Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut: minun keskitysleiritarinani

Marcelinen Loridan-Ivensin pikkuruinen elämäkerta (2016 Gummerus, suom. Marja Luoma) on niitä kirjoja, jotka helposti hukkuvat kirjastojen massiivisiin muistelmahyllyihin. Vaatimattoman näköinen 112 sivuinen teos sisältää kuitenkin painavamman tarinan kuin moni muu samassa hyllyssä seisova näyttävämpi järkäle.

Kirjan kirjoittaja, kahdeksankymppinen Marceline Loridan-Ivens, kirjottaa tarinaansa isälleen, joka ei koskaan palannut. Kaksikko päätyi yhdessä keskitysleirille, isä Auschwitziin ja tytär Birkenaun puolelle, vain kolmen kilometrin päähän toisistaan. Kaksi kertaa he onnistuivat näkemään toisensa ja kerran isä sai sähkömiehen välityksellä toimitettua ”rakkaalle pikku tytölleen” käsinkirjoitetun viestin Birkenaun parakkiin 27B.

Tytär selvisi kuin ihmeen kaupalla. Isä ei ja sen hän aavisti jo menomatkalla junassa. Hän sanoi tyttärelleen, että tämä olisi hänen viimeinen matkansa, mutta toivo jälleennäkemisestä piti Marcelinen hengissä.

Sen lisäksi että Marceline Loridan-Ivens kertoo kirjassaan oman keskitysleiritarinansa, hän kertoo paljon myös siitä, kuinka vaikeaa oli jäädä eloon. Ne jotka eivät olleet kokeneet leirien kauhuja, eivät ymmärtäneet. Leirillä olleet taas eivät halunneet tai pystyneet puhumaan. Vielä kahdeksankymppisenä Marcelin pohdiskelee, kannattiko ylipäätään selviytyä.

Kirjansa loppupuolella Marcelin Loridan-Ivens tekee huomioita nykymaailman menosta ja on huolissaan siitä, mihin suuntaan Eurooppa on kulkemassa. Hän on järkyttynyt tajutessaan, ettei mikään ole muuttunut. Viha on noussut jälleen. Tämä kirja osoittaa karmealla tavalla, mihin se voi pahimmillaan johtaa, jos emme osaa pitää varaamme. Marceline Loridan-Ivens totisesti tietää, mistä puhuu. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tärkeän kirjan.

2. Jos historia kiinnostaa sinua.

3. Jos inhoat tyhjänpäiväistä hömppää.