Leena
Parkkinen häikäisi esikoisteoksellaan Sinun jälkeesi, Max (2009 Teos) ja kirja
voitti ansaitusti myös Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon samana vuonna.
Toista romaania saatiin odottaa neljä pitkää vuotta. Tänä syksynä odotus vihdoin
palkittiin ja hienosti palkittiinkin: Parkkisen uutuus Galtbystä länteen (2013
Teos) on ihana kirja.
Kirja
kertoo riipaisevan tarinan nuoresta Karenista ja tämän veljestä Sebastianista.
Lapset ovat eläneet ja kasvaneet pienessä saaristolaiskylässä, jossa kaikki
tietävät kaikkien asiat, erilaisuutta ei siedetä ja kateus ja vihanpito
rehottavat. Vanhemmat painiskelevat omien ongelmiensa kanssa: elämänsä
tyytymätön äiti haikailee isompiin ympyröihin Turkuun ja isä hukuttautuu töihin
ja viinaan. Tässä kyläpahasessa iloisesta yhteisöllisyyden auvosta ei ole merkkiäkään
ja lindgrenmäinen saariston lasten aurinkoinen idylli on kaukana.
Karenin
elämä suistuu raiteiltaan, kun veli Sebastian tuomitaan syylliseksi nuoren
Kerstin murhaan. Kyläläiset kääntyvät koko perhettä vastaan ja eläminen kylässä
käy mahdottomaksi. Vanhat ennakkoluulot perhettä kohtaan saavat vankan
todistusaineiston tapauksesta: kyllähän tämä oli nähtävissä – sen verran
poikkeavaa sakkia siihen perheeseen kuuluikin.
Parkkinen
kuljettaa tiivistä psykologista tarinaansa kahdessa aikatasossa. Toisaalta
kerrotaan Karenin nuoruudesta - elämästä 1930 ja 40-luvuilla ennen ja jälkeen
Sebastianin tuomion. Toisaalta taas seurataan reilu kahdeksankymppisen Karenin
paluuta kylään selvittämään, mitä vuosikymmeniä sitten oikein tapahtui. Hän kun
ei usko veljensä syyllisyyteen ja on päättänyt ratkaista, kuka oikeasti oli
murhan takana. Mukanaan Karenilla on Azel, nuori maahanmuuttajanainen ja
erityisesti hänen avullaan Parkkinen pääsee nostamaan esiin teoksensa keskeisiä
teemoja.
Galtbystä
länteen on hieno tarina erilaisuudesta, ennakkoluuloista ja elämänmittaisesta
irrallisuudesta. Maailmassa pärjää, jos suostuu olemaan samanlainen kuin
muutkin. Pieni eksoottinen vivahde sallitaan, mutta liika erilaisuus hämmentää
ja pelottaa. Missä menee kiehtovan ja liiallisen erilaisuuden raja? Miksi maahanmuuttajilta
odotetaan samanlaisuutta, kun valtaväestö arvostaa toisissaan massasta poikkeavaa
yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta?
Upean
ja mieleenpainuvan tarinan lisäksi Parkkinen häikäisee lukijan kauniilla
kielellään ja jokainen lause on tarkasti mietitty kokonaisuutensa. Kielellisiä
kömpelyyksiä karttava lukija voi tyynesti heittäytyä Parkkisen matkaan ja
nauttia.
Vain
yksi asia häiritsi. Kunpa Parkkinen olisi luottanut psykologisen tarinan
voimaan ja jättänyt loppupuolelta trillerimäisen juonenkäänteen pois. Ilman
tätä yhtä epäuskottavaa kohtausta teos olisi täyden kympin arvoinen.
Tällaisenakin kymmenen miinus.
Tartu
tähän:
1.
Jos kunnianhimoiset kunnon tarinat viehättävät sinua.
2.
Jos haluat, että kirjasta jää mieleen muutakin kuin pelkkä juoni.
3.
Jos pidät viimeistellystä kauniista kielestä.
Minusta tämä kirja oli hyvä, mutta vähän turhan täyteen ahdettu. Minusta kirja ei olisi vaatinut kahta tarinaa, vaan jo ihan saaren elämä olisi riittänyt. Mutta hyvä kirja on, ei vaan niin loistava, kuin esikoinen.
VastaaPoistaMinä taas pidin tästä jopa hiukkasen enemmän kuin esikoisesta. Mutta olen samaa mieltä siitä, että vähempikin tapahtumien määrä olisi voinut riittää. Saaren elämä itsessään olisi varmasti toiminut hyvin omana kiinnostavana tarinanaan, mutta toisaalta vanhenneen Karenin kamppailu menneisyyden haamujen kanssa toi siihen syvyyttä.
VastaaPoistaHyvä laatukirja joka tapauksessa - Parkkinen on mielestäni suomalaisen kirjallisuuden yksi lupaavimmista nimistä.