Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli ja Kuplissa

En ole oikein koskaan tottunut lukemaan novelleja. Novelli on minun makuuni liian lyhyt: juuri kun on päässyt kiinni tarinaan, se loppuu. Novellikokoelmat tuntuvat minusta myös usein rikkonaisilta tai toisaalta väkisin saman teeman alle puristetuilta. Aina välillä yritän kuitenkin pakottaa itseni novellien pariin, sillä uskon, että niiden joukossa on myös kokoelmia, joista pidän. Eikä sitä saa selville muuten kuin lukemalla.

Claire Castillonin tärähtäneet novellit kokoelmassa Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007) hurmasivat minut viitisen vuotta sitten. Ne kertovat äitien ja tytärten vinksahtaneista suhteista, jotka välillä itkettävät ja välillä naurattavat. Mukana on äiti, joka suhtautuu neuroottisesti tyttärensä terveyteen ja lääkitsee tätä kaikenlaisilla kapseleilla ja rohdoilla. Eräs toinen äiti taas haluaa olla murrosikäisen tyttärensä paras ystävä. He tirskuvat, hulluttelevat ja kiljahtelevat yhdessä. Ihan kuin oikeat bestikset. Yksi aikuinen tytär on lopen kyllästynyt vanhan äitinsä ilkeyteen ja toinen taas häpeää iljettävän näköistä sairasta äitiään. Näissä novelleissa mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää ja usein lukijaa odottaa käänteentekevä yllätys viimeisillä riveillä.

Castillonin novelleihin ihastuneena päätin tutustua myös hänen uudempaan tuotantoonsa ja lainasin kirjastosta Kuplissa-novellikokoelman (Gummerus 2012). Se sisältää nelisenkymmentä parin sivun mittaista monologia. Niissä eri tyyppiset ihmiset tilittävät tuntojaan lukijalle ja osa näistä minä-kertojista on harvinaisen rasittavia, itsekeskeisiä ja inhottavia tyyppejä. He haukkuvat lukijalle puolisonsa, lapsensa, ystävänsä ja vanhempansa. He eivät voi ymmärtää, miksi maailma ei pyöri heidän napansa ympärillä. Osa minä-kertojista taas on vetäytyviä, alistuvia ja osaansa tyytyviä lapatossuja, jotka suostuvat itsekeskeisen kumppaninsa kaikenlaisiin oikkuihin. He haaveilevat jostain paremmasta, mutteivät saa irrotetuksi itseään vanhasta.

Castillonin Kuplissa-kokoelma ei valitettavasti yltänyt loistavan Äidin pikku pyövelin tasolle, vaikka ihan hyvä olikin. Myönnän, että puolessa välissä kirjaa aloin vähän kyllästyä näiden samantapaisten ihmisten katkeraan tilitykseen tai saamattomaan haikailuun. Kunpa Castillon olisi raaskinut karsia joukosta puolet ja pidentää jäljelle jääneitä tarinoita hieman. Sitten ne olisivat olleet novelleja juuri minun makuuni. Ehkäpä ne kuitenkin ovat novelleja sinun makuusi juuri tuollaisina. Sitä et saa koskaan selville, ellet kokeile.

Tartu näihin:

1. Jos pidät vinksahtaneista asetelmista ja tärähtäneistä tyypeistä kirjallisuudessa.

2. Jos ihmissuhteet kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat tutustua ranskalaiseen nykykirjallisuuteen.