Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys

Huh huh ja wau! Olen pyörällä päästäni ja siihen on syynä Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys (Teos 2012). Pitkään aikaan en ole lukenut mitään näin herkullista!

Kirjassa kerrotaan kaksi tarinaa isoista asioista: eurooppalaisuudesta ja Euroopan verisen historian musertavasta painolastista; syyllisyydestä ja avuttomuudesta; köyhyydestä ja rikkaudesta.  Toinen tarinoista vyöryy lukijan tajuntaan vihansekaisella vimmalla ja vaikka toinen on hillitympi, samat isot teemat kiertyvät siihenkin.

Niemen kirjan päähenkilö on Köyhä ja Vihainen. Hän on nuori nainen, joka yrittää selviytyä parhaan ystävänsä itsemurhasta ja sisällään vellovasta syyllisyydestä, jota hän tuntee ollessaan eurooppalainen.

”Saatanan kusipäät kun teitte sellaista. Saatanan kusipäät kun teitte minulle tällaisen historian. Ihmisen ansioluettelo on raskauttavaa luettavaa. Tunnen suurta vierautta lajiani kohtaan. Minä inhoan, halveksin ja vihaan Eurooppaa. Minä todella olen parempi kuin.”

Angstiselle päähenkilölle biojätepussin vieminen roskikseen ei ole vain biojätepussin viemistä roskikseen, vaan seurausta Euroopan mätää tihkuvasta historiasta. Tuo mätä tunkeutuu kaikkialle päähenkilön elämään: mikään ei ole siitä irrallaan, kaikki kietoutuu kaikkeen, eikä historiaa pääse pakoon edes peiton alle, saatikka roskikselle.

Kannattaako yksilön yrittää vai onko kaikki turhaa? Onko rikas aina väärässä? Onko köyhä aina katkera? Miksi emme tee mitään? Pitäisikö koko ajan tehdä jotain? Kenen syytä kaikki on? Miksi emme pysty nauttimaan mistään? Miksi mikään ei riitä? Mihin menneisyyttä voi paeta? Mikä tulevaisuudessa odottaa? Isoja kysymyksiä, joihin Niemi ei anna vastauksia. Ne lukijan täytyy löytää itse.

Tartu tähän:

1. Jos haluat pohtia isoja asioita, etkä halua päästä helpolla.

2. Jos rakastat rikasta kieltä.

3. Jos haluat yrittää ymmärtää humanistien ajatuksenjuoksua.

Arto Koskelo: Viinipiru ja lupa läikyttää: toisinajattelijan viiniaapinen

Mitä yhteistä on Arto Koskelolla ja Lukuneuvojalla?

1. Molemmat bloggaavat: Koskelo viineistä  ja Lukuneuvoja kirjoista.

2. Molemmat suhtautuvat omaan asiaansa intohimoisesti.

3. Molemmilla on samat perusteesit:

Kumpikaan ei halua sivistää, vaan auttaa lukijoita kokeilemaan, uskaltamaan, maistelemaan, lukemaan ja saamaan sitä kautta enemmän irti.

Kumpikin uskoo siihen, ettei etikettiin, takakanteen tai kiiltäviin palkintomerkintöihin ole aina luottamista. Todellinen sisältö selviää vasta kun avaa korkin tai kannet.

Kumpikin ajattelee, että viininjuonnin tai lukemisen pitäisi olla hauskaa ja helppoa ja molemmista pitäisi saada karsittua pois ylimielinen nyrpistely ja vakavuus. Viini ei kuulu vain vuorineuvosten pöytään ja kirjoista voi keskustella reippaasti ilman kirjallisuustieteen opintoja. Itsetietoisen snobbailun ei pitäisi kuulua kumpaankaan.

Koskelon Viinipiru ja lupa läikyttää -kirja (Docendo 2012) on virkistävän erilainen viinikirja juuri siitä syystä, ettei viinin harrastamista oteta siinä niin vakavasti. Se pyrkii olemaan nautintokielteisen kulttuurin matontamppaus ja vastaisku ilottomuudelle ja onnistuu pyrkimyksessään hyvin. Vaikka kirjan jutut ovat miehisen ronskeja (tissitkin mainitaan heti sivulla 15), onnistuu Koskelo naurattamaan myös naislukijaa ja hihittelyn lomassa viinikynnys madaltuu kummasti.

Viinin myötä kirjassa liikutaan ympäri maailmaa, eikä onneksi jämähdetä pelkästään perinteisille viinialueille. Sen sijaan Koskelo vie lukijan niinkin eksoottisiin viinipaikkoihin kuin Alabamaan, Frankfurtiin tai Bhutaniin ja tulee kertoneeksi samalla reissuiltaan paljon muustakin kuin pelkästä viinistä. Myös kirjahullu isoäiti mainitaan, mikä tietenkin ilahduttaa toista kirjahullua.

Luota omaan makuusi. Nauti täysin siemauksin siitä viinistä, mikä sinulle maistuu tai lue ylpeästi sellaisia kirjoja, joista pidät. Kokeile rohkeasti joskus jotain uutta. Ei viinin- tai kirjallisuudenharrastaminen sen kummempaa ole.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, ettei viini ole sinun juttusi.

2. Jos tiedät, että viini on sinun juttusi.

3. Jos haluat lukea hauskan kirjan ja päästä samalla matkalle maailman ympäri.

Huom! Älä kuitenkaan nauti liikaa viiniä kirjaa lukiessasi, sillä sen jälkeen et saa enää mitään selvää lennokkaalla siveltimellä huitaistuista väliotsikoista.

Anna-Kaisa Pitkänen: Omalaatuinen ystäväni: kuinka hevoseni opetti minulle toisin katsomisen taidon

En tiedä hevosista mitään. Olen ratsastanut tasan kerran, eikä kokemusta voi luonnehtia miellyttäväksi. Istuin pelosta jäykkänä valtavan eläimen selässä ja rukoilin hentoa taluttajatyttöä pysymään koko ajan lähellä. Kun muut ystäväni vaihtoivat riemusta hihkuen raviin, minä vilkuilin epätoivoisesti kelloa ja toivoin ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti. Kun tunti sitten vihdoin loppui, luisuin helpottuneena alas ja kävelin jalat täristen kauemmas. 

Miksi sitten ylipäätään halusin lukea Anna-Kaisa Pitkäsen kirjan (Kirjapaja 2012) hevosesta ja hevosista? Luin kirjan, koska yhdyn (professori, business-ajattelija, luovuusguru) Alf Rehnin esittämään ajatukseen siitä, että ihmisen olisi omaksuttava joka päivä jotain uutta ja odottamatonta. Rehn uskoo reseptinsä lisäävän erityisesti luovuutta ja minä olen huomannut sen lisäävän myös hauskuutta. Elämästä tulee hauskempaa, kun vähän väliä törmäyttää itsensä johonkin outoon, kummalliseen, itselleen vieraaseen asiaan ja huomaa kiinnostuvansa ja usein jopa innostuvansa siitä. Pitkäsen kirja sai minut kiinnostumaan aiheesta, josta en koskaan kuvitellut kiinnostuvani: hevosten sielunelämästä.

(Alf Rehnin ajatuksia voit lukea lisää kirjasta Vaaralliset ideat: kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi, Talentum 2010)

Omalaatuinen ystäväni kertoo myös koskettavan tarinan. Kun hevosharrastaja Anna-Kaisa Pitkänen näki Varjon, hän tiesi heti haluavansa sen. Järki pani vastaan, sillä Varjo ei ollut todellakaan mikään joka tytön unelmaratsu: se oli laiha, apaattinen, sairaalloinen ja stressaantunut. Siinä oli kuitenkin jotain kiehtovaa ja kaunista ja Pitkänen antoi sydämensä päättää. Vaikka elämä Varjon kanssa osoittautuu vaivalloiseksi ja hankalaksi, ei Pitkänen kadu hetkeäkään. Kun hän alkaa vähitellen löytää väylän Varjon ajatuksiin ja tunteisiin, hän löytää samalla väylän omaan itseensä. Yhtä paljon kuin hevosista, tämä viehättävä kirja kertoo ihmisistä.

Huom! Kirjan lopussa on pitkä ja perusteellinen lähdeluettelo tieteellisistä julkaisuista, jotka käsittelevät mm. hevosen oppimista, muistia, stressiä, pelkoa, vuorovaikutusta ja persoonallisuutta.

 Tartu tähän:

1. Jos olet hevosharrastaja tai pidät hevosista.

2. Jos haluat oppia katsomaan omaa elämääsi toisin.

3. Jos haluat lukea koskettavan tarinan kaltoin kohdellusta, sympaattisesta ja älykkäästä yksilöstä.

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta

Cormac McCarthyn edellinen suomennettu teos Tie (WSOY 2008) oli ahdistava ja rankka tarina isästä ja pojasta, jotka vaeltavat tuhoutuneessa maailmassa vain toisensa turvanaan ja toivonaan. Se oli niin synkkä ja pelottava, että lukemista oli välillä vaikea jatkaa, mutta oli jatkettava kuitenkin. Kirjasta tehtyä elokuvaa en ole edes halunnut nähdä, sillä kaiken karmeuden näkeminen valkokankaalla voisi olla tällaiselle herkistelijälle yksinkertaisesti liikaa.

McCarthyn uusin suomennos Veren ääriin eli lännen punainen ilta (WSOY 2012) on vieläkin rankempi. Se on raaka ja väkivaltainen teos, jossa veri lentää, kun ihmisiä potkitaan ja hakataan tohjoksi. Kirja kertoo pojasta, joka 14-vuotiaana karkaa kurjista kotioloistaan ja liittyy epämääräiseen porukkaan, joka on palkattu jahtaamaan ja tappamaan intiaaneja. Veren ääriin sisältää lähes 400 sivua pelkkää tappamista, kiduttamista ja silpomista, mutta kaiken tämän verisen massan seassa on myös paljon muuta.

Miksi ihmeessä halusin ylipäätään lukea näin väkivaltaisen kirjan? Myönnän, että jätin kirjan kesken monta kertaa ja päätin, että nyt riittää. En pysty. En halua. Silti jotenkin mystisesti kirja kuitenkin veti minua puoleensa ja jatkoin inhosta väristen lukemista. Veren ääriin ei ole miellyttävä ja mukava lukukokemus. Siitä ei jää hyvä mieli. Sitä ei oikeastaan haluaisi suositella kenellekään. Ja silti sitä haluaa kehua. Veren ääriin on nimittäin raakuudestaan huolimatta hyvä kirja. Se on upeasti kirjoitettu ja äärimmäisen vaikuttava. Se on kirja, joka pitäisi lukea uudestaan, mutta hetkeen en taida siihen pystyä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, jota tituleerataan moderniksi klassikoksi. 

   (Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1985.)

2. Jos haluat testata omaa väkivallan sietokykyäsi.

3. Jos inhoat kevyttä ja huonosti kirjoitettua kirjallisuutta.

Varoitus! Sisältää verta ja suolenpätkiä!

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Kuolema Sherlock-seurassa (Atena 2012) oli kirja, johon suhtauduin aluksi hyvin epäilevästi. Takakannen teksti ei sytyttänyt, eikä kansikuvaa voi vähimmässäkään määrin kutsua houkuttelevaksi. Onneksi aloin kuitenkin lukea, sillä millaisen tarinan löysinkään näiden tylsien kansien sisältä!

On vuosi 1893. Legendaarisen salapoliisin, Sherlock Holmesin, luoja Arthur Conan Doyle rypistää tuimana kulmiaan ja hautoo murhaa. Hän on totaalisen kyllästynyt valtavaa kansansuosiota nauttivaan päähenkilöönsä ja päättänyt tappaa hänet. Sherlock Holmesin tarina päättyisi putouksen kuohuihin ja Arthur voisi huokaista helpotuksesta. Huojennusta ei kestä kuitenkaan kauan, sillä Arthur saa hämmentävän vihjeen liittyen erään nuoren naisen raakaan surmaan, eikä hän voi jättää tapausta ratkaisematta. Vihdoin on tullut Arthurin aika loistaa Sherlockia nerokkaampana salapoliisina.

New Yorkissa vuonna 2010 Sherlock-harrastajien piirissä kuohuu: huhutaan, että yksi jäsenistä olisi saanut käsiinsä Arthur Conan Doylen kauan kadoksissa olleen päiväkirjan. Ennen kuin löytäjä ehtii esitellä kirjan yhteisölle, hänet löydetään kuolleena hotellihuoneesta. Innokas uusi sherlockisti Harold White päättää ratkaista päiväkirjan ja kuolleen toverinsa arvoituksen ja joutuu aikamoiseen salaperäisten vihjeiden labyrinttiin.

Kuolema Sherlock-seurassa on vanhanaikainen salapoliisitarina vauhdikkaisiin tapahtumiin tottuneelle nykylukijalle. Kun alkuperäisten Holmes-tarinoiden tunnelma on viipyilevä ja hidas, tämä tarina on mukaansa tempaava ja nopeasti etenevä. Lukija pysyy tiukasti koukussa siitäkin syystä, että useimmiten luvun lopussa tapahtuu yllättävä käänne, mikä pakottaa jatkamaan ja jatkamaan ja jatkamaan…

Muutamissa kohdissa tekstin hiomattomuus häiritsi. Alkaisiko intohimoisesti kirjoihin suhtautuva sherlockisti repiä kirjoja hyllystä British Libraryn maanalaisessa vanhojen kirjojen varastossa? Tai kirmailisivatko vangit Lontoon pahamaineisen löyhkäävän Newgaten vankilan sisäpihalla? Mikäli pystyt ohittamaan tällaiset lipsahdukset, pääset ratkaisemaan kiehtovia arvoituksia ja mikä parasta, opit samalla paljon Arthur Conan Doylen, Bram Stokerin ja muiden kuuluisten aikalaisten ihan oikeista elämänvaiheista. Taustatyönsä Moore on hyvin tehnyt.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vanhan kunnon salapoliisitarinan.

2. Jos haluat vauhtia ja jännitystä, mutta inhoat verisillä yksityiskohdilla mässäilyä.

3. Jos pidät kirjoista, joissa seikkailevat ihan oikeasti eläneet ihmiset.

Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio: Työkirja: työelämän vallankumouksen perusteet

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, tein päätöksen, että pyrkisin aina kirjoittamaan lyhyesti ja ytimekkäästi. Nyt tekisi mieleni pyörtää tuo päätös, sillä Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion Työkirjasta (WSOY 2012) olisi niin paljon sanottavaa. Pelkästään aiheesta palaverit voisin kirjoittaa pitkät pätkät. Yritän kuitenkin pysyä kohtuudessa.

”Yritän suunnitella työtäni, mutta se ei onnistu, koska aina tulee jotain.”

”Keskittymistäni häiritsee jatkuva liikenne ja pulina työpisteeni ympärillä. Olemme yrittäneet sopia pelisääntöjä, mutta turhaan.”

”Palaverissa käy usein niin että kukaan ei oikein tee kunnon muistiinpanoja, ja kukaan ei tiedä lopussa mitä päätettiin.”

”Meillä on käsittämätön määrä managereita, joille pitää raportoida samoja asioita useita kertoja viikossa. En ole ollenkaan varma, lukeeko näitä raportteja koskaan kukaan.”

Kuulostavatko Työkirjan esimerkit tutuilta? Tuominen ja Pohjakallio nostavat kirjassaan pöydälle valtavan kokoisen kissan eli koko toimimattoman toimistotyöelämän. Sen jälkeen he haastavat kaikki osapuolet muuttamaan sitä yksinkertaisesti paremmaksi.

Työkirjassa selvitellään aluksi sitä, mistä kaikista asioista ihmisten jaksamattomuus, uupuminen ja tuskaantuminen omaan työhönsä johtuu. Tämänhetkinen työelämä on kirjan mukaan kuin ”sadan metrin juoksu suuntavaistottomille”. Täysillä mennään koko ajan ja joka suuntaan. 

Onneksi kirjassa ei sorruta vain kuvailemaan toimimattoman toimistotyön sudenkuoppia ja tuskailemaan sitä, että huonosti menee ja huonosti voidaan, vaan annetaan myös ratkaisuja. Kirjassa esitellään 50 konkreettista ideaa ja käytännönläheistä ohjetta, joiden avulla työelämää voi alkaa parantaa ja mieluiten heti tänään. Onneksi Työkirjassa ei myöskään sysätä ongelmia pelkästään esimiesten ja johdon harteille, vaan haastetaan ihan jokainen meistä pohtimaan omia käytäntöjään, jotka voivat rikkoa keskittymistä, aiheuttaa stressiä tai ylimääräistä kiirettä. Toisinaan osasyy ongelmiin löytyy, kun katsoo peiliin.

Tuominen ja Pohjakallio uskovat ihanan vilpittömästi siihen, että työelämän muuttaminen mielekkäämmäksi on mahdollista. Se kuitenkin edellyttää sitä, että jokainen meistä lakkaa voivottelemasta, käärii hihat ja ryhtyy työhön. Paremmat käytännöt hyödyttävät kaikkia: esimiehiä, alaisia, yhteistyökumppaneita, asiakkaita ja kotijoukkoja. Miksi siis enää odotamme?

P.S Konkreettinen idea numero 51: Perusta työyhteisöösi lukupiiri, lukekaa Työkirja ja laittakaa hihat heilumaan!

Tartu tähän:

1. Jos olet turhautunut työhösi, organisaatioosi, esimiehiisi tai alaisiisi.

2. Jos haluat saada työsi ilon takaisin.

3. Jos haluat lukea työelämästä kirjan, joka on helppolukuinen ja käytännönläheinen ja jossa suhtaudutaan tulevaisuuteen optimistisesti.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Chileläisen Hernán Rivera Letelierin ensimmäinen suomennettu romaani (Siltala 2012) kertoo koskettavan tarinan nuoresta Maríasta, pienen ja köyhän kaivoskylän tytöstä. 

Marían varaton isä rakastaa elokuvia ja onnistuu raapimaan yhteen pääsylippuun tarvittavat kolikot kasaan aina jollain konstilla. Isä lähettää Marían paikkakunnan ainoaan elokuvateatteriin joka kerta, kun siellä esitetään jotain mielenkiintoista ja María onnistuu ilmiömäisillä kertojanlahjoillaan välittämään jälkeenpäin elokuvan lumon muille perheenjäsenilleen. Vähitellen hänen maineensa taitavana elokuvankertojana kiirii ja kaikki haluavat kuulla tätä ilmeikästä esiintyjää.

Letelierin ohut kirja sisältää hurmaavan tarinan, jonka alun kepeys saa vähitellen mukaansa synkempiä ja surullisempia sävyjä. Vaikka maailma muuttuu, köyhyyden ja epäonnistumisen kierre jatkuu sukupolvelta toiselle. Mutta Marian elämässä ”elokuva toistuu päivä toisensa jälkeen; toisinaan se on surullinen; toisinaan vähemmän surullinen.”

Tartu tähän:

1. Jos uskot siihen, että suuren tarinan voi kertoa ilman suurta sivumäärää.

2. Jos et ehdi lukea juuri nyt paksua kirjaa.

3. Jos haluat kokea nojatuolimatkallasi Etelä-Amerikan tunnelmaa.

Herman Koch: Illallinen

”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Näin aloittaa Leo Tolstoi Anna Kareninansa ja tätä kuuluisaa ajatusta pyörittelee mielessään myös Herman Kochin kirjan (Siltala 2012) minäkertoja Paul Lohman. Illallinen kertoo nimensä mukaisesti yhdestä illasta, muutaman tunnin ajasta amsterdamilaisessa ravintolassa, jonne ovat kokoontuneet Paulin lisäksi hänen veljensä sekä molempien miesten vaimot. Samaan aikaan kun ärsyttävä tarjoilija osoittelee pikkurillillään miniatyyrikokoisia taidonnäytteitä, pöydän ympärillä istuvat illallisvieraat kiristelevät hampaitaan ja piikittelevät toisiaan. Illallisen aikana näiden kahden pariskunnan vaivoin yllä pidetyt kulissit romahtavat, kun selviää, mitä heidän teini-ikäisensä ovatkaan puuhanneet.  Nämä perheet ovat totta tosiaan onnettomia.

Kochin kirja tuntuu alkuun aika kevyeltä - sellaiselta tyypilliseltä illallistarinalta, joka perustuu nokkelaan sanailuun ja jonka lopuksi yleensä kaikkien kaapista paljastuu pikkuinen luuranko, mutta kenenkään elämä ei täysin murskaannu. Sen sijaan Kochin kirjassa alun keveys muuttuu mustaksi. Hän rakentaa lopulta hyvin synkän tarinan siitä, miten pitkälle vanhemmat ovat valmiita menemään suojellakseen lapsiaan. Hän panee lukijan pohtimaan henkilöidensä kautta sitä, kenen elämä on arvokas? Onko jonkun elämä toista arvokkaampi? Voiko vanhempi rakastaa lastaan liikaa? Mikä on oikein? Mikä on väärin? Mitä sinä tekisit? Vaikenisitko vai kertoisitko totuuden?

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa ihmismielen syvimpiin syövereihin.

2. Jos haluat lukea helposti lähestyttävän kirjan, joka panee pohtimaan oikeaa ja väärää.

3. Jos angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylitarjonta ärsyttää sinua.

Kirsi Piha ja Liisa Poussa: Dialogi: paremman työelämän puolesta

Piha ja Poussa käsittelevät kirjassaan (Talentum 2012) niin kutsutun Y-sukupolven (asiantuntijasta riippuen n. 1978-1998 syntyneet) ajatuksia palkitsevasta työstä. Tämä sukupolvi ei enää suostu tekemään työtä niska limassa vuodesta toiseen huonosti johdetussa työpaikassa, vaan vaihtavat hyvin nopeasti parempaan.

Sukupolvi Y haluaa tehdä työtä yhdessä samanhenkisten innostuneiden ihmisten kanssa. Se haluaa hallita työtään ja työnsä määrää itse; se haluaa, että työllä on oikeasti merkitystä ja on erityisen perso palautteelle. Se on valmis uhraamaan työlle aikaa ja energiaa, muttei halua uhrata työlle koko elämäänsä. Se ei halua palaa loppuun. Se ei halua kyynistyä ja menettää kykyään innostua. Ennen kaikkea se haluaa, että töissä(kin) on kivaa!

Kiittämätöntä, jupisevat jotkut suurten ikäluokkien edustajista. Emme me sotien jälkeen tätä Suomea siksi rakentaneet, että sitä saisi töissä naureskella. Eikä siitä mitään kuulkaa tule, jos töihin mennään viihtymään ja hauskaa pitämään. Jää pian ne itse työt tekemättä. Töitä tehdään naama peruslukemilla, eikä se varsinkaan vaihtamalla siitä mihinkään parane. (Nämä esimerkit ovat poimintoja keskusteluista, joita olen itse ollut todistamassa.)

Koska ihminen viettää elämästään suuren osan työpaikallaan, ei vaatimus siitä, että töissäkin saisi olla kivaa, voi olla liikaa. Voisivatko työt sujua itse asiassa paremmin, jos sinne olisi aamuisin mukava mennä? Eikö työelämän parantaminen mukavampaan ja mielekkäämpään suuntaan ole meidän kaikkien sukupolvien etu? Vai emmekö me tyytymättömät edellisten sukupolvien edustajat vain halua, että seuraava sukupolvi saisi nauttia kivasta työpaikasta ja merkityksellisestä työstä, kun emme mekään ole saaneet. Minä olen X-sukupolven edustajana iloinen siitä, että Y-sukupolvi uskaltaa nostaa kissan pöydälle. Että kaikki ei kelpaa, eikä vetele!

Tartu tähän:

1.  Jos sinusta tuntuu siltä, ettet ymmärrä nuoria työtovereitasi.

2. Jos olet tyytymätön työhösi, organisaatioosi tai pomoosi ja haluat saada potkua muutokseen!

3. Jos haluat ravistella omia luutuneita käsityksiäsi työelämästä.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Tartuin unkarilaisen Vilmos Kondorin dekkariin Budapestin varjot innoissani: vihdoinkin kirjaston uutuushyllyssä oli tarjolla jotain muuta kuin pohjoismaista tai amerikkalaista jännityskirjallisuutta. Innostukseni lisääntyi entisestään kun huomasin, että tapahtumatkin sijoittuisivat menneisyyteen 1930-luvulle. Virkistävää!

Kirjan päähenkilönä seikkailee Az Est -sanomalehden rikostoimittaja Gordon, joka sattumalta eräänä iltana näkee poliisipäällikön laatikossa kuvan alastomasta nuoresta naisesta. Kun sama nainen muutaman päivän päästä löytyy kuolleena kadulta, Gordon kiinnostuu tapauksesta, eikä kaikki olekaan sitä, miltä ensin näyttää…

Vilmos Kondor on kirjoittanut kelpo dekkarin sellaisille lukijoille, jotka yleensä välttelevät jännityskirjallisuutta liian raakojen ja yksityiskohtaisten kauheuksien vuoksi. Vaikka tässäkin kirjassa tapahtuu murha, ei sillä mässäillä. Pikemminkin kirjaa voisi kuvailla vanhanaikaiseksi salapoliisiromaaniksi, vähän jopa Agatha Christien tyyliseksi. Tapahtumien sijoittuminen Budapestiin on sekin mukavaa vaihtelua, vaikkei menneisyyden Budapestiä saadakaan herätettyä henkiin yhtä taidokkaasti kuin esimerkiksi Amor Towles onnistuu kuvaillessaan New Yorkia kirjassaan Seuraelämän säännöt. Kondorin kirja on siitä huolimatta mukavaa matkalukemista Unkariin lähtijöille.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea jännittävän tarinan, mutta et halua lukea irtileikatuista ruumiinosista.

2. Jos haluat vaihteeksi jotain muuta kuin pohjoismaista jännityskirjallisuutta.

3. Jos pidät kirjoista, joissa on vanhanaikaista salapoliisitarinoiden tunnelmaa.

Mimi Alford: Salaisuus sydämessäni: presidentti Kennedy ja minä

Mimi Alford oli 19-vuotias, kun hän pääsi Valkoiseen taloon lehdistösihteeriksi ja jo neljäntenä työpäivänään hänellä oli seksisuhde presidentti John F. Kennedyn kanssa. Suhde kesti puolitoista vuotta, eikä se vuotanut julkisuuteen ennen kuin vasta vuonna 2003.

Alford kertoo kirjassaan Salaisuus sydämessäni (Otava 2012), kuinka kaikki sai alkunsa, kuinka suhdetta pidettiin yllä ja kuinka kaikki lopulta päättyi. Sen lisäksi hän kertoo myös siitä henkisestä kamppailusta, jota hän kävi itsensä kanssa salaisuutta kantaessaan ja lörpöttelee kaikenlaista muutakin myöhemmästä elämästään: lomamatkoistaan, asuinpaikoistaan (huom! erittäin arvostetuilla asuinalueilla) sekä mies- ja työkuvioistaan.

Alfordin kirja ei ole erityisen hyvä varsinkaan kerronnaltaan. Puutteistaan huolimatta se oli kuitenkin kirja, jonka luin loppuun, vaikkakin vähän kärvistellen. Kiinnostavuus kirjaan syntyi toisesta ”päähenkilöstä” eli karismaattisesta ja vähän mystiseksi jääneestä presidentti Kennedystä. Mimi Ahlford selvästi palvoi ja palvoo edelleen presidenttiään siitäkin huolimatta, että tämä näyttäytyy muutamaan otteeseen suorastaan yököttävänä vallankäyttäjänä. Ahlfordin naiivi ihailu aika niljakkaaksi osoittautunutta presidenttiä kohtaan jättää jälkeensä hämmennyksen.

Tartu tähän:

1. Jos John F. Kennedy kiinnostaa sinua.

2. Jos pidät helposti lähestyttävistä tositarinoista.

3. Jos kömpelö kerronta ei häiritse sinua.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

”On Herran julmaa ivaa, että tervehenkisten talojen lapsia kuolee, mutta köyhän kymmenpäinen lapsikatras juoksee sonnan ja siivon keskellä. Miksi puutteenalaisten pitää tehdä lapsia jakamaan kurjuutta? Kitulasten siittäjä pitäisi salvoa.”

Näin ajattelee Pelkonen: vihainen ja katkera isäntä Heinävedeltä. Pelkosen päähän ei yksinkertaisesti mahdu, miksi kunnan pitää kestitä joka iikkaa ja elättää kaikenmaailman epämääräinen aines, joka kuljeksii pitkin teitä ryysyissään tai maleksii toimettomana. Nirri pois kommunisteilta ja kaiken maailman rupusakilta! Oikean Suomen on pysyttävä valkoisena ja puhtaana! Näin ajattelee Pelkonen ja saa aikaan puistatuksen väreet ainakin tässä lukijassa.

Pelkosen patoutuneen vihan kohteeksi joutuu kunnanvaltuuston esimies, sosiaalidemokraatti Happonen, joka koettaa jakaa aineellista hyvää myös niiden kaikkein heikommassa asemassa oleville ja saada isännät myötämielisemmiksi köyhäinavulle. Happonen leimataan kommunistiksi, joka ei isäntien uhkailusta ja kiristyksestä huolimatta suostu eroamaan, vaan jatkaa taisteluaan oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1930 Happonen raahataan keskeltä väkijoukkoa autoon. Kahden vuoden päästä hänen ruumiinsa löytyy suosta.

Asko Jaakonaho kertoo verevässä esikoisromaanissaan Onnemme tiellä (Otava 2012) tositarinan yhdestä Suomen kuuluisimmasta selvittämättömästä henkirikoksesta. Vaikka Happosen taposta passitettiinkin mies linnaan, todennäköistä on kuitenkin se, ettei oikea syyllinen koskaan saanut tuomiota.

Jaakonahon kirja panee miettimään. Mistä vieraan pelko syntyy? Mistä viha kumpuaa? Mihin viha oikeuttaa? Miksi kukaan ei estänyt? Kuinka syyllinen on sivustakatsoja? Miten tämä kaikki tuntuukin niin tutulta? Yhtä paljon kuin 1930-luvusta, Jaakonaho kertoo tästä ajasta. Samoja Pelkosia Suomi on edelleen täynnä. Ja taas puistattaa.

Tartu tähän:

1. Jos historialliset tapahtumat kiinnostavat sinua.

2. Jos haluat sukeltaa ihmismielen pimeälle puolelle.

3. Jos haluat lukea kirjan tekijältä, josta vielä takuulla kuullaan.

Huom! Äidinkielentunnilla tästä kirjasta saisi takuulla vilkkaan keskustelun aikaiseksi oppilaiden kanssa.

Micael Dahlén: Ihmispedot

Miksi murha kiehtoo ihmisiä ja miksi murha myy? Näihin kysymyksiin Micael Dahlén etsii kirjassaan Ihmispedot (Atena 2012) vastausta ja löytääkin liudan hyviä selityksiä. Tämä ruotsalainen professori kiinnostui sarjamurhaajista ja huomasi pian joutuneensa itsekin suoranaisen pakkomielteen valtaan aiheensa kanssa: hänen olisi päästävä tapaamaan murhaajia, jotta oppisi paremmin ymmärtämään heitä ja heidän ihailijoitaan. Monien mutkikkaiden vaiheiden jälkeen Dahlén onnistui tapaamaan henkilökohtaisesti viisi maailman kuuluisinta sarjamurhaajaa: kannibalisti Issei Sagawan, äidintappaja Peter Lundinin, myrkyttäjä Dorothea Puenten, kouluampuja Wayne Lo’n sekä sen kaikkein kuuluisimman, Charles Mansonin.

Dahlénin kirja kertoo, kuinka näiden kylmäveristen murhaajien ympärillä pyörii valtava ihailijoiden joukko ja kuinka murhaajat ovat oppineet myös taitavasti hyödyntämään omaa mainettaan. He kirjoittavat kirjoja, tekevät taidetta ja antavat haastatteluja. Heitä ihaillaan, palvotaan ja kunnioitetaan ja heitä halutaan päästä tapaamaan. Murha kiehtoo mystisesti ja tekee ihmisestä mielenkiintoisen ja sen Dahlén tutkimuksissaankin lopulta osoittaa toteen.

Dahlénin kirja aiheuttaa lukijassa kylmiä väreitä, eivätkä ne johdu ainoastaan yksityiskohtaisista murhakuvauksista. Ennemminkin epämiellyttävät väristykset johtuvat siitä, kun yhtäkkiä tajuaa kirjaa ahmiessaan, kuinka kiinnostunut itsekin lopulta on näistä murhaajista ja  heidän tekemistään veriteoista. Karmivaa. Toisaalta tajuaa television ja elokuvien katsojana olevansa osa sitä valtavaa viihdekoneistoa, joka murhien, murhaajien ja väkivallan ympärillä ylipäätään pyörii. Tavallinen televisionkatsoja kun näkee viikoittain keskimäärin 17 murhaa. Näin ollen tämänkään kirjan sivut eivät ole reunoistaan verenpunaiset vaan pinkit: viihteen väriset. Niinpä tietenkin.

Tartu tähän:

1. Jos murhien mysteeri kiehtoo sinua.

2. Jos olet kiinnostunut psykologiasta ja ihmismielestä.

3. Jos haluat lukea mielenkiintoisen tarinan miehestä, joka tapasi maailman kuuluisimmat murhaajat.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Kaikki sai alkunsa valokuvasta, jonka kirjailija Heidi Köngäs näki: Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer istuu seurueineen Suomen Lapissa rakotulen äärellä synkeä ilme kasvoillaan. Köngäs kiinnostui kuvasta ja tarinasta sen takana ja kirjoitti Speerin matkasta Petsamon nikkelikaivokselle mieleenpainuvan romaanin Dora, Dora (Otava 2012), joka nimettiin myös yhdeksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Köngäs kuljettaa tarinaa vuorotellen eteenpäin neljän eri henkilön kautta: ahdistuneen ja sulkeutuneen Speerin, kuuliaisen sihteerin Annemarien, suomalaisen nuoren tulkin Eeron sekä liikuttavan säälittävän taikurin, jotka kaikki tekevät samaa matkaa hyytävän kylmässä ja pimeässä pohjoisessa. Vaikka matka on sama, ovat matkalaisten lähtökohdat ja tuntemukset totaalisen erilaiset. Tunteettomalla ja ilmeettömällä Speerillä on kaikki kuviteltavissa oleva valta, jota hän myös käyttää ilmekään värähtämättä. Muut pelkäävät, varovat, tarkkailevat, seuraavat. Eikä yksi heistä enää koskaan palaa…

Ahmaisin Dora, Doran parissa illassa ja viehätyin Köngäksen (vai Könkään?) käyttämästä kielestä sekä koskettavasta tarinasta. Dora, Dora on ennen kaikkea tarina yksilöistä sodan keskellä: ihmisistä iloineen, suruineen, toiveineen ja pelkoineen. Sellaisista ”sotakirjoista” minä pidän. Eivätkä ne eri asemassa olevien ihmisten pelot ja toiveet, ilot ja surut sitten loppujen lopuksi niin erilaisia olekaan.

Huom! Älä hämmenny kirjan oudosta nimestä. Kansien sisältä löydät helposti lähestyttävän, upean tarinan.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta.

2. Jos haluat sukeltaa ihmismielen syvimpiin syövereihin.

3. Jos haluat lukea mieleenpainuvan tarinan, joka voisi olla tosi.

Lasse Erola: Tapsa: Tapio Rautavaaran elämä

”Hyvä tarina on parempi kuin tylsä totuus.”

                                   - Tapio Rautavaara-

Tapio Rautavaara esiintyi vähän ennen kuolemaansa 1970-luvun lopulla Tampereella Koivistonkylän juuri avatussa Ekamarketissa ja eturivissä Tapsaa katseli ihaillen pieni alle kouluikäinen tyttö. Kun Tapsa sitten aloitti soittonsa ja laulunsa, alkoi myös tyttö laulaa kuuluvalla äänellä Reissumiestä ja kissaa. Tapsa lopetti soittonsa ja pyysi tytön lavalle kanssaan esiintymään. Tyttö oli reipas ja meni, istui Tapsan polvelle, ja he lauloivat yhdessä koko laulun. Tuo tyttö olin minä. Ja tämä tarina on tosi.

Tuon tapahtuman jälkeen ihailuni Tapio Rautavaaraa kohtaan vain kasvoi ja rakkaus hänen lauluihinsa on säilynyt näihin päiviin saakka. Lasse Erola kertoo kirjassaan Tapsa: Tapio Rautavaaran elämä (Helsinki-kirjat 2012) hänen koko elämäntarinansa hyvin yksityiskohtaisesti ja tarkasti, mikä ilahduttaa suuresti ainakin tätä lukijaa.

Tapio Rautavaara oli jäyhä komea korsto, joka lauloi itsensä ihmisten sydämiin surumielisillä lauluillaan. Hänen laulujensa taika oli miehekkään tulkinnan lisäksi myös tarinassa, joka oli joskus vauhdikas, mutta useimmiten haikean melankolinen. Tapsalle tärkeintä laulussa oli tarina. Valkokankaalla hän hurmasi katsojat luontaisella charmillaan ja urheiluväen suosioon hän pääsi tietenkin kultamitaleillaan keihäänheitosta ja jousiammunnasta. Ihmisenä Tapsa oli helposti lähestyttävä, rehti ja rehellinen, joka osasi ottaa yleisönsä ja huomioi aidosti myös ne pienimmät faninsa.

Vaikka musiikkimakuni ulottuu nykyään David Guettasta Metallicaan ja Edith Piafista Laurie Andersoniin, olen silti sitä mieltä, ettei ole Tapio Rautavaaran voittanutta. Hän on edelleen yksi parhaista ja minulle hänen taikansa on tarinoissa. Kirjoissakin minulle on tärkeintä tarina.

Tartu tähän:

1. Jos pidät hyvistä tarinoista.

2. Jos Suomen musiikki-, elokuva- tai urheiluhistoria kiinnostaa sinua.

3. Jos ihailet Tapio Rautavaaraa edes puolet siitä mitä lukuneuvoja.

  

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé: vanhemmuus Pariisin malliin

Vaikka omassa elämässäni kirja Kuinka selvitä hengissä teini-ikäisen kanssa on kohta ajankohtaisempi kuin tämä vauva- ja taaperoikään keskittyvä kirja (Siltala 2012), luin sen silti lähes kertaistumalta. Amerikkalainen Pariisissa asuva Druckerman kirjoittaa hauskasti, kepeästi ja mukaansa tempaavasti lasten kasvattamisen eroista Yhdysvalloissa ja Ranskassa.

Druckerman kiinnitti huomiota jo ennen oman lapsensa syntymää siihen, kuinka seesteisen rauhallisilta ranskalaiset lapset ja vanhemmat näyttävät esimerkiksi ravintoloissa syödessään. Lapset odottavat ruokaansa kiltisti, syövät nirsoilematta kaiken endiiveistä etanoihin, eivätkä silti vaikuta mitenkään lannistetuilta ja totisilta, vaan ovat päinvastoin iloisia ja puheliaita. Uhmakohtauksissa lattioilla kiljuvat lapset olivat poikkeuksetta ulkomaalaisia ja usein amerikkalaisia.

Druckerman alkoi selvittää havainnoimalla, haastattelemalla ja tutkimustuloksiinkin nojaten, miten ihmeessä ranskalaiset tämän tekevät. Hän löysi muutaman keskeisen kaikkia ranskalaisia yhdistävän kasvatusperiaatteen. Vanhempien on oltava kaikessa toiminnassaan johdonmukaisia. Lapsella on oltava tiukat rajat, mutta näiden rajojen sisäpuolella lapsen on saatava olla vapaasti. Lasten ja vanhempien välillä pitää vallita molemminpuolinen kunnioitus. Minun korvaani nämä periaatteet ja niiden käytäntöön soveltaminen kuulostavat lähinnä maalaisjärjen käytöltä, josta ainakin moni amerikkalainen perheenäiti tuntuu kirjan esimerkkien perusteella vieraantuneen vaarallisen kauas.

Ranskalaisia kasvatusneuvoja ovat muun muassa nämä itsestään selvyydet: ruokaa ei napostella pitkin päivää, vaan ruoka syödään ruoka-aikana; nirsoilijoille ei laiteta muuta ruokaa, kuin sitä mitä on tarjolla; kenenkään puhetta ei keskeytetä (ei aikuisen eikä lapsen); kaikkia tervehditään; puussa voi kiipeillä ja asfaltilla saa juosta; lasta ei saa koko ajan kytätä, vaan hänelläkin on tarve olla ihan rauhassa ja vanhemmilla myös on omia juttuja,  joihin lapset eivät kuulu.

Mikä tässä kaikessa oikeastaan on niin ihmeellistä? Minun mielestäni ei kerrassaan mikään. Ranskalainen kasvatustyyli perustuu maalaisjärkeen, ei jatkuvasti muuttuvien kasvatussuositusten hysteeriseen noudattamiseen. Eikä järjen käyttö ei ole tietääkseni kielletty muiltakaan kansoilta.

Huom! Kirja ei ole tyypillinen kuivakka asiantuntijan kirjoittama kasvatusopas, vaan hyvin romaaninomainen mukaansa tempaava tarina Druckermanin arkielämästä ja omista kasvatusongelmista Pariisissa.

Tartu tähän:

1. Jos sinusta tuntuu, että oma kasvatusotteesi on lipsumassa.

2. Jos odotat esikoistasi ja haluat lukea lastenkasvatuksesta kirjan, joka ei masenna.

3. Jos pidit Eve Hietamiehen Yösyötöstä ja Tarhapäivästä. Pidät takuulla myös tästä!

Ensio Tiira: Epätoivon lautta eli kuinka pakenin muukalaislegioonasta

Jouduin kohtaamaan jouluna himolukijan painajaisen, sillä joulunpyhiksi varaamistani neljästä kirjasta mikään ei tuntunut hyvältä siinä hetkessä. Tove Alsterdalin Kadonneet (Gummerus 2012) osoittautui takakannen kovasta hehkutuksesta huolimatta kömpelöksi ja epäuskottavaksi jännäriksi.  Pirjo Hassisen Populan (Otava 2012) henkilöhahmoihin en saanut mitään samaistumispintaa. Ian McEwanin Polte (Otava 2010) oli mukana takuuvarmana nakkina, mutta tämä luonnontieteisiin keskittyvä tarina suorastaan epämiellyttävästä fysiikan professorista ei iskenyt. Sofi Oksasen uutuudessa Kun kyyhkyset katosivat (Like 2012) tarina hautautui yksityiskohtien alle, enkä jaksanut keskittyä siihen (tällä kertaa). Olin jo epätoivoinen, kunnes löysin mökin kirjahyllystä Epätoivon lautan (Tammi 2004) ja jouluni oli pelastettu!

Epätoivon lautta on piinaavan jännittävä seikkailukertomus nuoren suomalaisen, Ensio Tiiran, huimasta pakomatkasta Intian valtamerellä vuonna 1953. Hän on avioliittoonsa pettyneenä hetken mielijohteesta liittynyt Ranskan muukalaislegioonaan ja huomannut virheensä siinä vaiheessa, kun legioonalaisia kuljetetaan laivassa kohti Indokiinaa ja ihan oikeaa sotaa. Tiira päättää paeta laivalta yhdessä kaverinsa Ericssonin kanssa ja eräänä yönä he toteuttavat suunnitelmansa, hyppäävät pienelle lautalle ja onnistuvat pysyttelemään näkymättömissä valoheitinten pyyhkiessä meren pintaa. Karkulaiset kuvittelevat melovansa muutamassa tunnissa rantaan ja haaveilevat jo raikkaista hedelmistä, joihin upottaisivat hampaansa paratiisisaarelle päästyään. Mikään ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan, sillä vasta 32 vuorokauden päästä rahtilaiva pelastaa henkitoreissaan lautalla makaavan Tiiran.

Kirjan jännitys ei vähene yhtään siitä, että juoni paljastetaan näinkin tarkasti sekä takakannessa että poikkeuksellisesti periaatteitani vastaan myös tässä blogissa. Vaikka lukija tietää koko ajan Tiiran selviävän, kirjaa lukee siitä huolimatta kuin piinaavinta jännitysromaania. Paahtava aurinko, myrskyt, haiden hyökkäykset sekä toivon ja epätoivon aallokko pitävät lukijan pihdeissään viimeiselle sivulle saakka. Tiira pelasti tarinallaan jouluni sekä ratkaisi samalla vanhimman kummipoikani tammikuisen synttärilahjaongelman J

Huom! Vanhemmat ja opettajat! Tämän kirjan soisi päätyvän myös mahdollisimman monen nuoren pojan käteen, sillä se uppoaa heihin varmasti!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea huiman vanhanaikaisen seikkailutarinan.

2.  Jos pidät tositapahtumista.

3. Jos olet pitänyt elokuvista Cast away –tuuliajolla tai Piin elämä.