Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Jos minun pitäisi nimetä lapsuuteni tärkein kuvakirja, päätös olisi helppo. Astrid Lindgrenin Kultasiskoni oli suuri elämys silloin ja se on edelleen yhtä hyvä. 

Kultasiskoni tarina ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1949 ja vuonna 1973 se sai kuvituksen, jota ilman se tuskin olisi tehnyt vuosien varrella niin suurta vaikutusta lapsilukijoihin. Hans Arnoldin taianomaiset ja tummanpuhuvat kuvat sopivat haikean surumieliseen tarinaan täydellisesti. Varsinainen tarina yksinäisestä lapsesta avautuu kokonaisuudessaan vasta vanhemmalle.

Seitsemänvuotias Liisa pujahtaa ruusupensaan juurelta maan alle – Kultaiseen Saliin, jonka olemassaolosta ei tiedä kukaan muu kuin Ylva-lii, Liisan mielikuvitussisko. Salaisessa maanalaisessa maailmassa Liisa ja Ylva-lii syövät lettuja, kylpevät suihkulähteessä, kuuntelevat kukkien laulua ja puiden soittoa ja kiitävät uljailla ratsuillaan läpi Hirmuisen Metsän, jossa Ilkeät asuvat ja yrittävät tarttua tyttöihin pitkillä inhottavilla käsivarsillaan.

Salaisessa maassa Liisalla ja Ylva-liillä on ihanaa olla, mutta mikään ei jatku ikuisesti. Ylva-lii kertoo Liisalle salaisuuden, jota tämä ei haluaisi kuulla. Kun ruusupensaan ruusut kuihtuvat, minä olen kuollut, sanoo Ylva-lii. Mutta tietenkään Lindgren ei lopeta tarinaansa näin tylysti, vaan antaa Liisalle tilalle jotain uutta ja aidompaa.

Meneekö Kultasiskoni tarina oikeasti vieläkin syvällisemmälle tasolle? Ehkäpä se symboloikin  sitä hetkeä, kun lapsi ymmärtää  oman kuolevaisuutensa. Ymmärtääkseni tämä tapahtuu siinä kuuden seitsemän vuoden tienoilla ja järkyttää lapsen maailmankuvaa enemmän kuin mikään siihenastinen. Lapsuuden iloinen viattomuus on sen jälkeen pysyvästi poissa. 

Kultasiskoni salainen maa näyttäytyy lapselle todellisena. Ainakaan oma 8-vuotiaani ei kyseenalaistanut sen olemassaoloa, vaikka vähän vihjailin, mahtaako Ylva-lii sittenkin olla Liisan mielikuvituskaveri. Ei tietenkään. Hänhän on Liisan kaksoissisko, joka piiloutui maan alle heti synnyttyään. Sehän sanottiin äiti heti kirjan alussa!

Lindgrenin tumma ja mystinen taikamaailma viehättää edelleen ja tarjoaa poikkeuksellisen syvän lukuelämyksen myös nykylapsille. Tämän tarinan toivon omien tyttärieni välittävän aikanaan omille lapsilleen. Kultasiskoni tarina toimii nyt ja sadan vuoden kuluttua. Aito klassikko siis.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lapsellesi taianomaisen tarinan.

2. Jos lastenkirjan kuvitus on sinulle tärkeää.
3. Jos haluat suosia laatukirjallisuutta.

Pentti Kirstilä: Jäähyväiset Hanhivaaralle

Pentti Kirstilä palaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen Hanhivaara-sarjansa pariin jättääkseen jäähyväiset päähenkilölleen. Hanhivaara on sairastunut syöpään ja käy raskaissa hoidoissa. Kaikki elämän huolettomuus on poissa ja sarjan alkuosien äreä komisario vaikuttaa pehmenneen. Ajatus Hanhivaaralla leikkaa edelleen terävästi.

Tällä kertaa Hanhivaara saa ratkaistavakseen opettajan merkillisen kuolemantapauksen. Minna Oksanen löydetään kodistaan Helsingin Munkkiniemestä kuolleena. Hänen vieressään lojuvat keittiötikkaat ja katossa roikkuva valaisin on pimeänä. Äkkiseltään näyttää siltä kuin Oksanen olisi kiivennyt tikkaille lamppua vaihtamaan, horjahtanut ja lyönyt päänsä kuolettavasti.

Hanhivaara alkaa kuitenkin epäillä, etteivät tapahtumat ole edenneet ihan näin yksinkertaisesti, sillä verta on yllättävän paljon, Lisäksi Oksanen on sonnustautunut juhlavaan asuun ja jalassaan hänellä on korkokengät. Ei kai kukaan lähde kiipeilemään korkkareissa keittiötikkaille ja miksi ihmeessä valo olisi pitänyt vaihtaa, kun Oksanen oli selvästi tekemässä lähtöä jonnekin? Hanhivaaran vainu osuu tietenkin oikeaan – Minna Oksasen kuolema ei ole tapaturma.

Tonkiessaan Oksasen elämää Hanhivaara saa huomata, että tämä kansankynttilä harrastaakin aikamoista kaksois- tai oikeastaan neloiselämää. Tutkinnan edetessä selviää, että Oksasella on ollut neljä rakastajaa, joista jokainen on saattanut mustasukkaisuudessaan surmata Oksasen - rakastajien vaimoista puhumattakaan. Vahva motiivi on tietenkin myös Oksasen aviomiehellä.

Kirstilä rakentelee jännitysjuontaan taas liikoja hötkyilemättä. Rauhallisesti etenevässä tarinassa kuulustelut seuraavat toisiaan ja samoja kysymyksiä toistetaan. Kollegojen välillä on hyvä henki, vaikka aika moisia persoonallisuuksia Hanhivaarankin osastolla työskentelee. Kuulustelujen ja päättelyn myötä tapahtumien kulku alkaa selvitä ja loppuratkaisu pääsee yllättämään.

Hanhivaara-sarjan ensimmäinen osa Jäähyväiset rakkaimmalle ilmestyi jo vuonna 1977 (siinäkin  muuten rikoksena kauniin naisen murha) ja yhteensä sarjaan kuuluu 12 teosta. Sen lisäksi, että sarjan edetessä lukija pääsee seuraamaan Hanhivaaran elämää ja uraa, sarjaa voi pitää poikkeuksellisen kattavana katsauksena rikostutkijan työhön vuosikymmenten varrella.

Maailma Hanhivaaran ympärillä on muuttunut aivan toisenlaiseksi. Kun ensimmäisessä osassa soiteltiin puhelinkopeista ja kirjoiteltiin kirjeitä (ja röyhyteltiin tupakkaa ihan joka paikassa!), on yhteydenpito ja sähköisten arkistojen käyttö nopeuttanut tutkintaa valtavasti. Mutta vaikka kaikki näyttää muuttuneen, on yksi asia ennallaan. Rikoksen ratkaisee edelleen ihminen omilla aivoillaan ja päättelykyvyllään. Ja kun tutkijana on Hanhivaaran kaltainen kokenut konkari, ei roistolla ole tietenkään mitään mahdollisuutta.

Pentti Kirstilän Hanhivaarat ovat leppoisaa poliisikirjallisuutta ja niiden seurassa viihtyvät erityisesti vähän vanhemmat mieslukijat. Sarjaa voi hyvin myös suositella niille, jotka eivät kestä liiallista verenvuodatusta ja joille joidenkin jännärien nopeat käänteet ovat liikaa.

Huom! Lukuneuvojan arvion sarjan ensimmäisestä kirjasta Jäähyväiset rakkaimmalle voit lukea täältä.

Tartu tähän:

1. Jos pidät uskottavista jännitysromaaneista.

2. Jos haluat tutustua Suomi-dekkarin uranuurtajaan.

3. Jos Seppo Jokisen komisario Koskinen on sinun makuusi.

Lukuneuvojana filosofi Frank Martela

Nuorta Frank Martelaa tituleerattiin jo parikymppisenä filosofilegenda Esa Saarisen manttelinperijäksi, eikä Martelan säihke ole siitä yhtään vähentynyt nyt kolmekymppisenäkään. Elämän ja ihmisyyden pohdiskelu on hänelle edelleen yhtä inspiroivaa ja nykyään hän iloitsee siitä, että voi tehdä työkseen sitä, mitä eniten rakastaa.

Ei ole mikään suuri yllätys, että että lukeminen kuuluu (tämänkin) filosofin ja tieteentekijän lempiharrastuksiin. Martela kertoo lukevansa kaikenlaista laidasta laitaan ja hänen suosikkikirjojensa joukosta löytyy niin nuortenromaaneja kuin tajunnanvirtaisesti eteneviä klassisen modernismin edustajia.

Lapsena hän piti Viisikoista, varhaisteininä Taru sormusten herrasta –trilogiasta ja 14-vuotiaana Herman Hesse kolahti häneenkin kovaa. Parikymppisenä hän luki Proustia ja häkeltyi siitä introspektiivisestä tarkkuudesta, jolla kirjailija onnistui kuvaamaan ihmismielen hienovaraisia liikehdintöjä. Opiskeluaika täyttyi luonnollisesti filosofian klassikoista Sartresta Wittgensteiniin ja hän kertoo lukevansa mielellään teoksia myös muilta tieteenaloilta: antropologiasta, taloustieteestä, sosiologiasta – oikeastaan melkein miltä alalta tahansa.

”Kun ikäni alkoi kakkosella, saatoin käyttää kirjoihin yli tuhat euroa vuodessa. Sen seurauksena minulla on varastossa useampi sata kirjaa, jotka odottavat lukuvuoroaan.” Martela kertoo. ”Muutama vuosi sitten tiedostin, että osa niistä on edelleen lukematta sinä päivänä, kun kuolen. Tämän hyväksyminen otti aikansa.”

Lukiessaan Martela etsii kirjasta vastauksia kysymykseen ihmisyydestä. Hän haluaa, että kirja kertoo jotain sellaista ihmisenä olemisesta, jota en ennen sitä ole hahmottanut. Tätä ajatusta voi pitää johtotähtenä hänen kirjavalinnoilleen niin faktassa kuin fiktiossakin. Näitä viittä hän suosittelee blogini lukijoille.

Frank Martela suosittelee:

1. Colin Wilson: Sivullinen ihminen (2007, ilmestynyt aiemmin nimellä Sivullisen ongelma)

”Ihminen on porvarillinen kompromissi, puolimatkan krouvi.”

“Tässä nerokkaan itsevarmassa kirjassa nuori Colin Wilson tekee läpileikkaavan katsauksen sivullisuuden ongelmaan ja miten sitä ovat käsitelleet esimerkiksi Camus, Dostojevski, Hemingway, Nietzsche, Hesse ja T. E. Lawrence. Wilson kirjoittaa siitä merkityksettömyyden kuilusta, joka vaanii pehmeiden elämänkudelmiemme takana ja jota me pakenemme porvarillisen päämääräorientoituun elämään. Mutta löytyykö lopussa ratkaisu sivullisen ongelmaan vai löysikö Wilson sen vasta myöhemmin elämässään?”

Kenelle? “Jokaiselle joka on paininut sivullisuutensa kanssa tai jolle yllä luetellut kirjailijat kolahtavat.”

2. Michel Houellebecq: Maasto ja kartta (2011)

“Kirja, jossa kirjailija ’Michel Houellebecq’ joutuu raa’an paloittelumurhan uhriksi on kirjailijansa yksi parhaista teoksista. Tutut houellebecqilaiset elementit ovat mukana. Ranskalaisen kirjallisuuden suuri hapannaama poistaa kaikki pehmeät kerrokset likaisen totuuden ympäriltä ja pakottaa näkemään maailman juuri niin raadollisena kuin se on. Silti juuri tässä teoksessa on myös jotakin outoa lempeyttä maailmaa kohtaan.”

Kenelle? “Ihmiselle, joka aina välillä haluaa kohdata elämän raadollisuuden silmästä silmään.”

3. Eugen Herrigel: Zen ja jousella ampumisen taito (1978)

“Keveä johdatus zeniläisyyden henkeen ja filosofiaan. Kirja kertoo Eugen Herrigelin omakohtaisista kokemuksista, kun hän lähti Japaniin opiskelemaan jousella ampumisen taitoa japanilaisen zen-mestarin opastuksella. Lyhyt ja helppolukuinen, mutta johdattaa näkemään maailman uudella tavalla ja tekee elämästä helpompaa.”

Kenelle? “Elämäntaitonsa kehittämisestä kiinnostuneilla”

4. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959-1962)

“Suomalaisuuden painava teos, joka piirtää psykologisesti ja sosiologisesti tarkan kuvan yhden hämäläiskylän elämästä, johon punaisten ja valkoisten välinen konflikti lyö syvän kiilan. Väinö Linna ei ole vain loistava tarinankertoja, vaan kirjasta oppii myös ihmisyydestä, historiasta ja siitä, miten helposti ihmiset voivat sortua tappamaan toinen toisiaan. Ennen kaikkea kirjasta oppii jotakin olennaista suomalaisuudesta ja siitä historiasta, joka on tehnyt meistä niitä ihmisiä joita tänä päivänä olemme.”

Kenelle? “Kaikille ihmisyydestä tai suomalaisuudesta kiinnostuneille.”

5. Luc Ferry: Opi elämään: filosofinen käsikirja (2008)

“Luc Ferryn mukaan filosofiset teoriat ovat ”tapoja asennoitua olemassaoloon.” Tämä kirja on mielestäni yksi parhaimmista johdannoista filosofiaan. Kuivien teorioiden sijasta kirjan lähtökohtana on ihmisenä olemisen ongelma ja ne vastaukset tähän ongelmaan, joita filosofit Sokrateesta Nietzscheen ovat tähän ongelmaan antaneet.”

“Jokaisella meistä on maailmankatsomus, joka ohjaa päivittäisiä valintojamme. Mutta harva meistä on siitä tietoinen, enemmänkin olemme automaattisesti omaksuneet sen ympäröivältä kulttuurilta. Ferry valoittaa helposti lähestyttävällä tavalla erilaisia maailmankatsomuksia ja näin tekee meidät tietoisemmaksi siitä tavasta, jolla elämäämme elämme. “

Kenelle? “Hänelle, joka haluaa valita itse elämäntapansa ja -asenteensa. Ihmiselle, jolla on rohkeutta irtautua annetuista totuuksista ja ottaa oma elämä haltuunsa.”

Hyviä lukuelämyksiä!

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paikallisjunat jykyttävät aamuisin Lontoon esikaupunkialueiden läpi ja kuljettavat tuhansia ihmisiä työpaikoilleen. Joka aamu kyydissä istuu myös Rachel, kolmekymppinen sinkku, joka haikailee entisen miehensä perään, mutta ymmärtää kaiken olevan ohi ja turruttaa mielensä juomalla pullon pari viiniä päivässä. 

Töissä Rachel ei ole käynyt enää kuukausiin, muttei uskalla kertoa tilanteestaan kämppikselleen, joka muutenkin alkaa olla jo melkoisen hermostunut Rachelin jatkuvaan tissutteluun.

Joka aamu Rachel matkaa Lontoon keskustaan kuluttamaan aikaa ja joka aamu juna pysähtyy Rachelin entisen kotikadun tienoille muutamaksi minuutiksi odottamaan vuoroaan. Rachel on ottanut tavaksi tiirailla erästä tiettyä taloa ja sen asukkaita ja keksinyt siellä asuvalle pariskunnalle nimet ja täydellisen elämän. 

Pariskunta on Rachelin mielessä Jason ja Jess, onnellinen, menestynyt ja toisiinsa uskomattoman rakastunut kaksikko, jota Rachel katsoo kaihoten ja ikään kuin jo vähän tuntienkin. Kun Jess sitten katoaa, on Rachelin sekaannuttava juttuun, koska hän on sattunut näkemään junan ikkunasta jotain ratkaisevaa.

Kadonneen naisen arvoitus vie Rachelin yhä syvemmälle ihmissuhteiden sotkuisiin vyyhteihin ja Rachel joutuu tonkimaan muistiaan myös omasta menneisyydestään, sillä arvoituksen avain voi löytyä mistä tahansa.

Joka vuosi ilmestyy jännäri, joka ampaisee myyntitilastojen kärkeen ja josta kaikki puhuvat. Yhtenä vuonna se oli Millennium-trilogia, toisena Keplerin Hypnotisoija, kolmantena Gilian Flynnin Kiltti tyttö. Tänä vuonna se saattaa olla Paula Hawkinsin Nainen junassa.

Hawkinsin jännitysromaani on nimittäin mukavan erilainen ja poikkeuksellisen pienimuotoinen tarina. Siinä ei laukata ympäri maailmaa, eikä henkilöitäkään ole kuin kourallinen. Rachel, hänen ex-miehensä sekä tämän uusi puoliso, mystisesti kadonnut nainen ja tämän puoliso sekä kadonneen naisen psykoterapeutti muodostavat pienen porukan, joista jokaisesta vuorollaan paljastetaan pala palalta enemmän. Oman lisämausteensa soppaan antaa se, että Rachel on ollut avaintilanteissa niin pahassa humalassa, ettei muista kuin pätkiä sieltä täältä, eikä niihinkään aina ole luottaminen.

Päähenkilö Rachel on myös mukavan poikkeuksellinen hahmo jännityskirjallisuudessa. Viiniä liikaa litkivä, exänsä perään uikuttava masentunut sinkku, joka ei mahdu vanhoihin vaatteisiinsa. Enpä muista tällaista jännärin päähenkilöä ennen tavanneeni. Rachel muistuttaakin enemmän Bridget Jonesia kuin perusdekkarin ylivertaisia päähenkilöälykköjä.

Rachel on kaikessa epätäydellisyydessään sympaattinen hahmo, joka toivoo muille hyvää ja jolle toivoo hyvää. Hän onnistuu sotkeutumaan rikosvyyhtiin hyväntahtoisuutensa ja kännäilynsä takia aina vain syvemmin. Siksi Rachel on uskottavin jännäripäähenkilö pitkästä aikaa. Hän kun voisi olla kuka tahansa meistä.

Paula Hawkins onnistuu myös yllättämään koukuttavan juonensa kanssa vannoutuneimmankin jännärifanin. Hän rakentaa tarinaansa taiten ja vihjaillen juuri sopivasti ja vaikka kuinka yrittää miettiä, mitä oikein on tapahtunut, on lopputulos yllätys. Mutta parasta kirjassa on kuitenkin on pulska ja työtön epäonnen soturi Rachel, jonka elämän tulevista käänteistä lukija haluaisi tietää lisää.

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua pahasti.

2. Jos inhoat liian raakaa verellä mässäilyä.
3. Jos haluat lukea vähän erilaisen jännärin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Maya van Wagenen: Suosittu: omaelämäkerta

Kun lukee nuortenkirjoja, tulee välillä ajatelleeksi, eikö tavallisen nuoren elämä kiinnosta enää ketään. Pitääkö jokaisessa kirjassa olla yliluonnollisia fantasiaelementtejä tai naturalistista itsensä viiltelyä ja ongelmanuoria. Onko jokaisen päähenkilön omattava outoja kykyjä tai kuuluttava johonkin pieneen syrjittyyn marginaaliryhmään?

Maya van Wagenenin omaelämäkerta Suosittu (2015 Karisto, suom. Leena Perttula) on mahtava nuortenromaani siksi, että se kertoo ihan tavallisesta tytöstä ihan tavallisessa amerikkalaiskoulussa. Maya käy yläkoulua Texasissa lähellä Meksikon rajaa. Hänen perheensä on hyvin tavallinen, kohtalaisesti toimeentuleva kiva perhe. Mayalla on hyvät välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Koulu menee mukavasti ja Mayalla on harrastuksia. Hän on aivan kuten valtaosa suomalaisistakin nuorista. Ihan tavallinen tyttö.

Mayan ongelma on myös tuttu lähes kaikille. Hän haluaisi olla vähän suositumpi. Texasilaiskoulussa, kuten kouluissa muuallakin, on tarkka hierarkiansa siitä, ketkä kuuluvat suosituimpien joukkoon ja keitä syrjitään. Hierarkian yläpäässä ovat urheilijat ja rikkaat (ylimpänä kaikista tietysti rikkaat urheilijat). Suosioasteikon alapäässä ovat kaikenlaiset nörtit. Maya kuuluu asteikon alapäähän, sillä hän ei ole mitenkään erityisen kaunis, tyylikäs, rikas ja hän on aina inhonnut urheilua. Lisäksi hänellä on raudat ja yhteenkasvaneet kulmakarvat – ei todellakaan kovaa valuuttaa suosiomarkkinoilla.

Sen sijaan että Maya tyytyisi osaansa tai ruikuttaisi 300 sivua siitä, miksi kukaan ei näe hänen sisäistä kauneuttaan, hän päättää tehdä asialle jotain. Ei hampaat irvessä, vaan hauskalla tavalla. Mayan isä on löytänyt kirpputorilta Betty Cornellin opaskirjan suosiota tavoitteleville teineille vuodelta 1951 ja Maya päättää ottaa Bettyn ohjeet avukseen. Hän aikoo testata, pystyykö omaan suosioonsa vaikuttamaan millään tavalla vai ovatko kaikki pyristelyt turhia ja ihminen tuomittu osaansa, teki hän mitä tahansa.

Yksi kuukausi ja yksi teema kerrallaan Maya alkaa kokeilla. Aluksi hän keskittyy ulkonäköönsä, koska luulee kaikkien maailman teinien tapaan, että muuttamalla ulkonäköään, muuttuu suositummaksi. Vähitellen Maya kuitenkin huomaa, ettei ulkonäöllä oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka on suosittu ja kuka ei. Niin se on, vaikkei sitä kovin moni aikuisikäänkään ehtinyt ole ymmärtänyt.

Suosio syntyy ennen kaikkea ystävällisyydestä. Se syntyy siitä, että on aidosti kiinnostunut siitä, mitä toinen sanoo. Kukaan ei pidä ihmisestä, joka puhuu päälle ja jauhaa vain itsestään. Kuuntelijan seuraan sen sijaan hakeudutaan ja kaikkein eniten pidetään itsevarmasta kuuntelijasta. Sellaisesta, joka on hyvällä tavalla ylpeä itsestään ja samanaikaisesti kiinnostunut muista.  

Maya van Wagenenin kokeilu tuotti tulosta. Vaikka häneen suhtauduttiin matkan varrella kulmakarvoja kohotellen ja takana päin hihitellen, eivätkä kaikki todellakaan lämmenneet hänen lähestymisyrityksilleen, hän sai paljon uusia ystäviä ja hänestä tuli suositumpi. Se ei kuitenkaan ollut projektin päättyessä enää tärkeää, sillä mahtavimman fiiliksen Maya sai siitä, että uskalsi olla oma itsensä.

Mayan romaani on teini-ikäisten lisäksi vallan mainiota luettavaa myös meille vanhemmille. Pitkään aikaan en muista nauraneeni minkään kirjan parissa näin paljon. Mayan tarina muistuttaa meitä siitä, ettei teinien maailma ole mihinkään meidän kouluajoistamme muuttunut. Samat arvoasteikot, samat ongelmat, samat ilonaiheet yhdistävät sukupolvia. Ja edelleen on yhtä noloa, kun kompastuu kengännauhoihinsa ihastuksensa edessä tai vanhempi täräyttää teinille kaveriseurassa jotain totaalisen typerää.

Maya van Wagenen on kirjoittanut hulvattoman hauskan kirjan teini-iästä. Se on positiivinen tarina tytöstä, joka päätti tehdä elämälleen jotain – ja onnistui!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea positiivisen ja hauskan nuortenromaanin.

2. Jos pidät muodikkaasta tempauskirjallisuudesta.

3. Jos sinusta tuntuu, ettet ymmärrä teini-ikäisiä.

Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta

Tarinallinen tietokirjallisuus on kovassa nosteessa ja yksi sen hienoimmista edustajista on Tuomas Rimpiläisen kertomuskokoelma Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta (2015 Gummerus). Kirjallaan Rimpiläinen  haluaa nimenomaan rikkoa tiukkoja genrerajoja ja tätä teosta voi hyvin kutsua tosidekkariksi, mikrohistoriaksi - tai oikeastaan ihan miksi haluaa.

”Hyvä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi jo pelkästään siksi, että se on hyvä tarina.” Rimpiläinen toteaa myös. Hän haluaa vetävästi kirjoitetuilla tositarinoillaan valottaa lukijalle suomalaista rikoshistoriaa ja maamme väkivaltaisimpia vuosikymmeniä 1920- ja 30-lukuja ja onnistuu siinä upeasti.

Kirja sisältää kuusi rikostarinaa: neljä Tampereelta, yhden Turusta ja yhden Ulvilasta. Tarinat on valittu kirjaan taiten ja jokainen niistä taustoittaa hienolla tavalla aikakauden henkeä ja isompaa teemaa. Nimitarinassa Messukylän veriteko poliisi töpeksii rikospaikkatutkinnassa niin paljon, että koko poliisiorganisaatio uudistuu sen seurauksena. Kieltolain seurauksia ja ammatikseen maalaistolloja ryösteleviä ammattirikollisia käsitellään yhden ryöstötarinan yhteydessä. Intohimo voi olla lieventävä asianhaara, kuten yksi ”rakkausmurha” todistaa, mutta homoseksuaalien välinen kanssakäyminen taas rangaistava teko, vaikkei siinä ketään vahingoiteta.

Rimpiläinen on taustaltaan rikostoimittaja ja tietää jo ammattinsa puolesta, miten lukijan saa koukutettua. Tarinat pohjautuvat arkistolähteisiin, sanomalehtikirjoituksiin ja tutkimuskirjallisuuteen, mutta Rimpiläinen onnistunuu kertomaan kaikesta vetävästi ja lennokkaasti. Näitä rikostarinoita ahmii kuin parasta dekkaria.

Rimpiläisen pyrkimyksenä on ollut myös ymmärtää rikoksen tekijöitä. Kuvaamalla hienosti kunkin rikoksen ympärille koko aikakauden asenneilmapiirin, hän osoittaa lukijalle, ettei mikään ole mustavalkoista. Lukija joutuukin ottamaan välillä tuomarin roolin ja miettimään, minkä tuomion itse tekijälle langettaisi. Mitkä lukisi lieventäviksi asianhaaroiksi ja mitkä taas todistaisivat tahallisuudesta ja vakaasta harkinnasta? Puntaroidessaan rikosta ja sopivaa rangaistusta huomaa, ettei mikään ole tässä(kään) asiassa kovin yksinkertaista.

Rimpiläisen kirja on kiinnostava, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu ja sopii sen vuoksi monenlaisille lukijoille. Vannoutuneet dekkarifanit ihastuvat varmasti Rimpiläisen tarinankerronnasta ja historiaharrastajat taas hyvin tehdystä taustatyöstä. Kirjan voi aivan hyvin tarttua, vaikkei Suomen rikoshistoria kiinnostaisi pätkääkään. Rimpiläisen jälkeen alkaa kummasti kiinnostaa. Tällaista historiankirjoitusta on ilo lukea!

Tartu tähän:

1. Jos etsit tietokirjaa, joka ei takuulla puuduta.

2. Jos pidät hyvästä tarinankerronnasta.

3. Jos olet kyllästynyt dekkareiden epäuskottaviin juonenkäänteisiin.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Kirjallisuuspiirien malttamaton odotus on päättynyt. Harper Leen kohuttu toinen romaani Go set a Watchman ilmestyi tällä viikolla ja suomeksi se saadaan heti tuoreeltaan ensi viikolla (Kaikki taivaan linnut). 

Julkisuutta karttelevan 89-vuotiaan Harper Leen nimi on täyttänyt lehtien kirjallisuuspalstat ja blogit siitä saakka, kun viime vuonna ilmoitettiin uuden romaanin julkaisusta. Mistään upouudesta teoksesta ei ole kyse, vaan pankin tallelokerosta löytyneestä käsikirjoituksesta, jota pidetään menestysteos Kuin surmaisi satakielen ensimmäisenä versiona.

Valtava kohu ja huhumylly pyörii myös itse teoksen julkaisun ympärillä. Kuinka käsikirjoitus saatiin julkaistua juuri nyt? Vasta nyt? Onko hoitokodissa asuva kuuro ja sokea Harper Lee antanut luvan teoksen julkaisuun vai ovatko rahanahneet läheiset käyttäneet yhdeksänkymppistä kirjailijaa hyväkseen? Onko käsikirjoitus Leen kirjoittama lainkaan? Löytyikö tallelokerosta toinenkin käsikirjoitus ja jos löytyi, missä se on ja mitä sille tapahtuu? 

Harper Leeltä itseltään on turha hakea vastauksia, sillä hän antoi viimeisen virallisen haastattelunsa vuonna 1964, eikä ole sen koommin toimittajia tavannut. Salaperäisen käsikirjoituksen arvoitus jää toistaiseksi ratkaisematta ja kiehtoo monimutkaisine käänteineen kirjallisuuspiirejä lähes yhtä paljon kuin itse teos ja sen sisältö.

Uutta teosta odotellessa ehtii vielä lukea Leen esikoisromaanin Kuin surmaisi satakielen (Gummerus, suom. Maija Westerlund), josta on myös otettu uusi painos. Teos julkaistiin vuonna 1960, se voitti Pulizer-palkinnon seuraavana vuonna ja sitä on myyty miljoonittain. Yhdysvalloissa tarina on rakastettu ja päähenkilö Scoutin isä, Atticus Finch, suorastaan palvottu. Hänestä on tullut jonkinlainen täydellisen ihmisen esikuva: järkähtämättömän oikeudenmukainen, mutta samaan aikaan rauhallisen lempeä ja kiihkoton tyyppi, joka perustaa arvonsa vain totuudelle. Lisää kohua ja vähintään pettymyksiä onkin vielä varmasti tulossa, sillä Kaikki taivaan linnut -teoksessa Atticus näyttäytyy arvoiltaan ja asenteiltaan aivan erilaisena kuin palkitussa esikoisessa.

Leen esikoisessa Scout-tyttönen elää perheensä kanssa alabamalaisessa pikkukylässä Maycombissa. Elämä kulkee uomissaan hitaasti ja uneliaasti, kunnes Scoutin isä ryhtyy puolustamaan mustaa miestä oikeudessa. Miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, mutta Scoutin isä uskoo miehen syyttömyyteen. Tapaus paljastaa pikkukaupungin pinnan alla kytevän rasismin ja mustavalkoisen arvomaailman.

Harper Leen klassikko ei ole menettänyt tehoaan ja ajankohtaisuuttaan vuosikymmenten kuluessa. Mustien ja valkoisten välit ovat Yhdysvalloissa kiristyneet ja edelleen valkoinen pääsee pälkähästä helpommin kuin musta. Raivo valkoisten tekemistä vahinkolaukauksista ja epäoikeudenmukaisista tuomioista on kiihtynyt viime vuosina, eikä poliittinen johtokaan voi enää olla puuttumatta asiaan. Yhtä paljon kuin menneisyydestä Harper Leen romaani kertoo nykyisyydestä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos haluat ymmärtää amerikkalaisuutta.

3. Jos pidät koskettavista tarinoista.

Michael Ridpath: 66° pohjoista leveyttä

”Pitää aina kuunnella vaistoaan. Joskus se kertoo totuuden.”

Michael Ridpath on brittiläinen ex-pankkiiri, joka kirjoittaa dekkareita amerikkalaistuneesta islantilaissyntyisestä poliisista ja sijoittaa tapahtumansa pääasiassa Islantiin. Voiko tästä lähtökohdasta saada aikaiseksi uskottavaa jännityskirjallisuutta? Onnistuuko Ridpath jopa haastamaan Islannin oman pojan, mahtavan Arnaldur Indriðasonin?

Bostonilaispoliisi Magnus Jonson on ratkaissut rikoksia jo yhdessä aiemmassa Ridpathin kirjassa, Varjojen saartamassa vuodelta 2013. Tässä uudemmassa tarinassa (2015 Schildts & Söderströms, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) Magnus selvittelee Islannin talouskriisin jälkimainingeissa surmattujen pankinjohtajien murhia. Oman isänsä selvittämätön murha kummittelee sekin Magnuksen mielessä ja isoisäänsä hän ei halua käydä Islannin maaseudulla tapaamassa lainkaan. Miksi? Magnuksenkin menneisyydessä on asioita, joista hän mieluummin vaikenisi.

Ridpath kirjoittaa sujuvasti ja heittelee asiantuntevan oloisesti juoneensa kansanuskomuksia, islantilaisten saagojen henkilöhahmoja ja maan muun kirjallisuuden merkkiteoksia. Välillä jopa vähän luennoivan ja tietämystään korostavan oloisesti. Vyöryttämällä lukijalle historiallista nippelitietoa hän yrittää kovasti vakuuttaa osaavansa hommansa. Vähempikin olisi riittänyt, eikä uskottavuus olisi siitä kärsinyt. Nyt nimiä vilisi silmissä niin, että koukuttava juoni jo vähän kärsi.

Mielenkiintoisinta antia kirjassa on nk. kattilavallankumouksen kuvailut. Kun islantilaiset pankit romahtivat suhmurointiensa takia, vaativat islantilaiset päättäjien eroa paukuttamalla kattiloita yötä päivää parlamenttitalon edustalla. Mukana mielenosoituksissa oli koko Islannin kansa vauvasta vaariin ja pääosin rauhanomaisesti edennyt mölinä päättyi lopulta kansan tahdon noudattamiseen.

Nykydekkareita lukiessa tulee välillä tunne, että kirjailijat käyvät keskenään kisaa siitä, kuka keksii karmeimmat juonenkäänteet ja kenen kirjassa veri lentää eniten. Ridpathin kirjassa ei murhilla mässäillä ja siksi se sopii hyvin luettavaksi niille, joille raakuuksien yksityiskohtaiset kuvailut ovat liikaa.

Tartu tähän:

1. Jos Islanti kiinnostaa sinua.

2. Jos inhoat jännitysromaanien liiallista raakuutta.

3. Jos etsit viihdyttävää kesäkirjaa.

Lukuneuvojana kirjailija Tommi Kinnunen

Kuva: Kristian Tervo

Tommi Kinnunen singahti koko Suomen tietoisuuteen upealla esikoisromaanillaan Neljäntienristeys (2014 WSOY), jota kriitikot kilvan hehkuttivat. Karun kaunis tarina porautui myös lukijoiden sydämiin ja on edelleen kirjastojen yksi varatuimpia teoksia, vaikka sen julkaisemisesta on kulunut jo yli vuosi.

Kinnusella on kiinnostava tapa löytää itselleen uutta ja vähän erilaista luettavaa. Lähes aina kirjastossa käydessään hän valitsee paikalla olevista työntekijöistä tuntemattomimman ja pyytää tätä suosittelemaan hänelle jotain kiinnostavaa. ”Kun ohittaa virkailijan silmiin nousseen hämmennyksen, pelästyksenkin, ja selittää, että ihan oikeasti tahtoo lukea sellaisen kirjan, jota virkailija on pitänyt hyvänä, saa lopputulemana todella hyviä lukuhetkiä”, Kinnunen kertoo.

Nämä neljä helmeä Kinnunen on löytänyt juuri kirjastohenkilökunnan avulla, eikä olisi niitä itse osannut hyllystä poimia. Lukusuositusten lisäksi kannattaa siis ottaa käyttöön Kinnusen hyväksi todettu uusien lukuelämysten etsimismenetelmä.

Tommi Kinnunen suosittelee: 

Emmanuel Carrere: Viikset (2002 Like)

“Kirja vaikutti vaatimattomalta, melkein haukkapalalta, mutta olin niin väärässä.  Arjen yksinkertainen tapaus - se että mies päättää yllättää vaimonsa ja ajaa illalla viiksensä pois - laajenee pohdinnaksi siitä, mikä on unohtamista, muistikatkosta, salaliittoa ja hulluutta.”

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2008 Gummerus)

“Olin kovin varma, etten jaksa lukea tätä, sillä kauhu ei ole minun genreäni. Taas olin väärässä.  Kaksitoistavuotiaan koulukiusatun Oskarin elämä mullistuu, kun hän iltahämärissä tutustuu taloyhtiön pihalla Eliin. Kaikkein pelottavinta oli se, ettei kauhu tapahdu amerikkalaisessa pikkukylässä, vaan täysin tunnistettavan oloisessa skandinaavisessa lähiössä. Kammoan vieläkin alikulkutunneleita.”

  

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee (näytelmän ensiesitys 1953, suom. 1964)

“Tämä löytyi sotilaskodin kirjastosta vuodelta 1993, kun kysyin, oliko heillä näytelmiä. Kiinnostavinta Vladimirin ja Estragonin odottamisen seuraamisessa on se, kuinka paljon tiedosta ja tunnelmista välittyy siinä, mitä ei kerrota ja mihin ei viitata. Kokonaisuus rakentui päässäni kuin suuri sanallinen palapeli.”

Helmi Kellokumpu: Havun takana: kertomuksia (2000 WSOY)

“Pohjoisen kirjailijan novellikokoelman tarinoissa ei paljoa tapahdu, vaan ne toimivat ennemminkin kuin valokuva: näyttävät ja paljastavat, mutta eivät ota kantaa. Lukijan tehtävänä on miettiä, menikö Särkymävaran isännän elämässä kaikki niin kuin piti tai miksi lapsuudesta tallentuu mieleen lämpimän leivän tuoksu.”

Hyviä lukuelämyksiä!

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Kirjallisuuden klassikoista ei voi puhua ilman venäläistä kirjallisuutta, mutta naapurimme nykykirjallisuus on tuntemattomampaa. Yksi syy siihen on käännösten vähäinen määrä – harva suomalainen kun pystyy lukemaan venäjänkielistä kirjallisuutta alkukielellä.

Lisäksi venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäminen on suurelta osin pienten kustantamoiden varassa, eikä niillä taas ole isojen kilpailijoittensa tavoin valtavaa markkinakoneistoa rummuttamassa uusista lukemisen arvoisista kirjoista. Siksi hyvät kirjat saattavat jäädä suurelta yleisöltä täysin huomaamatta.

Yksi hulvaton helmi on Pavel Sanajevin esikoisromaani Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014 Into, suom. Kirsti Era). Minäkään en olisi sitä löytänyt, ellei eräs paljon lukeva ystäväni olisi sitä minulle suositellut. Ja koska luotan ystäväni makuun, hankin romaanin heti käsiini.

Sanajevin kirjan keskiössä on mummo, babuška, yksi vahvimmista venäläisyyden ilmentymistä. Eikä kyseessä ole mikään kiltti ja iloisesti hymyilevä lempeä huivipää, joita on nähty euroviisulavallakin. Tämä babuška on aivan toista maata kuin hurmaava udmurttimummojen kuusikko, joka piirakkaa lavalla paistaen ylsi euroviisukarnevaaleissakin pari vuotta sitten toiselle sijalle.

Sanajevin mummo on babuška from hell. Nina Antonovna on elämäänsä ja avioliittoonsa pettynyt nainen. Vainoharhainen, arvaamaton ja erittäin paha suustaan. Kovia kokenut ja psyykkisesti sairas. Hän sättii miestään taukoamatta ja mies pakenee kalaan, konserttikiertueille, yhdistystoimintaan tai millon mihinkin saadakseen hetken rauhaa.

Kaikken pahiten babuška läksyttää tyttärenpoikaansa Sašaa, jonka mummu on ominut itselleen, kun äiti on löytänyt uuden rakkauden Krimiltä. Saša on sairaalloinen laiheliini, jota mummu lääkitsee homeopatialla, peräpuikoilla sekä kaikenlaisilla liuoksilla ja juoksuttaa lääkäriltä toiselle. Hoitoa tarvitsisi kyllä babuška itse.

Vaikka Sašan kertoma tarina on absurdin hauska, se on samalla myös tavattoman surullinen. Kukaan ei pysty laittamaan kampoihin sairaalle babuškalle. Hirviömummun mahti on valtava. Mutta kun lukija saa jossain vaiheessa tietää, millaisia elämänkokemuksia babuškalla itsellään on, sympatia herää myös häntä kohtaan.

Sanajevin romaani näyttää oivallisella tavalla sen, kuinka omat toteutumattomat unelmat katkeroittavat. Kuinka petetty ja yksin jätetty ihminen voi murtua. Kuinka oman lapsen kuolema voi saada ihmisen sekoamaan täysin. Kuinka yltiöpäinen kontrolli voi olla ainoa keino ihmiselle pysyä kasassa.

Meidän itsekäs maailmamme tarvitsee lisää empatiaa ja sanotaan, että sitä oppii parhaiten lukemalla kaunokirjallisuutta. Hyvä tarina pakottaa lukijan asettumaan toisen asemaan ja näkemään, ettei mikään tässä maailmassa ole mustavalkoista. Toinen ihminen on niin kovin helppo tuomita yksiselitteisesti pahaksi, hulluksi tai hankalaksi. Vaikeampaa on tutustua toiseen ja muuttaa käsityksiään.

Sanajevin tarinassa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Siinä on vain ihmisiä, joista on tullut sellaisia kun on tullut. Kukaan heistä ei ollut sellainen syntyessään. Elämä sen teki.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua venäläiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos pidät hulvattomista tarinoista.

3. Jos haluat lukea tarkkaa ajankuvaa (1980-luvun Neuvostoliitosta).

Eija Mäkinen ja Annika Grahn: Esko Roine

Jo oli aikakin saada kaikkien tunteman Esko Roineen tarinat teatterinäyttämöiltä ja takahuoneista yksiin kansiin. Tämä seitsemänkymppinen teatteriperheen kasvatti on ehtinyt uransa aikana nähdä ja kokea vaikka mitä ja on nimikkoteoksensa ansainnut. 

Eija Mäkinen ja Annika Grahn johdattavat kirjassaan (2014 Like) tavallisen teatterikatsojan Esko Roineen mukana teatterielämän kiehtoviin kulisseihin ja kirja paljastaa samalla myös vaativan työn varjopuolet.

Kirjassa seurataan Esko Roineen elämää kronologisessa järjestyksessä syntymästä nykypäivään saakka. Hauskoja anekdootteja riittää vuosien varrelta kerrottavaksi ja tuttuja nimiä vilisee silmissä. Edwin Laine, Kalle Holmberg, Sylvi Salonen, Eino Salmelainen, Seela Sella, Antti Litja, Outi Mäenpää sekä lukemattomia muita yhtä tuttuja näyttämötaiteen nimiä, joiden kanssa Roine on urallaan tehnyt yhteistyötä. Ja omien sanojensa mukaan lupsakka näyttelijä on tullut kaikkien kanssa vähintään kohtalaisesti toimeen.

Suuri yleisö mieltää Esko Roineen komedia- ja farssinäyttelijäksi, mutta se on vain kapea siivu Roineen mittavasta urasta näyttämöllä ja erityisesti sen takana. Roine on näyttelijätyönsä lisäksi työskennellyt pitkään teattereiden hallintopuolella ja joutunut päättämään isoista talousasioita. Teatterin on saatava myytyä lippuja ja liput menevät paremmin kaupaksi kevyeen viihdeohjelmistoon. Kevyen ohjelmiston tuotoilla avitetaan vakavampaa ja kokeellisempaa teatteria. Näiden kahden ohjelmistolinjan välissä keikkuminen on toisinaan ollut tuskaisaakin. Mutta luonteeltaan positiivinen ja luovan kekseliäs Roine on siitäkin selvinnyt.

Vain yhdestä aiheesta puhuessaan Roineen lupsakkuus häviää. Kunnallinen byrokratia on Roineen mukaan joustamaton mätäpesäke, joka ei kannusta yrittämään parastaan. Kun kunnallisen teatterin rahat lipputuloista uppoavat kunnan pohjattomaan kassaan, alkaa teatteriväki helposti elää omassa kuplassaan, jossa markkinoiden ja yleisön merkitystä ei tarvitse miettiä. Roineen mielestä teatterintekemisen(kin) on oltava kannattavaa - laadusta tinkimättä! Ja on saanut tällä ajatuksellaan suututettua monet.

Teatteriperheeseen syntyminen voi tuntua tavallisesta tallaajasta hohdokkaan boheemilta, mutta käytännössä teatterilaisten perhe-elämä joutuu äärimmäisen koville. Päivät harjoitellaan ja illat ja viikonloput esitetään. Rooliin on uppouduttava täysin, eikä siinä kaitseta samanaikaisesti lapsia sivusilmällä. Myös Roineen oma perhe-elämä ajautui kriisiin lasten ollessa pieniä ja syyllisyys pitkistä poissaoloista ja riitaisa ero näyttävät vaivaavan Roinetta edelleen. Päin helvettiä hoidettu, toteaa Roine nyt seitsemänkymppisen elämänkokemuksella.

Tavallisena teatterinkatsojana on mielenkiintoista seurata, miten teatterintekeminen on vuosikymmenten varrella muuttunut. Astuessaan johtajan saappaisiin Roine siirtyy pohtimaan teatterin johtamisen problematiikkaa ja kirjan loppupuolta voikin pitää käytännön johtamisoppaana. Roine on työskennellyt erilaisissa työyhteisöissä ja saanut kokea monenlaisia organisaatiokulttuureja. Välillä on hän on hakannut päätään seinään muutosvastarintaisen henkilökunnan kanssa ja toisinaan taas saanut porukan innostumaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Epäonnistumisensa johtajana hän myöntää rehellisesti ja kehuu itseään ylpeästi onnistumisistaan.

Roineen matkassa on myös hauskaa. Hän kertoilee vitsikkäästi kaikenlaisista kommelluksista, joista valmiin esityksen seuraajalla ei ole mitään tietoa. Teatterimaailma on täynnä isoja persoonia, jotka tuovat mukanaan isot tunteet, isot riidat ja isot naurut. Teatterissa eletään aina täysillä, eikä Roinekaan itseään kirjassa säästele. Lopputuloksena on elämänmakuinen teos.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut teatterintekemisestä.

2. Jos luulet, että teatterielämä on pelkkää juhlaa.

3. Jos haluat kehittyä johtajana.

Huom! Koska Roine tarinoi suurelta osin vanhemmista teatterisuuruuksista, voi kirjaa suositella erityisesti varttuneemmalle väelle, joille nimet ovat tuttuja.

Lukuneuvojana muusikko Heikki Salo

Kuva: Lauri Salo

Heikki Saloa voi tituleerata todelliseksi musiikin ja kirjoittamisen monitoimimieheksi. Miljoonasateen laulaja ja lauluntekijä. Herra Heinämäen lato-orkesterin laulusolisti Herra Pujo. Roppakaupalla tekstejä ja sävellyksiä useille muille artisteille. Käsikirjoituksia, näytelmiä ja näytelmäsävellyksiä. Opetushommia laululyriikan kirjoittamisesta siellä sun täällä. Ja tuhansia  myytyjä levyjä.

Kokonaisia kirjojakin Salo on ehtinyt kaiken tämän lisäksi kirjoittaa. Eläinkertomuskokoelma Kynsilehto ilmestyi vuonna 2001 ja Sateen ääni: laulutekstejä ja tekstejä lauluista vuonna 2005. Hyviksi biisinikkareiksi haluavien kannattaa tutustua Salon perusteelliseen laululyriikan käsikirjaan Kahlekuningaslaji (2005), josta otettiin viime vuonna 2014 uusi täydennetty painos. Salo - jos kuka - tietää mistä puhuu.

Hyvä teksti ei synny tyhjiöstä. Eikä se takuulla synny wikipediaa ja facebook-päivityksiä selailemalla. Hyväksi laululyriikan tekijäksi tullaan lukemalla erityisesti kaunokirjallisuutta: romaaneja, runoja, novelleja. Kaikenlaista kirjallisuutta eri aikakausilta. Lisäksi hyvä tekstintekijä kirjoittaa koko ajan. Ja lukee. Ja kirjottaa. Ja taas lukee ja kirjottaa.

Blogini lukijoita Heikki Salo kehottaa lukemaan enemmän ja suosittelee kaikille näitä viittä mestaria:

Heikki Salo suosittelee:

1. Ferenc Molnár: Koulupoikia: Kirja Pál-kadun pojista (1907, suom. 1913, uusin suomenkielinen painos vuodelta 2012)

“Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran jo lapsena. Kahden poikajoukon taistelu halkopinoissa grundilla, jättömaalla, teki minuun suuren vaikutuksen. Tämä on luultavasti ensimmäinen kirja jonka ääressä olen itkenyt. Luin sen kerran ääneen myös omille lapsilleni, ja me itkimme kaikki. Mitä itkupillejä!

Muutama vuosi sitten matkustimme koko perhe Budapestiin ja etsimme Pál-kadun, jonka varrella jättömaa oli kirjan mukaan. Ja aivan oikein, tontilla sijaitsi nyt kerrostalo, mutta sen seinässä oli kyltti: Tässä sijaitsi grundi, jossa seikkailivat Ferenc Molnárin Koulupojat.”

2. Olli Jalonen: Poikakirja (2010) ja Miehiä ja ihmisiä (2014)

“Jalonen kertoo omaelämäkerrallisessa romaanissaan elämänkokemuksia poikuuden ja nuoruuden ajoiltaan. Olemme saman ikäisiä ja kokemuksemme komppaavat samaan tahtiin. Jalosen kertojanäänen kepeys tekee minuun suuren vaikutuksen. Kuin kuuntelisi vanhoja c-kasetteja, joista kaiken rec-buttonilla äänitetyn musiikin lisäksi kuuluu silloin tällöin  myös omia, veljen kanssa äänitettyjä kuunnelmia. “

3. Lauri Viita: Moreeni (1950)

“Lauri Viidan syntymästä tulee vuonna 2016 vuosisata. Viita on minulle tuttu jo nuoruuden ajoilta. Kirjoitan tällä hetkellä näytelmää Viidasta ja vuodesta 1949, jolloin hänen äitinsä Alfhild kuoli. Molempia Viidan romaaneja voi lukea kuin omaelämäkertoja, sen verran voimakkaasti Pispala ja sen hahmot kirjoissa näkyvät. Viidan kieli ja kertomistapa ovat yllättävän modernia nykypäivästä katsottuna. Romaanin muodon sisällä sykkivät tamperelaiset ja pispalalaiset tarinat.” 

4. Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus (2013)

“Blasim on minulle ihan uusi tuttavuus - itse asiassa tätä kirjoittaessani kirja on vielä kesken. Mutta nyt voin jo sanoa, että kirjoittajana Blasim on mestari. Hänkin kirjoittaa tarinoita. Itse asiassa tämän kirjan novellit ovat kuin tarinakimppuja, joiden kokonaisuus laukeaa kirjoituksen lopussa yhdellä lauseella kuin aseen liipasimesta vetäen.

Blasim asuu myös Pispalassa. Olen nähnyt hänet kerran bussipysäkillä. Seuraavan kerran kun näen hänet, pysäytän autoni.”

5. Pentti Saarikoski: Koko tuotanto

En fanita ketään kovin helposti. Mutta Saarikosken villapidan helmaa minun oli pakko käydä koskettamassa, kun hän kävi Jyväskylän yliopistossa vierailulla 80-luvun alussa. Tungos hänen ympärillään oli kuin muuri, mutta onnistuin.

Kaikki ne yksinäiset illat 70-luvulla rintamamiestalon yläkerran huoneessani, jotka Saarikoski valaisi kirjoituksillaan, tekivät minusta ihailijan. Vaikka välillä olin suutuksissani koko äijälle, kun hän julkaisi löysiä matkakeromuksiaan kapakoissa istumisistaan.

Hän on myös ainoa ihminen sukuni ulkopuolelta, jonka haudalla käyn aina, kun ajan Valamon ohi. En jätä hänen haudalleen kynääni, niin kuin moni näyttää tekevän, sillä tarvitsen sitä vielä.”

Hyviä lukuhetkiä!