Teemu Keskisarja: Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus

Jos Mikko Porvali on profiloitunut tahtomattaan miesten kirjailijaksi, kuuluu historioitsija Teemu Keskisarja samaan kategoriaan. 

Keskisarjan aiheet (väkivalta, teollisuuspamput, sarjamurhaajat ja nyt Carl Gustaf Mannerheim) eivät välttämättä houkuttele ihan jokaista naista hänen kirjojensa pariin, mutta niin soisi kyllä tapahtuvan. Kirjoittipa Keskisarja mistä aiheesta tahansa, minä ainakin olen lumoutunut.

Tänä syksynä ilmestyneessä teoksessaan Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (2016 Siltala) Keskisarja koettaa antaa vastauksen kysymykseen, miksi Mannerheimista tuli sellainen kuin hänestä tuli. ”Kukaan ei tipahda kansakunnan kaapin päälle noin vain kypsänä, tai jos tipahtaa, historioitsijalta unohtui jotain peruuttamatonta”, hän toteaa esipuheessaan ja lähtee sitten selvittämään erityisesti Mannerheimin nuoruusvuosia. Ne ovat jääneet aikaisemmilta tutkijoilta kunnolla koluamatta.

Mannerheimin lapsuus- ja nuoruusajoista löytyy yllättävän paljon alkuperäislähteitä toisin kuin monesta muusta suurmiehestä. Kun muut merkkihenkilöt tuhosivat varhaismuistojaan, Mannerheim tuhosi myöhempiä papereitaan. Omissa muistelmissaan hän kertoi omasta yksityiselämästään hyvin niukkasanaisesti.

Keskisarja on tonkinut arkistojen uumenista esiin ensin pienen rassukan, joka syntyi samana vuonna, kun Suomea ja koko Eurooppaa koetteli ankara kylmyys ja suoranainen nälänhätä. Louhisaaren kartanossa kuitenkin pärjättiin ja Gustaf sai syödäkseen. Pikkupoikana Gustaf oli sisaruskatraansa villein ja vallattomin, mutta sille touhulle tuli loppu, kun hänet lähetettiin seitsemänvuotiaana Helsinkiin kouluun – ilman vanhempiaan. Siellä hän ikävöi erityisesti äitiään, eikä kaipaus hellittänyt vielä teini-ikäisenäkään.

Entä Gustafin nuoruusvuodet sitten? Ne ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Kansakuntamme ikoni on ollut aivan samanlainen nuori koltiainen kuin kaikki muutkin. Hän oli rasavilli lintsari, joka houkutteli luokkatoverinsa pahantekoon muun muassa kivittämään säpäleiksi inhoamansa mamselli Gustavsonin ikkunaruutuja. Levoton poika sai opettajiltaan huutia ja äidiltään haukut.

Jos Gustaf eläisi nyt, hänen Wilmansa olisi täynnä punaisia merkintöjä: jatkuva vallattomuus, mumina tunnilla, ääneen nauraminen vastauksena opettajan huomautukseen, omapäiset huomautukset. Keskisarjan kirja lohduttaneekin niitä vanhempia, jotka joutuvat antamaan tämänkaltaisiin huomautuksiin jatkuvasti vastineita. Gustaf Mannerheimin esimerkki todistaa, että mahdottomastakin oppilaasta voi tulla vielä vaikka mitä!

Keskisarja pysyy tässäkin teoksessaan tyylilleen uskollisena. Hän kirjoittaa humoristisesti, väkevästi ja sanoo asiat suoraan ilman kohteliaita kiertoilmauksia. Sellaista tekstiä on ilo lukea.

Mannerheimin elämä näyttäytyy lukijalle kiehtovana, sellaisena kuin elämä kaikissa väreissään jokaisella meistä on. Vaikka sotamarsalkkamme syntyi kultalusikka suussaan, ei hänenkään elämästä vastoinkäymisiä puuttunut. Niistä huolimatta – tai ehkäpä juuri niiden ansiosta – hänestä tuli sellainen, mikä hänestä tuli.

Tartu tähän:

1. Jos pidät verevästä ja tarinallisesta tietokirjallisuudesta.

2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.

3. Jos sinusta tuntuu, ettei jälkikasvustasi tule yhtään mitään.