen juuri sopivasti ja vaikka kuinka yrittää miettiä, mitä oikein on tapahtunut, on lopputulos yllätys. Mutta parasta kirjassa on kuitenkin on pulska ja työtön epäonnen soturi Rachel, jonka elämän tulevista käänteistä lukija haluaisi tietää lisää.

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua pahasti.

2. Jos inhoat liian raakaa verellä mässäilyä.
3. Jos haluat lukea vähän erilaisen jännärin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus on totta (2015 Otava, suom. Marianna Kurtto) saattaa hyvin olla tämän vuoden ahmituin kirja. Ainakin näistä kolmesta syystä:

Ensinnäkin Jonesin henkilöhahmot ovat eläviä ja todentuntuisia, joista jokaiseen kiintyy sivu kerrallaan lujemmin. 

Luke Kanowski haaveilee näytelmäkirjailijan urasta, mutta uurastaa hanttihommissa ja huolehtii mielisairaalaan suljetusta äidistään. Luke on joukon vahvin ja itsenäisin ja uskaltaa aina seurata sydäntään.

Pauliin ja Leighiin Luke tutustuu sattumalta ja tulee tempaistuksi suoraan Lontoon undergroud-teatteripiireihin. Aloittelevana tuottajana häärivä Paul häviää lahjakkuudessa Lukelle ja rakkaus Leigh’in iskee välillä kiilaa kaverusten välille. Oikeudenmukaisuuden ja naisten vapauksien puolesta puhuva Leigh haluaa hyvää kaikille ja on kiivaasta luonteestaan huolimatta lämmin ja lempeä.

Herkkä ja hauras näyttelijätär Nina Jacobs sekoittaa kolmikon toimivan yhteiselon. Luke ihastuu Ninaan päätä pahkaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen tuon ihmeellisen olennon itselleen. Nina taas on tottunut henkiseen lyttäämiseen lapsesta saakka, eikä kaltoinkohdeltuna uskalla ottaa vastaan hyvyyttä. Hyväksikäytetty ei osaa olla kuin hyväksikäyttäjänsä seurassa.

Elävien henkilöhahmojen lisäksi Jones ansioituu kuvaamalla teatterintekoa ja kulttuuripiirien elämänmenoa 1970-luvun Lontoossa. Romaani viehättää varmasti luovan työn tekijöitä, kirjailijuudesta tai näyttelijän ammatista haaveilevia sekä kaikkia, jotka haluavat seurata omaa intohimoaan luovuuden saralla vastoinkäymisistä huolimatta.

Kolmanneksi Jonesin kirja on pyörryttävän hieno romaani rakkaudesta ja rakkauden käsite on tässä romaanissa laaja. Jones pyörittää henkilöhahmojaan parisuhderakkauden mankelissa. Hän kertoo vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta – ja rakkaudettomuudesta ja siitä mitä jälkimmäinen saa aikaan ihmisessä. Hän kertoo ystävien välisestä rakkaudesta, joka ei katkea toisen osapuolen mokailuun. Tosi ystävä antaa anteeksi, jos toinen vilpittömästi sitä pyytää.

Rakkaus laajenee Jonesin romaanissa koskemaan myös työtä. Tehdessään merkityksellistä työtä johon tuntee polttavaa intohimoa, ihminen ei laske työtunteja eikä manaile uhraustensa määrää. Kun seuraa sydäntään ja on uskollinen itselleen, löytää onnen. Niin ihmissuhteistaan kuin työstäänkin. Sen Jonesin tarina haluaa meille opettaa.

Huom! Älä lue tätä kirjaa, jos vihaat puolipisteitä ja lauseenvastikkeita. Molempia on  ennätyksellisen paljon.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea suuren romaanin rakkaudesta.

2. Jos teatterintekeminen kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat sukeltaa 1970-luvun Lontooseen.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Helena Rubinstein: Elämäni kauneudelle

”Työ on ollut paras kauneuskäsittelyni.”

Kirjastojen varastojen uumenista tekee mahtavia löytöjä. Kuten esimerkiksi tämän: kauneusmoguli Helena Rubinsteinin uskomattoman elämäntarinan. Hän avaa kirjassaan Elämäni kauneudelle (1966 Kirjayhtymä, suom. Irmeli Sallamo) lukijalle oven kauneushoitoloihinsa ja yksityisiin salonkeihinsa ympäri maailman ja voi hyvänen aika minkälaisiin!

Helena Rubinstein syntyi esikoiseksi varakkaaseen krakovalaiseen perheeseen vuonna 1871. Hän oli teräväpäinen tyttö ja hoiti isänsä liikeasioita jo 15-vuotiaana. Kiinnostuksen kauneuteen hän peri äidiltään, sillä äiti huolehti tarkasti ulkonäöstään ja vannoi unkarilaisen kemisitin kehittämän kasvovoiteen nimeen. Tästä voiteesta kehitettiin Helena Rubinstein –imperiumin menestystuote Créme Valaze, joka on tuotannossa hieman muunneltuna vielä nykyäänkin.

Parikymppisenä Helena Rubinstein muutti Austraaliaan ja huomasi pian, kuinka aurinko käristi ja kuivatti paikallisten naisten ihoa ja tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän avasi ensimmäisen voidekauppansa Melbourneen vuonna 1902, sitten Lontooseen, Pariisiin, New Yorkiin ja niin edelleen. Pian koko maailma tunsi Helena Rubinsteinin nimen ja hän itse tunsi kaikki 1900-luvun alkupuoliskon merkkihenkilöt.

Rubinsteinin kirja vilisee tuttuja nimiä. Pablo Picasso, Salvador Dali, Isadora Duncan, Igor Stravinski, Franklin D. Roosevelt, Cole Porter, Cary Grant, Aldous Huxley, Henri Matisse, Amadeo Modigliani, Coco Chanel ja Christian Dior kuuluivat kaikki Rubinsteinin tuttuihin ja hän kertoilee kirjassaan heistä hauskoja pieniä anekdootteja.

Rubinstein oli piinkova businessnainen ja hänen elämäntarinansa on hyvä oppikirja myös nykypäivän työelämään.  Ensinnäkin hän ymmärsi elämysten merkityksen ostopäätökseen jo sata vuotta sitten. Hänen hoitolansa olivat sametilla vuorattuja ylellisiä paratiiseja, jotka tarjosivat asiakkaille kokonaisvaltaisen kauneuselämyksen. Hän osasi luoda täydellisen brändin, ennen kuin sanaa brändi nykymerkityksessään oli edes keksitty.

Rubinstein pukee kirjassaan sanoiksi myös tämän hetken työelämäoppien vahvimman aatevirtauksen. Työssä on tärkeintä tietää, minkä vuoksi työtä tehdään. Helena Rubinsteinin elämänmittaisena missiona oli tuoda lisää kauneutta ihmisten elämään. Siihen hän uskoi ja siksi hän halusi paiskia töitä kuolemaansa saakka. Mielekäs ja innostava työ on ollut hänen paras kauneuskäsittelynsä.

Ja taltuttipa hän muuten 93-vuotiaana asuntoonsa murtautuneet miehetkin - sen jälkeen kun ryöstäjät olivat ensin sitoneet ja kapuloineet palveluskunnan. Pikkuruiselle 150 senttiselle Rubinsteinin mummolle eivät rosvotkaan mahtaneet mitään. Aikamoinen nainen!

Tartu tähän:

1. Jos kauneus on intohimosi.

2. Jos menestyjien elämäntarinat kiinnostavat sinua.
3. Jos olet kiinnostunut kulttuurihistoriasta.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Joskus sitä haluaa lukea hyvän mielen kirjan. Tarinan, jonka ensimmäisistä lauseista saakka tietää, että mitään kamalaa ei käy ja kaikki päättyy hyvin. Tarinan, jota lukee rennosti hymy huulilla. Tarinan, joka jättää jälkeensä kepeän, hyvän fiiliksen.

Alan Bennettin Epätavallinen lukija (2008 Basam Books, suom. Heikki Salojärvi) on juuri sellainen kirja. Se kertoo hillittömästä lukuhulluudesta, jonka valtaan itse Englannin kuningatar Elisabeth II joutuu. 

Ensin hän lukaisee yhden teoksen. Sitten toisen ja kolmannen. Pian hän ahmii kirjoja niin, että valtiovelvollisuudetkin jäävät hoitamatta. Mikään ei enää kiinnosta häntä niin kuin lukeminen. Hänestä on tullut lukuhullu.

Vain lukemiseen hurahtaneet tajuavat, mistä kirjahulluudessa on parhaimmillaan (ja pahimmillaan) kyse. Koukkuun jäämisestä. Loputtominen tarinoiden pyörteeseen joutumisesta. Totaalisesta uppoutumisesta. Uusien hienojen kertomisen tapojen löytämisestä. Yhä uusiin henkilöhahmoihin tutustumisesta. Pakottavasta tarpeesta saada lisää. Yhä uudestaan ja uudestaan. 

Tartu tähän:

1. Jos sinulla on aikaa vain tunti.

2. Jos haluat viihtyä.

3. Jos olet hulluna lukemiseen.

Philip Teir: Talvisota: avioliittoromaani

”Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

Onnettomuushan se oli: Max astui hamsterin päälle. Hän tunsi jonkun pehmoisen liikkuvan jalkansa alla, kuuli lattialta merkillistä ja kammottavaa piipitystä, ja sitten olikin jo myöhäistä. Salama, joka oli vasta puolivuotias, pistettiin pussiin ja pakastimen perälle.

Heidän vanhemman tyttären Helenin mitta tuli täyteen, eikä hän suostunut puhumaan vanhemmilleen kahteen viikkoon. Mutta kun Max nyt ajatteli asiaa, hän mietti, mahtoivatko ongelmat alkaa jo marraskuussa.”

Kuusikymppisen pariskunnan Maxin ja Katriinan ongelmat ovat alkaneet jo paljon ennen marraskuuta. Avioliitto on kitkuttanut eteenpäin vuosikausia ilman että kumpikaan on ollut onnellinen. Halveksuvia katseita, ohipuhumista ja välinpitämättömyyttä. Ulospäin kaikki on näyttänyt kuitenkin täydelliseltä: komea koti töölöläisessä arvokerrostalossa, merkittävät urat molemmilla ja kaksi aikuista elämässä hyvin pärjäävää tytärtä.

Tilanne kärjistyy, kun Max hullaantuu nuoreen viehkoon toimittajaan, joka tekee hänestä syntymäpäivähaastattelua sanomalehteen. Max tuntee heräävänsä eloon ja paistattelee nuoren naisen varauksettomassa ihailussa. Hamsterin tapaturmainen kuolema on loppujen lopuksi pikkujuttu siinä sopassa, jonka Max saa ihastumisellaan aikaan.

Töölöläisen kaupunkikodin prameat kulissit romahtavat rytinällä alas Philip Teirin esikoisromaanissa Talvisota: avioliittoromaani (2013 Otava, suom. Jaana Nikula). Kirjan alku lupailee hulvattomaksi farssiksi kääntyvää tarinaa, mutta onneksi Teir pysyy maltillisena ja aika vakavanakin, sillä sellaisen kerrontatyylin hän (ainakin) osaa. Maxin ja Katriinan lisäksi keskeisiä hahmoja tarinassa ovat tyttäret: arjen rutiineihin jämähtänyt Helen ja Lontoon taidepiireissä päämäärättömästi elämänsuuntaa etsivä Eva. Hekin niin kovin onnettomia.

Parisuhdekiemuroiden lisäksi kirjassa nostetaan tarkastelun alle sukupolvien välinen kuilu. Kolmekymppiset kokevat kuusikymppisten saaneen elämässään kaiken niin helpolla: rennon opiskelijaelämän jälkeen vakituisen työpaikan, menestystä ja arvostusta. Kuusikymppiset ajattelevat kolmekymppisistä samalla tavalla: kaikki on tarjoiltu heille kultalautasella, eikä mikään silti kelpaa. Teirin tarkkanäköisyys ja sivaltava kritiikki osuu myös nykytaidepiirien typerään pinnallisuuteen ja näiden teemojen kautta tarina laajenee murentuvan parisuhteen kuvausta suuremmaksi.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea älykkään avioliittodraaman.

2. Jos luulet että muut sukupolvet ovat päässeet helpommalla kuin omasi.

3. Jos haluat tutustua suomenruotsalaiseen nykykirjallisuuteen.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Huippumalli Lula Landry putoaa alas luksusasuntonsa parvekkeelta. Pitkällisen tutkinnan jälkeen poliisi tulee siihen tulokseen, että Lula on tehnyt itsemurhan: olihan hän mieleltäänkin hieman epävakaa. Lulan veli John ei suostu nielemään itsemurhateoriaa ja palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken selvittämään, mitä oikeasti tapahtui.

Keitä olivat valvontakameroiden tallenteissa näkyvät tummiin pukeutuneet pakenijat? Miksi yläkerrassa asuva rouva väittää kuulleensa huutoa ja riitelyä juuri ennen putoamista? Jos Lula todella teki itsemurhan, miksei hän jättänyt jälkeensä mitään viestiä? Ja miten lintumaailman loispesijänä tunnettu käki tähän kaikkeen liittyy?

Rahapulassa riutuvan Striken on otettava tapaus käsiteltäväkseen ja jo tutkintansa ensimetreillä hän saa huomata, ettei poliisi ole sittenkään tainnut seurata kaikkia vihjeitä loppuun asti...

Harry Potterin luojana paremmin tunnettu J.K Rowling kirjoitti salanimellä tämän ensimmäisen jännityskirjansa Käen kutsu (2013 Otava, suom. Ilkka Rekiaro) ja sai hyvän vastaanoton kotimaassaan. Päätyikö hän kirjoittamaan Robert Galbraithin nimellä välttääkseen edellisen aikuisille suunnatun romaaninsa (Paikka vapaana, 2012 Otava) lyttäyksen, johon ehkä oli osittain syynä se, että kirjan kannessa komeili aikaisemmin ”vain lastenkirjailijana” tunnetun Rowlingin nimi? Tuntemattomana esikoiskirjailija Galbraithina esiintyminen takaisi todennäköisemmin objektiivisemman arvioinnin ja kritiikit olivatkin tällä kertaa paremmat. Minä en vakuuttunut, vaikka niin kovasti olisin halunnut.

Käen kutsu on tasaiseen tahtiin etenevä tarina, jossa pääosassa ovat Striken käymät yksityiskohtaiset keskustelut Luna Landryn tuttavien ja perheenjäsenten kanssa. Lukijaa ei vihitä mukaan tapauksen selvittämiseen, vaan Strike vetää matkan varrella johtopäätökset itse ja lukijalle lopputulos paljastetaan vasta viimeisessä luvussa. Kun vielä lauseet ovat pitkiä ja koukeroisen yksityiskohtaisia, alkaa luku-urakka paikka paikoin uuvuttaa.

Hyvä jännityskirja on kuin vuoristorata. Rata voi olla hurja tai maltillisemmat kyydit antava, mutta vaihteleva joka tapauksessa. Välillä mennään vauhdikkaasti eteenpäin ja välillä nytkytään hitaasti ja jännittyneesti jyrkkää ylämäkeä. Mutkitellaan. Kurvataan oikealle ja kaarretaan vasemmalle. Ja juuri kun luullaan että kierros on ohi, syöksytään vielä hetkeksi pimeään tunneliin. Hyvä jännityskirja on lukijalle aina yllätys, vaikka luulisikin vuoristoradan jonossa ylhäälle tähystellessään tietävänsä, mitä tuleman pitää.

Käen kutsun kyydissä lukija ei valitettavasti pääse vuoristorataan vaan T-junaan Helsingistä Riihimäelle. Matka etenee hitaasti tasaisen tappavaan tahtiin. Juna pysähtyy joka asemalla ja matkustajat nuokkuvat kyydissä ajatuksiinsa hautautuneina. Perille toki lopulta päästään. Kunpa kustannustoimittaja olisi uskaltanut kehottaa suurta J.K Rowlingia vaihtamaan edes nopeampaan R-junaan. Vuoristorata-ajelu olisi vaatinut jo isoja muutoksia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät yksityiskohtaisesta kerronnasta ja sinulla on aikaa keskittyä.

2. Jos haluat tutustua J.K Rowlingin aikuistuotantoon.

3. Jos inhoat kauheuksilla mässäilyä.

Vedos on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Sanna Tahvanainen: Kuningatar

”Täydellisyyden luominen on hidasta ja aikaa vievää työtä. Eikä kukaan ole sanonut että sen on oltava helppoa. Sen päätät sinä itse. Kipsiä vai marmoria? Kumpaa haluat olla?”

Sanna Tahvanainen on kirjoittanut hienon romaanin. Uskallan nyt jo veikata, että se jää mieleeni yhtenä vuoden 2013 parhaista lukuelämyksistä. Kuningatar (2013 Schildts & Söderströms, suom. Katriina Huttunen) on upea tarina Englannin kuningatar Viktoriasta - juuri hänestä joka antoi nimensä koko viktoriaaniselle aikakaudelle: pidättyväisyyden, ahdasmielisyyden kaksinaismoralismin kuuluisimmalle kaudelle.

Tahvanaisen kirja esittelee lukijalle kuitenkin aivan toisenlaisen Viktorian. Hänen Viktoriansa ei ole elämäkerroista tuttu tiukan totinen ja kylmäkiskoinen hallitsija, vaan herkkä, hämmentynyt ja keimailevakin nainen, joka on korviaan myöten rakastunut puolisoonsa prinssi Albertiin. Mitään siirapilla kuorrutettua ällön viihteellistä rakkaustarinaa on kuitenkaan turha odottaa. Tahvanaisen kirja tutustuttaa lukijan älykkääseen ja voimakkaaseen naiseen. Hän näyttää millainen ihminen Viktoria ehkä sisimmässään oli juhlallisten seremonioiden ja valtavien pönkkähameiden takana; mitä hän ajatteli, tunsi ja koki.

On aina riemastuttavaa lukea kaunokirjallisuutta, joka herättää samalla mielenkiinnon sitä historiallista aikakautta, henkilöä tai tapahtumaa kohtaan, jota teoksessa sivutaan. Tahvanaisen kirja jättää jälkeensä kutkuttavan uteliaisuuden. Sen jälkeen on pakko kaivaa esiin enemmän tietoa tästä kiehtovasta hallitsijasta ja hänen kaudestaan.

Tahvanaisen kirja osoittaa hyvän kaunokirjallisuuden voiman: nautinnollisen lukuelämyksen lisäksi lukija sivistyy huomaamattaan, kiinnostuu etsimään enemmän tietoa aiheesta ja ennen kaikkea innostuu lukemaan lisää! Kunpa kouluissakin käytettäisiin kaunokirjallisuutta enemmän oppilaiden kiinnostuksen ja innostuksen lisäämiseen. Voisi nimittäin toimia vanhoja kikkoja paremmin!

Tartu tähän:

1. Jos vahvojen naisten elämäntarinat kiinnostavat sinua.

2. Jos haluat lukiessasi oppia samalla vaivihkaa historiasta.

3. Jos pidät kielellisesti taidokkaasta kaunokirjallisuudesta.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

"Elspeth Noblin oli ollut vainaja jo melkein vuoden eikä vieläkään ollut aivan tajunnut pelin henkeä."

Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina (Gummerus 2010) alkaa, kun Elspeth Noblin kuolee. Hän on testamentannut koko omaisuutensa siskontyttärilleen, vaikkei ole koskaan edes tavannut heitä. Lisäksi testamenttiin sisältyy outo ehto: kaksostyttöjen on asuttava Elspethin talossa vuosi itsenäisesti ennen kuin saavat perinnön itselleen. Lähisukulaisvierailut taloon ovat ehdottomasti kielletty tuona aikana.

Koska Julia ja Valentina ovat laiskoja ja toimettomia parikymppisiä television töllöttäjiä, asuminen kahdestaan Lontoon keskustassa isossa hienossa talossa kuulostaa aivan mahtavalta idealta ja he suostuvat ilomielin omituiseen järjestelyyn. Talossa tytöt tutustuvat tätinsä lähipiiriin ja myös Elspethiin itseensä, sillä hän ei olekaan kuollut….

Keskeisessä osassa Hänen varjonsa tarinaa on Lontoo ja erityisesti Lontoossa sijaitseva Highgaten hautausmaa. (Niffeneggerin mielestä se on maailman coolein hautausmaa.) Kirjailija kietoo taitavasti monet erikoiset ja omalaatuiset ihmiset yhteen ja kehittelee tapahtumia heidän ympärillään hyvin verkkaiseen tahtiin. Hän saa yliluonnollisenkin tuntumaan niin luonnolliselta, että lukija huomaa alinomaa kysyvänsä itseltään: Miksei? Tämähän voisi olla totta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, jossa tapahtuu kummia.

2. Jos pidät hitaista ja paksuista kirjoista.

3. Jos haluat matkakuumeen Lontooseen.

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Kuolema Sherlock-seurassa (Atena 2012) oli kirja, johon suhtauduin aluksi hyvin epäilevästi. Takakannen teksti ei sytyttänyt, eikä kansikuvaa voi vähimmässäkään määrin kutsua houkuttelevaksi. Onneksi aloin kuitenkin lukea, sillä millaisen tarinan löysinkään näiden tylsien kansien sisältä!

On vuosi 1893. Legendaarisen salapoliisin, Sherlock Holmesin, luoja Arthur Conan Doyle rypistää tuimana kulmiaan ja hautoo murhaa. Hän on totaalisen kyllästynyt valtavaa kansansuosiota nauttivaan päähenkilöönsä ja päättänyt tappaa hänet. Sherlock Holmesin tarina päättyisi putouksen kuohuihin ja Arthur voisi huokaista helpotuksesta. Huojennusta ei kestä kuitenkaan kauan, sillä Arthur saa hämmentävän vihjeen liittyen erään nuoren naisen raakaan surmaan, eikä hän voi jättää tapausta ratkaisematta. Vihdoin on tullut Arthurin aika loistaa Sherlockia nerokkaampana salapoliisina.

New Yorkissa vuonna 2010 Sherlock-harrastajien piirissä kuohuu: huhutaan, että yksi jäsenistä olisi saanut käsiinsä Arthur Conan Doylen kauan kadoksissa olleen päiväkirjan. Ennen kuin löytäjä ehtii esitellä kirjan yhteisölle, hänet löydetään kuolleena hotellihuoneesta. Innokas uusi sherlockisti Harold White päättää ratkaista päiväkirjan ja kuolleen toverinsa arvoituksen ja joutuu aikamoiseen salaperäisten vihjeiden labyrinttiin.

Kuolema Sherlock-seurassa on vanhanaikainen salapoliisitarina vauhdikkaisiin tapahtumiin tottuneelle nykylukijalle. Kun alkuperäisten Holmes-tarinoiden tunnelma on viipyilevä ja hidas, tämä tarina on mukaansa tempaava ja nopeasti etenevä. Lukija pysyy tiukasti koukussa siitäkin syystä, että useimmiten luvun lopussa tapahtuu yllättävä käänne, mikä pakottaa jatkamaan ja jatkamaan ja jatkamaan…

Muutamissa kohdissa tekstin hiomattomuus häiritsi. Alkaisiko intohimoisesti kirjoihin suhtautuva sherlockisti repiä kirjoja hyllystä British Libraryn maanalaisessa vanhojen kirjojen varastossa? Tai kirmailisivatko vangit Lontoon pahamaineisen löyhkäävän Newgaten vankilan sisäpihalla? Mikäli pystyt ohittamaan tällaiset lipsahdukset, pääset ratkaisemaan kiehtovia arvoituksia ja mikä parasta, opit samalla paljon Arthur Conan Doylen, Bram Stokerin ja muiden kuuluisten aikalaisten ihan oikeista elämänvaiheista. Taustatyönsä Moore on hyvin tehnyt.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vanhan kunnon salapoliisitarinan.

2. Jos haluat vauhtia ja jännitystä, mutta inhoat verisillä yksityiskohdilla mässäilyä.

3. Jos pidät kirjoista, joissa seikkailevat ihan oikeasti eläneet ihmiset.

Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave teki lähtemättömän vaikutuksen moneen lukijaan edellisellä suomennetulla kirjallaan Little Been tarina (2011), jota en itse ole vielä(kään) lukenut. Onneksi - sillä olen monesta suunnasta kuullut, ettei tämä Poikani ääni (Gummerus, 2012) ole yhtä hyvä. Minusta tämä kuitenkin oli oikein mainio lukuelämys ja johtuu varmasti osittain vertailukohdan puuttumisesta. Joskus kannattaa siis tarttua kirjailijan muuhun tuotantoon ennen sitä suurta menestysteosta. (Poikani ääni on muuten kirjoitettukin ennen Little Been tarinaa ja suomennettu  sen jälkeen.)

Poikani ääni kertoo äidistä, joka menettää 4-vuotiaan poikansa ja miehensä Osama bin Ladenin masinoimassa terrori-iskussa Arsenalin jalkapallostadionilla Lontoossa. Järkyttyneenä tapahtumasta äiti alkaa kirjoittaa kirjettä Osamalle kertoakseen siitä tyhjyydestä, joka hänen elämäänsä jäi jäljelle, kun pommi vei pojan. Hän haluaa kirjoittaa, jotta Osama lakkaisi tekemästä maailmaan ”pojan muotoisia aukkoja” ja lopettaisi typerät touhunsa. Kirjoittaessaan elämästään Osamalle hän tulee kertoneeksi vähitellen koko elämäntarinansa.

Poikani äänessä parasta on äidin ronski ääni. Cleeve kirjoittaa hauskasti ja on asettunut onnistuneesti ja uskottavasti suurisydämisen työväenluokkaisen naisen nahkoihin, joka ei voi ymmärtää Osaman touhuja ja kaipaa poikaansa. Vaikka tarina sinänsä on surullinen, äiti kirjoittaa kirjettään niin suorapuheisen rehellisesti, että vähän väliä hymy karkaa huulille. Erityisen hauskoja ovat kohdat, joissa äiti kohdistaa sanansa Osamalle, jonka hän kuvittelee istuvan milloin missäkin luolassa Kalasnikov sylissään vuohenkellojen kilkatusta kuunnellen ja partaansa sivellen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan mutta hauskasti kirjoitetun kirjan.

2. Jos haluat sukeltaa Lontoon työväenluokan elämään.

3. Jos haluat kirjan, joka antaa ajateltavaa, muttei vie yöunia.