Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Kirjallisuuden klassikoista ei voi puhua ilman venäläistä kirjallisuutta, mutta naapurimme nykykirjallisuus on tuntemattomampaa. Yksi syy siihen on käännösten vähäinen määrä – harva suomalainen kun pystyy lukemaan venäjänkielistä kirjallisuutta alkukielellä.

Lisäksi venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäminen on suurelta osin pienten kustantamoiden varassa, eikä niillä taas ole isojen kilpailijoittensa tavoin valtavaa markkinakoneistoa rummuttamassa uusista lukemisen arvoisista kirjoista. Siksi hyvät kirjat saattavat jäädä suurelta yleisöltä täysin huomaamatta.

Yksi hulvaton helmi on Pavel Sanajevin esikoisromaani Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014 Into, suom. Kirsti Era). Minäkään en olisi sitä löytänyt, ellei eräs paljon lukeva ystäväni olisi sitä minulle suositellut. Ja koska luotan ystäväni makuun, hankin romaanin heti käsiini.

Sanajevin kirjan keskiössä on mummo, babuška, yksi vahvimmista venäläisyyden ilmentymistä. Eikä kyseessä ole mikään kiltti ja iloisesti hymyilevä lempeä huivipää, joita on nähty euroviisulavallakin. Tämä babuška on aivan toista maata kuin hurmaava udmurttimummojen kuusikko, joka piirakkaa lavalla paistaen ylsi euroviisukarnevaaleissakin pari vuotta sitten toiselle sijalle.

Sanajevin mummo on babuška from hell. Nina Antonovna on elämäänsä ja avioliittoonsa pettynyt nainen. Vainoharhainen, arvaamaton ja erittäin paha suustaan. Kovia kokenut ja psyykkisesti sairas. Hän sättii miestään taukoamatta ja mies pakenee kalaan, konserttikiertueille, yhdistystoimintaan tai millon mihinkin saadakseen hetken rauhaa.

Kaikken pahiten babuška läksyttää tyttärenpoikaansa Sašaa, jonka mummu on ominut itselleen, kun äiti on löytänyt uuden rakkauden Krimiltä. Saša on sairaalloinen laiheliini, jota mummu lääkitsee homeopatialla, peräpuikoilla sekä kaikenlaisilla liuoksilla ja juoksuttaa lääkäriltä toiselle. Hoitoa tarvitsisi kyllä babuška itse.

Vaikka Sašan kertoma tarina on absurdin hauska, se on samalla myös tavattoman surullinen. Kukaan ei pysty laittamaan kampoihin sairaalle babuškalle. Hirviömummun mahti on valtava. Mutta kun lukija saa jossain vaiheessa tietää, millaisia elämänkokemuksia babuškalla itsellään on, sympatia herää myös häntä kohtaan.

Sanajevin romaani näyttää oivallisella tavalla sen, kuinka omat toteutumattomat unelmat katkeroittavat. Kuinka petetty ja yksin jätetty ihminen voi murtua. Kuinka oman lapsen kuolema voi saada ihmisen sekoamaan täysin. Kuinka yltiöpäinen kontrolli voi olla ainoa keino ihmiselle pysyä kasassa.

Meidän itsekäs maailmamme tarvitsee lisää empatiaa ja sanotaan, että sitä oppii parhaiten lukemalla kaunokirjallisuutta. Hyvä tarina pakottaa lukijan asettumaan toisen asemaan ja näkemään, ettei mikään tässä maailmassa ole mustavalkoista. Toinen ihminen on niin kovin helppo tuomita yksiselitteisesti pahaksi, hulluksi tai hankalaksi. Vaikeampaa on tutustua toiseen ja muuttaa käsityksiään.

Sanajevin tarinassa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Siinä on vain ihmisiä, joista on tullut sellaisia kun on tullut. Kukaan heistä ei ollut sellainen syntyessään. Elämä sen teki.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua venäläiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos pidät hulvattomista tarinoista.

3. Jos haluat lukea tarkkaa ajankuvaa (1980-luvun Neuvostoliitosta).