lauantai 20. elokuuta 2016

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Loistavassa lukuelämyksessä on yksi huono puoli. Sellaisen jälkeen mikään muu kirja ei tunnu hetkeen miltään.

Laurent Binet’n loistavan HHhH:n jälkeen minulle kävi juuri näin. Kirja toisensa jälkeen oli palautettava kirjastoon, koska ne eivät tehneet mitään vaikutusta. Kaikki tuntuivat pinnallisilta ja keksityiltä.

Suhtauduin aluksi myös Katri Rauanjoen romaaniin Jonain keväänä herään (2016 Atena) sillä ajatuksella, että tämä nelikymppisen perheenäidin ahdistuksesta kertova kirja tuskin sekään innostaa ja vetää vertoja natsiajan vereslihaiselle tositarinalle. Mutta toisin kävi. Kaksikymmentä sivua Rauanjokea ja olin taas päässyt lukemisen imuun! Kiitti Katri!

Rauanjoen romaani kertoo suorittajasta, nelikymppisestä Kertusta, jonka elämässa kaikki on päällisin puolin hyvin. Kiva mies, kaksi lasta, viehtävästi vinksahtanut mansardikattoinen unelmatalo. Vakituinen työ opettajana ja ihanan pitkät lomat. Mutta.

Pärjääjä ei jaksa enää pärjätä. Vuosikaudet Kerttu on elänyt itsensä ohi. Hän syöksyy masennuksen mustaan aukkoon, kun inha rehtori alkaa ahdistella häntä Mairen eläkkeellejäämiskemuissa. Edessä on pitkä sairausloma ja terapia, joka herättää muistot, jotka selittävät kaiken.

Useimmiten tämänkaltainen masennusta, ahdistusta ja henkistä hätää käsittelevä kirjallisuus on – noh, masentavaa. Tiedän monia, jotka eivät siksi lue sellaista. Kun oma elämä on hektistä oravanpyörässä juoksemista, halutaan kirjallisuudelta kepeyttä ja hyvää fiilistä. Arjen vastapainoa.

Kertun tarina ei kuitenkaan ollut masentava, vaikka se masennuksesta kertookin. Ensinnäkin lukija alkaa aavistella aika varhaisessa vaiheessa, että tämähän taitaa päätyä hyvin. Lopputuloksena ei ole suljettua osastoa tai perhesurmaa. Sinnikäs Kerttu selviää voittajana ja hänen tarinansa tuo lohtua varmasti monille. Syvästä masennuksesta on mahdollista toipua.

Toinen syy siihen, miksi Kertun tarina ei masenna, löytyy kielestä. Rauanjoki kirjoittaa kauniisti, paikoitellen runollisestikin (onhan hän ammatiltaan äidinkielenopettaja). Hän käyttää tuoreita kielikuvia ja kuvailee nykymaailmaamme ja sen ilmiöitä tarkkanäköisesti. Tällaista hiottua suomen kieltä on ilo lukea.

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista tarinoista.
2. Jos rakastat hiottua kielta.
3. Jos etsit elämällesi suuntaa.

5 kommenttia:

  1. Tähän kirjaan minä tartun. Todellisuuspohjaiset kirjat viehättävät, kertoivat ne sitten iloista, suruista tai muista elämänkokemuksista.
    Vaikka kirjan aihe ei ole kevyt, kysymys on juuri siitä miten asiat esitetään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ota ihmeessä tämä lukulistallesi, jos aidonoloiset ihmiskuvaukset kiinnostavat :) Tässä ei ollut mitään päälleliimattua, vaan oli yksinkertaisuudessaan ja arkisuudessaan tosi hieno ja kaunis teos.

      Poista
  2. Luin minäkin tämän eilen illalla; suosittelusi jälkeen tilasin kirjan kirjastosta ja sain nopeasti.
    Oli se luettava ihan yhdeltä istumalta (tai makuulta, sängyssä). Yhtymäkohtia omaan elämääni oli paljon; monta kertaa teki mieli hehkukynällä merkitä, että just noin, ihan kuin minun suustani.
    Nautin myös kauniista, soljuvasta ja vaihtelevasta kielestä. Ihaninta oli se "valonkajastus", joka jotenkin tarttui ensimmäiseltä sivulta lähtien, vaikka aihe ei kevyimmästä päästä olekaan.
    Juonipaljastus, älä lue seuraavaa riviä, ellet halua:


    Sen rehtorinpaskan olisi kyllä voinut laittaa käpälälautaan! Mutta noinhan se useimmissa häiriötapauksissa menee.

    Terv. Maarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, kun pidit tästä! Ja olen samaa mieltä rehtorista. Tosi ällöttävä tyyppi ja samalla niin todentuntuinen. Hyi olkoon!

      Poista
  3. Tämä kuulostaa kirjalta, jonka haluan lukea! Pitääkin laittaa heti kirjaston varauslistaan :)

    VastaaPoista