Tuomas Mustikainen: Kielletty kansa: elämää palestiinalaisalueilla

Harva se viikko uutisissa näytetään kuvaa israelilaisten ja palestiinalaisten välisistä kahakoista. Milloin Israel pommittaa Gazaa, milloin taas palestiinalaisten Hamas heittelee kranaatteja Israelin puolelle. Vihan ja katkeruuden vyyhti tuntuu jatkuneen ikuisesti ja sota näyttää päättymättömältä. 

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Mistä kaikki sai alkunsa? Millaista arkielämää alueilla, erityisesti miehitetyillä palestiinalaisalueilla, on mahdollista viettää? Loppuuko sota koskaan? Uskooko rauhaan enää kukaan?

Näihin ja muihin isoihin kysymyksiin saa jonkinlaisen vastauksen Tuomas Mustikaisen kirjasta Kielletty kansa: elämää palestiinalaisalueilla (2014 Atena). Vaikka Mustikainen on vieraillut alueilla useasti, myös hänen on ollut vaikea saada kunnollista kokonaiskuvaa konfliktista. Sitä ei ole edes alueella asuvilla, sillä tilanne on jatkunut kaoottisen sekavana jo vuosikymmenet ja kaikesta ei tietenkään raportoida toiselle osapuolelle, ei välttämättä edes omille.

Mustikainen vääntää ensin lukijalle rautalangasta alueen historian ja kertoo ymmärrettävän napakasti, miten tähän tilanteeseen on tultu. Sen jälkeen hän valaisee nykytilannetta yksilöiden tarinoiden kautta. Hän on haastatellut tavallisia palestiinalaisia perheenäitejä ja –isiä, jotka pelkäävät päivittäin lastensa hengen puolesta. Hän tapasi palestiinalaisen lehtitoimittajan, joka pyrkii olemaan työssään puolueeton ja saa siksi pelätä omiensa vihaa. Hän pääsi keskustelemaan yhden Hamasin johtajan kanssa, joka kertoi, mitä Hamas oikein ajaa takaa. Hän tapasi jopa palestiinalaisia homoseksuaaleja, jotka ovat vainottuja omiensa joukossa.

Mustikainen onnistuu kirjansa kautta herättämään kiinnostuksen sotaa kohtaan, joka on jatkunut niin pitkään, ettei se enää jaksa kiinnostaa juuri ketään. Avaamalla oven tavallisiin (ja vähän epätavallisiinkin) palestiinalaiskoteihin hän tutustuttaa lukijat yksilöihin, ihmisiin, joilla on aivan samanlaiset pelot, toiveet ja unelmat kuin meilläkin. Sota tulee siten lähemmäs lukijaa ja samalla kertaa ymmärrettävämmäksi ja kauhistuttavammaksi. Ikuisesti jatkunut konflikti alkaa kummasti taas kiinnostaa.

Vaikka Mustikainen on haastatellut kirjaansa varten vain palestiinalaisia, hän yrittää välttää asettumasta kummankaan osapuolen puolelle ja onnistuu siinä melko hyvin. Hän tuomitsee palestiinalaisten terroriteot yhtä tiukasti kuin Israelin pommituksetkin. Arkisten tarinoiden rinnalla hän yrittää purkaa sitä valtavaa poliittista vyyhtiä, joka konfliktiin kietoutuu ja Mustikaisen avulla lukija saa siitäkin sotkusta jotain tolkkua.

Mustikaisen kirjan luettuaan ymmärtää vähän enemmän, mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Toivoa tilanteen parantumisesta kirja ei valitettavasti lukijalle anna. Onneksi palestiinalaisalueilla toivo rauhasta kuitenkin elää.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää, mistä Israelin ja palestiinalaisten vihanpidossa on oikein kyse.

2. Jos olet kiinnostunut sodasta tavallisten ihmisten kokemusten kautta.

3. Jos pidät kiihkottomasta kirjoitustyylistä.

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli

”Maryn vahvin tarina taisi lopulta olla hänen oma elämänsä.”

Merete Mazzarella ei koskaan kuvitellut kirjoittavansa hirviöistä. Hän ei ollut niistä vähimmässäkään määrin kiinnostunut, kunnes huomasi eräänä päivänä olevansa yhden kuuluisan hirviön pauloissa. Niin pahasti, että hänen oli kirjoitettava tämä kirja.

Mazzarellan uutuus Sielun pimeä puoli (2014 Tammi) kertoo Frankensteinin hirviöstä ja hirviön luojasta kirjailija Mary Shelleystä. Mikä sai nuoren 19-vuotiaan Maryn keksimään kammottavan aiheensa lähes 200 vuotta sitten? Kirjoittamaan tarinan tiedemies Viktor Frankensteinista, joka laboratoriossaan yhdistelee kuolleiden ihmisten ruumiinosia tarkoituksenaan luoda uusi, uljas ja täysin virheetön olento? Mitä Mary halusi hirvittävällä tarinallaan aikalaisilleen kertoa? Miten Frankensteinin hirviötä tulisi nykytietämyksen valossa tulkita?

Mazzarella porautuu kirjassaan syvälle hirviön syntyhistoriaan ja sen moninaisten tulkintojen syövereihin ja tekee sen kiinnostavalla, raikkaalla ja lukijaystävällisellä tavalla. Hirviö alkaa kummasti kiinnostaa myös lukijaa, joka ei Mazzarellan tapaan ole koskaan ollut kovin kiinnostunut niistä. Frankensteinin hirviö on moniin muihin historian hirviöihin verrattuna hyvin moniulotteinen olento.

Oikeastaan vielä hirviötäkin enemmän Mazzarellaa kiinnosti kuitenkin hirviön luoja, nuori kirjailija Mary Shelley. Tämän elämäntarina nouseekin teoksessa hirviötä suurempaan osaan. Mary syntyi kulttuuriperheeseen ja menetti äitinsä varhain. Jo nuorena tyttönä hän heilasteli runoilija Percy Shelleyn kanssa ja hengaili muidenkin sen ajan kulttuurihenkiöiden kanssa. Hän kesti miehensä jatkuvat naisseikkailut. Hän menetti lapsensa ja kärsi syvästä yksinäisyydestä.

Koko elämänsä Mary haaveili suuresta rakkaudesta, miehestä, jolle olisi ollut ainoa ja kelvannut sellaisena kuin on. Vaikka Mary syntyi ja eli sen ajan ylemmissä kulttuuripiireissä, hänen henkilökohtainen elämänsä oli kuitenkin ”se tavallinen tarina” ja siksi Maryn elämä koskettaa helposti myös nykylukijaa.

Mazzarella kirjoittaa sujuvasti ja joissain kohdin vetävästikin, muttei Sielun pimeä puoli mitään kevyttä viihdettä ole. Tähän(kin) Mazzarellan kirjaan pitää keskittyä, antaa aikaa lukemiselle ja ajatuksille.  Kovin väsyneenä siihen ei kannata tarttua.

Mazzarellan teoksen voi hyvin lukea, vaikka Frankensteinin hirviö olisi jäänyt lukematta. Se kannattaa ehdottomasti lukea, jos hirviötarina on tuoreessa muistissa.

Tartu tähän:

1. Jos olet kirjallisuuden historia kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat lukea koskettavan elämäntarinan.

3. Jos haluat oppia tuntemaan ja tulkitsemaan klassikkoa.

Saku Tuominen: Luova järkevyys: arkisen luovuuden ylistys

Saku Tuominen pukee sanoiksi uusimman kirjansa takakannessa sen, mitä moni ajattelee törmätessään jälleen kerran yhteen luovuuskirjaan. Voi ei! Taasko yksi uusi kirja lisää luovuudesta? Ei kiitos!

Tuominenkin vannoi, ettei koskaan kirjoittaisi aiheesta. Häntä kuitenkin rupesi ärsyttämään, kuinka väärinymmärretty käsite luovuus on ja haluaa tässä kirjassaan Luova järkevyys: arkisen luovuuden ylistys (2014 Otava) ravistella luovuuteen liitettyjä vääriä merkityksiä ja tulkintoja.

Ensiksi Tuominen ilmoittaa inhoavansa luovaa hulluutta, jonka perään huudetaan nykyään joka suunnasta. Luova hulluus on hänen mukaansa päämäärätöntä sekoilua. Järkevää luovuutta taas asioiden tekeminen uudella erilaisella tavalla, joka on sen lisäksi tarpeellista eli järkevää. Ei hullua.  

Tuomisen järkevä luovuus sisältää neljä osaa, jotka hän esittelee trendikkäästi hastag-merkin muodossa. Ensiksi on oltava kyky nähdä. Ihmisen on pysähdyttävä katsomaan ja tunnistettava ongelmakohdat. Usein on helpompi olla näkemättä, vedota kiireeseen ja tyytyä vanhaan. Jos ei näe, ei joudu ponnistelemaan yhtään enempää.

Toiseksi pitää olla halu tehdä. Ongelmien tunnistaminen ei riitä, ellei niihin tartuta ja ryhdytä muuttamaan. Ja tässä on Tuomisen mukaan yksi organisaatioiden suurimmista luovuuden esteistä. Innovaatiopajoja kyllä pidetään, työryhmiä perustetaan ja raportteja laaditaan, mutta mikään ei koskaan johda mihinkään konkreettiseen. Toimeen ei tartuta, henkilökunta tympääntyy ja organisaatioon pesiytyy luovuudenvastainen meininki. No ei mikään ihme!

Tuomisen mukaan luovuuden on tähdättävä aina siihen, että asiat tehdään vähän tai paljon paremmin. Vähän paremmin tekeminen on arjen pienten asioiden fiksaamista ja paljon paremmin tekeminen taas asioiden dramaattisempaa muuttamista paremmaksi. Ongelma on vain siinä, ettei lopputuloksesta koskaan tiedä. Voi olla, että tilanne muuttuu paremmaksi, mutta yhtä hyvin voi olla, että metsään menee ja siksi on niin paljon helpompaa pysyä paikoillaan. Pessimisti ei pety.

Tuomisen kirja ei ole ollenkaan ärsyttävä kirja luovuudesta. Se on hyvällä tavalla yksinkertainen ja maanläheinen. Se on helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Siinä todetaan kannustavasti, ettei luovuus ole mikään luonteenpiirre, eikä kuulu pelkästään organisaation luovuusyksikölle. Jokainen meistä on luova. Jos vain esteet uskalletaan karsia edestä. Ja tämä kirja toden totta auttaa niiden raivaamisessa. Eiköhän laiteta hihat heilumaan?

Mutta miksi ihmeessä kirjan kannessa on kärpänen? Pörräävän ötökän kuva liittyy sekin olennaisesti luovaan järkevyyteen. Ja yleisiin miestenvessoihin. Ja hygieniaongelmiin. Lue itse, niin sinäkin tiedät, mistä on kyse!

Tartu tähän:

1. Jos inhoat työpaikkasi innovatiivisia luovuuspajoja.

2. Jos haluat oppia tekemään jotain toisin.

3. Jos luulet tietäväsi, mistä luovuudessa on kyse.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa.”

Elämä 1700-luvun loppupuolella ei ollut herkkua Pohjoismaissa. Taudit jylläsivät, ruuasta oli pulaa ja ahdasmielisyys kukoisti. 

Norjalaisperheen poika, Morten Falck, lähetetään Kööpenhaminaan opiskelelmaan teologiaa, vaikka lääketiede olisi pojalle itselleen mieluisampi vaihtoehto. Isä kuitenkin haluaa pojastaaan papin ja valmistuttuaan Morten päättää lähteä Grönlantiin käännyttämään siellä asuvia alkuperäisasukkaita kristinuskoon.

Jo opiskeluaikana Morten huomaa käyvänsä jatkuvaa sisäistä kamppailua itsensä kanssa. Hän kuvittelee saavansa oppineisuudesta ja papin virasta itselleen teräksisen suojan sisältään kumpuavien himojensa hillitsemiseen. Ja huomaa epäonnekseen hyvin pian, ettei näin käy.

Lähtö Grönlantiin, viheliäiselle karulle saarelle, on yksi Mortenin keinoista paeta itseään. Ei toimi sekään. Menneisyys ja sisäiset ristiriidat pysyvät mukana. Jatkuvasti hänen korvissaan soi valistusfilosofi Rousseau’n ajatus: ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa. Mortenin pyristelyt itseään vastaan vievät hänet yhä syvemmälle Grönlannin ja oman mielensä syövereihin, sellaiseen pimeyteen, josta nouseminen käy piinatulle sielulle lähes mahdottomaksi.

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (2014 Tammi, suom. Katriina Huttunen) on uljas tarina nuoren miehen kamppailusta henkisen vapauden puolesta. Se on hieno kertomus meistä ja muista, jossa ne muut, Grönlannin tyhminä pidetyt alkuasukkaat, osoittautuvat meitä, mannermaan valkoisia kristittyjä, viisaammiksi. Kirja on myös tarina petoksesta, josta vapautuu vain kohtaamalla totuuden.

Leine kirjoittaa hienoa ajankuvaa 1700-luvulta. Lukija voi aistia tuon ajan hajut, maut ja tuntemukset. Erityismaininnan ansaitsevat laivamatkustuksen ja merenkäynnin kuvailut, joiden kautta tajuaa valtameren myllertävän armottomuuden. 

Huom! Tämän kirjan jälkeen kannattaa ehdottomasti tarttua Per Olov Enqvistin August-palkittuun Henkilääkäriin (2000 Gummerus). Siinä valotetaan samaa aikakautta, 1700-luvun loppupuolta, Tanskan hovin näkökulmasta ja keskitytään epävakaan kuningas Kristianin ja hänen edistyksellisyyttä ajaneen henkilääkärin suhteeseen. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat uppoutua suureen (ja paksuun) tarinaan.

2. Jos historiallisest romaanit ovat intohimosi.

3. Jos rakastat merta.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

On hienoa kirjoittaa vuoden viimeisenä päivänä Jussi Valtosen Finlandia-palkitusta teoksesta He eivät tiedä mitä tekevät (2014 Tammi). Se on uskomattoman hieno, valtavan suuri ja piinallisen tarkkanäköinen tarina meidän ajastamme ja palkintonsa toden totta ansainnut.

Kirja kertoo amerikkalaisesta professorista Joe Chayefskista, joka tempaistaan keskelle häikäilemättömien eläinaktivistien, törkeän yritysmaailman ja tutkijoistaan piittaamattoman yliopiston väliseen taisteluun, jossa kaikki keinot ovat sallittuja ja kukin tavoittelee vain omaa etuaan. Samalla Joe joutuu palaamaan muistoissaan taaksepäin, tutkijanuransa alkutaipaleenseen Suomessa.

Aika Suomessa oli Joelle yhtä kärsimystä. Laitoksella kukaan ei tervehdi, hymyile tai keskustele. Ulkona on ainainen hämärä. Kotona häntä odotti Alina, ahdistunut vaimo, joka hoiti parin pientä vauvaa Samuelia ja toivoi, että Joe sopeutuisi, sitoutuisi ja lakkaisi puhumasta paluusta kotimaahansa. Ero tuli ja isän ja pojan välinen side katkesi, kunnes parikymmentä vuotta myöhemmin Alina ilmoittaa Samuelin olevan Yhdysvalloissa. Joen on vihdoin kohdattava myös ne asiat, jotka hän olisi voinut menneisyydessään tehdä toisin.

Jussi Valtosen supertarkka röntgenkatse näkee kaiken. Henkilöidensä kautta hän tarkastelee Suomea ja suomalaisuutta, Amerikkaa ja amerikkalaisuutta, yritysten harjoittamaa vilunkipeliä, epäeettistä markkinointia, lain porsaanreikiä, vanhempien ja lasten välisiä tulehtuneita suhteita, kaiken psykologisointia, piittaamattomuutta, itsekkyyttä, ennakkoluuloisuutta, maailmankuvien mustavalkoisuutta, sukupolvesta toiseen jatkuvaa ohi puhumista, rakkaudettomuutta, kaipuuta johonkin, valtavan kokoisia elämän ja kuoleman kysymyksiä sekä eteenpäin vyöryvää kaoottista maailmanmenoa.

Valtonen näyttää 2010-luvun lukijoille, minkälaisessa maailmassa me oikein elämme ja tekee sen viiltävän tarkasti ja uskomattoman moniulotteisesti. Vaikka kirja on paksu, siinä ei ole sivuakaan liikaa. Valtosen jumalallinen katse porautuu sekä yksilöiden syvimpien tuntojen tasolle että heitä ympäröivän, yhä monimutkaisemmaksi kehittyvän maailman tasolle. Huonomman kirjoittajan käsissä näin järkälemäinen kokonaisuus ei pysyisi kasassa. Valtosen taitavista hyppysistä yksikään langanpätkä ei irtoa omille teilleen.

Valtonen tarkkailee maailmaa ja henkilöitään viileän analyyttisesti. Hän ei asetu kenenkään puolelle ja jättää moralisoinnin muille. Onneksi, sillä nyt lukija joutuu tekemään kaiken työn itse ja saattaa samalla jopa onnistua avartamaan omaa maailmankuvaansa.

Isä armahda heitä, sillä he eivät tiedä mitä tekevät, anoo Jeesus ristillä Jumalalta. Samaan tapaan kukin Valtosen henkilöhahmoista anoo jeesuksena omasta näkövinkkelistään armahtamaan muita: heitä, jotka eivät tiedä mitä tekevät. Jeesus näki enemmän kuin aikalaisensa, mutta Valtosen henkilöhahmoista kenelläkään ei ole kokonaiskuvaa, eikä kukaan ole valmis katsomaan asioita toisin. Armahduksen huutaminen toisille on niin paljon helpompaa kuin itsensä katsominen peiliin.

Mutta menikö Finlandia-palkinto oikeaan osoitteeseen? Monen kriitikon mielestä ei. Romaanin olisi kuulemma pitänyt olla taiteellisempi ja jotkut päätyivät jopa moittimaan palkinnon tämänvuotista päättäjää, Anne Brunilaa, väärästä kirjallisuusmausta.

Nyt taisivat mennä kriitikoiden puurot ja vellit pahasti sekaisin. Finlandia-palkintoa ei myönnetä pelkästään taiteellisten ansioiden perusteella, eivätkä kuusi ehdokkasta koskaan  koostu niistä kaikkein taiteellisimmista tai kokeellisimmista romaanitaiteen helmistä. Niitä kirjoja varten on olemassa aivan muut kirjallisuuspalkinnot.

Finlandia-palkinto on ennen kaikkea lukijoiden palkinto. Siinä etsitään hyvin kirjoitettua romaania, joka kiinnostaa suurta yleisöä. Palkinnon itsevaltiaaksi myöntäjäksi valitaan sen vuoksi useimmiten henkilö kirjallisuuskentän ulkopuolelta. Henkilö, joka edustaa lukijoiden suurta joukkoa. Vuonna 2014 tuo lukijoiden edustaja oli Anne Brunila, jonka kirjallisuusmaku on aivan yhtä oikea kuin kenen tahansa muunkin lukijan. Siksi palkinto meni jälleen kerran täysin oikealle kirjalle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää nykymaailman menoa.

2. Jos haluat lukea vuoden 2014 parhaan lukuromaanin.

3. Jos inhoat pinnallista hömppää.

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Esikoisromaanien taso on ollut tänä vuonna erityisen kova. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta ylsivät Finlandia-ehdokkaiksi saakka ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ansaitusti Helsingin sanomien arvostetun esikoispalkinnon.

Sitten on vielä Tanja Pohjolan Lintu pieni (2014 Atena). Kirja, jota harva kriitikko tai lukija on huomannut, mutta joka ansaitsisi saada osakseen samanlaista suitsutusta kuin kolme edellä mainittua. Jonain toisena vuonna tämä olisi voinut kahmia koko pöydän puhtaaksi ja onneksi se sentään nostettiin Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Minun sydämeeni tämä pieni surullinen tarina hyljätystä tytöstä porautui niin, että nostan Pohjolan romaanin omalla listallani viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi lukuelämykseksi. Kunpa se nyt Runeberg-palkintoehdokkuuden myötä nousisi paremmin lukijoiden tietoisuuteen.

Lintu pieni kertoo tarinan Doroteasta, olemattomasta tytöstä, jonka äiti on lukinnut pikkusisaren kanssa ullakolle vierashuoneeseen, koska heilastelee itse alakerrassa arvovieraan, harmaahapsisen herran kanssa. Yksitoista päivää tytöt viruvat huoneessa nälissään ja kylmissään ja odottavat pääsevänsä ulos. Mutta kukaan ei tule. Ja viimeistään puolessa välissä lukija jo aavistaa sydän syrjällään, mitä lopulta tuleman käy.

Aikuisena Dorotea keksii itselleen menneisyyden. Hän uskottelee kaikille olevansa Dora, Helsingissä syntynyt ja ikänsä elänyt luonnontieteen professorin orvoksi jäänyt tytär. Lapsuudesta saakka Doroteaa painaneet syyllisyys ja häpeä kasvavat päivä päivältä ja käyvät lopulta ylivoimaisiksi ohittaa, kun kotiseudulta Helsinkiin tullut Taimi pyytää saada yösijaa pienen sairaan tyttärentyttärensä kanssa. Dorotea ei voi enää paeta.

Tanja Pohjola kuljettaa riipaisevaa hylätyn lapsen tarinaa kahdessa aikatasossa. Toinen kertoo sisarusten päivistä lukitulla ullakolla Viipurissa vuonna 1944 pommitusten jylistessä välillä lähempänä ja välillä kauempana. Toinen aikataso kertoo aikuisen Dorotean ensiaskelista tuoreena aviovaimona muusikkomies Oton rinnalla syyllisyyden musertava taakka rinnassaan.

Varsinkin kuvaukset lapsista suljetulla ullakolla ovat kouriintuntuvan surullisia. 12-vuotias Dorotea yrittää olla vankeudessa vahva ja lohduttaa pikkusisartaan. Hän keksii sisarelleen tarinan lintumies Grejuksesta, jotta aika kuluisi nopeammin ja jotta Mari ei pelkäisi. Nenäliinapaketti on monta kertaan tarpeen ullakkokohtauksia lukiessa.

Vaikka Lintu pieni on itkettävän surullinen kirja, sen lukemista ei hetkeäkään kadu. Kiitos Tanja Pohjola, kun kirjoitit tämän kirjan.

Tartu tähän:

1. Jos lasten hätä koskettaa sinua.

2. Jos haluat lukea tarina, joka jää mieleen.

3. Jos haluat tutustua uuteen kotimaiseen lupaukseen.

Lukuneuvojana kansanedustaja Päivi Lipponen

Kansanedustaja Päivi Lipponen tunnustautuu ahkeraksi lukijaksi ja erityisen lähellä hänen sydäntään on historia – onhan hän työskennellyt ennen kansanedustajuutta pitkään historianopettajana ja väitellyt tohtoriksi historiaa liippaavasta aiheesta, suomalaisen kansakoululaitoksen perustamisesta.  

Kiireisenä kansanedustajana hän pyrkii aina raivaamaan kalenteristaan aikaa myös lukemiselle. Blogini lukijoille hän haluaa suositella erityisesti elämäkertoja ja historiallisia romaaneja. Niitä lukemalla kun oppii mukavasti myös faktoja. Jotta ymmärtäisi nykypäivää, on ymmärrettävä historiaa.

Päivi Lipponen suosittelee:

1. Traudl Junge: Viimeiseen saakka: Hitlerin sihteerin muistelmat (2004 WSOY)

”Jungen ainutlaatuinen muistelmakirja avaa oven Euroopan vihatuimman ja halveksituimman ihmisen yksityisyyteen. Nuori Traudl Junge palkattiin Hitlerin yksityissihteeriksi. Hän sitoutui tehtäväänsä, ystävystyi Eva Braunin kanssa ja seurasi pariskuntaa bunkkeriin asti. Erityisen kiinnostavat luvut kertovatkin juuri viimeisistä päivistä bunkkerissa – kiristyvästä tunnelmasta ja lopullisesta romahduksesta.”

”Tarina panee miettimään sitä, mikä on ihmisen oma vastuu, kun hän tekee työtä tuhoavan järjestelmän hyväksi. Myös Junge joutui vastaamaan rikoksistaan Hitlerin alaisena. Hän kuvaili esimiestään miellyttäväksi ihmiseksi ja kertoi, etteivät hänen hälytyskellonsa koskaan soineet. Natsivallan tekoja hän ei hyväksy, vaan sanoo viisaasti: En tiennyt, mutta minun olisi pitänyt ottaa selvää. Lukija voi itse miettiä, kuinka syyllinen nuori nainen oli.”

2. Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz (2005 Like)

”Vierailin 7-vuotiaana lomamatkalla Auschwitzissä. Muistan kuinka hikoilin punaisen Saabimme takapenkillä ja kummastelin vanhemmilleni, mihin museoon olimme taas matkalla. Järkytyin perusteellisesti hiuskasoista, harjakasoista, silmälasikasoista, tekoraajaröykkiöistä, riutuvista vanginkuvista, kaasukammiosta ja polttouunilaveteista. Sen jälkeiset 40 vuotta olen lukenut ja yrittänyt ymmärtää, miksi tuo hirveys saattoi tapahtua?”

”Puolalainen Tadeusz Borowski joutui leirille, koska oli kommunisti. Natsit kun halusivat juutalaisten lisäksi tuhota kaikki romanit, homot, vammaiset ja vasemmistolaiset. Kirjassaan Borowksi kertoo, kuinka mielettömyydessä oppi elämään; kuinka leiri toimi ja järjestyi kodiksi. Hän itse pääsi hyväkuntoisena etuoikeutettujen joukkoon ja tyhjensi työkseen vaunuja, kun kuljetukset saapuivat laiturille.”

”Vaikka Borowski jäi henkiin, ei leiri lähtenyt hänestä koskaan. Hän ei kyennyt elämään kokemansa kanssa vapaudessa, vaan teki itsemurhan vuonna 1951.”

David Benioff: Varkaiden kaupunki (2008 WSOY)

”Kun kävelee kauniissa Pietarissa, jonne Helsingistä matkustaa Allegrolla muutamassa tunnissa, on hyvä muistaa myös kaupungin murheellinen menneisyys. Toisen maailmansodan aikaan Saksa piiritti Leningradin kaupunkia yli 900 päivää. Ihmiset näkivät nälkää, tapettiliisterit ja kotieläimet syötiin. Puistonpenkit pilkottiin polttopuiksi. Yli 600 000 ihmistä kuoli.”

”David Benioff kertoo veijaritarinan kahdesta nuorukaisesta Levistä ja Koljasta, jotka päätyvät poliisin huostaan. Heidän onnekseen eversti Gretsko tarvitsee täytekakkuunsa kananmunia ja kaksikko saa mahdollisuuden pelastaa henkensä. Heidän olisi vain löydettävä 12 kananmunaa. Mahdoton tehtävä kaupungissa, jossa ruokaa ei yksinkertaisesti ole.”

Zhisui Li: The private life of Chairman Mao (1996 Random House)

”Kiinan historia on ollut jo pitkään kiinnostuksen kohteenani ja paras puhemies Maosta kirjoitettu teos on tämä hänen henkilääkärinsä muistelmat. Zhisui Li valittiin syntyperästään huolimatta suureen ja vastuulliseen tehtävään. Hänen tuli pitää huolta johtajasta ja olla käytettävissa vuorokauden ympäri. Virheisiin ei ollut varaa. Zhisui Lin oli omistettava koko elämänsä Maolle, mutta samalla hän pääsi harvinaisen lähelle johtajaa ja tämän arkea.”

”Kirja on mainio kurkistus maailmaan, jossa rajaton valta on yhdellä ihmisellä ja kaikki toimivat kritiikittä hänen ympärillään. On kiinnostavaa tietää, millainen henkilö puhemies Mao oli – hän, jonka kuvan juurella jokainen matkalainen Kielletyn kaupungin portilla mielellään ikuistaa itsensä.”

Eugen Ruge: Vähenevän valon aika (2012 Atena)

”Lähihistorian tutkimisessa on erityisen kiinnostavaa se, että itsellään on lukijana muistikuvia ja tunnelmia tapahtumista. Voi miettiä kuinka oikein tai väärin ymmärsi asiat, kun suuri kokonaiskuva ei ollut selvillä. Vietin nuorena pari päivää Itä-Berliinissä. Tuolloin rajamuodollisuudet olivat pitkälliset. Öisin konekiväärit rätisivät rajametsikössä ja koirat haukkuivat. Pelon ilmapiiri oli käsin kosketeltava.”

”DDR on historiaa. Nykyisin on vain yksi Saksa. Rugen teos on kuvaus elämästä kommunistisessa Itä-Saksassa. Hän kertoo sukutarinan kommunistisessa järjestelmässä yläluokkaan kuuluvasta perheestä. Siitä kuinka siihen noustiin, kuinka asema taattiin ja miten ihmisiä palkitiin.”

”Kun lukee näitä kuvauksia, voi itse pohtia, kuinka olisi asemoinut oman elämänsä kyseisessä järjestelmässä. Olisiko ollut innokas puolueen soturi? Olisiko vastustanut järjestelmää ja demokratian puolustajana uhrannut elämänsä ja perheensä vankilakierteeseen ja epäkansalaisuuteen? Olisiko sulkenut silmänsä ja korvansa ja keskittynyt vain viljelemään puutarhaansa?”

Hyviä lukuelämyksiä!

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Subhash ja Udayan ovat veljeksiä Intian Kalkuttasta ja täysin erilaisia. Subhash, veljiestä vanhempi, on aina ollut varovainen, rauhallinen ja tottelevainen. Hän viihtyy yksin omissa oloissaan, eikä ole koskaan aiheuttanut vanhemmilleen huolta.

Toisin on Udayanin laita. Nuorempi veli on aina ollut levoton. Kotoa karkaileva, villi ja rohkea, joka saa vanhemmat huolesta sekaisin. Udayan houkuttelee Subhashin kaikenlaisiin konnuuksiin mukaan, eikä Subhashin auta kuin totella, sillä vanhemmat ovat käskeneet veljesten pitää toisistaan huolta.

Nuorena miehenä tulisieluinen Udayan kiinnostuu yhteiskunnallisista epäkohdista, joita Intiassa riittää. Röyhkeät maanomistajat häätävät viljelijät kodeistaan taivasalle. Kapinat tukahdutetaan väkivalloin. Laki ei tunnu olevan kaikille sama. Udayan haluaa muuttaa Intian paremmaksi paikaksi elää, myös kastittomille ja muille köyhille ja ajautuu vähitellen mukaan kommunistisen liikkeen toimintaan.

Kiltti ja tunnollinen Subhash puurtaa koulussa ja päätyy Yhdysvaltoihin opiskelemaan meribiologiaa. Veljesten välinen tiivis yhteys katkeaa, kunnes Subhash joutuu palaamaan takaisin Intiaan. Siitä eteenpäin Subhash kantaa menneisyyttä mukanaan, myös konkreettisesti.

Jhumpa Lahiri on taitava kirjoittaja. Hän julkaisee teoksia harvoin – tätä uutta Tulvaniittyäkin (2014 Tammi, suom. Sari Karhulahti) saatiin odottaa viisi vuotta. Ja se näkyy. Lahirin kirjat ovat viimeisen päälle hiottuja, taidokkaita tarinoita, joissa kerrotaan isoja asioita: rauhallisesti ja hätäilemättä. Hän ei todellakaan ole mikään vauhdikkaiden juonenkäänteiden kehittelijä, vaan luo sen sijaan hienovireisiä ja tarkkanäköisiä psykologisia romaaneja.

Tulvaniityn teemat ovat samat kuin hänen koko tuotannossaan. Millaista on siirtolaisen elämä uudessa maassa. Kun ei oikein tunnu kuuluvansa mihinkään. Kokee ulkopuolisuutta vuodesta toiseen. Kotimaakaan ei tunnu enää oikealta. Vuodet muualla ovat jättäneet jälkensä. Missään ei ole kuin kotonaan.

Lahiri käsittelee tarinassaan myös sitä, kuinka ihmisen olisi tärkeää elää sellainen elämä, joka tuntuu oikealta. Tämän kirjan onnettomimmat ihmiset ovat niitä, jotka etsivät onnea koko ajan jostain muualta kuin tästä ja nyt. Toiset jäävät haikailemaan menneitä ja toiset kurottavat johonkin kauemmas, eteenpäin, tulevaisuuteen. Ja elämä jää elämättä. 

Lahiri porautuu taitavasti ja tarkasti ihmismielen syövereihin. Tulvaniitty on surumielinen, kaihoisa ja hienosti kirjoitettu tarina. Taattua Lahiri-laatua. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea laatua ja kaunista kieltä.

2. Jos inhoat kliseistä hömppää.

3. Jos pidät viipyilevistä tarinoista.

Kuka voittaa Finlandian?

Kaikkien lukemiseen hurahtaneiden marraskuista mielihuvia on Finlandia-voittajan veikkailu. On hauska pohtia, miten valitsija-diktaattorin persoonallisuus, mieltymykset, työhistoria ja muut ominaisuudet kenties vaikuttavat valintaan. Voiko esikoiskirjailija koskaan voittaa? Voiko jo aiemmin voittanut pokata palkinnon uudelleen? Jos nainen voitti viime vuonna, valitaanko nyt mies?

Tänä vuonna palkinnosta kisaa kolme naista ja kolme miestä. Finlandia-palkinnon kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että mukana on joka vuosi yksi esikoinen, mutta tänä vuonna taso oli niin kova, että joukkoon mahtui niitä kaksi (ja Pajtim Statovcin loistava Kissani Jugoslavia jäi vielä ulkopuolelle.)

Historia on myös vahvasti läsnä. Kinnusen tarina kattaa 100 vuotta, Kytömäki ja Kähkönen tarkastelevat 1900-luvun alkupuolta ja Jalonen vuotta 1972. Jaatinen ja Valtonen pureutuvat nykyajan elämänmenoon. Mikä näistä miellyttää eniten professori Anne Brunilaa, joka tänä vuonna itsevaltiaasti palkinnon saajasta päättää? Se selviää 27. marraskuuta.

Kuka voittaa vuonna 2014? Lukuneuvoja veikkaa:

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää (Gummerus)

Heidi Jaatisen uutuuden valinta kuuden parhaan joukkoon yllätti kaikki - myös kriitikot, joilta Kaksi viatonta päivää oli jäänyt täysin huomiotta. Runollisen traaginen tarina äideistä ja tyttäristä osuu ajankohtaiseen aiheeseen, mutta vetoaako kielellisesti rönsyilevä tarina sittenkään valitsijaan tarpeeksi. Veikkaan, ettei. 
Ennustus: ei voittoa

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä (Otava)

Olli Jalosen romaani Miehiä ja ihmisiä kertoo pojan kasvutarinan 1970-luvun alun Suomessa, jossa ei mistään muusta puhuta niin paljon kuin politiikasta. Jalonen on voittanut Finlandian vuonna 1990 romaanillaan Isäksi ja tyttäreksi ja on ollut ehdolla kahtena muunakin vuonna, eikä voittoa tule uudestaan tällä kertaa. 
Ennustus: ei voittoa

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY)

Tommi Kinnusen esikoisromaani sai Helsingin sanomissa poikkeuksellisen hehkuttavan kritiikin ja sitä kautta valtavan potkun kysynnälle. Kolme sukupolvea kattava kaunis tarina vahvoista ja itsenäisistä naisista Kuusamossa tekee vaikutuksen ja täräyttää Kinnusen kertaheitolla täysin ansaitusti näin pitkälle. Palkinto jää kuitenkin vielä esikoisromaanista saamatta. 
Ennustus: ei voittoa

Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus)

Anni Kytömäen Kultarinta on suuri tarina isästä ja tyttärestä sekä rakkaudesta luontoon ja metsään 1900-luvun alkupuolen Pohjanmaalla. Vakuuttaako ekologinen aspekti riittävästi myös metsäteollisuuden palveluksessa työskennellyttä ekonomisti Anne Brunilaa? Ehkä. Ehkä ei. Palkinto jää joka tapauksessa saamatta, sillä esikoisromaanista sitä harvoin myönnetään. 
Ennustus: ei voittoa

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava)

Sirpa Kähkönen on hurmannut lukijat ja kriitikot tarkkanäköisyydellään, kirkkaalla kielellään ja koskettavilla tarinoillaan sodan ajan Kuopiosta. Graniittimies jysähtää sydämeen sellaisella voimalla, että palkinto saattaa tänä vuonna hyvinkin vihdoin tulla. Universaali tarina lähtemisestä, toivosta ja musertavasta pettymyksestä on järisyttävän hieno. 
Ennustus: Voitto!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi)

Jussi Valtosen kolmas romaani He eivät tiedä mitä tekevät antaa vahvimman vastuksen Kähkösen Graniittimiehelle. Järkälemäinen romaani tekee yksityiskohtaisen ruumiinavauksen nykyajan elämänmenolle ja paljastaa ajastamme sellaista, mitä me emme haluaisi edes nähdä. Vetoaako akateemiseen tutkijamaailmaan sijoittuva yhteiskunnallinen romaani sittenkin Brunilaan enemmän kuin Kähkösen uljas historiallinen tarina? Jos Kähkönen ei palkintoa saa, sen saa Valtonen. 
Ennustus: ei voittoa (tai ehkä sittenkin voitto?)

Mitä kirjaa sinä veikkaat voittajaksi?

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen on tarkastellut Kuopioon sijoittuvassa historiallisessa romaanisarjassaan sodan vaikutusta kotirintamaan ja nostanut keskiöön sodan hiljaiset kärsijät, naiset ja lapset. Hänen uutuutensa, Graniittimies (2014 Otava), kertoo sekin eritoten naisista ja lapsista, mutta nyt ollaan 1920 – 1930-luvun Neuvostoliitossa etsimässä uutta uljasta maailmaa, jota ei sitten lopulta löydykään.

Ilja ja Klara, nimensä muuttanut nuoripari, hiihtää rajan yli Petrogradiin heti sen jälkeen kun Ilja on vapautettu vankileiriltä. Vanhoja nimiään ja äidinkieltään he eivät halua muistaa, sillä kotimaa on pettänyt heidät. Uusi loistokas tulevaisuus silmissään he suuntaavat kohti suurkaupunkia, jossa työläinen voisi vihdoin olla vapaa. Raskaskaan elämä ei heitä pelota, mutta todellisuus on silti jotain muuta kuin mitä he ovat odottaneet.

Palavasieluinen Ilja alkaa laukata ympäri maata puoluekokouksissa miettimässä suuria ideologisia linjoja. Klara ompelee kotona lämmikettä katulapsille ja jakaa heille ruokaa soppakeittiöllä. Uuden ideologian juurruttamisvaiheessa asetelma on varmasti ollut sama muuallakin: mies ajattelee isoja ja nainen toimii pienesti. Vähäpätöisesti, ajattelee mies naisesta. Epärealistisesti, ajattelee nainen miehestä.

Klara huomaa uuden systeemin heikkoudet Iljaa aiemmin. Henkitoreissaan viemäreissä ryömiviä katulapsia tulee koko ajan lisää, eivätkä epäkohdat oikeasti kiinnosta ketään. Unelma maailmasta, jossa jokaisella olisi riittävästi, alkaa rapista. Klara haluaa pelastaa lapsista edes kaksi ja löytää samalla omalle elämälleen tarkoituksen, jota uusi maa ei sitten tarjonnutkaan.

Yhtenä hyvin keskeisenä toimijana romaanissa esiintyy Petrogradin/Leningradin graniittikaupunki. Se on kuin elävä ja hengittävä, vuodenaikojen mukaan muuttuva valtava olento kaupunkilaisten ympärillä. Sitä kunnioitetaan, rakastetaan, vihataan ja kutsutaan hellitellen Piteriksi. Kähkönen herättää kirjassaan tuon olennon uljaasti henkiin.

Graniittimies kertoo universaalin tarinan lähtemisestä, toivosta ja sen menettämisestä. Vaikka kaikki tapahtuu Piterissä, sama voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Ihmiset lähtevät. He toivovat. Pettyvät. Eivätkä silti kadu sitä, että lähtivät. Vai katuvatko sittenkin?

Kähkösen yksityiskohtainen ja verevä kirjoitustyyli sekä koskettava tarina pureutuvat lukijan luihin ja ytimiin. Kunpa tänä vuonna olisi Kähkösen vuoro viedä Finlandia. Hän olisi ansainnut sen jo aikaisemminkin. Viimeistään nyt.

Tartu tähän:

1. Jos pidät todentuntuisista historiallisista tarinoista.

2. Jos rakastat kaunista ja pedanttia kieltä.

3. Jos haluat oppia ymmärtämään itänaapuriamme.

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

Sodan jälkeen Saksaan jälleenrakennustehtäviin lähtevät britit ohjeistaan pitämään kunnon välimatka hävinneeseen viholliskansaan. Saksalaisia on kartettava kaikin keinoin. Heitä ei saa kätellä. Heidän kodeissaan ei saa vierailla. Heitä kohtaan on oltava välinpitämättömiä, kylmän viileitä. On huolehdittava siitä, että saksalaiset tuntevat paikkansa, sillä he kaikki ovat pahoja, eikä heidän kanssaan tule veljeillä.

Voittajat häätävät saksalaiset kodeistaan ja asettuvat taloksi. Eversti Lewis Morgan ottaa asunnokseen upean huvilan Elben rannalta, muttei henno ajaa talon omistajaa herra Lubertia eikä tämän tytärtä Friedaa tien päälle. Lewisin vaimo Rachel vastustaa miehensä päätöstä ja syvä juopa, joka on puolisoiden välille pitkän eron jälkeen seurauksena syntynyt, syvenee entisestään.

Rhidian Brook sijoittaa kirjansa Talo Elben rannalla (2014 Otava, suom. Ilkka Rekiaro) tapahtumat toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan ja kohdistaa katseensa poikkeuksellisesti voittajien julmuuteen ja siihen, kuinka saksalaisia sodan jälkeen nöyryytettiin ja kohdeltiin toisen luokan kansalaisina, moraalittomina petoina. Voittajien ylimielisyys ei tunne rajoja: nälkiintyneet lapset ja menetettyjä puolisojaan surevat vaimot ovat iljettäviä olentoja kaikki tyynni.

Sodan osapuolten molemminpuolisen kyräilyn ja katkeruuden lisäksi Brookin kirja kertoo erään avioliiton tarinan. Eversti Lewis Morgan tuntuu pääsevän ystävällisyydellään ihmisten lähelle kuin luonnostaan, mutta vaimoaan hän ei osaa enää lähestyä. Avioliitto on jatkuvaa väärinymmärrysten ja lausumattomien toiveiden ketjua. Kunnes tutustuttuaan viholliskansaan puolisot oppivat tutustumaan uudelleen myös toisiinsa.

Tarina talosta ja sen asukkaista Elben rannalla kulkee tasaisesti ja sujuvasti eteenpäin, minun makuuni jopa hiukan liian tasaisesti. Kaikkia teemojaan ja henkilöhahmojaan Brook käsittelee silkkihansikkain: ymmärtävän lempeästi ja myötätuntoisesti. Se tekee lopulta tarinasta hieman ulkokohtaisen. Ronskimmat otteet olisivat tehneet henkilöhahmoista verevämpiä ja uskottavampia ja tarinasta syvemmän. Tällaisenaankin Talo Elben rannalla on lukemisen arvoinen viihdekirja.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut sodan seurauksista.

2. Jos pidät sujuvasta helppolukuisesta kirjallisuudesta.
3. Jos et kaipaa elämääsi juuri nyt musertavan synkkiä kirjoja.

Helena Rubinstein: Elämäni kauneudelle

”Työ on ollut paras kauneuskäsittelyni.”

Kirjastojen varastojen uumenista tekee mahtavia löytöjä. Kuten esimerkiksi tämän: kauneusmoguli Helena Rubinsteinin uskomattoman elämäntarinan. Hän avaa kirjassaan Elämäni kauneudelle (1966 Kirjayhtymä, suom. Irmeli Sallamo) lukijalle oven kauneushoitoloihinsa ja yksityisiin salonkeihinsa ympäri maailman ja voi hyvänen aika minkälaisiin!

Helena Rubinstein syntyi esikoiseksi varakkaaseen krakovalaiseen perheeseen vuonna 1871. Hän oli teräväpäinen tyttö ja hoiti isänsä liikeasioita jo 15-vuotiaana. Kiinnostuksen kauneuteen hän peri äidiltään, sillä äiti huolehti tarkasti ulkonäöstään ja vannoi unkarilaisen kemisitin kehittämän kasvovoiteen nimeen. Tästä voiteesta kehitettiin Helena Rubinstein –imperiumin menestystuote Créme Valaze, joka on tuotannossa hieman muunneltuna vielä nykyäänkin.

Parikymppisenä Helena Rubinstein muutti Austraaliaan ja huomasi pian, kuinka aurinko käristi ja kuivatti paikallisten naisten ihoa ja tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän avasi ensimmäisen voidekauppansa Melbourneen vuonna 1902, sitten Lontooseen, Pariisiin, New Yorkiin ja niin edelleen. Pian koko maailma tunsi Helena Rubinsteinin nimen ja hän itse tunsi kaikki 1900-luvun alkupuoliskon merkkihenkilöt.

Rubinsteinin kirja vilisee tuttuja nimiä. Pablo Picasso, Salvador Dali, Isadora Duncan, Igor Stravinski, Franklin D. Roosevelt, Cole Porter, Cary Grant, Aldous Huxley, Henri Matisse, Amadeo Modigliani, Coco Chanel ja Christian Dior kuuluivat kaikki Rubinsteinin tuttuihin ja hän kertoilee kirjassaan heistä hauskoja pieniä anekdootteja.

Rubinstein oli piinkova businessnainen ja hänen elämäntarinansa on hyvä oppikirja myös nykypäivän työelämään.  Ensinnäkin hän ymmärsi elämysten merkityksen ostopäätökseen jo sata vuotta sitten. Hänen hoitolansa olivat sametilla vuorattuja ylellisiä paratiiseja, jotka tarjosivat asiakkaille kokonaisvaltaisen kauneuselämyksen. Hän osasi luoda täydellisen brändin, ennen kuin sanaa brändi nykymerkityksessään oli edes keksitty.

Rubinstein pukee kirjassaan sanoiksi myös tämän hetken työelämäoppien vahvimman aatevirtauksen. Työssä on tärkeintä tietää, minkä vuoksi työtä tehdään. Helena Rubinsteinin elämänmittaisena missiona oli tuoda lisää kauneutta ihmisten elämään. Siihen hän uskoi ja siksi hän halusi paiskia töitä kuolemaansa saakka. Mielekäs ja innostava työ on ollut hänen paras kauneuskäsittelynsä.

Ja taltuttipa hän muuten 93-vuotiaana asuntoonsa murtautuneet miehetkin - sen jälkeen kun ryöstäjät olivat ensin sitoneet ja kapuloineet palveluskunnan. Pikkuruiselle 150 senttiselle Rubinsteinin mummolle eivät rosvotkaan mahtaneet mitään. Aikamoinen nainen!

Tartu tähän:

1. Jos kauneus on intohimosi.

2. Jos menestyjien elämäntarinat kiinnostavat sinua.
3. Jos olet kiinnostunut kulttuurihistoriasta.

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

On kuuma loppukesän päivä. Nuori äiti laittaa keittiössä ruokaa ja isä roplaa moottoripyöriään kellarissa. Kumpikaan ei huomaa, kun juuri kävelemään oppinut pikkuinen Tommy taapertaa lammen rantaan ja vajoaa veteen. Parin minuutin päästä äiti ryntää pihalle etsimään pienokaistaan ja isä havahtuu kauheaan huutoon. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Vai menikö kaikki sittenkään näin? Komisario Konrad Sejerin läheisin työpari epäilee heti äidin kertomusta. Jokin tapauksessa häiritsee. Äiti vuodattaa kyyneliä, mutta vaikuttaa samalla kummallisen tyyneltä. Peitteleekö Carmen Zita sittenkin kammottavaa totuutta?

Karin Fossum kertoo kirjassaan Carmen Zita ja kuolema (2014 Johnny Kniga, suom. Tarja Teva) jokaisen vanhemman painajaisesta. Siitä kuinka keskittyminen herpaantuu pariksi minuutiksi ja kaikkein kauhein ehtii tapahtua. Toisaalta hän nostaa esiin vanhemmuteen liittyvät kielletyt tunteet, uupumisen ja häpeän vammaisesta lapsesta.

Norjalainen Karin Fossum on psykologisen jännitysromaanin takuuvarma taitaja. Hän rakentaa tarinansa pienten tragedioiden ympärille, kuten tälläkin kertaa. Hänen kirjoissaan jännitys ei synny takaa-ajoista ja silpomisista, vaan ihan tavallisista kohtaloista, jotka voisivat hyvinkin olla totta.

Poliisit, uhrit ja epäillyt ovat ihan tavallisia tyyppejä, kuin keitä tahansa meistä. Carmen Zita voisi olla kuka tahansa nuori uupunut äiti. Tommy voisi olla kenen tahansa vilkas pikkupoika. Konrad Sejer voisi olla kuka tahansa poliisi. Tämä tekee Fossumin kirjoista aitoja ja todentuntuisia. Loppujen lopuksi paljon karmivampia kuin epäuskottavuuden rajoilla keikkuvat raa’at sarjamurhajännärit.

Huom! Fossumin ehdoton vahvuus on tuotannon tasalaatuisuus. Jos siis haluat pelata varman päälle, valitse Fossum!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskottavan jännitysromaanin.

2. Jos pidät tavallisten ihmisten tarinoista.

3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

Gustave Flaubert: Bibliomania

”Bibliofiili on kirjojensa herra, 

bibliomaani niiden orja.”

Kirjahullujen vuosittaisen suurtapahtuman jälkeisenä sunnuntai-iltana oli mukavaa heilauttaa kävelystä kipeät jalat sohvalle ja nauttia messuhulinan jälkiruuaksi kirjahulluudesta kertova pikkuruinen klassikko.

Gustave Flaubertin Bibliomania (2012 Faros, suom. Antti Nylén) ilmestyi vuonna 1837 ja on hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä ja pohjautuu laajalle levinneeseen tarinaan. Kerrottiin nimittäin, että espanjalainen kirjoihin mielipuolisesti rakastunut munkki Don Vincente jahtasi huutokaupasta erästä harvinaisuutta kokoelmiinsa. Muut keräilijät päättivät yhteistuumin ostaa teoksen, jotta se ei päätyisi omituisen munkin hoteisiin. Sen jälkeen Barcelonaa alkoi ravistella raakojen murhien sarja ja jäljet johtivat minnekäs muualle kuin kirjahullun munkin kammioon...

Flaubertin Bibliomania on kertomus sairaalloisesta keräilyvimmasta. Kirjoja haaliva päähenkilö Giacomo ei ole kiinnostunut teosten sisällöstä, vaan kirjoista esineinä. Hänen intohimoisen rakkautensa kohde on tehnyt hänestä omituisen erakon, joka on oikeudenkäynnissäkin vain huolissaan kokoelmastaan. Kirjat menevät kaiken ohi.

Flaubertin suomennoksen lisäksi teokseen on lisätty kaksi kiinnostavaa esseetä. Hannu Salmi esittelee lukijalle kirjahulluuden historiaa ja maailman kuuluisimmat bibliomaanikot ja Antti Nylén pohdiskelee ihmisten ja kirjojen yhteenkietoutunutta suhdetta.

Kirjahulluus ei ole mikään nykyihmisen vitsaus, vaikka se siltä voi kirjamessuilla vaikuttaakin. Salmi kertoo, että bibliomaniasta alettiin olla huolestuneita jo 1700-luvulla. Kun kirjojen tuotanto lisääntyi räjähdysmäisesti 1800-luvulla, riistäytyi keräily yhä useammilta käsistä. Kaikkea ei voinut yksinkertaisesti enää hankkia ja moni joutui manian valtaan. Liiallisesta kirjatarjonnasta oli seurauksena myös liiallista lukemista, mitä sitäkin pidettiin vakavana sairautena.

Nylénin pohdiskelut ovat teoksen parasta antia. Hänen mainio esseensä käsittelee kirjojen kahta maailmaa: tarinoiden maailmaa ja fyysisten esineiden maailmaa, sekä sitä, miten ihminen näihin maailmoihin lukijana, esineiden rakastajana tai sisältöjen keräilijänä liittyy.

Bibliofiilille, kirjojen rakastajalle, kirjan käsin kosketeltavalla olomuodolla  on merkitystä, vaikka koko muu maailma toitottaa, että kaikki tärkeät asiat ovat aineettomia. Bibliofiilille sähkökirjat ovat käsitteellinen mahdottomuus.

Teknofiili taas lataa laitteensa täyteen sisältöjä. Hän voi kehuskella kantavansa koko ajan mukanaan kaikkea maailman kirjallisuutta, muttei pysty sitä lukemaan, sillä lukemista tai luetun ymmärtämistä ei voi millään laitteella nopeuttaa tai helpottaa. Lukeminen on ihmiselle edelleen yhtä hidasta ja vaivalloista kuin ennenkin. Ihminen ei ole aivoineen kehittynyt juuri mihinkään, eikä sen suhteen ole minkäänlaista mullistusta näköpiirissä.

Mitä sitten siis, jos kaikki maailman kirjat ovat koko ajan saatavilla omalla koneella? Ei niitä ehdi lukea siinä muodossa sen enempää kuin paperisenakaan. Lisäksi tutkimukset todistavat, että ihminen lamaantuu, jos valikoima on liian suuri. Valinta jätetään tekemättä: housut ostamatta, jäätelö syömättä ja – kenties – kirja kokonaan lukematta?

Tämä satasivuinen kämmenenkokoinen teos kertoo valtavan paljon kirjasta: sen keräilijöistä, elinkaaresta, olomuodoista ja merkityksestä. Se puolustaa kirjaa ja kannustaa lukemaan. Se herättää lukuhullun mielessä enemmän ajatuksia kuin moni paksumpi teos. Sen lukee puolessa tunnissa, mutta sen herättämä ajatusten tulva ei laannu pitkään aikaan. Hieno helmi.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat kirjoja.

2. Jos rakastat lukemista.

3. Jos kirjan tulevaisuus kiinnostaa sinua.

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Jotkut kirjat jäävät vuosiksi mieleen. Suurin osa huuhtoutuu pois. Paolo Giordanon esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010) on yksi niistä, joita minä en unohda. Surullinen tarina kahdesta yksinäisestä nuoresta jysähti aikanaan suoraan sydämeen, eivätkä ohi kiitäneet vuodet ole onnistuneet himmentämään sen aikanaan tekemää vaikutusta.

Giordanon toinen suomennos Ihmisruumis (2014 WSOY, suom. Helinä Kangas) ilmestyy sopivasti kirjamessujen alla – onhan messujen tämän vuoden teemamaa Italia ja vierailevana tähtenä itse Giordano. Ihmisruumis vie lukijan italialaisen komppanjan mukana Afganistaniin, karuun erämaahan, jossa käydään sotaa talebaneja vastaan.

Itse sodankäyntiä kirjassa ei kuvata, sillä komppanjan arki on pääasiassa puuduttavan tylsää odottamista. Talebanit kyttäävät sotilastukikohtaa ja tukikohta kyttää talebaneja. Mihinkään ei voi miinojen ja tienvarsipommien pelossa mennä. Elämä on paikalleen pysähtynyttä.

Miehet ovat hakeutuneet armeijaan kukin mistäkin syystä. Joku päästäkseen eroon mammanpojan nyhveröleimasta, joku ylläpitääkseen machomiehuuttaan, joku paetakseen yksityiselämänsä ongelmia, joku ehkä auttaakseen tuhottua köyhää maata jaloilleen.

Kaiken toimettomuuden yllä leijuva alituinen pelko kiristää hermoja. Pienessä suljetussa ryhmässä erilaiset persoonat korostuvat ja miehet ovat jatkuvasti törmäyskurssilla keskenään. Toisinaan he rohkaisevat toveriaan ja auttavat tätä kestämään vielä vähän. Osa miehistä löytää erämaassa itsensä, osa kadottaa itsensä lopullisesti.

Giordano on onnistunut kirjoittamaan miehisestä aiheesta romaanin, joka vetoaa myös naislukijoihin. Hän rakentaa tarinansa taitavasti ja tutkii hienovireisesti miesten mielen myllerryksiä, kun tunteitaan ei saa näyttää, eikä peloistaan puhua. Vaikka sotilastukikohdassa ei tapahdu juuri vatsatautiepidemiaa enempää, Giordano pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tylsistymään ei joudu.

Ihmisruumis on päällisin puolin täysin erilainen kirja kuin Alkulukujen yksinäisyys. Yhteistä näille kahdelle teokselle on kuitenkin ihmiseksi kasvamisen problematiikka ja siinä Giordano on suorastaan loistava. Miten löytää itsensä ympäristössä, jossa joka puolelta tulee erilaisia vaatimuksia olla tietynlainen? Miten pitää päänsä ja tulla sellaiseksi kuin itse sisimmässään haluaa?

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos haluat lukea sodasta ilman verenvuodatusta.

3. Jos olet kiinnostunut ihmismielestä.