keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli

”Pyöveli on se, joka tekee sanoista toden.”

Anneli Kannon Pyöveli (2015 Gummerus) vie lukijan kammottavalle aikamatkalle 1600-luvun Pohjanmaalle ja uutuutensa myötä Kanto palaa palkitun esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007) teemoihin.

Elämä 1600-luvun Suomessa ei ollut herkkua. Rahvas eli köyhyydessä, eikä pieni yläluokkakaan vauraudessa kylpenyt. Vuodenkierron mukaan elettiin ja huono vuosi tiesi kaikille lisää kurjuutta. Taudit vaivasivat ja levisivät nopeasti. Ihmiset pidettiin ruodussa kaikenlaisen taikauskoisen pelottelun avulla. 

Laki oli ankara ja rangaistukset kovia. Tuomari oli kaiken yläpuolella, mutta häntäkin ylempänä oli pyöveli. Tuomari saattoi kyllä langettaa rangaistuksen, mutta ilman pyöveliä ei oikeus toteutunut. Pyöveli oli yhteisölleen elintärkeä, sillä ilman kovia rangaistuksia eläimelliset vietit viekottelisivat ihmiset kaikenlaiseen rietasteluun ja järjestys olisi mennyttä. Vain laki ja lain käsi suojelivat sielultaan heikkoja ja typeriä ihmispoloja. Näin uskottiin ja uskoteltiin.

Kannon kirja kertoo kauhistuttavan ja todentuntuisen tarinan pyövelistä, tuomarista ja apteekkarista 1670-luvun Uudessakaarlebyyssä ja Vaasassa. Välillä käydään Turussa ja Nevanlinnassa, vanhalla kauppapaikalla Inkerinmaalla.

Pyövelin poika Johann haaveilee tuomarinopinnoista, muttei nuorena ymmärrä, ettei pyövelin pojasta voi tulla muuta kuin pyöveli. Tuomari Wisander nai kauniin aatelisneidon, mutta huomaa heti hääyönään joutuneensa huijatuksi. Nuorikon vatsa pullottaa jo pinkeänä. Kotikonnuiltaan karannut Pieti Sipinpoika päätyy Nevanlinnaan apteekkarin apulaiseksi ja vannoo vielä jonain päivänä tulevansa rikkaaksi ja arvostetuksi. Kukaan ei häntä enää omistaisi.

Näiden kolmen miehen tarinaa Kanto kertoo lukijalle vuorotellen. Hän on onnistunut luomaan inhimilliset ja sympaattiset henkilöhahmot, joiden päätöksiä ja valintoja lukija hyvin ymmärtää. Erityistä onnea lukija toivoo pyövelinpoika Johannin elämään. Kovia kokenut nuori mies kasvaa juonen edetessä oikeudenmukaiseksi lain palvelijaksi, muttei säästy hänkään kokonaan ankaran elämän ja pyöveliyden seurauksista. Kun touhu yltyy Pohjanmaalla Ruotsista leviävien noitavainojen myötä yhä hullummaksi, joutuu Johannkin tekemään elämässään isoja ratkaisuja, jotta pysyisi järjissään ja jotta voisi suojella tärkeimpiään.

Kannon kirja on mielenkiintoinen sukellus maamme historian vaiheeseen, joka ei näin jälkikäteen näyttäydy kovin mairittelevana ajanjaksona. Julmuus ja yhä mielivaltaisemmiksi käyneet rangaistukset järkyttävät nykylukijaa. Uskonoppineiden brutaali vallankäyttö ja noitavainojen lietsominen yököttävät. Tällaistako elämä todella oli vain neljäsataa vuotta sitten Vaasassa?

Kanto kirjoittaa hyvin. Napakat lauseet ja lyhyet luvut pitävät lukijan otteessa ja tarinan kasassa. Raakuuksia ja verenvuodatusta Kannon kirjassa on rutkasti. Lukija, joka näitä kavahtaa, voi jättää kirjan lukematta. Muille suosittelen lämpimästi.

Tartu tähän:

1. Jos historia kiinnostaa sinua.
2. Jos pidät verevistä ja todentuntuisista tarinoista.
3. Jos et pelkää ronskia kieltä ja irtileikattuja ruumiinosia.


Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Garr Reynolds: Esityksen suunnittelu: zen ja pelkistämisen taito

Maailma muuttuu yhä nopeammin ja useimmiten parempaan suuntaan. Mutta on yksi asia, joka näyttää junnaavan paikoillaan vuodesta toiseen. Puuduttavan tylsät powerpoint-esitykset tulivat riesaksemme parikymmentä vuotta sitten ja valitettavasti jäädäkseen.

Garr Reynolds yrittää saada tähän asiaan muutoksen kirjansa Esityksen suunnittelu: zen ja pelkistämisen taito (2009 Docendo, suom. Eero Sarkkinen) avulla. Hän pyrkii parantamaan kaikkia maailman tylsiä powerpoint-esityksiä japanilaisen zenin hengessä: kaikki turha karsitaan ja jäljelle jätetään vain olennainen.

Reynolds toteaa, että powerpoint-esitykset ovat lähestulkoon aina samanlaisia. Surkeita. Kalvot on kirjoitettu täyteen tekstiä. Ne ovat epäselviä ja sotkuisia. Huonoimmissa tekeleissä koko esitys on kirjoitettu kalvoille. Tällainen ääneenluku sopii vain yleisölle, joka koostuu lukutaidottomista. Muuten koko esitys on pelkkää kuulijoiden ajan haaskausta.

Esityksessä pääpainon tulisi olla itse esityksessä - esiintyjässä ja hänen viestissään. Diojen tehtävänä on pysyä taustalla tukemassa viestiä mielenkiintoisesti ja yllättävästi. Kalvosta toiseen etenevät luetelmat eivät herätä kiinnostusta. Sen sijaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Helppoa - ja niin vaikeaa!

Toinen powerpoint-esitysten perisynti on se, että lyhyessä ajassa yritetään sanoa asiasta kaikki mahdollinen. Ehkä esiintyjä kuvittelee näin näyttävänsä erityisen asiantuntevalta. Valitettavasti kuulijat eivät ole samaa mieltä. Yksinkertaiset ja selkeät esitykset, antavat esiintyjästä asiantuntevamman kuvan kuin monimutkaisesti puhuva ja täysiä kalvoja näytölle näpsäyttelevä tyyppi.

Jotkut selittävät huonoja powerpoint-esityksiään sillä, ettei heidän aiheestaan ole mahdollista tehdä mukaansa tempaavaa esitystä. Pötyä! Kaikesta voi puhua selkeästi ja mielenkiintoisesti. Kaikkiin esityksiin voi liittää havainnollistavia kuvia. Kaikista aiheista on mahdollista kaivaa esiin ydinsanoma ja tuoda se esille siten, ettei yleisö nukahda. Uudesta tietoliikennejärjestelmästä, organisaatiomuutoksesta tai lonkkaleikkauksesta. Ihan. Mistä. Tahansa.

Meillä kaikilla on kokemusta unettavista powerpoint-esityksistä. Miksi sitten niin harva poikkeaa vallitsevasta käytännöstä ja tekee kiinnostavan ja mieleenpainuvan esitelmän? Jos johto esittelee asiansa puuduttavasti, voi alaisen olla vaikea tehdä toisin. On riskitöntä noudattaa samaa kaavaa kuin muutkin. Toisin tekeminen vaatii aina enemmän ja helpommalla pääsee, jos ei muuta mitään.

Koska powerpoint-esitykset ovat pääsääntöisesti kelvottomia, on helppoa olla muita parempi. Tehdä vaikutus ja jäädä mieleen. Sitä paitsi on rennompaa astua lavalle, kun tietää, että yleisö kuuntelee, eikä tee omiaan. 

Ei sinusta kenties kertaheitolla tule Steve Jobsin kaltaista hurmoksen herättävää puhujaa, mutta aloita jostain. Esimerkiksi siitä, että luet tämän kirjan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tulla paremmaksi esiintyjäksi.
2. Jos haluat tehdä vaikutuksen powerpointin avulla.
3. Jos haluat oppia viestimään paremmin.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Lukuneuvojana kirjailija Kirsti Manninen

Kuva: Otava / Jouni Harala
Kirsti Manninen on julkaissut sekä omalla nimellään että kirjailijapersoonansa Enni Mustosen nimellä valtavan määrän lasten- ja nuortenkirjallisuutta, näytelmiä, historiallisia romaaneja, dekkareita, viihdekirjoja ja melkein kaikkea siltä väliltä. Televisionkatsojille hän on tullut tutuksi muun muassa Kotikadun ja Kätevän emännän käsikirjoittajana.

Tällä hetkellä Manninen työstää nuoresta Ida Erikssonista kertovaa historiallista kirjasarjaa Syrjästäkatsojan tarinoita. Sarjan ensimmäisessä osassa Ida paimensi karjaa Topeliusten luona (Paimentyttö 2013) ja toisessa osassa lapsia Sibeliusten kotona (Lapsenpiika 2014). Sarja avaa lukijalle oven Suomen suurten kulttuuripersoonien koteihin ja näyttää millaista arkea perheissä elettiin. Lukuneuvojakaan tuskin malttaa odottaa kolmatta osaa, jossa Ida pääsee tutustumaan itsensä Albert Edelfeltin ateljeehen.

(Lukuneuvojan arvioon Paimentytöstä ja Lapsenpiiasta pääset tutustumaan täältä.)

Kirsti Manninen kertoo olleensa varsinainen himolukija lapsesta saakka ja hän lukee edelleen paljon - vaatiihan historiallisten romaanien kirjoittaminen jo itsessään valtavan määrän lukemista taustalleen. Mannista harmittaa, kun ei ehdi kirjoitustöidensä kiihkeimmissä vaiheissa juurikaan lukea huvikseen ja iloitsee, jos siitä huolimatta onnistuu hotkaisemaan jonkun ohuen pikkukirjan.

Kirsti Manninen suosittelee:

1. Samuli Paulaharju: Härmän aukeilta (1932)

Samuli Paulaharjun Härmän aukeilta on suuri tietokirjarakkauteni. Paulaharjun teos on vahva ja runollinen kansatieteellinen kuvaus, johon tutustuin ensimmäisen kerran jo kahdeksanvuotiaana. Yhtä kiihkeästi olen kymmeniä kertoja lukenut myös Paulaharjun kotipitäjästään Kurikasta kirjoittaman Rintakyliä ja larwamaita: Kurikan vanhaa elämää (1943) sekä Wanhan Raahen (1925), asuinhan itsekin alle kouluikäisenä pari vuotta Raahessa.

Mikä hauskinta, jos lukuelämyksissänne on Paulaharjun kokoinen aukko, voitte käydä lukemassa nämä kirjat vaikka heti osoitteessa: https://www.doria.fi/handle/10024/59674

2. Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla: Tuusulanjärven taiteilijayhteisö (2013)

Yksi kiehtovimmista uusista tietokirjoista on tämä Riitta Konttisen teos Tuusulanjärven taiteilijaelämästä. Konttinen kertoo selväjärkisesti, yksityiskohtaisesti ja uusia näkökulmia avaten kuuluisten taiteilijakotien todellisesta elämästä ja sopii mainiosti juuri nyt, kun vietetään Jean Sibeliuksen ja Pekka Halosen syntymän 150-vuotisjuhlaa.

Huom! Lukuneuvoja on samaa mieltä. Voit käydä lukemassa Konttisen teoksesta lisää täältä.

3. Lillemor Jordas: Saaristonväkeä ja huvilaneitejä – Skäribor och villafrökarna (2014)

Silloin kun omat kirjoitustyöt vievät suurimman osan aikaani, pöydille ja hyllyille kertyy paljon kirjoja, joita toivon pääseväni lukemaan “sitten joskus”. Yhden joululahjakirjan ahmaisin sentään saman tien, kun sen käteeni sain. Porvoon museon tutkija Lillemor Jordasin mainio pikkuinen teos kertoo havainnollisin kuvaesimerkein Albert Edelfeltin taideteosten malleina toimineista ihmisistä. Kaksikielisenä kirja ylittää myös kielirajat.


Hyviä lukuelämyksiä!

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotion uutuus Mutta minä rakastan sinua (2015 Otava) teki tuloaan yli kymmenen vuotta. Teos oli jo tekeillä, kun Nuotio putosi portaista, katkaisi jalkansa ja elämä pysähtyi hetkeksi toipumiseen. Vasta vuosia myöhemmin Nuotio tarttui keskenjääneeseen tarinaansa, vaikkei se mihinkään mielestä ollut kadonnut. Etenkin päähenkilö Karin Kiurukorpi tuntui ilmestyvän Nuotion eteen milloin mistäkin.

Karin Kiurukorpi on se viisikymppinen näkymätön puurtaja, jota harva panee merkille. Hän keräilee hissukseen yhden hengen ostoksia koriin lähikaupassaan. Hän tekee työnsä tunnollisesti ja hoitaa sairastelutkin lomillaan. Hän istuu yksinään ajatuksiinsa vaipuneena konsertissa tai teatterissa. Hän hoitaa sairaan äitinsä asioita ja vierailee tämän luona säännöllisesti. Hän ei pidä itsestään meteliä. Muiden mielestä hän on väritön, hajuton ja mauton. Huomaamaton ja harmiton uurastaja.

Eppu Nuotio näyttää kirjassaan, että kyllä karin kiurukorpienkin sisällä kuohuu. Hänen päähenkilönsä, viisikymppinen historianlehtori, elää itsekseen ja toipuu avioerosta. Mies lähti nuoremman matkaan ja aikuinen tytärkin asuu jo omillaan. Karin kaipaa salaa rakkautta elämäänsä, mutta sitä on vaikea löytää kassajonosta, vanhainkodista tai työpaikan kahvihuoneesta. Karin Kiurukorven elämä pyörii niin pienissä piireissä, ettei potentiaalisia kumppanikandidaatteja kävele kovin usein vastaan.

Yhtä yksinäinen on Lauri Eriksson. Tunnollinen insinööri, jonka vaimo sätti, petti, jätti ja lähti. Eron jälkeen Lauri uppoutuu entistä syvemmin töihinsä ja on jo tottunut ajatukseen, ettei löydä enää ketään. Työpaikan nuoren pitkäsäären iskuyrityksetkin jäävät Laurilta huomaamatta.

Nämä kaksi yksinäistä Eppu Nuotio törmäyttää kirjaimellisesti toisiinsa asuntonäytössä. Lauri tunnistaa Karinissa juuri sellaisen lempeän ja tavallisen naisen, jollaista on pitkään kaivannut elämäänsä. Karinkin huomaa Laurin ystävällisen hymyn, muttei aluksi usko, että tämä sillä hänelle mitään erityistä viestittää. He kuitenkin lähtevät asuntonäytöstä yhdessä ja sopivat kävelevänsä joku päivä yhdessä. Tästä kohtaamisesta alkaa Karinin ja Laurin hieno tarina, joka pikku hiljaa Nuotion taitavissa käsissä kehittyy rakkaudeksi.

Eppu Nuotion kirja nostaa parrasvaloihin kiltin ja tavallisen eronneen naisen. Ei mitään puumaa, joka miehestään eroon päästyään juo villisti puumaporukassaan driksuja Tallinnan laivalla ja tatuoi käsivarteensa delfiinin vapautensa kunniaksi. Karin Kiurukorpi on kaikkea muuta ja oli jo aikakin, että joku nostaa juuri hänenlaisensa eturiviin - Karin Kiurukorpia kun ei elokuvien, teatteriesitysten tai kirjojen päähenkilöinä juuri esiinny.

Nuotion tarina on liikuttavan ihana kertomus kahdesta särkyneestä sydämestä. Kirjailija kohtelee Karinia ja Lauria lempeästi ja ymmärtäen ja heidän suhteensa eteneminen on yhtä varovaista, haparoivaa ja herkkää kuin teini-ikäisillä toisiinsa ihastuneilla.

Kun kaksi elämässään kovia kokenutta aikuista kohtaa, on luottamuksen rakentaminen aluksi vaikeaa ja epäusko siitä, kepaanko varmasti, nakertaa mielessä välillä pahastikin. Jos kuitenkin haluaa saada jonkun lähelleen, on jossain vaiheessa uskallettava heittäytyä ja otettava riski. Rakkaudessa kun ei voi koskaan pelata varman päälle.

Nuotion lämminhenkinen rakkausromaani hurmaa ja on todellinen hyvän mielen kirja. Se todistaa sen, että koskaan ei ole liian myöhäistä kohdata se oikea. Eikä siihen tarvita treenattua takapuolta ja trendivaatteita. Rakkauden löytyminen on mahdollista ihan tavallisellekin ihmiselle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea aidonoloisen rakkaustarinan.
2. Jos tavallisten keski-ikäisten elämä kiinnostaa.
3. Jos pidät laadukkaasta viihteestä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön. 

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Eunsun Kim: Pohjois-Korea: yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Pohjois-korealainen Eunsun Kim uskoi kuolevansa nälkään 11-vuotiaana. Kuusi päivää hän virui yksin kodissaan ilman ruokaa. Paljaalla betonilattialla ohuessa makuupussissa. Sähköä ei ole. Lämmitystä ei ole. Huonekalut on myyty. Ruokaa ei ole ollut enää moneen päivään.

Kuusi päivää aikaisemmin äiti ja isosisko ovat lähteneet etsimään syötävää naapurikaupungista. Seitsemäntenä päivänä he palaavat. Tyhjin käsin. Äiti päättää yrittää tytärtensä kanssa sitä, missä niin moni on epäonnistunut: hän lähtisi rajan yli Kiinaan. Pohjois-Koreassa heille ei ole jäljellä kuin kuolema.

Uskomaton pakomatka kestää yhteensä yhdeksän vuotta ja siihen mahtuu monta dramaattista käännettä. Maastaan paenneisiin pohjois-korealaisiin suhtaudutaan Kiinan rajan takana inhoten. He ovat nälkäisiä ja ryöstelevät saadakseen syötävää. Koska heillä ei ole mukanaan mitään, he tarvitsevat paikallisten apua ja joutuvat usein hyväksikäytetyiksi – kuten myös Eunsun perheineen.

Eunsun ei ylitä Pohjois-Korean ja Kiinan rajaa vain kerran, vaan kahdesti. Hänet perheineen käräytetään ja kuljetetaan takaisin kotimaahan, josta he onnistuvat pakenemaan toistamiseen. Jälleen he ovat kiinalaisten armoilla ja pakenevat lopulta Kiinasta Mongolian puolelle, josta pääsevät vihdoin Etelä-Koreaan.

Eunsun Kimin kuvaus yhdeksän vuoden pakomatkasta (2014 Siltala, suom. Pirjo Thorel) tuntuu välillä niin uskomattomalta, että lukija alkaa epäillä sen paikkansa pitävyyttä. Miten voi olla, ettei Pohjois-Korea teloituta saman tien maahan palautettuja loikkareita, jos maassa saa mestaustuomion melkein siitäkin, jos ei näytä aina iloista naamaa Kim jong-ilin kuvan edessä? Miten Eunsun perheineen onnistui aina selviämään, vaikka matkalla sattui valtavia vastoinkäymisiä? Uskomattoman hienoa, jos näin todella kävi.

Yleensä Pohjois-Koreaa käsittelevät kirjat ovat rajua luettavaa: telotuksia, kidutuksia, kärsimystä ja kuolemaa. Näitä kaikkia löytyy Eunsun Kiminkin kirjasta, mutta lukija ei silti järkyty liikaa. Kimin kirjoitustyyli on kepeä, jollain tapaa lapsenomainen ja parisataa sivuisen kirjan hotkaisee helposti muutamassa illassa.

Eunsun Kim toivoo tarinansa muistuttavan meitä muita siitä, mitä Pohjois-Koreassa ihmisille tapahtuu joka päivä. Hän toivoo, ettei maailma unohtaisi ja jättäisi Pohjois-Koreaa oman onnensa nojaan. Jonain päivänä Kimien valtakunta romahtaa ja Pohjois-Korea on vapaa. Sitä Eunsun Kim eniten toivoo.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää enemmän maailman suljetuimmasta valtiosta.
2. Jos pidät uskomattomista seikkailuista.
3. Jos etsit helppolukuista ja vetävää tositarinaa.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Varjopoika (2015 Otava, suom. Maija Kauhanen) alkaa jokaisen vanhemman painajaisella. On vuosi 1970. Isä on kahden lapsensa kanssa metroasemalla Tukholmassa. Vanhempi vonkuu liukuportaisiin, mutta nuorempi istuu rattaissa, joita ei portaisiin saa viedä. 

Tuntematon nainen lähestyy ja ehdottaa, että hän voisi saattaa pojan laiturille portaita pitkin ja isä voisi tulla hissillä perässä. Laituritasolle päästyään isä tajuaa, että poika on viety.

Kadonnut poika on Klingbergin pohattasuvun nuori vesa ja tapauksen selvittämiseen valjastetaan poliisivoimien lisäksi yksityisetsivien kaarti, mutta pojasta ei löydetä jälkeäkään. Kuluu neljäkymmentä vuotta ja myös kadonneen pojan veli häviää maisemista salaperäisesti. Poliisi ei epäile rikosta, mutta puoliso on toista mieltä. Hän on varma, että tämäkin veli on joutunut rikoksen uhriksi.

Tapausta ryhtyy selvittelemään Danny Katz: sekalaista etsivä- ja tiedustelutoimintaa harrastanut ex-narkkari, joka moninaisten elämänvaiheittensa ansiosta ui kuin kala vedessä sekä ökyrikkaiden seurassa että alamaailman pimeimmissä syövereissä. Näistä taidoista on hyötyä, kun Katz huomaa itse tulleensa lavastetuksi raakaan murhaan....

En voi sanoa kovasti innostuneeni, kun sain käsiini jälleen yhden ”sensaatiomaisen” ruotsalaisdekkarin. Alan olla vähän kyllästynyt koko genreen ja kaikki viimeaikaiset ”sensaatiot” ovat jääneet kesken. Tämä Varjopoika onnistui kuitenkin koukuttamaan ja välillä sitä oli vaikea laskea käsistään.

Varjopojassa on paljon hyvää. Ensinnäkään siinä ei mässäillä kidutuskuvastolla. Pidän nykyään entistä enemmän kirjoista, joissa jännitys syntyy jostain muusta kuin veren kanssa lotraamisesta.

Toiseksi Varjopoika on hyvin kirjoitettu, mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys, sillä onhan Vallgren ansioitunut aikaisemmin vakavamman kirjallisuuden taitajana. Kolmanneksi pidin Danny Katzin hahmosta, jossa on sopivasti säröä ja joka muistuttaa vähän Stieg Larssonin Millennium-trilogian lävistettyä pahis-hyvistä Lisbeth Salanderia.

Neljänneksi Varjopojan juoni pysyy, monista muista nykyjännäreistä poiketen, edes jollain tasolla uskottavuuden rajoissa, vaikka katoamis- ja murhamysteereihin kietoutuukin kaikenlaisia kuvioita voodoosta lähtien. Kyllä tämä kannatti lukea!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!
2. Jos pidät pohjoismaisesta jännityksestä.
3. Jos haluat tutustua uuteen kiehtovaan etsiväsankariin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Antti Heikkinen: Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006

”Kuka hyvänsä laittaa elämänsä risaiseksi, niin varautukoon siihen, että elämästä tulee risainen. Se on ehdoin tahdoin tehtyä, eikä pidä surkutella sitä lopputulosta, koska se on sitä mitä tilattiin.” 

– Juice Leskinen -

Antti Heikkisen elämäkerta Juice Leskisestä on mahtava. Se on ehkäpä paras elämäkerrallinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Siitä huolimatta etten tamperelaistaustastani huolimatta ole ollut mikään hirmuinen Juice-fani. Nyt olen. Ja Heikkis-fani minusta tuli myös kertaheitolla.

Heikkisen kirjoittama elämäkerta poikkeaa monella tapaa tyypillisestä elämäkertakirjoittamisesta. Yleensä elämäkertojen kirjoittajat käsittelevät kohdettaan hieman etäisesti  ja joskus jopa silkkihansikkain. Heidän jäljiltään kohteen julkinen elämä tulee kyllä tarkasti raportoitua, mutta yksityinen henkilö jää osittain suljetun kotioven taakse. Kohteensa epäonnistumisiin ja törttöilyihin elämäkerroissa viitataan lyhyesti ”haastavana elämänvaiheena” tai niissä jätetään ikävät asiat käsittelemättä kokonaan. Eikä tyypillisissä elämäkerroissa taatusti siteerata henkilöitä, joiden mielestä kohde oli toisinaan vittumainen mulkku.

Antti Heikkinen kunnioittaa Juicea, elämäkertansa kohdetta, kertomalla tästä kaiken. Kaunistelematta ja kiertelemättä. Juuri sellaisena kuin Juice oli. Ja sellaista elämäkertaa on eriyisen kiehtovaa lukea. Risaista elämää (2014 Siltala) lukee kuin parasta romaania.

Heikkisen lähtökohta kirjoittamiseen on toki erilainen kuin monella muulla elämäkerturilla. Ensinnäkin Juice kuoli vuonna 2006, eikä voi enää haudan takaa ottaa kantaa Heikkisen hengentuotteseen. Toiseksi Juice itse oli harvinaisen suorapuheinen mies. Hän ei kumarrellut lauluissaan tai lausunnoissaan ketään, eikä koskaan piilotellut ongelmiaan. Tuntuisi omituiselta, jos tällaisesta henkilöstä kirjoitettaisiin lipevän hymistelevä kirja.

Heikkinen laittaa kirjassa myös itsensä likoon. Hän tunnustaa esipuheessaan kirjoittavansa suuresta idolistaan: henkilöstä, jonka sanoitukset räjäyttivät tajunnan ja jonka biisit hän osaa ulkoa. Vain tosifani jaksaa perehtyä jonkun toisen ihmisen elämään näin perusteellisesti. Heikkinen toteaakin esipuheessaan, ettei ole kirjoittanut puhdasoppista tietokirjaa, vaan ennen kaikkea ihmisenä ihmisestä. Kunpa tällaisia elämänmakuisia elämäkertoja kirjoitettaisiin enemmän.

Heikkinen käy kirjassaan läpi Juicen koko elämän, eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Hän on haastatellut kymmeniä Juicen lähipiiriin kuuluneita ihmisiä ja heidän kertomuksistaan välittyy kuva äärimmäisen herkästä ja tunteellisesta miehestä, joka itsetunto-ongelmistaan huolimatta uskalsi kuitenkin aina kuunnella sydäntään ja olla tarpeen vaatiessa varsinainen jästipää. Miehestä, joka tiesi olevansa poikkeuksellisen hyvä siinä mitä teki, muttei koskaan leuhkinut saavutuksillaan. Miehestä, jonka viina vei jo nuorena ja lopulta kokonaan.

Juicen elämää voi pitää jonkinlaisena tuhkimotarinana. Ensin juankoskelaisesta työläisperheen kasvatista tulee runoja rustaava yliopisto-opiskelija Tampereella. Sinnikkyys ja vahva usko omiin kykyihin tuo persaukiselle musiikintekijälle levytyssopimuksen. Musiikki uppoaa suomalaisiin ja keikkuu listaykkösenä vuosikaudet. Lopulta Juice bändeineen nousee Suomen suosituimmaksi rockyhtyeeksi ja sen keulakuva maan fanitetuimmaksi tähdeksi. Ilman viinaa tämä(kin) tarina olisi voinut jatkua vielä pitkään.

Kirjahullua lukijaa Heikkisen kirjassa ilahduttavat tietenkin maininnat Juicen kirjahulluudesta. Kun muut pikkupojat kirmailivat ulkona, hautautui Juice mieluummin kirjaan. Juankosken kirjastonhoitajakin alkoi jossain vaiheessa kysellä nuorelta vakiasiakkaaltaan vinkkejä kirjahankintoihinsa. Juice todistaa omalla elämällään, että hyväksi kirjoittajaksi tulee vain kirjoittamalla – ja lukemalla!

Kunnioitus ja ihailu Juicea kohtaan näkyy Risaisen elämän joka lauseessa. Tästä elämäkerrasta välittyy lukijalle Tunne.  Se ei ole vähäinen saavutus elämäkertagenressä.

Tartu tähän:

1. Jos musiikin historia kiinnostaa sinua.
2. Jos haluat lukea elämänmakuisen elämäkerran.
3. Jos et pelkää kirosanoja ja ronskeja ilmauksia.