Juice Leskinen: Siinäpä tärkeimmät

Aina ei tarvitse lähteä kirjastoon etsimään itselleen luettavaa. Joskus riittää kun vilkaisee, mikä kirja puolison yöpöydällä lojuu ja tarttuu siihen rohkeasti. Voi saada palkitsevan lukuelämyksen ja löytää uuden suosikin. Bonuksena voi oppia jotain uutta myös puolisostaan.

Nuori Juice Leskinen katseli silmälasiensa takaa elämäkertansa kannesta kaukaisuuteen mieheni yöpöydällä. Entisenä Tampereen likkana ajattelin tutustua minäkin tähän vanhan kotikaupunkini legendaan. Ja tutustuminen kannatti. Kirjassaan Siinäpä tärkeimmät (Tammi 2003) Juice kertoo lapsuudestaan Juankoskella, muusikon uran alustaan Tampereella ja menestyksen vuosista Suomen tunnetuimpana lauluntekijänä.

Hän kuvaa elämänsä onnistumisia ja epäonnistumisia rehellisesti ja humoristisesti. Hän ei päästä itseään helpolla, eikä kiillottele julkisuuskuvaansa millään tavalla. Epäonnistumiset avioliitoissa, ryyppyputket ja vakavat sairaudet sekä ristiriidat bänditovereiden kanssa kerrotaan lukijalle avoimesti. Menestyminen kuitataan lakonisen toteavaan tyyliin, vaikka Juicella jos kellä olisi aihetta rehvasteluun.

Juicen tarinaa lukiessa huomaa kuinka maailma on muuttunut. Sen huomaa pienissä arjen yksityiskohdissa ja toisaalta julkisuuteen liittyvässä kontekstissa. Juice oli Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia muusikoita, mutta silti hän ei koskaan rehennellyt saavutuksillaan tai öykkäröinyt menestyksen tuomalla mammonalla. Hän ei patsastellut stailattuna lehtien kansissa Louis Vuittonin monogrammi rinnuksissa, eikä kaulaillut hampaat hohtaen muiden menestyjien kanssa kokkareilla. Hän hengaili tyylilleen uskollisena Aulabaarissa samojen (epätrendikkäiden) tyyppien kanssa kuin ennenkin. Hän keskittyi olennaiseen ja  tiesi olevansa niin hyvä siinä mitä hän tekee, ettei hänen tarvinnut sen enempää päteä. Kun sisältö oli kunnossa, ei ulkopuolella ollut väliä. Siinäpä ajatus mietittäväksi monelle nykyjulkkikselle.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut suomalaisen musiikin historiasta.

2. Jos haluat tehdä nostalgisen matkan menneisyytesi Suomeen.

3. Jos haluat lukea tarinan miehestä, joka eli niin kuin halusi.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Nick ja Amy Dunne: onnellisen oloinen aviopari. Nick rosoisen komea työtön toimittaja. Amy ihmeellisen kaunis varakas vaimo. Suorastaan täydellinen. Oikea ihmetyttö! 

Pariskunnan viisivuotishääpäivä muuttaa kuitenkin kaiken. Nick saapuu kotiin ja huomaa etuoven olevan pahaenteisesti auki. Olohuone on myllätty: lasinsiruja ja kaatuneita esineitä siellä täällä sikin sokin. Ja mikä pahinta. Amya ei näkynyt. Amy oli kadonnut.

Ihmetytön katoaminen nousee heti otsikoihin ja kaikki liikenevät poliisivoimat valjastetaan selvittämään tätä merkillistä tapausta. Kuka on siepannut Amyn? Miksi? Miten? Onko Amy elossa? Kuollut? Mitä Amyn menneisyydestä tiedetään? Entä Nickin? Voiko Nick olla syyllinen?

Gillian Flynn koukuttaa lukijan kirjassaan Kiltti tyttö (WSOY 2013, suom. Terhi Kuusisto) kieroon juonikuvioon, jossa mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Juuri kun luulee tajuavansa, kaikki käännetään ympäri. Tällainen rakenne viehättää minua jännityskirjallisuudessa ja olen aina ilahtunut, jos kirjailija onnistuu huijaamaan luulemaan jotain, mikä ei sitten pidäkään paikkansa.

Tästä ilahduttavasta rakenteesta huolimatta Kiltti tyttö ei ollut aivan niin huikea lukuelämys kuin superlatiiviset ilmaukset sivuliepeissä antoivat odottaa: sietämättömän jännittävä mestariteos, hämmästyttävän syvällinen jännäri, kerta kaikkiaan fantastinen kirja. Kiltti tyttö on kyllä koukuttava, hyvin kirjoitettu ja rakennettu jännäri, joka takuulla viihdyttää, mutta jotain jäi omasta lukuelämyksestäni puuttumaan. Ehkä odotukset olivat liiankin korkealla. Kiltin tytön jälkeen huomasin olevani ennen kaikkea yhteiskunnallisen pohjoismaisen psykologisen jännityskirjallisuuden ystävä. Se on kirjallisuutta minun makuuni. Tämä voi kuitenkin olla kirja juuri sinun makuusi. Kokeile!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, joka takuulla koukuttaa.

2. Jos haluat kirjan, jonka parissa viihtyy viimeiselle sivulle saakka.

3. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

James Lewis: Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri

Jason Lewisin elämästä puuttui suunta. Työttömyyskorvausten varassa eläminen tympi, musiikkiura keskinkertaisessa bändissä ei näyttänyt kehittyvän mihinkään suuntaan, mutta toisaalta säännöllinen kahdeksasta neljään työkään ei innostanut. Elämä tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Jotain olisi keksittävä.

Vuonna 1992 vanha opiskelukaveri ottaa Jasoniin yllättäen yhteyttä ja esittää tälle pähkähullun ideansa. Kierretään maapallo ympäri pelkästään omin lihasvoimin: pyöräillen, soutaen, uiden, kävellen. Ei  purjeita eikä varsinkaan moottoreita. Jasonilla ei ole mitään menetettävää ja hän suostuu ehdotukseen. Kumpikaan matkalaisista ei osaa etukäteen arvata, miten pitkät, vaivalloiset ja hermoja kiristävät vuodet heillä olisi edessään.

Kirjassaan Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri (Basam Books 2013, suom. Veli-Pekka Ketola) Jason kertoo alun tästä uskomattomasta maailmanympärimatkasta. Jälkimmäiset kaksi osaa ilmestyvät myöhemmin. Parin vuoden valmistelujen jälkeen kaksikko pääsee matkaan: ensin Lontoosta Portugaliin, sitten Atlantin yli Miamiin ja Yhdysvaltojen läpi San Franciscoon. Matka on rankempi kuin kumpikaan heistä osasi etukäteen aavistaa. Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan ja usko on monesti koetuksella. Periksi ei kuitenkaan anneta ja matka jatkuu:  yhteensä 13 vuotta, 23 päivää ja 11 tuntia.

Jason Lewis tempaa rempseällä kirjoitustyylillään lukijan mukaansa tähän uskomattomaan yritykseen. Hän kertoo rehellisesti ja avoimesti omista tuntemuksistaan, epäilyksistään ja harmituksistaan matkan varrella, eikä anna kiillotettua kuvaa matkanteon autuudesta. Hän muistaa kuitenkin kertoa myös huippuhetkistä: siitä kun lopen uupuneena saavuttaa vihdoin välietappinsa ja siitä kuinka kaunis luonto on, kun vain välillä malttaa pysähtyä sitä ihmettelemään.

Tartu tähän:

1. Jos olet seikkailijaluonne.

2. Jos haluat matkustaa maailman ympäri omassa nojatuolissasi.

3. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan periksiantamattomuudesta.

Frans Eemil Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

Hiltu ja Ragnar: kertomus kahdesta ihmislapsesta ei ole se teos, joka ihmisille tulee ensimmäisenä mieleen F. E. Sillanpäästä puhuttaessa. Se ei välttämättä tule monelle mieleen edes pitkän miettimisen jälkeen. Soisi tulla, sillä minun mielestäni se on nobelkirjailijamme paras teos. Myös Sillanpää itse piti teosta yhtenä parhaistaan.

Novelli Hiltu ja Ragnar ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1923 ja sitä voisi pituutensa puolesta nimittää myös pienoisromaaniksi. Tässä sadan sivun mittaisessa kertomuksessa Sillanpää kertoo koskettavan ja traagisen tarinan herraspoika Ragnarista ja palvelustyttö Hiltusta. Toivolan Hiltu saapuu nuorena ja kokemattomana tyttösenä maalta kaupunkiin herraskartanoon piiaksi. Nuori herra Ragnar iskee silmänsä tähän hiukan yksinkertaiseen maalaistyttöön ja lukija jo aavistelee, ettei tässä hyvin taida käydä.

Itsetietoinen ja ylimielinen Ragnar on kasvatettu olemaan palveluskunnan yläpuolella ja sen asenteen hän on toden totta hyvin omaksunut itselleen. Hiltu taas on saanut aivan toisenlaisen kasvatuksen: hän on passiivinen, alistuva ja liiallisen nöyrä. Kun tämä pelokas ja avuton nuori tyttö joutuu vastenmielisen ja tunteettoman Ragnarin vaikutuspiiriin, on tragedian kaikki ainekset koossa. Lukija voi vain murheellisena seurata sivusta, kuinka epätoivoinen Hiltu tekee ratkaisunsa.

Hiltu ja Ragnar aiheutti ilmestyessään pienoisen kohun. Sillanpää oli sijoittanut tapahtumat Tampereelle Liljeroosin perheen kesähuvilaan Pyhäjärven rannalle (nykyisen Varalan urheiluopiston alueella), jossa hän oli aikaisemmin toiminut kotiopettajana. Ragnarin äidissä tarkkasilmäiset tamperelaiset näkivät paljon samoja piirteitä kuin Liljeroosin rouvassa ja saivat siitä paljon aihetta kahvipöytäkeskusteluihin. Hiltun kohtalolle löytyy myös oikea esikuva pari vuosikymmentä aikaisemmista tapahtumista samaisessa huvilassa ja sekin antoi aihetta spekuloinnille.

Aina on olemassa ihmisiä, jotka voivat kuvitella saavansa kohdella muita miten sattuu ja aina on niitä, jotka alistuvat ja ottavat kaiken vastaan. Siksi Hiltun ja Ragnarin tarinakaan ei koskaan vanhene.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua kotimaisen kirjallisuuden unohdettuun helmeen.

2. Jos luulet, että kaikki vanhempi kirjallisuus on aikansa elänyttä.

3. Jos haluat lukea klassikon, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle

Huom! Hiltu ja Ragnar löytyy monista kokoelmista. Itse luin sen Aarne Laurilan toimittamasta novellikokoelmasta vuodelta 1961.

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

”Rose Bustamente oli Vera Candidan isoäiti, ja ennen kuin hänestä tuli paras lentokalanpyytäjä meren tällä laidalla, hän oli ollut Vatapunan kaunein huora. --- Rosea ei koskaan kiusattu ensimmäisen ammattinsa takia, ei silloin kun hän vielä harjoitti sitä eikä sittenkään kun hän oli jättänyt sen. Naiset olivat kyllin herkkäuskoisia ajatellakseen, että jos kylässä olisi yksi Rose, heidän miehensä eivät lähtisi etsimään kauempaa, ja he olivat kyllin ovelia kiittääkseen Rosea kun tämä teki sen, mitä he itse eivät enää niin usein halunneet tehdä, yhtä viekoittelevasti kuin he itse avioliittonsa alkuaikoina. Niin Rose sai elää monta vuotta rauhassa ja hänen elämänsä sujui mutkattomasti kunnes Jeronimo saapui Vatapunaan.”

Näin alkaa Véronique Ovaldén vallan mainio kirja Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011, suom. Ville Keynäs) Kirja kertoo kolmen naisen kohtaloista kuvitteellisella Karibianmeren saarella. Isoäiti Rose Bustamente ja hänen tyttären tyttärensä Vera Candida ovat rohkeita, sitkeitä sissejä, jotka eivät jää nurkkaan vollottamaan epäreilua kohtelua, vaan ottavat elämänsä omiin käsiinsä ja tekevät ratkaisuja, jotka tuntevat sisimmässään oikeiksi. Vaikka kirjassa maailma on miesten, ei naisten tarvitse kynnysmatoiksi alistua.

Siitä huolimatta että tarinassa tapahtuu kauheita, kirjaa lukee lähes koko ajan hymy huulilla. Ovaldé ei mässäile yksityiskohdilla ja lukijalla säilyy  koko ajan usko henkilöihin ja heidän pärjäämiseensä.  Kielellisesti kirjassa on samaa henkeä kuin esimerkiksi Sadan vuoden yksinäisyydessä. Herkullisesta kielestä kertovat jo mielikuvitusta ruokkivat lukujen nimet: Lurjusten armahdus, Kadotettujen sielujen merimatka, Rose Bustamenten lapsenlapsenlapsen geneettiset vajaavuudet tai Monica Rosen sivuspagaatit. Mitä tiedän Vera Candidasta on täydellinen kesäkirja.

Parasta kirjassa on isoäiti Rose Bustamenten ronski hahmo, joka kokemastaan kärsimyksestä huolimatta on onnistunut säilyttämään elämänilonsa ja vahvan itsetuntonsa. Hänen suorapuheiset elämänohjeensa hymyilyttävät (ainakin naislukijaa):

”Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita itseään vanhempi mies ”koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi.”

” [Rose Bustamente] ei koskaan sanonut sitä mitä Vatapunan naiset hokivat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente käänsi katseensa taivaaseen, kohautti olkapäitään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä.”

Tartu tähän:

1. Jos pidät herkullisesta kielestä ja hyvästä suomennoksesta.

2. Jos etsit täydellistä lomakirjaa.

3. Jos haluat lukea kirjan, jossa suru sekoittuu nauruun.

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa

Katselin hiljattain ranskalaisen elokuvan Koskemattomat ja mieleeni muistui vuosia sitten lukemani pieni suuri tarina Perhonen lasikuvussa (WSOY 1997 /2008, suom. Anu Partanen ja Ville Keynäs). Muistin olleeni vaikuttunut tarinasta ja päätin lukea Jean-Dominique Baubyn kirjan uudestaan. Toisen lukukerran jälkeen olen edelleen yhtä vaikuttunut.

Jean-Dominique Bauby kertoo pikkuruisessa kirjassaan oman koskettavan tarinansa. Kahdeksas joulukuuta vuonna 1995 hänen elämänsä kiireisenä muotiguruna pysähtyi kuin seinään. Hän heräsi sairaalasta halvaantuneena päästä jalkoihin – ainoastaan vasen silmäluomi toimi. Locked in –syndrooma, sanoivat asiantuntijat. Potilas on täysin liikuntakyvytön, mutta ajatus kulkee kirkkaana. Kuin perhonen lasikuvussa.

Bauby opetteli silmäluomen räpsytykseen perustuvan kommunikaatiokoodin ja alkoi kertoa tarinaansa kirjain kerrallaan sängyn laidalla istuvalle avustajalleen. Hän kertoo lukijalle aikaisemmasta elämästään, lapsistaan, työstään ja nautinnoistaan. Hän kuvailee paljon myös niitä tuntemuksia, joita hän nyt kokee eläessään oman kehonsa vankilassa: ahdistusta, turhautuneisuutta ja yksinäisyyttä. Hän ei kuitenkaan ole katkera, vaan onnistuu säilyttämään elämänilonsa kaikesta huolimatta.

Elämäkertoja on monenlaisia. On tuhatsivuisia Donnerin Mammutteja, joissa fiktion ja faktan raja on vähintäänkin hämärtynyt. On moniosaisia järkäleitä historiamme suurmiehistä. Ne vetoavat aiheeseen vihkiytyneisiin lukijoihin, joilla on aikaa perehtyä. On kuuluisten ihmisten elämäkertoja: todenmukaisia, katkeria tai kiillotettuja. Ja sitten on näitä pieniä suuria tarinoita. Tuntemattomien ihmisten kohtaloita ja elämäntarinoita. Minun mielestäni ne ovat usein niitä kaikkein kiinnostavimpia.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista tositarinoista.

2. Jos haluat lukea kirjan miehestä, joka ei koskaan menettänyt toivoaan.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Sheryl Sandberg: Lean in: naiset ja menestymisen tahto

Osallistuin jokin aika sitten Aalto-yliopiston johtamisen alaan kuuluvalle kurssille, jossa pohdimme naisten, värillisten, lyhyiden, lihavien jne. uralla etenemisen esteitä. Stereotyyppinen ja vallitseva johtajan kuva kun on edelleen valkoinen fyysisesti hyväkuntoinen keski-ikäinen mies. Täydellinen johtaja tuntuisi olevan kuin Alexander Stubb: ulos- ja eteenpäin suuntautunut, väsymätön, pitkä, ryhdikäs ja komea mies, joka juoksee marathonin aamulenkikseen puku päällä koska tahansa.

Ensimmäisillä luennoilla eräs nuorehko kauppatieteilijämies nosti kätensä ja sanoi: ”Minä en ymmärrä, miksi tällaisten asioiden tutkimiseen käytetään aikaa. Koska johtajista suurin osa on miehiä, niin eikö se vain kerro yksinkertaisesti siitä, että miehet ovat lähtökohtaisesti parempia kuin naiset?” Täysi hiljaisuus laskeutui luentosaliin.

Hätkähdyttävän ja vilkasta keskustelua aikaan saaneen kommentin jälkeen aloimme käydä läpi tutkimuksia, jotka kiistattomasti osoittivat, että pätevintä ei suinkaan aina valita. Useimmiten valinta kohdistuu juuri sellaiseen mieheen, joka vastaa parhaiten kuvitteellista ”johtajaa”. Päätös perustellaan ”rationaalisesti”, mutta siihen on päädytty usein tiedostamattomien arvojen, asenteiden ja mielikuvien kautta. Rekrytoijat eivät siis välttämättä tiedosta syrjivänsä. On myös hyvä muistaa se, että ulkoisesti normista poikkeava mies joutuu saman syrjivän kohtelun kohteeksi ja piilotettujen asenteiden paljastaminen auttaa lopulta myös miehiä itseään. Kurssin päätyttyä nuori kommentoija myönsi ymmärtäneensä jotain.

Sheryl Sandberg on urallaan pitkälle edennyt entinen Googlen ja Facebookin nelikymppinen johtaja. Kirjassaan Lean in: naiset ja menestymisen tahto (WSOY 2013, suom. Sini Paronen) hän kertoo naisiin kohdistuvasta syrjinnästä, vähättelystä ja sivuuttamisesta. Hän kertoo omista ja ystäviensä kokemuksista työelämässä ja tarjoilee monenlaista tilastotietoa naisten ja miesten työssäkäynnistä ja arjesta. Hän paljastaa syvälle mieleemme juuttuneita asenteita siitä, millainen on toivottu nainen ja millainen on ideaali mies ja miten nämä mielikuvat vaikuttavat ajatteluumme ja käyttäytymiseemme.

Eniten hän kuitenkin kannustaa naisia tiedostamaan ja rikkomaan niitä omassa mielessä olevia näkymättömiä muureja, jotka estävät naisia itseään tarttumasta tilaisuuksiin. Älä mieti niin paljon sitä, mitä muut ajattelevat. Tee ratkaisu, jonka sinä haluat tehdä. Mieti epäonnistumista vasta sitten jos epäonnistut. Valitse sellainen kumppani, joka ei lyttää vaan tsemppaa. Olet hyvä äiti, vaikka tekisit uraa. Sivuuta muiden latistavat kommentit. Ota riskejä. Älä luovuta. Muuta ajatteluasi ja käyttäytymistäsi jo tänään. Nyt. Heti.

Tartu tähän:

1. Jos olet mies ja sinulla on tytär.

2. Jos olet nainen ja haluat kannustusta uralla etenemiseesi.

3. Jos haluat oppia näkemään työelämän näkymättömiä valtarakenteita ja haastaa itsesi ajattelemaan toisin.

Andreï Makine: Elämän musiikki

Olen jo kerran aiemmin tunnustanut täällä suuren rakkauteni Andreï Makinea kohtaan. Hän on se kirjailija, jonka uusinta teosta innokkaimmin odotan, eikä hän ole vielä koskaan pettänyt odotuksiani. Andreï Makine on minulle kirjailija ylitse muiden ainakin näistä neljästä syystä:

1. Makinen tarinat eivät koskaan vanhene. Niissä puhutaan isoista elämän kokoisista asioista, jotka ovat aina ajankohtaisia.  Ne ovat takuulla yhtä hyviä sadan vuoden kuluttua kuin nytkin.

2. Makinen kirjat kestävät monta lukukertaa. Hänen ajattomat tarinansa ovat ilmavia ja jättävät tilaa mielikuvitukselle ja omille tulkinnoille. Niissä ei väännetä rautalangasta, eikä aliarvioida lukijaa.

3. Vaikka Makinen kirjoissa on kurjuutta, kärsimystä ja pahuuttakin, niissä ei koskaan mässäillä yksityiskohtaisilla kauheuksilla. Hän selvästi arvostaa lukijoidensa taitoa kuvitella ja täydentää vajaaksi jättämäänsä kuvaa. Siksi jokainen lukukerta on aina erilainen.

4. Makinen kirjoissa rakkaus voittaa aina. Vaikka ihmiset kokevat kovia, he eivät koskaan menetä toivoaan eivätkä arvokkuuttaan. He säilyttävät inhimillisyytensä ja kohtelevat toisiaan hyvin. Kunpa maailma olisikin enemmän Makinen maailman kaltainen.

Olen iloinen, kun tulin lukeneeksi Andreï Makinen Elämän musiikin (WSOY 2002) uudestaan lukupiirivierailuani varten. Uppouduin jälleen tähän upeaan tarinaan nuoresta Aleksei Bergistä, muusikkolupauksesta, jota elämä heittelee sinne tänne ja joka joutuu kamppailemaan sekä fyysisen että henkisen selviytymisensä kanssa.

Makine kuvaa tässä pikkuruisessa kirjassaan Aleksein elämän vaiheet lyhyinä frgamentaarisina välähdyksinä, jotka lukijan mielessä muotoutuvat suureksi yhtenäiseksi tarinaksi ihmisestä, joka selvisi. Tarinan loppu palkitsee hienolla tavalla sekä Aleksein että lukijan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea ohuen kirjan, jossa on kaikki.

2. Jos haluat tutustua jo etukäteen tulevaisuuden Nobel-voittajaan.

3. Jos pidät kauniista kielestä ja ajattomista tarinoista.

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli ja Kuplissa

En ole oikein koskaan tottunut lukemaan novelleja. Novelli on minun makuuni liian lyhyt: juuri kun on päässyt kiinni tarinaan, se loppuu. Novellikokoelmat tuntuvat minusta myös usein rikkonaisilta tai toisaalta väkisin saman teeman alle puristetuilta. Aina välillä yritän kuitenkin pakottaa itseni novellien pariin, sillä uskon, että niiden joukossa on myös kokoelmia, joista pidän. Eikä sitä saa selville muuten kuin lukemalla.

Claire Castillonin tärähtäneet novellit kokoelmassa Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007) hurmasivat minut viitisen vuotta sitten. Ne kertovat äitien ja tytärten vinksahtaneista suhteista, jotka välillä itkettävät ja välillä naurattavat. Mukana on äiti, joka suhtautuu neuroottisesti tyttärensä terveyteen ja lääkitsee tätä kaikenlaisilla kapseleilla ja rohdoilla. Eräs toinen äiti taas haluaa olla murrosikäisen tyttärensä paras ystävä. He tirskuvat, hulluttelevat ja kiljahtelevat yhdessä. Ihan kuin oikeat bestikset. Yksi aikuinen tytär on lopen kyllästynyt vanhan äitinsä ilkeyteen ja toinen taas häpeää iljettävän näköistä sairasta äitiään. Näissä novelleissa mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää ja usein lukijaa odottaa käänteentekevä yllätys viimeisillä riveillä.

Castillonin novelleihin ihastuneena päätin tutustua myös hänen uudempaan tuotantoonsa ja lainasin kirjastosta Kuplissa-novellikokoelman (Gummerus 2012). Se sisältää nelisenkymmentä parin sivun mittaista monologia. Niissä eri tyyppiset ihmiset tilittävät tuntojaan lukijalle ja osa näistä minä-kertojista on harvinaisen rasittavia, itsekeskeisiä ja inhottavia tyyppejä. He haukkuvat lukijalle puolisonsa, lapsensa, ystävänsä ja vanhempansa. He eivät voi ymmärtää, miksi maailma ei pyöri heidän napansa ympärillä. Osa minä-kertojista taas on vetäytyviä, alistuvia ja osaansa tyytyviä lapatossuja, jotka suostuvat itsekeskeisen kumppaninsa kaikenlaisiin oikkuihin. He haaveilevat jostain paremmasta, mutteivät saa irrotetuksi itseään vanhasta.

Castillonin Kuplissa-kokoelma ei valitettavasti yltänyt loistavan Äidin pikku pyövelin tasolle, vaikka ihan hyvä olikin. Myönnän, että puolessa välissä kirjaa aloin vähän kyllästyä näiden samantapaisten ihmisten katkeraan tilitykseen tai saamattomaan haikailuun. Kunpa Castillon olisi raaskinut karsia joukosta puolet ja pidentää jäljelle jääneitä tarinoita hieman. Sitten ne olisivat olleet novelleja juuri minun makuuni. Ehkäpä ne kuitenkin ovat novelleja sinun makuusi juuri tuollaisina. Sitä et saa koskaan selville, ellet kokeile.

Tartu näihin:

1. Jos pidät vinksahtaneista asetelmista ja tärähtäneistä tyypeistä kirjallisuudessa.

2. Jos ihmissuhteet kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat tutustua ranskalaiseen nykykirjallisuuteen.

Anneli Kanto: Pala palalta pois

Tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi henkilökohtaista kertomusta tyttären ja Alzheimerin tautiin sairastuneen vanhemman välisestä suhteesta. Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina (Teos 2013) on informatiivinen tietopaketti ja pohjimmiltaan positiivinen tarina isän ja tyttären suhteesta, jonka sairaus muutti lopulta hivenen paremmaksi. Anneli Kannon Pala palata pois: kertomuksia Alzheimerin taudista (Gummerus 2013) on aivan toista maata.

Kannon kirjassa Alzheimerin tauti on viheliäinen sairaus, joka muuttaa ihmisen persoonallisuuden kokonaan ja useimmiten huonoon suuntaan. Ennen niin lempeistä ja ystävällisistä ihmisistä tulee ilkeitä, rähjääviä ja väkivaltaisia. He huutavat, sättivät ja kiroilevat. He käyvät käsiksi, purevat ja potkivat. Heidän koko persoonallisuutensa hiipuu pikku hiljaa pois. He eivät tunne enää ketään, eikä kukaan tunne enää heitä.

Anneli Kanto kertoo kirjassaan omakohtaisen tarinansa itsestään ja Alzheimerin tautiin sairastuneesta äidistään. Sen lisäksi hän antaa äänen kymmenien muiden sairastuneiden omaisille. Heidän tarinansa lamaannuttavat. Erityisen järkyttävältä kuulostaa äärimmilleen kilpailutetun kotihoitopalvelun taso. Yhtä paljon tyrmistyttää omaisten, poikkeuksetta tytärten, työtaakka. Missä ovat näiden sairaiden vanhusten aikuiset pojat? Ei yhden ihmisen harteille näin suurta taakkaa voi sälyttää.

Kanto on kirjoittanut tärkeän kirjan aiheesta, joka koskettaa joka päivä lähes 40:ää uutta suomalaista. Se on hätähuuto kunnollisten vanhuspalveluiden ja valtavan työtaakan alle musertuvien tytärten puolesta. Tämän kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa jokaiselle päättäjälle ja äänestäjälle. Meille kaikille.

Tartu tähän:

1. Jos läheisesi sairastaa muistisairautta.

2. Jos olet omaishoitaja ja haluat vertaistukea.

3. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä ja/tai vanhustenhoidosta.

Huom! Jensenin ja Kannon kirjat täydentävät hyvin toisiaan ja sopivat siitä syystä  hyväksi lukupariksi lukupiiriin.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Mons Kallentoft: Kevätkuolema

”Isi, missä sinä olet?

Haluan että olet minun luona.

Minne sinä olet mennyt? Isi, isi sinun pitää tulla nyt.

Pikkuveli itkee.

Se on niin pieni. Se makaa lattialla ja itkee ja lattialla on pissaa, isi. Täällä on hämähäkkejä ja pääseekö käärmeet sisään? Liskot, keltahampaiset varaanit, nekö täällä rapistelevat?”

Mons Kallentoftin Kevätkuolema (WSOY 2013) alkaa kylmäävästi. Kaksi lasta viruu vangittuna jossain. Huone on pimeä ja kostea. Välillä ulkopuolelta kuuluu vihaisia ääniä. Välillä pahat sedät tulevat ja lyövät. Välillä sedät tuovat ruokaa ja väriliituja. Lapset piirtävät pimeässä. Heitä pelottaa. Ja lukijan kurkkua kuristaa.

Samaan aikaan Linköpingin kauniin keväisen arkipäivän rikkoo järisyttävä räjähdys. Kaupungin keskustorin laidalla räjähtää pommi, joka tappaa kaksi kuusivuotiasta tyttöä. Heidän äitinsä loukkaantuu vakavasti ja kiidätetään sairaalaan. Poikkeuksellista tapausta tutkimaan määrätään koko joukko poliiseja, heidän mukanaan myös Malin Fors: intuitioonsa ja vaistoihinsa luottava älykäs naispoliisi, jolla on paljon selvitettävää myös omassa yksityiselämässään.

Malinin yksityiselämän mielenkiintoiset koukerot ja räjähdyksen polveileva tutkintaprosessi sekoittuvat juonessa mukaansa tempaavasti yhteen. Kun siihen vielä lisätään vangittujen lasten salaperäinen tarina ja kuolleiden kaksosten anovat äänet haudan takaa, voi lukija nojata nautinnollisesti tuolissaan taaksepäin ja antaa Kallentoftin viedä mukanaan.

Kallentoft ansaitsee kiitoksen myös yhdestä pikkuseikasta. Yleensä aina dekkareissa naispoliisilla on vastassaan vähintään yksi idiootti kollega, joka vähättelee, tytöttelee ja piikittelee. Malin Forsiin sen sijaan suhtaudutaan Linköpingin poliisilaitoksella fiksuna ja työnsä osaavana yksilönä, vaikka lähtökohta kliseiseen asetelmaan on kuin tarjottimella: intuitioonsa ja fiiliksiinsä luottava naispoliisi olisi oiva kohde miespoliiseiden naureskelulle. Onneksi Kallentoft on päätynyt toiseen ratkaisuun.

Kevätkuolema on hyytävä tarina äärimmäisestä pahuudesta. Se voi olla liikaa niille lukijoille, jotka välttelevät kirjoja, joissa lapsille tapahtuu pahaa. Minullekin se oli siinä rajoilla.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hyvän dekkarin, joka ei vaikuta tusinatavaralta.

2. Jos etsit koukuttavaa lukuelämystä.

3. Jos et vieläkään ole kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen.

Huom! Takakannessa paljastetaan Malinin aavistuksista liikaa. Jätä se lukematta, jos vain suinkin pystyt.

Tommy Lundberg & Ola Berggren: Apinajohtajan käsikirja

Ruotsalaiset yritysvalmentajat Tommy Lundberg ja Ola Berggren tarkkailivat Furuvikin eläintarhassa simpanssilauman käyttäytymistä. He olivat jo pitkään pohtineet nykyisen johtamiskulttuurimme ongelmia ja sitä, miksi johtaminen on edelleen monessa organisaatiossa niin huonolla tolalla, ihmiset voivat huonosti ja sitä kautta myös tuloksellisuus kärsii? Miksi me emme osaa edelleenkään johtaa innostavasti, kannustavasti ja myönteisesti?

Tarkkaillessaan simpansseja Lundberg ja Berggren tajusivat, että ihmisen kannattaisi oppia apinalaumalta yhtä ja toista. Lauma vaikutti esimerkilliseltä työyhteisöltä, jonka käytänteitä voisi hyvin soveltaa myös meidän selvästi tyhmempien luontokappaleiden organisaatioihin. Syntyi Apinajohtajan käsikirja: esimiestaitoja simpanssien tapaan (Atena 2013).

Mitä simpanssit sitten voivat opettaa meille johtamisesta? Aika yksinkertaisia asioita. Simpanssijohtaja huolehtii laumansa jäsenistä: huomioi, kuuntelee ja kannustaa, järjestää aikaa ja antaa palautetta. Aito ja lämmin vuorovaikutus sekä läsnäolo ovat simpanssijohtajalle kaiken a ja o. Jopa simpanssi on ymmärtänyt sen, että johtajan asema säilyy vain niin kauan kuin alaiset katsovat tämän ansaitsevan sen. Eikä se onnistu ilman empatiakykyjä. Laskelmoiva, ylimielinen ja ylhäisyyteensä vetäytyvä johtaja ei saa alaisiaan innostumaan vaan irtisanoutumaan.

Simpansseilta voi oppia myös tärkeitä työyhteisötaitoja, jotka nekin tuntuvat olevan usein hukassa meiltä ihmisiltä. Simpanssit tervehtivät riehakkaasti joka aamu tovereitaan. He näyttävät toisilleen, että ovat iloisia jälleennäkemisestä. Mitä me teemme? Murahtelemme tympeästi tai jätämme tervehtimättä kokonaan. Onnistumisia apinalauma juhlii iloisesti kiljahdellen yhdessä. Mitä me pahimmassa tapauksessa teemme? Mulkoilemme kateellisesti sitä, joka onnistui ja lyttäämme ivallisella letkautuksella vähäisenkin ilon.

Lundberg ja Berggren paketoivat tässä kirjassaan uudet johtamisopit hauskaan ja mukaansa tempaavaan tarinaan. Apinajohtajan käsikirja on helppolukuinen ja kepeä. Kirjoittajat hyödyntävät simpanssilauman käyttäytymismalleja esimerkkeinä, kun haluavat esitellä uusimman tutkimustiedon tuloksia ja välillä simpanssitarina vaikuttaa hivenen päälle liimatulta. Varsinkin silloin, jos lukija on perillä uusimmasta tieteellisestä organisaatio- ja johtamistutkimuksesta.

Me ihmiset pidämme itseämme luomakunnan kirkkaimpana kruununa. Me olemme ylpeitä keksinnöistämme ja ylivertaisesta älystämme. Apinajohtajan käsikirja osoittaa, että ainakin yhdessä asiassa simpanssit ovat meitä selvästi edellä. Lauman johtajina olemme kehittymättömiä ja alkeellisia. Ihmislajin olisikin nimenomaan äärimmäisen älykästä tutustua Santinoon ja muihin Furuvikin eläintarhan simpansseihin ja ottaa opikseen. Fiksu johtaja alkaa apinoida apinoita heti tänään. Ja katso - ihmeitä tapahtuu.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tulla paremmaksi johtajaksi.

2. Jos ihmettelet, miksi alaisesi eivät innostu.

3. Jos olet kiinnostunut työelämään liittyvistä asioista.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Olipa kerran kylä. Pieni kylä jumalan selän takana. Kylä, jonka miehet syyllistyvät yhdessä raakaan murhaan. Uhrina Anderer, kylään muutama kuukausi sitten saapunut muukalainen jostain kaukaa: erilainen, omituinen, toinen. Vieras, joka jo olemuksellaan uhkaa vanhaa, perinteistä ja yhdessä sovittua. Kummajainen, joka ansaitsi kuolla.

Lieventääkseen syyllisyyttään ja saadakseen teolleen oikeutuksen kyläläiset palkkaavat Brodeckin, ainoan joka ei osallistunut hirmutekoon, kirjoittamaan kuolemantapauksesta raportin. Raportin jossa kerrottaisiin kaikki siitä hetkestä lähtien, kun Anderer saapui kylään, siihen hetkeen saakka, kun hänen kimppuunsa kollektiivisesti hyökättiin. Mutta eivät kyläläiset totuutta halua kuulla. He haluavat lukea raportin, joka todistaa, että Andererin kuolema oli oikeutettu, tarpeellinen ja väistämätön. Että se olisi tapahtunut myös missä tahansa toisessa kylässä. Että kaikki oli oikeastaan muukalaisen omaa vikaa. Mitäs ratsasti paikalle. Olisi pysynyt kotonaan.

Philippe Claudelin Varjojen raportti (Otava 2009) on vaikuttava teos muukalaisvihasta, pelosta ja ahdasmielisyydestä. Se on uskottava tarina siitä, kuinka kollektiivinen pahuus syntyy, laajenee ja valtaa koko kylän. Se oli paras kirja, jonka luin vuonna 2009. Mykistävän hieno romaani.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaikuttavan ja valitettavan ajankohtaisen tarinan.

2. Jos inhoat kevyttä hömppää.

3. Jos haluat tutustua ranskalaiseen nykykirjallisuuteen.

Huom! Myös Ranskan lukiolaiset valitsivat Varjojen raportin vuoden 2009 parhaaksi teokseksi. Se onkin oiva lukusuositus äidinkielen oppitunneille.

Julie Orringer: Näkymätön silta

Julie Orringer teki lapsena niin kuin kaikki lapset tekevät. Hän näytti puuhailevan keskittyneesti omiaan, vaikka todellisuudessa hän kuunteli korvat höröllä vanhempiensa ja sukulaistensa välisiä keskusteluja. Outoja nimiä ja tapahtumia, joista puhuttiin epämääräisesti ja kierrellen, kuiskaillen ja huokaillen. Orringerille valkeni jo varhain, että jotain kauheaa oli menneisyydessä tapahtunut. Vasta aikuisena hän alkoi selvitellä sukunsa historiaa ja sai isoisänsä tarinasta aiheen kirjaansa Näkymätön silta (Otava 2011).

Orringer kertoo tässä 800-sivuisessa järkäleessä unkarinjuutalaisen Levin perheen tarinan 1930- ja 1940-luvun Euroopassa. Kirjan keskiössä on Andras, kolmesta veljeksestä keskimmäinen, joka pääsee lahjakkaana nuorena miehenä Pariisiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Elämä on niukkaa, mutta henkisesti antoisaa ja kaiken kruunaa rakkaus baletinopettaja Klaraa kohtaan. Kun sota sitten vyöryy eteenpäin Euroopassa, joutuvat perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät eroon toisistaan. Ja kun tarina päättyy vuoteen 1945, ei kaikkia heitä enää ole...

Henkilöhahmojen naiivi tulevaisuudenusko saa lukijan sydämen käpristymään epätoivosta. Orringerin henkilöt uskovat, etteivät joutuisi koskaan käyttämään keltaista tähteä. He uskovat, etteivät ruoka-annokset varmasti enää pienenisi. Ettei talvi voisi enää tulla kylmemmäksi. Ettei heitä varmasti lähetettäisi mihinkään. Ettei sota leviäisi Unkariin saakka. Lukija tietää paremmin, eikä voi kuin sivusta seurata, kuinka unelma toisensa jälkeen murskaantuu.

Näkymätön silta on koskettava ja traaginenkin tarina erään perheen kohtaloista sodan jaloissa. Se on tarina kärsimyksestä ja elämän epäoikeudenmukaisuudesta, mutta samalla tarina toivosta ja selviytymisestä. Näkymätön silta on hyvin kirjoitettu naisten lukuromaani, joka tempaa mukaansa ensimmäiseltä sivulta saakka ja jonka parissa viihtyy viimeiselle sivulle saakka.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista ihmiskohtaloista.

2. Jos pidät historiallisista romaaneista.

3. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

Alicia Gimémez Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt

Barcelonan yössä raiskataan nuori kalvakka tyttö ja komisario Petra Delicado määrätään jutun päätutkijaksi. Petra on innoissaan: vihdoin hän pääsisi arkiston uumenista tositoimiin kentälle. Häntä ei haittaa edes se, että saa jutun vain siksi, koska ketään muutakaan ei satu olemaan vapaana. Eikä häntä häiritse lopulta sekään, että saa työparikseen kohta eläkkeelle siirtyvän tomppelinomaisen ylikonstaapeli Garzónin. Pääasia on, että hän saisi vihdoin todistaa todelliset kykynsä ja saisi jättää arkiston pölyiset käytävät.

Alkuun tämä epäsuhtainen kaksikko luulee selvittelevänsä ihan tavallista raiskausta, mutta juttu mutkistuu, kun raiskauksia tapahtuu lisää. Lisäksi tekotavassa on jotain outoa: jokaisen tytön käteen on painettu kukan muotoinen kuvio jollain terävällä esineellä. Tytöt eivät osaa antaa tekijästä juuri mitään tuntomerkkejä ja tutkijat ajautuvat umpikujaan. Sarjaraiskaajan tapaus vaikuttaa yksinkertaisesti selvittämättömältä...

Espanjalaisen Alicia Giménez Bartlettin Petra Delicado ja merkityt tytöt (Tammi 2012) on hauskalla tavalla erilainen jännityskirja. Petra ei ole niitä tavanomaisimpia poliisipäähenkilöitä ja Barcelona on miljöönä virkistävä poikkeus kylmiin ja kalseisiin pohjoismaisiin kaupunkeihin verrattuna. Lisäksi Petra kertoilee lukijalle nasevasti kaikenlaista myös yksityiselämästään, niin ex-miehistään kuin epäonnistuneesta puutarhanhoidostaankin. Häneen on helppo samastua. Vetävä juoni ja kepeä kirjoitustyyli kruunaavat tämän humoristisen uuden tuttavuuden. Petra Delicadon seuraavat seikkailut odottavat jo yöpöydälläni.

Tartu tähän:

1. Jos pidät jännityskirjallisuudesta, mutta inhoat raakuuksilla mässäilyä.

2. Jos haluat tutustua nasevan naispoliisin arkeen.

3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen.

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

”Minä olen heikoin. Yksikään noista löytölapsista, jotka ympäröivät minua, ei ole minua heikompi.”

Jenny Erpenbeckin kirja Vanhan lapsen tarina (Avain 2011) on merkillinen tarina tytöstä, joka löydetään eräänä yönä kadulta ämpäri kädessään. Poliisi kuulustelee tyttöä, mutta tämä ei osaa sanoa nimeään, eikä juuri mitään muutakaan. Tyttö ei pysty kertomaan, mistä on tulossa ja minne on menossa. Tutkinta ei johda mihinkään ja tyttö lähetetään lastenkotiin kaupungin laidalle.

Tämä kummallinen tyttö herättää lastenkodin muissa lapsissa ja henkilökunnassa outoa tunnetta, eikä kukaan oikein tiedä, miten tyttöön pitäisi suhtautua. Hän käyttäytyy omituisesti ja on ulkoisestikin muista poikkeava. Pikku hiljaa lukijalle selviää pieniä välähdyksiä tytön menneisyydestä ja lopussa kaikki paljastuu. Vai paljastuuko sittenkään?

Vanhan lapsen tarina huokuu outoa ja painostavaa tunnelmaa ja lukija aavistaa jo varhain, ettei kaikki ole kunnossa. Erpenpeck kirjoittaa lyhyitä lukuja, mutta hänen lauseensa ovat pitkiä ja koukeroisia. Hän ei anna suoria tai helppoja vastauksia ja pakottaa lukijan pysähtelemään hämmennyksestä ja ihmetyksestä. Monitulkintaisuutensa vuoksi kirja sopii mainiosti vaikkapa lukupiiriin luettavaksi.

Tartu tähän:

1. Jos pidät monitulkintaisista tarinoista.

2. Jos haluat tutustua saksalaiseen nykykirjallisuuteen.

3. Jos haluat lukea välillä jotain erilaista.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

”Tarkastelin tyhjää matkalaukkua. Pohjalla Karl Marx. Kannessa Brodsky. Ja niiden välissä toivoton, mittaamattoman arvokas, ainutkertainen elämä.”

Kirjailija Sergei Dovlatov ärsyttää kärkevällä kommentoinnillaan neuvostoviranomaisia ja hänet karkotetaan maasta vuonna 1978. Mukaansa hän ottaa ainoastaan yhden matkalaukun, vaikka sääntöjen mukaan jokaisella sallittaisiin armollisesti kolme. Dovlatoville riittää vain yksi.

”Aloin melkein itkeä itsesäälistä. Olinhan kolmekymmentäkuusivuotias. Kahdeksantoista noista vuosista olin viettänyt työelämässä. Jos olin jotain tienannut, olin myös jotain ostanut. Olin kuvitellut, että minulla on jonkinlainen omaisuus.. Mutta lopputuloksena olikin vain yksi matkalaukku. Sitä paitsi melko vaatimattoman kokoinen. Kuuluinko sittenkin köyhälistöön? Miten tähän oli tultu?!”

Matkalaukku unohtuu uudessa kotimaassa Yhdysvalloissa kaapin takanurkkaan vuosikausiksi, kunnes eräänä päivänä Dovlatov ottaa sen esiin. Hän tyhjentää sisällön keittiön pöydälle ja siinä ne lojuvat – kaikenkirjavat tavarat, jotka hän kolmenkymmenen kuuden elinvuotensa aikansa ehti koota vanhassa kotimaassaan. Suomalaiset kreppisukat, puolue-eliitin puolikengät, kaksirivinen puku, popliinipaita, upseerinvyö, talvilakki, autonkuljettajan hansikkaat ja Ferdinand Légerin takki.  Niistä hän sitten ryhtyy yksitellen kertomaan ja avaa tavaroiden kautta ikkunan aikaisempaan elämäänsä.

Dovlatovin elämä Neuvostoliitossa on ollut juuri niin absurdia ja käsittämätöntä kuin kommunistisen systeemin kiemuroista vähääkään perillä oleva lukija voi arvata. Mikään ei mene niin kuin pieni ihminen on ajatellut, sillä systeemi on aina suurempi ja mahtavampi. Kaikki on epäloogista ja sääntöjä ei ole suinkaan tehty rikottaviksi. Tästä kafkamaisesta maailmasta Dovlatov jutustelee lukijalle hauskasti ja rennosti, eikä lukija voi kuin epäuskoisesti hymyillen pudistella päätään kaiken absurdiuden edessä.

Sergei Dovlatovia tituleerataan uudemman venäläisen kirjallisuuden klassikoksi ja Matkalaukullaan (Idiootti 2012) hän sai juuri yhden fanin lisää.

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä tarinankerronnasta.

2. Jos pidät yhteiskunnallisista romaaneista.

3. Jos haluat tutustua itänaapurimme menneisyyteen hauskalla tavalla.