”Kaikki
onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton
omalla tavallaan.”
Näin
aloittaa Leo Tolstoi Anna Kareninansa ja tätä kuuluisaa ajatusta pyörittelee
mielessään myös Herman Kochin kirjan (Siltala 2012) minäkertoja Paul Lohman.
Illallinen kertoo nimensä mukaisesti yhdestä illasta, muutaman tunnin
ajasta amsterdamilaisessa ravintolassa, jonne ovat kokoontuneet Paulin lisäksi
hänen veljensä sekä molempien miesten vaimot. Samaan aikaan kun ärsyttävä
tarjoilija osoittelee pikkurillillään miniatyyrikokoisia taidonnäytteitä, pöydän
ympärillä istuvat illallisvieraat kiristelevät hampaitaan ja piikittelevät
toisiaan. Illallisen aikana näiden kahden pariskunnan vaivoin yllä pidetyt
kulissit romahtavat, kun selviää, mitä heidän teini-ikäisensä ovatkaan
puuhanneet. Nämä perheet ovat
totta tosiaan onnettomia.
Kochin
kirja tuntuu alkuun aika kevyeltä - sellaiselta tyypilliseltä
illallistarinalta, joka perustuu nokkelaan sanailuun ja jonka lopuksi yleensä
kaikkien kaapista paljastuu pikkuinen luuranko, mutta kenenkään elämä ei täysin
murskaannu. Sen sijaan Kochin kirjassa alun keveys muuttuu mustaksi. Hän
rakentaa lopulta hyvin synkän tarinan siitä, miten pitkälle vanhemmat ovat
valmiita menemään suojellakseen lapsiaan. Hän panee lukijan pohtimaan henkilöidensä
kautta sitä, kenen elämä on arvokas? Onko jonkun elämä toista arvokkaampi?
Voiko vanhempi rakastaa lastaan liikaa? Mikä on oikein? Mikä on väärin? Mitä
sinä tekisit? Vaikenisitko vai kertoisitko totuuden?
Tartu
tähän:
1.
Jos haluat sukeltaa ihmismielen syvimpiin syövereihin.
2. Jos haluat lukea helposti
lähestyttävän kirjan, joka panee pohtimaan oikeaa ja väärää.
3. Jos angloamerikkalaisen
kirjallisuuden ylitarjonta ärsyttää sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti