keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani


Joyce Carol Oates on onnistunut jälleen kerran! Sisareni, rakkaani (Otava 2012) on häikäisevän upea ja ahdistavan synkkä tarina erään onnettoman perheen täydellisestä tuhoutumisesta. Se on järisyttävä tarina siitä, mitä tapahtuu, kun vanhemmat haluavat toteuttaa omia toteutumattomia unelmia lastensa kautta. Se on karmea tarina siitä, mitä vanhempien totaalinen tunnekylmyys ja kyvyttömyys vanhemmuuteen lapsille aiheuttaa. Se on kauhistuttava tarina siitä, miten ulkoisen menestyksen tavoittelu menee kaiken edelle. Ja sen lisäksi se on piinaavan jännittävä tarina siitä, kuka murhasi Naperot jäällä debytantti –palkinnon voittajan, pikkuisen kuusivuotiaan jääprinsessan Bliss Rampiken.

Kasvuhormoneja, psykoterapiaa, huulikiiltoa, painontarkkailua, purentakiskoja, läimäytyksiä, aavekipuja, vaalennusaineita, yökastelua, mielialalääkkeitä, särkylääkkeitä, kainoa pakotettua hymyä  ja harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua. Siitä oli pienen taitoluistelijalupauksen elämä tehty. Surullista, puistattavaa ja oksettavaa.

Erityisen kammottavaksi Bliss Rampiken murhamysteerin ja perhehelvetin tekee se, että sillä on selvä esikuva oikeassa elämässä. Sievästi hymyilevä kiharapäinen lapsimissi JonBenet Ramsey löydettiin kotinsa kellarista murhattuna tapaninpäivänä 1996 ja tapaus on edelleen selvittämätön. Kauhun puistatukset vain lisääntyvät, jos erehtyy katsomaan äitimanageri/lapsimissi –ohjelmaformaatteja, joissa äidit verissä päin taistelevat keskenään saadakseen oman lapsensa palkintopallilla korkeimmalle.

Tämä karmiva tiiliskiven paksuinen tarina kerrotaan lukijalle Blissin isoveljen Skyler Rampiken sinne tänne poukkoilevalla (epäluotettavalla) kertojanäänellä. Tarinaa ryyditetään ”autenttisilla” kirjeillä, allekirjoituksilla ja alaviitteillä, joissa viittaillaan sekalaisesti aikaisempiin tai tuleviin tapahtumiin ja kommentoidaan ja korjataan varsinaista tekstiä. Lukija pysyy kyllä kärryillä, jos jaksaa keskittyä. Sen sijaan alaviitteiden pikkuruinen fonttikoko voi aiheuttaa lukuongelmia joillekin.

Tämä vaikuttava kirja vaatii sulattelua. Kun sen saa loppuun, ei hetkeen tee mieli aloittaa mitään uutta. Ja ensimmäiseksi haluaa halata hellästi omia lapsiaan.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat helppoja ja kepeitä kirjoja ja haluat haastaa itsesi.
2. Jos pidät kirjoista, joissa käsitellään isoja asioita ja jotka panevat ajattelemaan.
3. Jos sinulla on aikaa paksulle ja hitaalle kirjalle.

Huom! Kirja saa tunnisteen tositapahtumia, sillä yhteys JonBenet Ramsayn murhaan on ilmeinen. Tarina itsessään on kuitenkin fiktiivinen.

2 kommenttia:

  1. Sain tämän luettua joku aika sitten loppuun. Oli kyllä järkyttävä. Itse en pitänyt siitä alaviitetyylistä, joka teki kerronnasta poukkoilevaa, mutta toisaalta tarina itsessään piti kyllä otteessaan. Hienosti oli osattu esittää se, miten lapsi tekee aina kaikkensa ollakseen vanhempiensa rakastama ja hyväksymä. Kyllä jäi mieleen kummittelemaan tämä kirja pitkäksi aikaa. Täytyy lukea jotain kevyempää seuraavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,

      Kirja ei todellakaan ole mikään mieltä piristävä teos, vaan rankka ja ahdistava tarina. Kirjoitustyyliin tottuminen vie jonkin aikaa ja voi tuntua jostain lukijasta jopa liian oudolta. Kiva kun pidit kirjasta aiheen rankkuudesta huolimatta, sillä vaikuttavahan tämä teos on. Valitse ihmeessä seuraavaksi joku jonka parissa voit vain yksinkertaisesti rentoutua ja nauttia ihanasta kesäisestä auringosta :)

      Poista