Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Mikko Porvali tunnetaan sotahistoriallisista tietokirjoistaan, joista Operaatio Hokki (2011) ylsi Tieto-Finlandia –ehdokkaaksi saakka. Minuun suurimman vaikutuksen on tehnyt Porvalin koskettavin teos Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sota-ajalta (2013), joka oli kuulemani mukaan myös aivan hilkulla päätyä Tieto-Finlandia –ehdokkaaksi vuonna 2013. Upeasta Rautasormuksesta voit lukea lisää täältä.

Rautasormuksesta vaikuttuneena otin innokkaasti lukulistalleni myös Porvalin jännäridebyytin Sinisen kuoleman kuva (2015 Atena) ja on sanottava heti alkuunsa, että kyllä Porvalilta hyvää fiktiotakin syntyy.  Teos aloittaa Viipuriin sijoittuvan Karelia noir –kirjasarjan eli jatkoakin on onneksi luvassa.

Sinisen kuoleman kuva sijoittuu vuoteen 1920 ja miljöönä on Viipuri. Sisällissodasta on kulunut pari vuotta, mutta sen varjo ei ole hälvennyt vielä mihinkään. Konkreettisimmillaan sodasta muistuttaa suuri määrä punaorpoja, joista osa koettaa pärjätä katulapsina ankeassa kaupungissa. Kieltolaki on voimassa, mikä ei suinkaan estä viinan kanssa lotraamista. Päinvastoin. Viinan ympärillä pyörii valtava salabusiness ja viinaa juodaan enemmän kuin koskaan. Eikä ketään oikeasti kiinnosta, saadaanko viinatrokarit kiinni vai ei.

Porvalin kirjassa poliisisankareita on kaksi. Saksassa poliisioppiaan kerryttänyt kirkasotsainen Jussi Kähönen sekä Lontoon poliisissa opiskellut ja säännöistä piittaamaton Salomon “Ekku” Eckert. Kaksikko saa ratkaistavakseen poliisikollegansa tukehtumiskuoleman ja tutkimusten edetessä miehet huomaavat joutuneensa vedetyksi mukaan Viipurin alamaailman välienselvittelyihin.

Porvali saa jännäristään kaksi isoa plussaa. Ensinnäkin hänen päähenkilönsä olivat mukavan erilaisia poliiseja: Kähönen liikuttavan sympaattinen ja oikeamielinen nuorukainen ja hänen vastaparinaan laillisen ja laittoman välillä keikkuva epäsovinnainen Eckert. Näiden herrojen elämään haluaa tutustua ehdottomasti uudelleen.

Toinen plussa tulee ajankuvasta. Porvalin kirjasta huokuu tarkka taustatyö ja 1920-luvun Viipuri levittäytyy lukijan eteen elävänä ja karheankamalana. Erityisen tarkasti Porvali kuvaa tuon ajan rikoksia, niiden tutkimismenetelmiä ja poliisin työtä ylipäätään. Ei ollut mitenkään erikoista, että poliisi sai 1920-luvulla surmansa rikollisia jahdatessaan. Poliisi oli vaarallinen ammatti.

Yksi pieni miinuskin on annettava. Sinisen kuoleman kuva ei ole kovin jännittävä jännityskirja ja välillä tuntui siltä, että juoni hukkui yksityiskohtaisen ajankuvan alle. Toivottavasti Karelia noir –kirjasarjan toinen osa nostattaa hiukset pystyyn ja tarjoilee koukuttavan juonen, jota on vaikea laskea käsistään. Porvalilla on kaikki edellytykset nousta Suomen rikoskirjailijoiden kärkeen.

Huom! Porvalin kirjasta innostuneen kannattaa ehdottomasti tutustua myös Rimpiläisen tietoteokseen Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta. Nämä kaksi 1920-lukua käsittelevää teosta täydentävät loistavasti toisiaan! Rimpiläisen teoksesta lisää voit lukea täältä.

Tartu tähän:

1. Jos Suomen historia on intohimosi.

2. Jos inhoat verellä ja raakuuksilla mässäilyä.

3. Jos haluat lukea hyvää ajankuvaa 1920-luvusta.

Tittamari Marttinen: Nainen joka söi napoleonin

Tittamari Marttisen kirja Nainen joka söi napoleonin (2015 Kirjapaja) on oikea hyvän mielen herkkupala. Marttinen käy kirjassaan läpi elämän pieniä iloja, joista ehtii nauttia joka päivä, jos vain muistaa raivata kalenteristaan vartin tai pari. 

Kenelläkään ei ole niin kiire, ettei koskaan ehtisi juoda rauhassa kupillista hyvää kahvia leivoksen kera, lakata varpaankynsiä keskittyneesti lempimusiikin soidessa taustalla tai tehdä jotain muuta itselle mieluista ja nautinnollista. Kiire on monasti oma valinta, ei ulkopuolelta asetettu pakko.

Marttinen haluaa kirjallaan osoittaa, että jokaisella meistä on 24 tuntia aikaa vuorokaudessa ja jokainen voi itse päättää miten tuntinsa käyttää. Työssä on toki käytävä ja untakin saatava, mutta jäljelle jää päivittäin hetkiä, joiden kohdalla voi tehdä valinnan. Tekeekö silloin jotain sellaista, joka tekee iloiseksi vai suorittaako jotain epämieluisaa tehtävää vain koska luulee sen kuuluvan omaan elämäänsä?

Marttinen kertoo kirjassaan omasta arjestaan, liiallisen kiireen täyttämistä vuosista ja niistä arkisista pikkuasioista, joista hän on oppinut vasta yli nelikymppisenä nauttimaan.  Siihen saakka hänkin posotti täysillä ja mietti, mikä ihme on, kun koko ajan väsyttää. Ihminen ei voi olla tehokas, jos koettaa olla koko ajan tehokas. Tehokkuus syntyy siitä, että pitää välillä taukoja – juo lasillisen kuoharia, ottaa torkut, venyttelee, lukee hyvää kirjaa.

Marttisen rehellisiä tunnustuksia ja oivalluksia lukee mielellään ja huomaamattaan alkaa itsekin pohtia sitä, mitkä oman elämän ikävät rönsyt voisi repiä irti ja mitä iloa tuottavia asioita voisi elämäänsä lisätä. Marttisen esimerkistä kävin heti laittamassa kuohuvan illaksi kylmään ja päätin soittaa saman tien ystävälleni, jonka kanssa rupattelusta tulee aina hyvälle mielelle. Huomenna teen jotain muuta inspiroivaa ja ihanaa.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, ettei sinun elämässäsi ole tilaa arjen luksukselle.

2. Jos haluat lukea sujuvan, hauskan ja kannustavan kirjan.
3. Jos olet kyllästynyt negatiivisuuteen ja kyynisyyteen.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

Mika Waltari tunnetaan tiiliskiven paksuisista historiallisista romaaneista, ja harva muistaa, että hän kirjoitti myös hienoja pienoisromaaneja. Niistä tunnetuin on psykologinen ihmissuhdetragedia Vieras mies tuli taloon vuodelta 1937.

Waltari osallistui teoksellaan WSOY:n järjestämään kirjoituskilpailuun ja voitti sen ylivoimaisesti. Kirjan ilmestymisen jälkeen alkoi kiivas sananvaihto lehtien palstoilla. Osa kriitikoista hehkutti kirjan olevan parasta Waltaria koskaan ja osa taas haukkui sen lyttyyn. Karmeaa moraalitonta kuraa, totesi moni.

Negatiivisimmin teokseen suhtautuivat ne, joille kirjan loppuratkaisu oli moraalisesti väärin tai liikaa. He eivät pystyneet lukemaan teosta kirjallisena taideteoksena, jonka tasoon viimeisillä juonenkäänteillä ei pitäisi olla näin suurta osuutta.  Nykylukijana kyllä ymmärtää kohun, jonka kirja karmealla lopullaan aiheutti ja samanaikaisesti voi yhtyä ylistäjien kuoroon: Vieras mies tuli taloon on pakahduttavan upea tarina.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun vieras mies tulee taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan. Talo on ränsistymään päässyt pieni talo maaseudulla, jossa majaansa pitää kaksi miestä ja nainen. Vanha isäntä, jonka fysiikka alkaa jo pahasti reistailla, mutta jonka järki leikkaa vielä terävästi. Nuori isäntä, joka makaa masentuneena ja alkoholisoituneena vätyksenä peräkammarissa. Nuori emäntä, joka sitkeästi hampaat irvessä pyörittää kaikkea. Vierasta miestä tarvitaan, koska emäntä ei selviydy talon töistä yksin.

Vieraan miehen saapuminen taloon aloittaa tapahtumaketjun, joka päättyy karmealla tavalla. Pitkään padottu viha, katkeruus ja toteutumattomat toiveet ryöpsähtävät esiin, eikä sen jälkeen ole enää paluuta entiseen. Henkilöhahmot syyllistyvät lopulta tekoihin, jotka taustat tietäen voi ymmärtää, muttei missään nimessä hyväksyä.

Waltari panee pienessä kirjassaan lukijan koville. Hän pakottaa lukijan miettimään omaa kantaansa tapahtumien kulkuun. Hän pakottaa pohtimaan, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Onko joissain rikoksissa olemassa lieventäviä asianhaaroja, jotka pitäisi ottaa huomioon tuomiota mietittäessä? Vai onko tappo aina tappo? Onko ihmisellä oikeus rakastua vai meneekö velvollisuus aina kaiken ohi? Mikä on ihmisen vastuu itsestään ja toisistaan?

Kirjallisen kohun seurauksena Waltari päätti kirjoittaa teokselleen jatko-osan, jossa avoimiksi jääneet asiat saatetaan lopullisesti päätökseen. Jälkinäytös ilmestyi seuraavana vuonna 1938 ja sen myötä kirjasota laantui. Moraalistit saivat huokaista helpotuksesta, kun syylliset pantiin telkien taakse. Waltaria puolustaneet taas saivat huomata, että kirjailija oli totisesti noussut aivan uudelle tasolle.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisista ihmissuhdekirjoista.

2. Jos sinulla on aikaa vain ohuelle klassikolle.

3. Jos haluat tutustua toisenlaiseen Waltariin.

Teemu Keskisarja: Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus

Suosikkihistorioitsijani Teemu Keskisarja pysyttelee tyylilleen uskollisena ja nostaa uusimmassa teoksessaan jälleen keskiöön taviksen historian hämärästä. Tällä kertaa hän on niukkoja arkistolähteitä tonkimalla muodostanut onnistuneen kokonaiskuvan kirvesmurhaaja Toivo Harald Koljosen elämästä, rikoksesta ja rangaistuksesta. Kirves (2015 Siltala) kertoo Koljosen tarinan mukaansa tempaavan vauhdikkaasti ja välillä unohtaa lukevansa tietokirjaa.

Toivo Harald Koljonen sai elämälleen melkoisen huonot kortit. Työläisperheen isä ryyppäsi, äiti raatoi ja lopulta tuli ero. Toivo-pojan oli aloitettava työt 12-vuotiaana ja jossain vaiheessa hän eksyi tai hakeutui itse rikollisille poluille. Näpistyksiä, varkauksia, vankeutta, karkaamisia, pahoinpitelyjä – näistä elementeistä oli Toivo Harald Koljosen elämä tehty.

Mikä sitten ajoi Koljosen sellaiseen hulluuteen, että hän huitoi kirveellä kuoliaaksi viisihenkisen Hakasen perheen sekä heidän naapurinsa Huittisissa maaliskuun 18. päivänä vuonna 1943? Oikeus totesi Koljosen psykopaatiksi ja ehkä huonolla ja olemattomalla kasvatuksellakin oli jotain tekemistä asian kanssa. 32-vuotias Koljonen teloitettiin saman vuoden lokakuussa ampumalla ja hän jää historiaamme viimeisenä kuolemaantuomittuna, jonka tuomio pantiin täytäntöön.

Keskisarjan vahvuus historioitsijana on hänen lennokkaassa kynässään. Hän osaa kirjoittaa hyvin ja uskaltaa käyttää rikasta kieltä. Kunnon historioitsian tapaan hän pitäytyy tiukasti faktoissa, eikä keksi omiaan, vaikka välillä tunnustaakin, kuinka joskus tekisi mieli täyttää aukot omalla mielikuvituksellaan. Mutta ei. Siihen hän ei sorru.

Keskisarja uskaltaa myös eläytyä tutkimuskohteisiinsa ja heittäytyä historian vietäväksi, eikä hänen asiantuntemuksensa siitä vähene. Päinvastoin. Lukijana voi vain ihailla sitä, kuinka joku osaa näin vähistä lähdemateriaaleista loihtia esiin kokonaisen ihmiskohtalon - melkein kuin täysverisen romaanin. Keskisarja jos kuka osaa totisesti herättää historian eloon.

Tartu tähän:

1. Jos elämän nurja puoli kiehtoo sinua.

2. Jos Suomen historia on intohimosi.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle historiateokselle.

Lukuneuvojana professori Jaakko Hämeen-Anttila

Jaakko Hämeen-Anttila toimii Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina ja on sen lisäksi hän hyvin tuottelias kirjoittaja. Hän on suomentanut itämaisia runoelmia ja kirjoittanut lukuisia kansantajuisia kirjoja islamista. Myös Koraanin ja Tuhannen ja yhden yön tarinoiden uusiin suomennoksiin voi tutustua Hämeen-Anttilan ansiosta.

Uusimman populaarin tietoteoksensa Hämeen-Anttila on kirjoittanut yhdessä toimittaja-ruokabloggaaja Venla Rossin kanssa. Nälästä nautintoihin: ruoan tarina (2015 Otava) vie lukijan makumatkalle historiaan ja todistaa monen nykyisen ruokamuoti-ilmiön olevan oikeasti vanhoja, jopa antiikinaikaisia.

Hämeen-Anttilan asiantuntijuus ulottuu monelle alueelle ja lukijanakin hän toteaa olevansa kaikkiruokainen. Nykykirjallisuudesta hän lukee lähinnä suomalaista kirjallisuutta, kun taas vanhemmasta kirjallisuudesta häntä kiinnostaa enemmän eurooppalainen kirjallisuus. Erityisenä suosikkinaan hän mainitsee brittiläisen 1800-luvun kirjallisuuden.

Omista suosikeistaan hän haluaa suositella blogini lukijoille näitä neljää:

Jaakko Hämeen-Anttila suosittelee:

1. Thomas de Quincey: Englantilaisen ooppiuminkäyttäjän tunnustukset (ilm. 1821/1822, suom. 2007 Savukeidas)

“Huumekirjallisuuden klassikko on kiehtovan itsekeskeinen kuvaus eksentrisen oppineen elämästä.”

2. Uuno Kailas: Runot

“Kailaan runoihin palaan aina uudelleen. Joukossa on paljon kevyttä kirjoittelua, mutta myös joitain kirjallisuutemme ilmaisuvoimaisimpia runoja.”

3. Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (2015 Gummerus)

“Uunituore kirja, joka on oikeastaan vielä luvun alla. Kirjailijan ensimmäinen romaani teki vaikutuksen vuonna 2011 ja tämä tuntuu olevan vielä valmiimpi teos.”

4. Persialainen Kuninkaiden kirja (ei vielä suomennettu)

“Myyttejä ja sankaritaruja täynnä oleva Iranin kansalliseepos tuhannen vuoden takaa, johon olen yhä uudestaan palannut niin lukijana kuin tutkijanakin. Ja kääntäjänä myös: kirja ilmestyy Otavalta keväällä 2016.”

Hyviä lukuelämyksiä!

Antto Terras: Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat

Helsingin Stockmannin tavaratalo on instituutio, joka kuuluu Helsinkiin yhtä tiiviisti kuin mustamakkara Tampereeseen. Tätä Pohjoismaiden suurinta tavarataloa tullaan ihmettelemään jokaisella Helsinkiin suuntautuvalla reissulla ja sinne suuntaavat lähes poikkeuksetta myös maassamme vierailevat valtionpäämiehet tai ainakin heidän vaimonsa.

Helsingin keskustan Stocka valikoimineen kiinnostaa luonnollisesti myös varkaita ja heidän liikkeitään tavaratalossa kyttää näkymättömien myymäläetsivien porukka. Tavaratalo ei ole ulkoistanut vartiointiaan vartiointiliikkeelle, sillä sokkeloisessa talossa uskotaan edelleen oman porukan paremmuuteen. Stockalta ei varasteta voimalla vaan viekkaudella ja siksi myös myymäläetsivien on sulauduttava joukkoon. Yksi tanakka korsto etuovella ei Stockalla riitä mihinkään.

Antto Terras on työskennellyt Stockmannilla myymäläetsivänä lähes parikymmentä vuotta. Näiden vuosien aikana hän on nähnyt jos jonkinmoista ja kirjoittaa nyt kokemastaan kaikelle kansalle kirjassaan Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat (2015 Like).

Terras kertoo kirjassaan kymmeniä esimerkkejä myymälävarkaista ja heidän monenkirjavista yrityksistään pölliä tavaraa. Kaikki myymälävarkaat eivät suinkaan ole epätoivoisia narkkareita tai housunpuntteihinsa keskiolutta piilottelevia puliukkoja, vaan joukkoon mahtuu myös diplomaatteja, toimitusjohtajia ja varakkaita eiralaisrouvia, jotka livauttavat sisäfilepaketin taskuunsa siinä missä rahvaskin. Myös ammattimaiset rötöstelijät ovat etsivien jatkuvana riesana.

Varkaustarinoiden lisäksi Terras tulee kertoneeksi kaikenlaisia muitakin uskomattomia tapauksia tavaratalon historiasta ja jos jonkinmoista hiihtäjää on Stockan käytävillä nähty ja kaikenlaista selvitelty. On ollut vaatteiden viiltelijöitä, itsensäpaljastelijoita, sovituskoppipaneskelijoita ja jopa viherkasvien jyrsijöitä. Stockalle tuntuvat eksyneen kaikki kaupungin kummajaiset.

Sanotaan, että kumartaessaan yhteen suuntaan tulee automaattisesti pyllisteltyä toiseen suuntaan. Terras välttää kirjassaan tämän ongelman, sillä hän ei suorapuheisissa muistelmissaan kumartele ketään, vaan antaa loan lentää tasapuolisesti joka suuntaan. Kelmien lisäksi myös poliisi, vartiointiliikkeet, yrityskonsultit, tavaratalon johto, suomenruotsalaiset, muu henkilökunta ja vakiasiakkaat saavat kuulla kunniansa.

Terraksen kirjoitustyyli on kyynisen pureva ja äijämäinen. Toisinaan myös hulvattoman hauska. Kirosanoja ei säästellä ja asiat sanotaan suoraan. Jopa niin suoraan, että lukija jää miettimään, mitäköhän Stockmannin johdossa mahdetaan etsiväsankarin tunnustuksista tuumata...

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea äijämäisen ja hauskan tilityksen.

2. Jos haluat kurkistaa Stockan kulisseihin.

3. Jos harkitset myymälävarkaaksi ryhtymistä – tämän kirjan jälkeen harkitset uudelleen.

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Virpi Hämeen-Anttila debytoi dekkarikirjailijana viime vuonna 2014. Silloin ilmestyi ensimmäinen osa hänen historiallisesta jännityssarjastaan, jossa rikoksia ratkaisee yksityisetsivä Karl Axl Björk 1920-luvun Helsingissä. Tänä syksynä kirjasarjaan ilmestyi toinen osa Käärmeitten kesä (2015 Otava), jossa Björk saa laittaa taas kaiken osaamisensa peliin, jotta vanhuksia myrkyttävä murhaaja saadaan kiinni.

Nuoren neiti Linnalan täti Alina Jegoroff löytyy kuolleena asunnostaan Korkeavuorenkadulta. Poliisi uskoo, ettei tapauksessa ole mitään hämärää ja pitää sydänkohtausta vanhan rouvan kuolinsyynä.

Neiti Linnala ei niele selitystä, sillä tapaukseen liittyy liikaa omituisia seikkoja. Tädin arvokkain kaulakoru on kadonnut. Astiat on ladottu kuivauskaappiin väärään järjestykseen. Testamentissa määrätään osa omaisuudesta kahdelle oudolle uskonnolliselle järjestölle, vaikkei täti ole eläessään ollut kovin kiinnostunut uskon asioista. Lisäksi naapuri luulee nähneensä rappukäytävässä kotisairaanhoitajan, jonka ei pitänyt lainkaan sinä päivänä käydä Alina Jegoroffin luona.

Yksityisetsivä Björk uskoo nuoren sukulaisneidin epäilyksiin ja alkaa tonkia tapausta. Askel askeleelta hän lähestyy ratkaisua, johon sekottuu lopulta paljon suurempia asioita kuin pelkkä yksittäinen murha Helsingin keskustassa. Murhamysteerin ohessa seurataan Björkin yksityiselämää ja rakkaussotkuja ja niissäkin riittää jos jonkinlaista selviteltävää.

Virpi Hämeen-Anttilan historialliset dekkarit ovat virkistävä tuulahdus jännärigenressä ja nykyaikaan sijoittuviin raakoihin sarjamurhaajakirjoihin kyllästyneet lukijat varmasti ilahtuvat löytäessään nämä vanhaa henkeä hönkivät jännärit. Takakannessa tyyliä verrataan Agatha Christieen ja joiltain osin vertaus on osuva. Molempien tekijöiden tarinoissa on vanhanaikaista ajankuvaa, hitaasti rakentuva juoni ja ylivertaisella älyllään ratkaisun löytävä päähenkilö. Kuitenkin Christieen verrattuna Hämeen-Anttila tarjoaa suuremman kehyksen murhilleen ja ottaa mukaan valtakunnan politiikan, kansainvälisen vakoilun ja kaiken kaikkiaan koko kuohuvan 1920-luvun kaikkine lieveilmiöineen.

Virpi Hämeen-Anttila on tehnyt taustatyönsä loistavasti. Käärmeitten kesä vilisee yksityiskohtia 1920-luvun elämänmenosta ja Helsingistä, jopa siinä määrin, että juoni uhkaa minun makuuni hieman hukkua detaljien alle. Myös henkilöhahmojen valtava määrä (lähes 100!) voi tehdä juonen seuraamisesta työlästä, varsinkin jos kirjaan tarttuu kovin väsyneenä. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli kuitenkin hyvin antoisa ja Björkin tutkimuksia haluaa päästä seuraamaan tulevaisuudessakin. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät yksityiskohtaisista historiallisista romaaneista.

2. Jos raa’at sarjamurhaajadekkarit kyllästyttävät sinua.

3. Jos rakastat Helsinkiä.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

Jotkut luulevat, että Nobel-palkittu kirjallisuus on vaikeaselkoista ja monimutkaista, jota vain kirjallisuuteen syvällisesti vihkiytyneet pystyvät lukemaan ja ymmärtämään. Muilla menee yli hilseen tai sitten tylsistyy kuoliaaksi.

Perulaisen nobelistin Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö (2006 Otava, suom. Sulamit Hirvas) todistaa ennakkoluulon vääräksi. Tuhmaa tyttöä voisi tituleerata vetäväksi lukuromaaniksi kiihkeästä ensirakkaudesta, joka tempaa mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta saakka.

Tarina saa alkunsa Perun pääkaupungista Limasta ja kuumasta kesästä vuonna 1950. Kuubalaisen Dámaso Pérez Pradon supersuosittu Mambo numero 5 villitsee nuorisoa Mirafloresin korttelissa, eikä kukaan halua enää tanssia valssia tai boleroa. 

Tuon kesän merkittävin tapahtuma ei kuitenkaan ole mambovillitys vaan kahden sisaruksen saapuminen Mirafloresiin Chilestä. Sisarusten huomiota herättävä olemus ja puheen erikoinen aksentti saavat paikalliset pojat sekoamaan ja kaikkein pahiten hullaantuu kirjan päähenkilö Ricardo Somocurcio. Hän menettää sydämensä Lilylle, siskoksista vanhempaan, joka tanssii estottoman sulokkaasti, vetkuttelee vartaloaan, vilauttelee polviaan ja olkapäitään ja saa jokaisen tanssiparterinsa sekoamaan askelissaan.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Sisarukset jäävät kiinni valheesta, eikä Ricardo enää tapaa heitä. Kunnes vuosia myöhemmin Pariisissa Ricardo törmää ensirakkauteensa jälleen, mutta ei kulu aikaakaan, kun Lily taas katoaa. Ja vuosia myöhemmin Ricardo löytää hänet Japanista vain menettääkseen hänet taas uudelleen.

Tuhma tyttö on kiihkeä tarina Ricardosta, joka ei pääse eroon ensirakkaudestaan, ja Lilystä, joka liukenee paikalta aina kun tunteet tulevat liiaksi peliin mukaan. Mitä Lily pakenee? Miksi hän ei pysähdy elämään Ricardon rinnalla, johon ilmiselvästi tuntee vetoa? Salaileeko hän jotain?

Täyttymätöntä rakkautta ja kiihkeää intohimoa janoavalle lukijalle Tuhma tyttö on hyvä lukusuositus. Mutta myös rakkaustarinoita vieroksuva voi hyvin tarttua Tuhmaan tyttöön, sillä kirjan voi lukea myös poliittisten silmälasien läpi. Ricardon ystävät kuuluvat Etelä-Amerikan valtioiden äärivasemmistoon tai joihinkin sissiliikkeisiin, ja heidän elämänkohtaloitaan tarinassa seurataan myös. Vetävän rakkaustarinan lomassa sivistyy huomaamattaan.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, että kaikki palkittu kirjallisuus on puisevaa.

2. Jos haluat lukea intohimoisen ja raastavan rakkaustarinan.
3. Jos haluat tutustua eteläamerikkalaiseen laatukirjallisuuteen.

Audrey Magee: Sopimus

Yleensä toista maailmansotaa käsittelevissä romaaneissa on näkökulma jonkun muun kuin natsi-ideologiaan uskovan saksalaisen. Päähenkilönä esiintyy useammin juutalainen, vastarintaliikkeen jäsen tai ainakin sisimmässään natsismin vääräksi alusta saakka tunteva henkilö. 

Audrey Mageen Sopimuksessa (2015 Atena, suom. Heli Naski) natsipropaganda puree päähenkilöihin niin, että he uskovat vilpittömästi sen olevan mahtava ja oikeudenmukainen ideologia, jota on ilo noudattaa. Kunnes saavat itse tuta sen epäoikeudenmukaisuuden.

Tarina saa alkunsa siitä, kun Peter Faber ja Katharina Spinell avioituvat, vaikkeivät ole koskaan tavanneet toisiaan. Peter haluaa saada vihkiloman ja koska hänellä ei ole tyttöystävää, jota kosia, hän valitsee Katharinan aviopuolisokatalogista vaimokseen.

Katharinalla on avioitumiseen oma motiivinsa: aviopuolison kaatuessa rintamalla hän olisi oikeutettu leskeneläkkeeseen. Peter vihitään rintamalla Katharinan valokuva kädessään ja Katharina osallistuu samaan aikaan samanlaiseen seremoniaan Berliinissä. Parin päivän päästä tuore aviopari tapaa toisensa ensimmäistä kertaa ja kaikkien yllätykseksi he rakastuvat tulisesti toisiinsa.

Onnea kestää muutaman viikon, jonka jälkeen Peter palaa rintamalle. Toivo jälleennäkemisestä saa Peterin kestämään vilua ja nälkää sekä alati pahenevia taisteluja. Kotirintamalla Katharinan tilanne on parempi, sillä hänen isänsä tekee palveluksia korkea-arvoiselle natsilääkärille ja perheellä riittää ruokaa ja lämpöä. Turkiksia ja koruja käydään hakemassa karkotettujen juutalaisten kodeista.

Peter on kirjan alussa kirkasotsainen nuorukainen, joka haaveilee opettajan ammatista ja Katharina taas se, joka vankemmin uskoo natsien opetuksiin. Propaganda puree Peteriin ja hän alkaa taistelujen tuoksinassa mieltyä ajatukseen siitä, että Saksan kuuluukin olla Euroopan kuningas ja muiden kansojen sille alamainen.

Peterin mukana lukija raahataan väkisin eturintamaan kokemaan sota sellaisena kuin sotilaat sen näkivät. Propagandistit vaahtosivat sodasta sankarillisena ja hienona kokemuksena viedä saksalaisuutta eteenpäin, mutta todellisuudessa sodissa ei ole mitään loistokasta. Se on pelkkää kärsimystä ja kuolemaa, jonka Magee raaoilla rintamakuvauksillaan hyvin lukijalle osoittaa.

Katharinan kehitys käy toiseen suuntaan. Hän uskoo alussa vankkumattomasti isänsä esimerkkiä noudattaen natsien puheisiin, mutta alkaa epäillä systeemiä, kun julmuus osuu lopulta hänen omaan perheeseensä. Siihen saakka kaikki on ollut Katharinalle ihan okei ja juutalaisten asunnoissa ihan hyväksyttävää käydä penkomassa.

Audrey Mageen Sopimus on mielenkiintoinen tarina ihan tavallisista saksalaisista, jotka uskoivat natsi-ideologiaan ja alkoivat ajatella olevansa parempia kuin muut. Kun kaikki ympärillä toistavat samaa viestiä, on vaikeaa olla eri mieltä: varsinkin kun omassa vaakakupissa painaa huoli omista läheisistä ja selviytymisestä päivästä toiseen. Sodan vyöryessä yhä lähemmäs kyseenalaistaminen ja vastarintaan nouseminen tulee yhä vaikeammaksi.

Mageen kirja on vetävä ja ajatuksia herättävä lukuromaani, joka panee miettimään, miten itse olisi toiminut. Olisiko ollut johdateltavissa vai olisiko uskaltanut tehdä toisin?

Tartu tähän:

1. Jos yksittäiset ihmiskohtalot kiehtovat sinua.

2. Jos haluat uuden näkökulman toiseen maailmansotaan.

3. Jos pidät mukaansa tempaavista historiallisista romaaneista.

Lukuneuvojana professori Mikael Fogelholm

Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm tunnustautuu sänkylukijaksi. Lukeminen on hänelle tapa rauhoittua ennen nukkumaanmenoa ja hän huomaa joskus  harmikseen työasioiden menevän tämän mukavan harrastuksen edelle.

Fogleholm kertoo olevansa lukemisen suhteen kaikkiruokainen. “Luen kaikkea mahdollista: kotimaista kirjallisuutta, käännöskirjallisuutta, tietokirjallisuutta, joskus myös elämäkertoja. Ruotsinkielisistä luen erityisesti suomenruotsalaista kirjallisuutta, esimerkkeinä vaikkapa Kjell Westö ja Mikael Niemi.”

Fogelholm kuuluu myös niihin harvoihin, jotka ovat lukeneet Volter Kilven Alastalon salissa alusta loppuun, eikä urakka hänen mielestään ollut niin raskas kuin monet sanovat tai kuvittelevat. “Kilven kaunista kieltä oli ainakin helpompi lukea kuin James Joycen Odysseusta”, hän toteaa.

Hengen ravinnoksi hän haluaa suositella blogini lukijoille näitä viittä:

Mikael Fogelholm suosittelee:

1. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (1969 WSOY)

“Olen lukenut kirjan kolmesti, enkä näytä kyllästyvän siihen. Bulgakovin romaani sisältää mustaa huumoria ja ironiaa ja rakennekin on hieno. Kolmesta erilliseltä tarinasta tulee kaksi ja lopulta kaikki ovat samaa kertomusta. Vaikuttava teos!”

2. John Irving: Viimeinen yö Twisted riverillä (2010 Tammi)

“Olen lukenut muutaman John Irvingin kirjan ja ne ovat olleet kaikki hyviä. Tämä Viimeinen yö Twisted riverillä kuitenkin jostain syystä kosketti erityisen voimakkaasti. Hieno elämäntarina, jossa myös ruoalla ja ravintoloilla on oma tärkeä roolinsa.”

3. Henning Mankell: Italialaiset kengät (2007 Otava)

“Dekkarikirjailijana paremmin tunnettu Mankell kirjoitti myös muuta ja tämä on harvinaisen kaunis rakkauskertomus. Tarina luo uskoa siihen, että elämä todellakin voi olla ihmeellistä ja monimutkaista.”

4. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (1996 Otava)

“Westön Helsinki-kuvauksista on vaikea valita suosikkia, sillä pidän monista. Päädyin kuitenkin tähän kirjaan kolmesta henkilökohtaisesta syystä: kirja on ensimmäinen Westö, jonka olen lukenut; tarina kertoo ihmisistä, jotka ovat syntyneet ja eläneet lapsuutensa suunnilleen samoihin aikoihin kuin minä ja tarina vieläpä sijoittuu samoille asuinseuduille eli Munkkiniemeen.”

5. Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen  (1995 WSOY)

“Uskomattoman ihmisen uskomaton tarina, hänen itsensä kertomana.  Ei herkkähermoisille, sillä kirjassa on väkevää kuvausta sekä Etelä-Afrikan apartheidista käytännössä että vankilaelämän karuudesta. Kirja on myös oppitunti puheiden pitämisestä – ilman häikäiseviä puhujantaitoja Mandelasta ei ehkä olisi koskaan tullut sitä mitä hänestä tuli.”

Huom! Lukuneuvojan arvioon Mandelan kirjasta voit käydä tutustumassa täällä.

Hyviä lukuelämyksiä!

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

On uskomatonta, ettei Etelä-Koreasta ole käännetty yhtään romaania suomeksi ennen tätä vuotta ja Kyung-sook Shinin hienoa kirjaa Pidä huolta äidistä (2015 Into, suom. Taru Salminen). 

Kustantajat keskittyvät kääntämään pääasiassa pelkkää angloamerikkalaista kirjallisuutta ja Pohjoismaisesta kirjallisuudesta vain dekkarit tuntuvat ylittävän käännöskynnyksen. Maailmassa olisi niin paljon suomentamisen arvoista kirjallisuutta muuallakin ja sen tämä eteläkorealainen romaani hienosti todistaa.

Kaikki alkaa katoamisesta. Monilapsisen perheen äiti, seitsemänkymppinen Park So-nyo, katoaa Soulin rautatieaseman metroasemalla. Hän on miehensä kanssa matkalla toiseksi vanhimman lapsensa luokse, kun hänen kätensä kirpoaa ruuhkassa miehensä kädestä ja hän jää junasta. Perhe huolestuu suunniltaan, sillä äiti on lukutaidoton ja muistikin on jo alkanut tehdä tepposia. Tuttaville soitellaan, katoamisilmoituksia liimaillaan ja vihjeitä seuraillaan, mutta äitiä ei löydetä.

Kyung-sook Shinin kirjassa kukin Park So-nyon aikuisista lapsista sekä aviomies kertovat vuorollaan oman tarinansa kadonneesta. Hyvin nopeasti katoamisen jälkeen perheenjäsenet huomaavat, kuinka vähän loppujen lopuksi tietävät Park So-nyosta; kuinka itsestään selvänä he ovat häntä pitäneet ja kuinka tympeästi he ovat häntä kohdelleet. Aivan kuin Park So-nyo olisi ollut olemassa vain heitä varten.

Park So-nyo teki aina työtä tauotta. Hän kynsi pellot, istutti taimet, kitki ja keräsi satoa. Keittiössä hänen kattilansa porisivat yötä päivää ja säilykepurkit täyttyivät pahan päivän varalle. Hänen kätensä olivat jatkuvassa liikkeessä. Koskaan häntä ei nähty istuskelemassa toimettomana. Ainoastaan kovan päänsäryn iskiessä hän kävi hetkeksi makaamaan laverille, mutta pompahti siitä nopeasti taas ylös ja loppumattomien töittensä pariin.

Kukaan perheestä ei koskaan vaivautunut kysymään Park So-nyolta, mistä hän on elämässään unelmoinut; mitä pelännyt ja mistä järkyttynyt. Onko hän omistautunut perheelleen omasta tahdostaan vai siksi, koska ei ole muuta voinut. Onko hän edes pitänyt keittiöhommista ja peltotöistä? Syyllisyyden tunteen vahvistuessa perhe etsii kadonnutta yhä kiivaammin ja kukin vannoo mielessään, ettei enää koskaan sivuuta äitiään. Mutta onko kaikki sittenkin liian myöhäistä?

Kyung-sook Shinin kirja on liikuttava tarina, joka koskettaa varmasti lukijoita idästä länteen. Puutarhassa ja keittiössä vuosia näkymättömänä puurtanut äiti tulee näkyväksi vasta sitten kun häntä ei enää ole. Tässäkin tarinassa työelämän imaisemat uraohjukset luulevat, että elämän tärkeimmät asiat löytyvät toimistosta ja huomaavat liian myöhään niiden löytyvänkin kotoa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan tarinan.

2. Jos haluat tutustua eteläkorealaiseen bestselleriin.

3. Jos aasialainen arkielämä kiinnostaa sinua.

Juhana Torkki: Puhevalta käyttöön!

Muutama vuosi sitten hehkutin blogissani Juhana Torkin Puhevalta: kuinka kuulijat vakuutetaan-kirjaa parhaaksi puhetaitoa käsitteleväksi kirjaksi, jonka olen koskaan lukenut. Nyt Torkki on täydentänyt mahtavaa teostaan toisella ja nämä kaksi kirjaa luettuaan voi vain todeta, ettei ole Torkin voittanutta!

(Torkin edelliseen Puhevalta-teokseen voit käydä tutustumassa täällä.)

Puhevalta käyttöön!: näin valmistelet elämäsi puheen–kirja (2015 Otava) antaa nimensä perusteella olettaa, että kyseessä on tyypillinen puheenpitäjän niksikirja täynnä yksityiskohtaisia ohjeita pukeutumisesta äänenkäyttöön ja powerpoint-slaidien määrästä maneerien hillitsemiseen. Ei sinne päinkään! Torkki yllättää tarinallisella tyylillään lukijan täysin ja viesti menee taatusti perille paremmin kuin tavanomaisista esitystenparantamiskirjoista.

Torkki ottaa nerokkaasti käyttöönsä dialogikirjoittamisen antiikinaikaiset perinteet ja on kietonut puheviestinnän opetukset eteenpäin soljuvan tarinan muotoon. Kaksi lapsuudenaikaista luokkatoveria tapaa toisensa Lapin lumilla. Toinen miehistä on uupunut insinööri, joka tuskailee työhönsä liittyvien esitysten kanssa, jotka tietää itsekin puuduttavan tylsiksi. Toinen miehistä sattuu olemaan puheviestinnän kouluttaja, joka lupaa antaa vanhalle kaverilleen yhdeksän neuvoa hyvän puheen pitämiseen. Kirja etenee dialogina näiden kahden miehen välillä - insinööri ihmettelee ja kyseenalaistaa ja puheviestinnän ammattilainen perustelee ja haastaa ajattelemaan toisin.

Torkin antamat neuvot pohjautuvat itsensä Aristoteleen kolmijakoon paatoksesta, eetoksesta ja logoksesta. Ne muodostavat edelleen hyvän puheen pohjan, mutta tämän puheviestinnän kouluttaja paljastaa insinöörikaverilleen vasta lopuksi. Saattaa olla, että insinööri olisi lakannut kuuntelemasta heti alkuunsa, jos liikkeelle olisi lähdetty jankuttamalla kreikkalaisista filosofeista. Nyt Torkki tarjoilee vanhan reseptin nykylukijaa kiinnostavalla ja koukuttavalla tavalla.

Torkin neuvot löyvät insinöörin – ja lukijan – ällikällä. Ensin otetaan käsittelyyn kuulijoiden tunteet: mistä puhuja on kuulijoille kiitollinen; mitä kuulijat ehkä pelkäävät ja mistä he tuntevat ylpeyttä. Sitten käännytään pohtimaan puhujaa itseään: mistä puhuja on oikeasti innostunut; mitä hän pelkää ja miten puhuja voisi tehdä puheellaan maailmasta paremman. Kolme viimeistä neuvoa keskittyvät itse puheeseen: miten sanoma väännetään rautalangasta; mitä omakohtaista siihen voi tuoda mukaan ja minkä lauseen puhuja toivoo kuulijoiden muistavan.

Torkkia on helppo uskoa. Hän perustelee väitteensä hyvin ja saa ajattelemaan puheen pitämistä isommin. Useimmat puhujat lähtevät liikkeelle lopputuloksen kannalta pikkuasioista (tekniikasta, jännittämisestä jne.) ja siksi kaikista esityksistä tulee samanlaisia ja yhtä nukuttavia. Puheenpitämisen pääpointtia ei ole mietitty monasti ollenkaan.

Kun ottaa Torkin neuvot käyttöön (ja aloittaa puheen suunnittelun ajoissa!), pääsee hyvän puheen ytimeen miettimään sitä tärkeintä: mitä minä tavoittelen tällä puheellani ja millä tavalla saan viestini menemään perille juuri näille kuulijoille. Tämän pitäisi olla jokaikisen esityksen lähtökohta. Maneereihin, punastumiseen ja powerpoint-slaideihin ei kukaan kiinnitä huomiota, jos puhe itsessään on loistava.

Puheiden ja esitysten pitäjä ei tarvitse kirjahyllyynsä kuin kaksi teosta: Torkin molemmat Puhevallat. Niissä on sanottu kaikki olennainen. Muita et enää tarvitse.

Tartu tähän:

1. Jos haluat oppia loistavaksi puhujaksi.

2. Jos pidät mukaansatempaavista tietokirjoista.

3. Jos sinulla on aikaa vain yhdelle puheoppaalle.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäksen edellinen romaani Dora Dora (2012) oli valtavan hieno lukuelämys, joten suurin odotuksin kävin tämän uusimman kimppuun. Dora Dorassa liikuskeltiin toisen maailmansodan aikoihin Suomen Lapissa natsien varusteluministeri Albert Speerin ja hänen merkillisen seurueensa kanssa. 

(Dora Dorasta voit lukea lisää täältä.) 

Hertta (2015 Otava) heilauttaa myös lukijan historiaan, mutta nyt tarkastelun kohteena ovat fasistien vastavoimat ja Suomen kommunistisen puolueen pioneerit, joista tunnetuimpia tietenkin kirjan nimihenkilö Hertta Kuusinen.

Hertta alkaa vuodesta 1939 ja siitä, kun viisi vuotta poliittisten mielipiteittensä takia vankilassa virunut Hertta astelee vapauteen. Hän kaipaa poikaansa, jonka jätti Moskovaan lastenkotiin, kun puolueelta kävi käsky lähteä Suomeen toimittamaan asioita. Ja aate menee Hertalla aina kaiken edelle.

Vapauduttuaan vankilasta Hertta tapaa toisen kommunistin, Yrjö Leinon, johon hullaantuu täysin. Tunne on molemminpuolinen, vaikka Leino onkin tahollaan naimisissa. Köngäksen kuvaama Leino on hysteerisen bakteeripelkoinen ja kaiken kaikkiaan epäilyttävä tyyppi ja pian käy ilmi, että Leino pörrää Hertan ympärillä etsivän keskuspoliisin päällikön Esko Riekin palkkaamana. Vakoilemalla Hertta Kuusista Riekki pysyy hyvin kärryillä inhoamiensa kommunistien katalista suunnitelmista.

Oliko Leino oikeasti näin vilpillinen? Siitä ei ole tietääkseni pystytty esittämään vedenpitäviä todisteita, mutta huhuja on kyllä liikkunut. Köngäs näyttää lukijalle sen mahdollisuuden, jos huhut olisivat totta ja Leino lyöttäytynyt Hertan seuraan alun perin vain rahasta. Vaikka kyllä Leinolla tässäkin skenaariossa näyttäisi kaikesta huolimatta olleen vahvoja tunteita Herttaa kohtaan.

Hertta on hyvä kirja, mutta Dora Doran veroinen elämys se ei itselleni ollut. Tarina palavasieluisesta Hertasta kyllä tempasi mukaansa, mutta tunnetasolla se ei porautunut niin syvälle kuin Köngäksen edellinen, Herttaa psykologisempi teos. Koska politiikka ja punainen aate ovat keskushenkilölle kaikki kaikessa, pyörii tarina luonnollisesti niiden ympärillä ja syö tilaa ihmissuhteilta ja tunteilta, jotka taas minua kirjallisuudessa eniten koskettavat.

Lisäksi hyvässä kirjassa pitää aina olla joku henkilöhahmo, jota sympatiseeraa. Henkilö, jonka puolelle asettuu ja jolle toivoo hyvää. Tässä kirjassa ei ollut ketään sellaista. Selkärangaton ja neuroottinen Leino ärsytti, kylmänkalsea poliisipäällikkö Riekki inhotti ja lapsensa hylännyt Hertta hämmensi. Miten kukaan voi jättää lapsensa lastenkotiin ja liueta paikalta tärkeämpinä pitämiinsä tehtäviin? Mikä voisi olla tärkeämpää kuin oma lapsi? 

Hertta ei antanut yhtäkään samastumiskohtaa ja jätti sen vuoksi jälkeensä vähän kalsean fiiliksen. Siitä huolimatta kiinnostava henkilökuva kannatti ehdottomasti lukea. Yleissivistyskin lisääntyi reilusti.

Tartu tähän:

1. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.

2. Jos suosit kotimaista laatukirjallisuutta.
3. Jos poliitiikka on suuri intohimosi.