Chris
Cleave teki lähtemättömän vaikutuksen moneen lukijaan edellisellä suomennetulla
kirjallaan Little Been tarina (2011), jota en itse ole vielä(kään) lukenut.
Onneksi - sillä olen monesta suunnasta kuullut, ettei tämä Poikani ääni (Gummerus, 2012) ole yhtä
hyvä. Minusta tämä kuitenkin oli oikein mainio lukuelämys ja johtuu
varmasti osittain vertailukohdan puuttumisesta. Joskus kannattaa siis tarttua kirjailijan muuhun tuotantoon ennen sitä
suurta menestysteosta. (Poikani ääni on muuten kirjoitettukin ennen Little Been
tarinaa ja suomennettu sen jälkeen.)
Poikani
ääni kertoo äidistä, joka menettää 4-vuotiaan poikansa ja miehensä Osama bin
Ladenin masinoimassa terrori-iskussa Arsenalin jalkapallostadionilla Lontoossa.
Järkyttyneenä tapahtumasta äiti alkaa kirjoittaa kirjettä Osamalle kertoakseen
siitä tyhjyydestä, joka hänen elämäänsä jäi jäljelle, kun pommi vei pojan. Hän
haluaa kirjoittaa, jotta Osama lakkaisi tekemästä maailmaan ”pojan muotoisia
aukkoja” ja lopettaisi typerät touhunsa. Kirjoittaessaan elämästään Osamalle
hän tulee kertoneeksi vähitellen koko elämäntarinansa.
Poikani
äänessä parasta on äidin ronski ääni. Cleeve kirjoittaa hauskasti ja on
asettunut onnistuneesti ja uskottavasti suurisydämisen työväenluokkaisen naisen
nahkoihin, joka ei voi ymmärtää Osaman touhuja ja kaipaa poikaansa. Vaikka
tarina sinänsä on surullinen, äiti kirjoittaa kirjettään niin suorapuheisen
rehellisesti, että vähän väliä hymy karkaa huulille. Erityisen hauskoja ovat
kohdat, joissa äiti kohdistaa sanansa Osamalle, jonka hän kuvittelee istuvan
milloin missäkin luolassa Kalasnikov sylissään vuohenkellojen kilkatusta
kuunnellen ja partaansa sivellen.
Tartu
tähän:
1.
Jos haluat lukea koskettavan mutta hauskasti kirjoitetun kirjan.
2.
Jos haluat sukeltaa Lontoon työväenluokan elämään.
3.
Jos haluat kirjan, joka antaa ajateltavaa, muttei vie yöunia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti