Åsne Seierstad: Yksi meistä: kertomus Norjasta

Vuoden 2014 vaikuttavin kirja on tässä. Åsne Seierstadin henkilökuva Anders Behring Breivikistä ja neljästä Utoyan uhrista hämmentää, järkyttää ja itkettää. Yksi meistä: kertomus Norjasta (2014 WSOY, suom. Pirkko Leino) on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea.

Åsne Seierstad nostaa kirjansa keskiöön neljä nuorta uhria: Banon, Simonin, Andersin ja Viljarin. Hän kertoo heidän elämäntarinansa lapsuudesta nuoruuteen ja tutustuttaa samalla lukijan näihin elämänmyönteisiin, aktiivisiin ja toiveikkaisiin nuoriin, jotka ovat päättäneet vaikuttaa asioihin ja liittyneet työväenpuolue AUF:n jäseniksi.

Toinen tarinalinja kertoo Anders Behring Breivikistä, miehestä, joka kylmäverisesti teloitti 69 nuorta työväenpuolueen kesätapahtumassa Utoyan saarella 22.heinäkuuta 2011. Miehestä, joka sitä ennen räjäytti omatekoisen pommin Oslon keskustassa ja jonka seurauksena 8 ihmistä sai surmansa. Nuoresta miehestä, joka ei koskaan tuntunut löytävän itselleen kavereita tai omaa porukkaa, johon olisi voinut tuntea kuuluvansa. Pienestä yksinäisestä pojasta, joka kärsi psyykkisesti sairaan äitinsä mielenoikuista ja josta isä ei koskaan piitannut vähääkään.

Seierstadin kirja järkyttää kolmella tavalla. Kuvaukset siitä, kun Breivik astuu Utoyan saarelle ja aloittaa kylmäverisen teurastuksensa, ovat hirvittävää luettavaa. Vaikka Seierstad ei tarkoitushakuisesti mässäile yksityiskohdilla, hän katsoo kuitenkin tarpeelliseksi kertoa, miten kukin nuori kuoli, kuinka monta luotia häneen osui, kuka piti häntä kädestä vai kuoliko hän yksin juostessaan ampujaa pakoon. Muuten koko tapahtuman järkyttävyys ja laajuus voisi jäädä lukijalta tajuamatta. Nyt se iskeytyy tajuntaan kirjan sivuilta ja jähmettää paikoilleen.

Breivikin oma lapsuus järkyttää myös. Mielenvikainen äiti, joka ei pysty omien lapsuustraumojensa takia kunnolla huolehtimaan lapsistaan. Vastuuta pakoileva isä, joka liukenee paikalta lasten ollessa pieniä ja joka ei ota huolehtiakseen heistä edes silloin, kun lastensuojeluviranomaiset ottavat yhteyttä ja kertovat äidin tilanteen menneen entistä huonompaan suuntaan. Kuvaukset pienestä pelokkaasta pojasta kouraisevat nekin, vaikka lukiessaan tietää hyvin, millaisiin hirmutekoihin poika aikuisena syyllistyy.

Kolmas järkytyksen aihe kirjassa on Norjan poliisiviranomaisten täydellinen tunarointi. Terrorismia varten tehtyjä suunnitelmia ei oteta käyttöön, vaikka valtiovallan keskus on juuri räjähtänyt säpäleiksi. Maanlaajuista hälytystä ei anneta, eikä Oslon pääväyliä suljeta. Brevik ajelee kaikessa rauhassa eteenpäin.

Minkäänlaisia yhteisiä tiedotusrutiineja ei ole. Kenttäjohtaja, jonka pitäisi johtaa tilannetta, käyttää aikansa soittelemalla yksitellen ihmisiä töihin ja aikaa kuluu. Ratkaiseva vihje Breivikin käyttämästä autosta saadaan silminnäkijältä yhdeksän minuuttia räjähdyksen jälkeen, mutta lappu jää lojumaan pöydälle ja aikaa kuluu. Lopulta partioita käsketään keskeyttämään meneillään olevat tehtävät ja tarkkailemaan valtatietä, mutta partiot eivät tottele käskyä. Havaintoja ei ilmoiteta tiedotusvälineille. Gps ei osaa neuvoa tietä saarelle. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Breivik lähestyy Utoyaa.

Poliisit kokoontuvat väärälle laiturille. Unohdetaan yhteyslautta, joka oli hetki sitten kuljettanut 600 nuorta saarelle. Valitaan kumivene, johon mahtuu kuusi poliisia. Raskaasti varustautuneet poliisit painavat liikaa ja kumivene meinaa upota. Muiden veneiden avuntarjouksista kieltäydytään. Kukaan ei tiedä mistään mitään. Aikaa kuluu.

Kukaan ei painanut isoa nappia. Olemassaolevia resursseja ei käytetty. Breivik aloitti teurastuksensa.

Banon, Simonin ja Andersin elämä päättyi 22. heinäkuuta Utoyan saarelle. Viljar selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä.

Lue. Tämä. Kirja.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tärkeän kirjan.

2. Jos et halua päästää itseäsi helpolla.

3. Jos tositarinat kiinnostavat sinua.