Simon Lelic: Laitos

Ihastuin Simon Lelicin psykologiseen jännäriin Tuomio siinä määrin, että hankin heti käsiini myös Lelicin edellisen suomennoksen Laitos (2012 Like, suom. Terhi Kuusisto) ja täytyy sanoa, että harvoin törmää kirjallisuudessa näin tömäkkään alkuun. Heti ensimmäisen lyhyen luvun jälkeen lukija on tiukasti koukussa. 

Tavallinen perheenisä Arthur Priestley pidätetään kesken työpäivän. Sen jälkeen hänestä ei kuulu mitään. Priestleyn vaimo ei suostu uskomaan, että hänen miehensä olisi ollut mukana missään hämäräpuuhissa – tämähän on herran jestas ihan tavallinen hammaslääkäri. Vaimo lähtee selvittämään yhdessä toimittaja Tomin kanssa, mitä Arthurille on tapahtunut, sillä tämä ei suinkaan ole ainoa salaperäisesti kadonnut...

Simon Lelic kirjoittaa vetävästi vähän erilaisia jännäreitä ja näyttää luottavan psykologisen jännityksen voimaan. Laitos saa Tuomion tapaan lukijassa kylmänväreet aikaiseksi ja aluksi epäuskottavalta tuntuva juoni alkaa tarkemmin ajateltuna vaikuttaa kovin tutulta. Valtio ylläpitää salaista pidätyskeskusta, johon on suljettu ihmisiä. Pidätetyistä ei kerrota julkisuuteen mitään. Laitoksen olemassaolo kielletään jyrkästi. Toimittajia ei päästetä paikalle. Pidätetyille ei ole luvassa oikeudenkäyntejä. He vain odottavat ja odottavat. Kuulostaako tutulta?

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen poliisikirjallisuuteen.

2. Jos haluat lukea vähän erilaisen jännärin.

3. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

Ollis Leppänen: Liiketoimintasuunnitelma roskakoriin

Oletko koskaan haaveillut yrittäjyydestä? Siitä, että saisit itse hallita omaa työelämääsi? Saisit itse valita päivittäisen työaikasi, eikä kukaan hengittäisi niskaasi, jos aamulla päättäisitkin jäädä vielä tunniksi sänkyyn. Voisit itse päättää, milloin lomailet ja milloin paiskit hommia. Saisit tehdä työt parhaaksi katsomallasi tavalla, eikä kukaan jupisisi, ettei meillä hommia tuohon tyyliin ole tapana hoitaa. Saisit ideoida, kehittää ja suunnitella sydämesi kyllyydestä. Olisit oman onnesi seppä.

Ollis Leppäsen kirja Liiketoimintasuunnitelma roskakoriin (2013 Tammi) antaa hyvät eväät yrittäjyyden alkupolulle. Siinä keskitytään muista yrittäjyysoppaista poiketen ennen kaikkea rohkaisemaan yrittäjyydestä haaveilevaa. Leppänen kehottaa heittämään monimutkaiset liiketoimintasuunnitelmat roskakoriin ja hyppäämään kohti tuntematonta. Kokeilemaan, mokailemaan ja yrittämään. Kenenkään yritys ei ole kaatunut väärän yritysmuodon valintaan, mutta rohkeuden puutteeseen kyllä.

Leppäsen mukaan onnistuneen yrittäjyyden esteet löytyvät useimmiten korvien välistä. Emme uskalla lähteä markkinoille keskeneräisen idean kanssa, vaikka aidoissa asiakaskohtaamisissa siitä jalostuisi todennäköisesti parempi. Sen sijaan nyhjäämme suunnitelmien kanssa itseksemme, lähestymme arasti asiakasta valmiin paketin kanssa, jota tämä ei ehkä katsokaan tarvitsevansa. Sitten vetäydymme takaisin koloomme nuolemaan haavojamme ja toteamaan, ettei kannattanut.

Yrittäminen on nimensä mukaisesti yrittämistä: se ei ole valmiin mallin mukaan toimimista, eikä suoraviivaista suunnitelmien mukaan etenemistä, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta eteenpäin menemistä. Välillä tulee takapakkia ja välillä huomaa onnistuvansa. Jos mitään ei koskaan yritä, ei koskaan mitään saavuta. Leppäsen kirja työntää sinut lempeän päättäväisesti reunan yli. Levitä siipesi ja kokeile lentämistä.

Tartu tähän:

1. Jos unelmoit yrittäjyydestä, muttet uskalla ottaa ensimmäistä askelta.

2. Jos työsi tympii ja mietit uusia ratkaisuja elämääsi.

2. Jos yrittäjänä olo ei ota sujuakseen.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Aamujuna Kuopioon lähtee Tampereen rautatieasemalta aikataulunsa mukaisesti, mutta matka kirjaimellisesti katkeaa heti alkuunsa. Voimakas räjähdys heittää osan vaunuista raiteilta ja tuhoaa samalla täysin pari radanvarren omakotitaloa. Komisario Sakari Koskinen saa tällä kertaa selvitettäväkseen suuronnettomuuden, eikä taaskaan mikään ole sitä, miltä ensin näyttää.

Seppo Jokinen kietoo tällä kertaa rikosromaaniinsa tapahtumaketjun, joka on saanut alkunsa jo sata vuotta aikaisemmin. Vihan sukua - romaanissa (2013 Crime Time) vuoden 1918 tapahtumien aiheuttamat haavat eivät ole kaikissa tamperelaissuvuissa vieläkään arpeutuneet ja kirjassaan Jokinen näyttää, mitä sadanvuoden takainen julmuus, katkeruus ja vihanpito saavat aikaan eri sukupolvissa. Vuosien varrella kasaantunut syyllisyys ja häpeä kulkevat nuorimpiin polviin saakka ja sitä kierrettä on vaikea katkaista.

Vaikka Seppo Jokisen poliisiromaaneissa ratkaistaan raakojakin rikoksia, niiden yleistunnelmana on tamperelainen letkeys. Kirjoissa ei ole epäuskottavaa kaahailua, väijymistä tai ammuskelua. Rikolliset eivät ole mystisiä vihjeitä jälkeensä jättäviä sarjamurhaaja-psykopaatteja, vaan ihan tavallisia roistoja. Komisario Koskinen ei hänkään ole superälykäs yli-ihminen, joka rikospaikalta löytynyttä hiuskiehkuraa nuuhkimalla selvittää, kenestä on kyse. Rikoksia selvitellään realistisen oloisesti, poliisin vähäiset resurssit huomioon ottaen. Se on Jokisen kirjoissa parasta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät uskottavasta jännityskirjallisuudesta.

2. Jos monimutkaiset murhamyysteerit kyllästyttävät sinua.

3. Jos etsit miehellesi tai isällesi hyvää luettavaa.

Lukuneuvojana tietokirjailija Jari Parantainen

Jari Parantainen on tuottoisa tietokirjailija, yrittäjä, kouluttaja, tuotteistaja ja markkinoija. Sen lisäksi ahkera bloggaaja ja Tampereella syntynyt putkiaivoinen insinööri. 

Kaikki Parantaisen kirjat lukeneena voin vakuuttaa, että tämä mies osaa kirjoittaa strategioista, visioista, kannattavuuslaskelmista, konseptoinneista  ja asemoinneista päräyttävän innostavasti ja niin selkokielisesti, että kuka tahansa saa niistä tolkkua. Businesskirjallisuuden suurimpia syntejä on edelleen paperinmakuisuus ja käsittämättömällä businessjargonilla kikkailu, mutta Parantaisen tyyli on kaikkea muuta.

Parantainen on hurmannut minut kirjoituksissaan loputtomalla energisyydellään ja huumorillaan. Hänen kirjojaan ja blogiaan (Pölli tästä – ideavarkaan apaja) on hauska lukea ja samalla huomaa oppivansa, keksivänsä ja innostuvansa. Vuonna 2007 ilmestynyt Tuotteistaminen: rakenna palvelusta tuote 10 päivässä (Talentum) saisi olla pakollista luettavaa jo kaikissa toisen asteen oppilaitoksissa ja erityisen paljon siitä voisivat ammentaa julkisella sektorilla työskentelevät.

Mistä kirjoista Parantainen itse sitten on innostunut? Mitkä ovat hänen mielestään businesskirjallisuuden parhaat helmet? Blogini lukijoille hän haluaa kertoa näistä viidestä.

Jari Parantainen suosittelee:

1. Juhana Torkki: Puhevalta: kuinka kuulijat vakuutetaan (2006 Otava)

“Jokainen meistä joutuu myymään ideoitaan ja ajatuksiaan päivät pääksytysten – sekä kotona että töissä. Juhana Torkki päivittää ikivanhat retoriikan opit nykyaikaan. Torkin teos on sujuvasti kirjoitettu ja täynnä hyviä esimerkkejä. Se onkin  mielestäni yksi parhaita suomalaisia bisneskirjoja kautta aikain.”

Kenelle? “Jokaiselle, joka haluaa saavuttaa tavoitteitaan sivistyneesti – siis ilman lahjontaa tai kiristystä.”

Huom! Käy katsomassa myös Lukuneuvojan ylistävä kirjoitus Puhevallasta.

2. Timothy Ferriss: 4 tunnin työviikko: unohda yhdeksästä viiteen –elämä, asu missä haluat ja ryhdy uusrikkaaksi (2008 Basam, suom. Mirja Muurinen)

“Tämä kirja on kuuluisa luultavasti siksi, että se on kaltaistemme keskiluokkaisten korporaatioelukoiden näkökulmasta niin anarkistinen ja jännittävä. Ferriss kertoo, miten fiksu ja laiska ihminen järjestää työnsä niin, että muut tahkoavat hänelle tuloja. Näin järjestyneen vapaa-ajan itse kukin voi sitten käyttää johonkin hauskaan puuhasteluun, kuten vaikkapa matkusteluun. Kirja ei ole mitään akateemista viisastelua, sillä Ferriss on kuvaamillaan keinoilla todella itse vapauttanut itsensä perinteisen työviikon kahleista.”

Kenelle? Niille, jotka pohtivat, miten livistää puuduttavasta oravanpyörästä jo hyvissä ajoin ennen eläkevuosia.

3. Robert B. Cialdini: Influence: The Psychology of Persuasion (2009 Harper Business)

“Olen putkiaivoinen ja tunneköyhä insinööri. Ihmettelinkin vuosikymmenet, miksi ihmiset käyttäytyvät usein niin epäloogisesti. Influence on arjen psykologiaa käsittelevä kirja, joka sai monet asiat naksahtamaan paikoilleen. Cialdini saa miettimään, onko ihmisellä omaa, vapaata tahtoa lainkaan. Niin rajusti monet huomaamattomat psykologiset vivut kampeavat ihmisten päätöksiä ja toimia suuntaan jos toiseenkin. Silti aniharva itse huomaa ulkopuolisten vaikutteiden voimaa juuri koskaan.”

Kenelle? “Sille, joka haluaa oppia ymmärtämään lähimmäisensä merkillisiä metkuja. Teos on täynnä hauskasti kerrottuja käytännön esimerkkejä.”

Huom! “Kirja on käännetty suomeksi. Käännös on kuitenkin aika heikkolaatuinen. Lisäksi se on ilmeisesti peräisin alkuperäisteoksen vanhentuneesta painoksesta, joten suosittelen mieluummin englanninkielistä versiota ja vuoden 2009 painosta.”

4. Dan Ariely: Predictably Irrational: The Hidden Forces That Shape Our Decisions (2010 Harper Perennial)

“Professori Ariely yhdistää kirjassaan talous- ja käyttäytymistieteitä. Hän on mestari keksimään näppäriä arkisia koeasetelmia, jotka paljastavat ihmisen raadolliset motiivit. Hän selvittää monin tavoin outoa suhdettamme rahaan. Ariely on kuin Sinuhesta nykyaikaan siirretty Kaptah-orja, joka ei häpeile sanoa asioita niin kuin ne oikeasti ovat. Proffamme on sikäli harvinainen bisneskirjailija, että myös hänen pari myöhempää teostaan ovat säilyttäneet tasonsa. Ariely ei ole juuttunut jankuttamaan vain yhtä ideaa.”

Kenelle? “Jos Cialdini kolahti, Ariely toimii mainiosti jatkokurssina. Sitä paitsi hänenkin kirjoitustyylinsä on kaikkea muuta kuin kuivaa tiedemiesten jorinaa.”

Hyviä lukuhetkiä!

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Veikkaan, että Andrei Kurkovin kirja Kuolema ja pingviini (2006 Otava, suom. Eero Balk) on sinulle täysin tuntematon teos seuraavista syistä:

1. Kirjakaupoissa sitä ei ole enää edes alelaareissa ja joistain kirjastoistakin näin ”vanha” kirja on voitu poistaa vähäisen liikkuvuuden takia.

2. Kirja on ohut ja pienikokoinen ja hukkuu helposti paksumpien järkäleiden väliin niiden kirjastojen tiiviissä kirjariveissä, joissa se on saanut vielä muutaman vuoden armonaikaa.

3. Kurkovilta ei ole suomennettu mitään muuta.

4. Kurkov on kirjailijana on ihan tavallinen tyyppi, ei mikään mediaseksikäs julkkis edes Ukrainassa.

5. Vuoden 2006 jälkeen kirjasta ei ole juuri missään kirjoiteltu.

Kurkovin kirjan lukemiselle on kuitenkin vähintään yhtä monta hyvää syytä:

1. Kuolema ja pingviini on hulvattoman hauska tarina työttömän kirjailijan ja pingviinin (!) välisestä aidosta ystävyydestä.

2. Huumorin seassa on myös tummia sävyjä ja hauska tarina on samalla kertaa haikean surumielinen.

3. Päähenkilö joutuu kummallisten toimeksiantojensa vuoksi suureen vaaraan ja välillä tarinaa lukee kuin parasta jännitysromaania.

4. Vetävän yhteiskunnallisen tarinan avulla pääsee sukeltamaan absurdin arkielämän pyörteisiin Neuvostoliiton jälkeisessä Ukrainassa.

5. Kuolema ja pingviini on hyvin kirjoitettu ja käännetty teos.

6. Lukijaa odottaa vielä viimeisellä sivulla mojova yllätys.

Huom! Lisäbonus: Kuolema ja pingviini tuskin on lainassa, vaan odottaa kirjaston hyllyssä juuri sinua.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua tuntemattomaan helmeen.

2. Jos haluat lukea samalla kertaa hauskan, jännittävän ja surullisen tarinan.

3. Jos haluat rikkoa ennakkoluulosi ukrainalaista kirjallisuutta kohtaan.

Sanna Tahvanainen: Kuningatar

”Täydellisyyden luominen on hidasta ja aikaa vievää työtä. Eikä kukaan ole sanonut että sen on oltava helppoa. Sen päätät sinä itse. Kipsiä vai marmoria? Kumpaa haluat olla?”

Sanna Tahvanainen on kirjoittanut hienon romaanin. Uskallan nyt jo veikata, että se jää mieleeni yhtenä vuoden 2013 parhaista lukuelämyksistä. Kuningatar (2013 Schildts & Söderströms, suom. Katriina Huttunen) on upea tarina Englannin kuningatar Viktoriasta - juuri hänestä joka antoi nimensä koko viktoriaaniselle aikakaudelle: pidättyväisyyden, ahdasmielisyyden kaksinaismoralismin kuuluisimmalle kaudelle.

Tahvanaisen kirja esittelee lukijalle kuitenkin aivan toisenlaisen Viktorian. Hänen Viktoriansa ei ole elämäkerroista tuttu tiukan totinen ja kylmäkiskoinen hallitsija, vaan herkkä, hämmentynyt ja keimailevakin nainen, joka on korviaan myöten rakastunut puolisoonsa prinssi Albertiin. Mitään siirapilla kuorrutettua ällön viihteellistä rakkaustarinaa on kuitenkaan turha odottaa. Tahvanaisen kirja tutustuttaa lukijan älykkääseen ja voimakkaaseen naiseen. Hän näyttää millainen ihminen Viktoria ehkä sisimmässään oli juhlallisten seremonioiden ja valtavien pönkkähameiden takana; mitä hän ajatteli, tunsi ja koki.

On aina riemastuttavaa lukea kaunokirjallisuutta, joka herättää samalla mielenkiinnon sitä historiallista aikakautta, henkilöä tai tapahtumaa kohtaan, jota teoksessa sivutaan. Tahvanaisen kirja jättää jälkeensä kutkuttavan uteliaisuuden. Sen jälkeen on pakko kaivaa esiin enemmän tietoa tästä kiehtovasta hallitsijasta ja hänen kaudestaan.

Tahvanaisen kirja osoittaa hyvän kaunokirjallisuuden voiman: nautinnollisen lukuelämyksen lisäksi lukija sivistyy huomaamattaan, kiinnostuu etsimään enemmän tietoa aiheesta ja ennen kaikkea innostuu lukemaan lisää! Kunpa kouluissakin käytettäisiin kaunokirjallisuutta enemmän oppilaiden kiinnostuksen ja innostuksen lisäämiseen. Voisi nimittäin toimia vanhoja kikkoja paremmin!

Tartu tähän:

1. Jos vahvojen naisten elämäntarinat kiinnostavat sinua.

2. Jos haluat lukiessasi oppia samalla vaivihkaa historiasta.

3. Jos pidät kielellisesti taidokkaasta kaunokirjallisuudesta.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Juhana Torkki: Puhevalta: kuinka kuulijat vakuutetaan

Juhana Torkin Puhevalta: kuinka kuulijat vakuutetaan (2006 Otava) on paras puhetaidosta kirjoitettu opaskirja, johon olen koskaan tutustunut. Se on selkeä ja johdonmukainen. Innostava ja kannustava. Se sisältää roppakaupalla konkreettisia ohjeita siitä, miten omasta puheestaan saa vakuuttavan. Hyvien ja huonojen puhe-esimerkkien avulla lukija viimeistään älyää, miten se tehdään – tai miten se pitäisi tehdä.

Puheiden pitäminen on monessa ammatissa arkipäivää ja suurin osa meistä joutuu puhujaksi myös vapaa-ajallaan, halusi tai ei. Moni odottaa häissä morsiamen isän ja bestmanin puhetta. Hautajaisissa jonkun on pidettävä muistopuhe. Tuoreelle ylioppilaalle olisi mukava lausua ääneen pari sanaa. Työkaverin läksiäisissäkin puhe olisi paikallaan. Valitettavan usein näistäkin puheista suurin osa on hävyttömän huonoja, yleensä nukuttavan tylsiä.

Torkki osoittaa kirjassaan, ettei onnistuneen puheen pitäminen ole mitään rakettitiedettä. Oikeastaan hän saa puhumisen vaikuttamaan hyvin yksinkertaiselta ja helpolta. Mistä sitten kiikastaa, ettemme osaa puhua? Yleensä mennään pahasti metsään jo ennen varsinaista puhetilannetta ja harjoittelun puute sekä huonot esiintymistaidot kruunaavat epäonnistumisen.

Noudattamalla Torkin muutamaa yksinkertaista neuvoa tulee heti paremmaksi puhujaksi. Lisävinkkejä saa lukemalla koko kirjan.

1. Muista, että puhe ei ole esitelmä. Sen tarkoitus ei ole jakaa tietoa, vaan vaikuttaa kuulijoiden tunteisiin ja sitä kautta asenteisiin.

2. Mieti kenelle puhut. Kuulijat määrittävät sen, millainen puheen pitää olla. Et voi pitää samaa puhetta kaikkialla.

3. Puheella on oltava päämäärä. Mieti etukäteen mitä haluat kuulijoiden ajattelevan puheesi jälkeen ja laadi puheesi sen perusteella.

4. Harjoittele puhetta kotona kunnolla. Puhujaksi ei synnytä, vaan tullaan harjoituksen kautta.

5. Lyhyt puhe on parempi kuin pitkä puhe. Aina.

Torkin kirjan jälkeen lukija tietää teoriassa, miten yksinkertaisista aineksista hyvä puhe syntyy. Sen jälkeen omat puhetaidot pitäisi saada hiottua hyviksi myös käytännössä. Se onnistuu vain yhdellä tavalla: harjoittelemalla, harjoittelemalla ja harjoittelemalla. Hyväksi puhujaksi ei synnytä, vaan se on määrätietoisen treenauksen tulosta. Aloita siis jo tänään ja pidä ensi vuonna puhe, joka muistetaan.

Tartu tähän:

1. Jos joudut työsi vuoksi pitämään paljon puheita.

2. Jos haluat hioa ilmaisuasi ylipäätään paremmaksi.

3. Jos olet päättänyt, ettei sinua enää koskaan muisteta nukuttavan pitkäpiimäisestä puheesta.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

”Elämässä pärjää parhaiten, kun sekaantuu mihinkään mahdollisimman vähän.”

- Lumikki Andersson -

Lukiolaistyttö Lumikki Andersson on koulunsa kummajainen. Erilainen nuori, joka viihtyy yksikseen. Hän ei keimaile typerästi kikatellen pojille kuten muut luokan tytöt ja välttää muutenkin joutumasta huomion keskipisteeksi. Hän oli vieraan palapelin pala, jolle ei ollut omaa paikkaa, mutta joka saattoi yllättäen sopia melkein mihin paikkaan tahansa. Lumikki haluaa olla huomaamaton varjo. Mitäänsanomaton. Hajuton ja mauton. Sellainen, joka unohtuu nopeasti. Sillä niin on paras.

Lumikki kiskaistaan kuitenkin vasten tahtoaan tapahtumien keskiöön, kun hän löytää koulunsa valokuvapimiöstä seteleitä, jotka ovat värjäytyneet punaisiksi verestä. Pian hän huomaa olevansa parin luokkatoverinsa kanssa mukana sellaisessa seikkailussa, jota heistä kukaan ei enää kykene pysäyttämään. Ja silti heidän on saatava se loppumaan.

Punainen kuin veri (2013 Tammi) on Salla Simukan Lumikki-trilogian tömäkkä avausosa. Simukka kirjoittaa vetävästi ja on onnistunut luomaan Tampereelle kansainvälisen tason trillerijuonen takaa-ajoineen ja huume- ja rikollisjengeineen. Tarinassa viitataan vähän väliä Lumikki-satuun ja se tuo mukaan ripauksen kiehtovaa mystisyyttä. Lumikki Anderssonin menneisyyden salaisuudet eivät onneksi avaudu lukijalle vielä tässä ensimmäisessä osassa. Simukka jättää paljon kutkuttavasti auki.

Myös maailmanvalloituksen kannalta on ollut nerokas idea käyttää Lumikki-sadusta tuttua kolmiosaista rimpsua teosten nimeämisessä: punainen kuin veri, valkea kuin lumi, musta kuin eebenpuu. Ainakin länsimaisessa kulttuurissa litania tunnistetaan heti ja täytyy myöntää, että siitä minäkin alun perin viehätyin ja kirjan luin.

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt vampyyreihin ja ihmissusiin nuortenkirjallisuudessa.

2. Jos pidät vauhdikkaasta jännitysjuonesta, jossa kaikkea ei paljasteta heti.

3. Jos haluat tarjota tyttärellesi vaihteeksi jotain muutakin kuin amerikkalaista kirjallisuutta.

Huom! Punainen kuin veri on nuortenromaani, joka sopii hyvin myös aikuislukijalle. Kuusikymppinen äitinikin koukuttui ja hotkaisi sen parissa illassa.

Lukuneuvojana kansanedustaja Antti Kaikkonen

Keskustan kansanedustaja Antti Kaikkonenkin on lukumiehiä. Vaikka työ eduskunnassa on kiireistä, hän yrittää aina löytää aikaa myös lukemiselle. Blogini lukijoille hän  poimi lukemiensa kirjojen joukosta viime vuosien parhaat elämykset.

Antti Kaikkonen suosittelee:

1. Kari Hotakainen: Jumalan sana (2011 Siltala)

“Kirja kertoo hersyvästi tämän ajan ilmiöistä, rahan ja työn perässä juoksemisesta. Hotakainen havainnoi tarkasti yhteiskuntaamme satiirisella tyylillään. Pienet lauseet nousevat suuriksi, suuret pieniksi, kuten ihmisetkin.”

Kenelle? “Suomesta, yhteiskunnasta ja politiikasta kiinnostuneille.”

2. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008 WSOY)

“Yksi vuosituhannen alun merkittävimmistä suomalaisteoksista. Puhdistus kertoo Viron lähihistoriasta yksittäisten ihmisten elämänkohtaloiden kautta. Teos auttaa ymmärtämään, että Suomen tie on sittenkin ollut onnekas, mutta maailmassa edelleen parantamista.”

Kenelle? “Hyvän kirjallisuuden ystäville, mutta rajun sisältönsä vuoksi ei ehkä kaikista herkimmille.”

3. Sixten Korkman: Talous ja utopia (2012 Docendo)

“Korkmanin teos kävisi tämän ajan talouden ja politiikan perusteokseksi, jopa oppikirjaksi. Talous on pontimena päätöksenteossa kaikkialla, siksi sitä on syytä ymmärtää, halusi tai ei. Korkman avaa haastavaa talouspolitiikkaa termistöineen kansankielelle, yllättävänkin mielenkiintoisella tavalla.”

Kenelle? “Taloudesta ja politiikasta kiinnostuneille. Päätöksentekijöille eri tasoilla.”

4. Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010 Teos)

“Rimmisen kieli on omaleimaista ja nerokasta, vahvasti elämänmakuista. Arjen pienet asiat saavat vahvat värisävyt. Kenties Nenäpäivän viesti on pohjimmiltaan sama kuin Veikko Lavillakin: Jokainen ihminen on laulun arvoinen.”

Kenelle? “Ihmisistä ja elämästä innostuville, arjen ja elämän ystäville.”

Hyviä lukuhetkiä!

Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas

Ruotsalainen Harald Poppe lähtee ystävänsä yllyttämänä samppanjamatkalle Ranskaan, vaikkei hän viineistä niin piittaakaan. Kellarikierroksella Poppe jää muusta ryhmästä jälkeen ja joutuu yllättäen todistamaan legendaarisen samppanjamestarin Anselme Guidot’n kuolinkorahteluja. Viimeisillä voimillaan Guidot kuiskaa Poppen korvaan varoituksen ja tulee samalla vetäneeksi tämän mukaan samppanjatalon kätkettyjen salaisuuksien verkkoon...

Pärjätäkseen muodikkaassa jännityskirjagenressä on kirjailijoiden keksittävä koko ajan uusia virkistäviä yhdistelmiä. Päähenkilöksi ei välttämättä enää riitä kliseisen yrmy, eronnut ja ylipainoinen miespoliisi, eikä rikokseksi tavanomainen murha. Pitää olla jotain uutta ja raikasta – yllättävääkin. Kåre Halldén on keksinyt yhdistää murhamysteerin samppanjaan ja sekoittaa joukkoon myös toista maailmansotaa.

Samppanjaruhtinas (2013 Tammi, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on kuplivan kevyt jännityskirja, joka sopii hyvin sellaisillekin lukijoille, jotka vierastavat verta ja suolenpätkiä, kidutusta ja kauheuksia. Juonta kuljetetaan mukavasti eteenpäin kahdella aikatasolla ja lukija oppii samalla vähän samppanjanvalmistuksesta ja historiastakin. 

Jotain jää kuitenkin uupumaan. Henkilöhahmot jäävät litteiksi ja paperinmakuisiksi, eikä kehenkään heistä kiinny tai samaistu. Lukijalle on oikeastaan aivan sama, mitä näille ihmisille tapahtuu. Poikkeuksellisen kiinnostavasta rypäleiden yhdistelmästä (samppanja + historia + murha) olisi saanut valmistettua vuosikertasamppanjaa, jos sen tekemiseen olisi käytetty enemmän aikaa ja vaivaa. Tällä kertaa tuloksena on vain espanjalaista keskivertokuohuviiniä, jota on ihan mukava siemailla lasillinen tai parikin, mutta mitään järisyttävää makuelämystä se ei tarjoa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät dekkareista, mutta inhoat väkivallalla mässäilyä.

2. Jos haluat lukea vaihteeksi kevyttä viihdettä.

3. Jos haaveilet viinimatkasta.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Väinö Linna: Musta rakkaus

Sairaalloisen mustasukkaisuuden riivaama mies pahoinpitelee puolisoaan ja vie lopulta molemmat tuhoon. Sitä ennen hän ehtii raivopäissään puukottaa myös puolisonsa entisen miesystävän. Kuulostaako tutulta? Väinö Linnan Musta rakkaus (1948 WSOY) on synkkä tarina synkästä aiheesta ja valitettavan ajankohtainen edelleen.

Insinööriopiskelija Pauli kulkee Tampereen katuja synkkänä ja tuskaisena. Rahahuolet painavat ja muiden ihmisten läsnäolo ahdistaa. Opinnot eivät etene, eikä insinööritiede häntä edes oikeastaan kiinnosta. Sedän jatkuvat vihjailut kuolleen isän hulttiomaisuudesta rasittavat. Vastaantulijoiden tuijotus häiritsee ja Pauli ottaa kasvoilleen halveksivan ja röyhkeän ilmeen. Elämällä ei tunnu olevan hänelle mitään annettavaa.

Työläiskorttelin ohi kävellessään hän huomaa Salmelan nuoren Marjatan ja alkaa piirittää tyttöä. Viattoman tytön palvova rakkaus hivelee Paulin itsetuntoa, mutta yhä useammin epäluulo saa vallan. Onko tyttö tosissaan vai pitääkö Paulia vain pilkkanaan? Onko tämä varmasti puhdas ja viaton? Lukija tietää alusta saakka, ettei tämä rakkaustarina pääty onnellisesti...

Linna rakentaa hienosti psykologisesti tiivistyvän tarinan luottavaisen ja naiivin perhetytön sekä itsetunto-ongelmaisen opiskelijan välille. Tyttö ja tämän isä sokaistuvat paremman väen vesan kosiskeluyrityksistä, eivätkä pysty näkemään, millaiseen tuhoon Paulin horjuva mielenterveys on heitä kaikkia viemässä. Pauli taas saa pönkitettyä huonommuuden tunnettaan patsastelemalla yksinkertaisten työläisten sokeassa ihailussa. Lopputulos on kaikkien kannalta karmea.

Vaikka Musta rakkaus on kirjoitettu yli 50 vuotta sitten, se on onnistunut säilyttämään ajankohtaisuutensa. Teoksen kieli ei ole ollenkaan niin vanhahtavaa kuin mitä saattaisi etukäteen luulla ja nopeatempoisiin juoniromaaneihin tottunut nykylukija ilahtuu myös kirjan vetävästä otteesta. Aiheensa puolesta teos on valitettavan lähellä tappolööppeihin tottunutta nykylukijaa. Tarina toimii hyvin myös varoittavana esimerkkinä: jos paulimainen mies osoittaa kiinnostusta, luota intuitioosi ja pötki pakoon. Mahdollisimman pian!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaihteeksi klassikon, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

2. Jos pidät ajankohtaisista aiheista kirjallisuudessa.

3. Jos olet koululainen/opiskelija ja etsit hyvää esitelmäkirjaa.

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

”Ei tule sellaista aikaa joka nämä haavat kenestäkään parantaa.”

Pieni pellavapäinen Jean tuodaan sijaisperheeseen kaksivuotiaana. Vastassa ovat uusi äiti, isä ja sisko Heidi, tarinan kertoja. Jeanilla on yllään sininen haalari, jonka sisälle poika haluaa pujahtaa uudestaan ja uudestaan. Suojahaalari antaa turvaa, vaikka uusi koti tuntuukin hyvältä. Jean jää ja kiintyy vähitellen sisareensa. He tekevät kaiken yhdessä, ovat erottamattomat.

Silloin tällöin pihaan kurvaa iso musta auto. Sen sisältä nousee Mami. Paksu tunkkainen turkki päällä kesähelteelläkin. Ohuet laihat jalat tikkuina mustan karvapallon jatkona. Isä sanoo, että Mami on niin hento, että menisi rikki pelkästä pahasta ajatuksesta. Äidin mukaan Mamin hymy on suuren ponnistuksen tulos ja sen tähden hymyä tulee kunnioittaa. Mamin hymy ei kuitenkaan koskaan ulotu silmiin asti, vaan jää irtonaiseksi meikatuille kasvoille. Siksi Mamia ei koskaan halua katsoa pitkään ja lapset kääntävät katseensa nopeasti pois. Lukija aavistaa, että jonain päivänä mustaan autoon nostetaan myös Jean.

Riitta Jalonen on kirjoittanut hienon pienen romaanin isosta asiasta. Kuka sinut omistaa (2013, Tammi) on koskettava tarina sijoitetun lapsen kohtalosta sijaissisaren näkökulmasta. Tarina saa lukijan pohtimaan isoja kysymyksiä, mutta vastauksia Jalonen ei anna. Kuka saa viime kädessä päättää sijoitetun lapsen paikasta? Onko sijaisperheellä oikeuksia mihinkään? Onko lapsen mielipiteellä mitään virkaa? Vaikka kysymyksiin ei suoranaisesti vastata, on tässäkin tarinassa tuttu kaava: biologisen vanhemman etu menee lapsen edun edelle.

Riitta Jalonen kuuluu eittämättä suomalaisen kirjallisuuden kärkikaartiin ja sen hän tulee jälleen todistaneeksi. Jalosen kieli on kaunista, kuulasta ja runollista. Hänen ilmaisunsa on niukkaa ja samanaikaisesti ilmavan vapaata. Hän ei sano mitään ylimääräistä ja silti hän tuntuu sanovan kaiken, mitä tarvitsee. Hän ei aliarvioi lukijaansa selittelemällä ja johdattelemalla, vaan malttaa antaa lukijan itse päättää ja ajatella. Siksi Heidi ja Jean eivät heti unohdu, vaan jäävät ajatuksiin leijumaan pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea ohuen kirjan, jossa on kaikki.

2. Jos suosit kotimaista laatukirjallisuutta.

3. Jos pidät hiotusta kauniista kielestä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Lukuneuvojana kirjailija Jari Järvelä

Jari Järvelä on satamakaupunkien ja rautatieasemien ystävä. Sen lisäksi hän on tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja: romaaneja, novellikokoelmia, näytelmiä ja kuunnelmia. Lukuneuvojaan ovat erityisen vaikutuksen tehneet romaanit Romeo ja Julia (2007 Tammi) sekä Parempi maailma (2012 Tammi). Paraikaa Järvelä työstää CrimeTimen GuestStars –sarjaan rikosromaania Tyttö ja pommi sekä syksymmällä ilmestyvää eduskuntaan sijoittuvaa hirtehistä kuunnelmaa Kirveellä töitä.

Järvelä tunnustautuu myös intohimoiseksi reissaajaksi. Hän on yhtenä kirjoittajana juuri ilmestyneessä Matkanovelleja –antologiassa ja Glorian ruoka ja viini –lehteen hän kirjoittelee kolumneja erityisesti matkojensa unohtumattomista makuelämyksistä.

Lisäksi Järvelä päivittää aktiivisesti Mistä innostuin tänään -blogiaan, jossa hän kertoo kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta; luovuudesta ja innostumisesta; matkoista ja löytöretkistä. Myös Lukuneuvoja on innostunut sekä Järvelän tuotannosta että yllätyksellisestä blogista!

Jari Järvelä suosittelee:

1. E. L. Doctorow: Marssi (2007, Tammi)

“Pidän kirjoista, jotka pystyvät yhdistämään useampia tyylilajeja, eivätkä junnaa yhdessä ainoassa. Doctorowin Marssi on yhtä aikaa hieno matkakirja, sotaromaani ja moderni eepos. Ennen kaikkea se valloittaa rikkailla henkilökuvillaan. Marssi kertoo monikymmentuhatpäisen sotilasjoukon marssista Yhdysvaltain sisällissodassa 1864, joukkoon liittyy vapautettuja orjia ja pakolaisia. Usein moniäänisyys on kirjailijalle tekosyy pusertaa romaaniin lisää sivuja, Marssissa ratkaisu toimii loistavasti. Sukulaissielu toiselle ihailemalleni kirjalle, Steinbeckin Vihan hedelmille.”

2. Dmitri Gluhovski: Metro 2033 (2010, Like)

“Perusasetelma on monesti koeteltu: maapallo on tuhoutunut ydinsodassa ja kourallinen henkiinjääneitä yrittää selvitä. Gluhovski onnistuu kuitenkin mahdottomassa, kuluneen alkutilanteen kääntämisessä ainutlaatuisen tuoreeksi. Hänen henkiinjääneensä elävät Moskovan metrotunneleissa, ja asemat ja niiden väliset pimeät tunnelit ovat vaiherikas matka pimeyden sydämeen. Yhdistää sci-fin, kauhun ja löytöretkeilyn. Junakirjallisuuden huippua, vaikka matkaa taitetaankin jalan. Loppu pysäyttää lukijan pitkäksi aikaa.”

3. Olli Jalonen, 14 solmua Greenwichiin (2008, Otava)

“Vuonna 2008 syntyi harha, ettei Suomessa ilmestynyt kuin yksi hyvä kirja. Sofi Oksasen Puhdistus imi kaiken kirjallisen valon itseensä, ja muut kirjat upposivat sen liepeillä unohduksen mustaan aukkoon. Olli Jalonen julkaisi samana vuonna aivan yhtä hienon kirjan, aiheeltaan mitä kansainvälisimmän. 14 solmua Greenwichiin kertoo matkakilpailusta, joka on kuluttavampi ja raadollisempi versio Amazing Racesta. Kirja on rakennettu taitavasti, sitä lukee jännärinä, vaikka se on kuvaus kahdesta kiihkeästä matkasta: maailman ympäri ja itsensä syvyyksiin.”

4. Philippe Claudel: Varjojen raportti (2009, Otava)

“On vaikea kirjoittaa ilman paatosta tai selittelyä suurista asioista: pahuudesta, inhimillisyydestä, oikeudesta, vääryydestä, pelkuruudesta, rohkeudesta ja häpeästä. Pitkään vaikuttavin lukemani romaani näistä asioista oli J. M. Coetzeen Häpeäpaalu, kertomus elämästä Etelä-Afrikassa apartheidin jälkeen. Sen kirkas armottomuus oli mykistävää, poltti lukijaa kuin kiirastuli. Häpeäpaalun rinnalle on noussut Philippe Claudelin Varjojen raportti, joka jokaisen pitäisi lukea. Se on kertomus veriteon selvittelystä vuoristokylässä, kertojanaan muualta tullut muukalainen Brodeck. Kirja, joka muuttaa lukijaansa.”

(Tutustu myös Lukuneuvojan arvioon Varjojen raportista.)

5. Eeva Tenhunen: Mustat kalat (1964, uusin painos 2013 Crime Time)

“Luin tänä kesänä Sisiliaa kiertäessäni elämäni ensimmäiset Eeva Tenhusen dekkarit lukulaitteelta, johon oli kasattu seinänmittainen matkakirjasto. Mustat kalat, dekkari miljöönään Olavinlinna ja henkilögallerianaan Olavinlinnan oppaat ja arkeologit, teki raikkaudessaan suuren vaikutuksen. Lähes 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen sen dialogi säihkyi yhä pirteyttä ja tuoreutta, ja kesä hohkasi kaikkiin aisteihin eläväisenä kuin Joel Lehtosen Putkinotko-kirjoissa. Vuosikymmenten aikana kirjaan on kasvanut myös historiallinen vivahde, siinä pääsee uppoamaan kesäiseen Olavinlinnaan ennen Savonlinnan Oopperajuhlia. Tuo kesän marraskuuhunkin.”

Hyviä lukuelämyksiä!