Minna Eväsoja: Melkein Geisha: hurmaava ja hullu Japani

“Pitkään ikään mahtuu monta häpeää.”

Japanilainen sananlasku

Minna Eväsoja hurahti nuorena Japanista ja pääsi 1990-luvulla opiskelemaan arvostettuun Urasenken teekouluun. Sen jälkeen hän pyrki ja pääsi Koben yliopistoon ja tätä nykyä hän toimii japanilaisen estetiikan dosenttina Helsingin yliopistossa.

Nyt hän on kirjoittanut vuosien Japani-kokemuksistaan valloittavan kirjan Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani (2016 Gummerus), jonka alaotsikko kertoo kaiken: Japani on hurmaava - ja pähkähullu!

Eväsojan kirja sisältää nelisenkymmentä pientä tarinaa ja aiheiden kirjo on laaja. Hän kertoo opiskelijan arjesta, oppilaitosten käytännöistä, asumisesta, naapureista, ruokailusta, teenjuonnista, juhlista, sumopainista, kirsikankukista, pankki- ja lääkäripalveluista sekä kaikenlaisista tavoista ja uskomuksista yleensä. Hän koluaa läpi lähes kaikki elämän osa-alueet.

Monessa kohtaa on pakko pyörittellä epäuskoisena päätään. Japanilaiset tavat ovat käsittämättömän monimutkaisia ja sen vuoksi japanilasten elämä näyttää ulkomaalaisen silmissä valtavan hankalalta. Liukuoven avaaminenkin on monivaiheinen esteettinen suoritus.

Ja jos suomalaista kulttuuria kutsutaan häpeän kulttuuriksi, on Japani sitä potenssiin kymmenen. Kasvojen menettämistä varotaan ja sääntöjä noudatetaan pilkuntarkasti. 

Jos et halua mokata, muista Japanissa edes nämä:

1. Jäätelön nuoleminen julkisesti on noloa.

2. Vessatohveleiden käyttäminen muualla kuin vessassa on noloa.

3. Flunssaan vetoaminen on noloa, sillä flunssa on Japanissa mitätön vaiva.

4. Liukuoven avaaminen ronskisti yhdellä kädellä on noloa.

5. Väärän roskapussin vieminen ulos vääränä aamuna on noloa.

6. Pyllistely on noloa.

7.  Myöhästyminen tapaamisesta on supernoloa!

Eväsoja kirjoittaa Japanista ja japanilaisten elävästi, mielenkiintoisesti ja toisinaan kauniin runollisesti. Hän ei naureskele pilkallisesti japanilaisten oudoimmillekaan tavoille vaan suhtautuu niihin lempeällä huumorilla. Rivien välistä paistaa suuri lämpö ja rakkaus kulttuuria, maata ja ihmisiä kohtaan. Tällaisista positiivisen huumorin värittämistä kirjoista tulee hyvä olo.

Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna muihin kulttureihin.

2. Jos arkielämä kiinnostaa sinua.

3. Jos olet aikeissa matkustaa Japaniin.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Keskilännen keittiöt (2016 Tammi, suom. Mari Hallivuori) lähti mukaani kesälomamatkalle ja onneksi lähti, sillä sepä osoittautuikin aivan täydelliseksi lomakirjaksi. Se oli viihdyttävä, hauska ja yllättävä!

Lukija luulee aluksi kirjan kertovan Lars Thorvaldista, jota luokkatoverit vieroksuvat kalanhajun takia. Larsin perhe on ottanut hoitaakseen luterilaisen jouluruokaperinteen lipeäkalan valmistuksen ja vaikka Lars lemuaa vain joulun alla, nyrpistelevät lapset nenäänsä ympäri vuoden, koska sellaisia lapset tuppaavat olemaan.

Lars rakastuu ruokaan ja 28-vuotiaana keittiömestarina ravintolansa tarjoilijaan Cynthiaan. Mutta kirja ei kerrokaan lopulta Larsista, vaan hänen tyttärestään Evasta, joka saa verenperintönä vanhemmiltaan innostuksen ja poikkeuksellisen lahjakkuuden ruuanlaittoon. Monien vastoinkäymisten jälkeen Eva raivaa tiensä ruokamaailman huipulle, suureksi guruksi, jonka hurmahenkisille yllätysillallisille jonotetaan vuositolkulla.

Eva onnistuu pitämään omat jalkansa maassa siitä huolimatta, että hänestä tulee maailmankuulu. Hän valmistaa mitä kummallisempia annoksia keittiössään ihmisille, jotka vaativat aina vain ihmeellisempää ja monimutkaisempaa. Tavallisen marketin aineksista valmistettu yksinkertainen omenapiirakka on näille höyrähtäneille hifistelijöille täysin käsittämätön ajatus: ajattelemattomuuden, mielikuvituksettomuuden ja epäterveellisyyden suurin ilmentymä. 

Stradal piikittelee kirjassaan ruokafanaatikkoja, joiden täydellisyydentavoittelu on lähtenyt pahasti lapasesta. Marjojen tulee olla poimittuja vain täydenkuun aikaan tai lehmän laiduntaneen vain etelänpuoleisilla rinteillä ja kaikkea muuta hölynpölyä. Terveellisyyttä ja makuelämyksiä kannattaa tietenkin tavoitella, mutta fanaattisuus ei sovi ruokaan, kuten ei mihinkään muuhunkaan.

Keskilännen keittiöiden keskushenkilönä on ihmeellisen ihana Eva. Välillä tosin menee kymmeniä sivuja, ettei Evasta mainita mitään, sillä Stradal kuljettaa tarinaansa eteenpäin Evan lähipiiriä läpikäyden. Eva päästää lähelleen vain kourallisen ihmisiä ja lukijallekin Eva jää lopulta etäiseksi ja juuri niin on hyvä. Evan mysteeri säilyy, sillä lukija(kaan) ei kuulu Evan läheisiin. Mekin voimme ihailla häntä vain kaukaa.

Eva on mahtavaa buustia antava esikuva omaa tietään etsivälle nuorelle tytölle. Koulukiusattu ja tavallisuudesta poikkeava Eva uskoo itseensä ja omiin ideoihinsa vastustuksesta ja halveksunnasta huolimatta. Pippurisen sinnikkyyden lisäksi häntä vie elämässä eteenpäin ystävällisyys, ei kyynärpäätaktiikka. Maine ja mammona eivät muuta häntä lopulta ihmisenä mihinkään suuntaan. Kunpa Evan elämä nähtäisiin pian myös valkokankaalla! Minä ihastuin häneen ja Stradaliin ihan täysillä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hyvää ruokaa.

2. Jos haluat lukea hyvän mielen kirjan.

3. Jos etsit elämällesi uutta suuntaa.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni: ensimmäinen kirja

Pelkäsin aloittaa Knausgårdin omaelämäkerrallista tilitystä kolmesta syystä:

1. Pelkäsin, että se olisi tylsä. Jaksaisinko lukea yksityiskohtaisia ja pitkiä kuvailuja jonkun norjalaisen tupakansytyttelyistä tai vessakäynneistä?

2. Pelkäsin, että se olisi liian vaikea. Mitä jos kirjallisuuspiirien hehkuttama teossarja olisikin minulle liian älyllistä ja vaikeaa tajunnanvirtaa ja joutuisin toteamaan kaikille tyhmyyteni?

3.  Pelkäsin, että jäisin koukkuun. Mitä jos ensimmäinen kirja olisikin niin hyvä, että sen perään olisi hotkittava loputkin. Sitten en ehtisi vähään aikaan lukea mitään muuta!

Pakkasin rohkeasti ensimmäisen osan mukaani lomamatkalle, koska tiesin, että siinä vaiheessa kun muut lomakirjat on luettu, tarttuisin peloistani huolimatta Knausgårdiin. Minä kun en osaa lomailla ilman kirjoja.

Ja kävi juuri niin kuin pelkäsinkin. Jäin koukkuun. Sata sivua ensimmäistä taistelua ja ymmärsin, mistä tässä kaikessa kohussa on oikein kyse ja miten poikkeuksellisesta teossarjasta puhutaan.

Yksityiskohtaista kyllä, mutta detaljien välissä valtavan kokoisia ajatuksia elämästä ja kuolemasta. Rehellistä, aitoa ja raadollista. Hiottua, mutta samalla niin vaivatonta. Monitasoista ja toisaalta hyvin yksinkertaista. Tavallisen ihmisen tavallista elämää, joka onkin yllättäen äärimmäisen kiinnostavaa.

Ensimmäisessä osassa (2011 Like, suom. Katriina Huttunen) Knausgård muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja hautaa isänsä. Lapsuusmuistelot varmasti jatkuvat myöhäisemmissäkin osissa, kun kirjailija jatkaa taitavaa poukkoiluaan nykyhetken ja menneisyyden välillä.

Knausgård avaa elämänsä lukijalle sellaisena kuin hän sen muistaa. Tai ainakin tällaisen kuvan lukija kirjasta saa. Hän ei päästä itseään helpolla, eikä koeta mielistellä ketään. En yhtään ihmettele, jos jotkut vanhat luokkatoverit ovat vetäneet herneen nenään hänen luonnehdinnoistaan. Kukapa haluaisi kuulla olleensa nuorena ärsyttävä, ylimielinen tai ruma?

Minä tunnen tällä hetkellä suunnatonta iloa siitä, että pelkäsin. Sillä nyt minulla on vielä viisi ihanaa Knausgårdia edessä, kun malttamattomammat lukutoukat ovat hotkaisseet jo viimeisenkin. Jos minusta ei siis hetkeen kuulu mitään, tiedätte mitä olen tekemässä...

Tartu tähän:

1. Jos pidät raadollisesta rehellisyydestä.

2. Jos haluat päästä selville, mistä kirjallisuusmaailma on kohissut.

3. Jos sinulla on aikaa kuudelle kirjalle.

Hyvää juhannusta!

       Uusia lukuneuvoja jälleen heinäkuussa!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Ei auta. Minunkin on yhdyttävä Elena Ferranten ylistyskuoroon. Napolilaissarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni: lapsuus ja nuoruus (2016 WSOY, suom. Helinä Kangas) on hieno kirja!

Ferrante kertoo kirjassaan ystävyksistä Elena Grecosta ja Raffaella ”Lila” Cerrullosta. Tarinan alkaessa tytöt ovat kansakoulun ensimmäisellä luokalla ja melkein heti erottamattomat. Heidän ystävyytensä on tosin vähän vinksahtanutta, sillä Lila ei ole mitenkään tavanomainen tyttö. Hän on pahanilkinen, rohkea ja omapäinen, eikä kohtele ystäväänsä aina kovin hyvin. Mutta ei Elenakaan mikään alistuva lapatossu ole. Hänessäkin on ristiriitaisuutta ja tämä tekee kaksikosta kiehtovan. Pahan paikan tullen tytöt pitävät aina yhtä.

Tyttöjen elämä pyörii kodin, koulun ja kavereiden välissä. Vanhemmat ja opettajat ovat pääosin ärsyttäviä. Kavereiden kanssa tulee riitaa. Pojat alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa ja kiinnostua. Napolilaisten nuorten arki näyttäytyy hyvin samankaltaisena kuin oma nuoruus silloin joskus.

Ferranten kirja ei kuitenkaan ole pelkkä teiniromaani. Se on myös väkevä tarina Italiasta, köyhyydestä, rikkaudesta, väkivallasta, miehistä ja naisista. Napolin kaupunki on kuin koko Italia pienoiskoossa kaikkine (huonoine) puolineen.

Ferrante on tarinankertoja isolla teellä. Hän vyöryttää värikästä ja hyvin yksityiskohtaista tarinaansa eteenpäin taiturin ottein. Huonompi kirjailija ei saisi kaikkia lankoja pidettyä käsissään, mutta Ferrantepa saa. Hän kieputtaa lukijan niin tiukasti tiiviin tarinansa verkkoon, että loppuun päästyään odottaa vain sarjan seuraavaa osaa (jonka ilmestymissjankohdasta ei ainakaan kustantajan sivuilla ollut mitään tietoa tai sitten se oli piilotettu harvinaisen hankalaan paikkaan.)

Ferranten polveilevaan juoneen yhdistyy ihanan rikas kieli. Lauseet ovat pitkiä, mutta eivät niin pitkiä, että lukeminen menisi tankkaamiseksi. Hän kuvailee ihmisiä, tapahtumia, miljöötä ja kertojan (Elenan) ajatuksia pikkutarkasti. Ferrante ei ole suurpiirteinen ja lavea kertoja, vaan hänen katseensa on ennemminkin valokuvantarkka röntgenkatse, joka taltioi ja läpäisee kaiken. Iso kiitos kielestä kuuluu tietysti myös osin hyvälle suomentajalle.

Mystistä lisäsäväystä kirjaan tuo kaksi seikkaa. Ensinnäkin koko kirja alkaa prologista ja Lilan katoamisesta. Kuusikymppinen Elena saa puhelinsoiton, jonka jälkeen hän tajuaa, että hänen ystävänsä on häipynyt kuin tuhka tuuleen. Vihdoin. Jättämättä itsestään mitään jälkeä. Tätä Elena oli aavistellut. Pakkohan sarjan kaikki osat on ahmia, jotta saisi selville, mihin Lila lähti ja miksi!

Toinen kutkuttava seikka on se, että kirjailija Elena Ferrantesta ei oikeastaan tiedetä mitään. Kyseessä on salanimi ja vain kustantaja tietää hänen oikean henkilöllisyytensä. On aika mahtavaa, että tässä ajassa, jolloin google tietää kaiken, ”Ferrante” on onnistunut pysymään piilossa kaikesta kirjojensa aiheuttamasta julkisuudesta huolimatta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rönsyilevästä tarinankerronnasta.

2. Jos tyttöjen ja naisen asema kiinnostaa sinua.

3. Jos Italia on suuri rakkautesi.

Tiina Piilola: Taivaanmerkit

Jos joku luulee, että kaikki naisille suunnattu viihdekirjallisuus on huonosti kirjoitettua roskaa, kannattaa tarttua Tiina Piilolan uutuusromaaniin Taivaanmerkit (2016 S&S). 

Näin nautinnollista suomen kielen kieputusta ja värikkäitä ilmaisuja saa monesta ”vakavammasta” kirjasta hakemalla hakea. Taivaanmerkit todistaa, että kyllä viihdekirja(kin!) voi olla kielellisesti laadukas.

Kirjan juoni on sen sijaan viihdekirjalle tyypillinen: näennäisesti onnellinen, mutta sisäisesti tyytymätön päähenkilönainen kokee olevansa oman elämänsä sivustaseuraaja ja lähtee etsimään ratkaisua tyhjyyden tunteeseensa. Tällä kertaa vaihtoehtohoidoista.

Taivaanmerkkien päähenkilönä seikkailee 35-vuotias Emma, yhden lapsen äiti, joka on naimisissa ihan kivan miehen kanssa. Emma kokee olevansa elämässään täysin ulalla ja hakee vastausta olotilaansa ensin netistä lueskelemalla kaikenlaista NLP:stä mindfullnessiin ja chakraparannuksesta zenmeditaatioon.

Mutta vasta rebirthing-terapia kolahtaa Emmaan täysillä. Terapia lupaa puhdistaa pään kaikesta vuosien varrella kertyneestä kuonasta ja palauttaa ihmisen biologisen syntymän puhtaaseen hetkeen. Terapia huipentuu Jyväskylän ratapiha-alueelle, jossa Emma symbolisesti uudestisyntyy upottautumalla kuumavesipaljuun.

Minkälaista elämää Emma lähtisi puhdistautuneena rakentamaan? Asukasyhdistyksen lehdestä hän bongaa henkisen astrologian kurssin ja hurahtaa tähtimerkkeihin. Ja sen jälkeen vielä moniin muihinkin uskomushoitoihin. Ja lopulta Emma löytää onnen.... no, lukekaapa itse :)

Päähenkilö Emma on kaikessa hörhöydessään ja päättömässä innostuneisuudessaan samastuttava henkilöhahmo. Hän kaahottaa vimmaisesti sinne tänne etsiessään elämälleen uutta suuntaa ja hurahtaa mitä kummallisempiin terapioihin, joita on ihan oikeassakin elämässä tarjolla valtava määrä. Ihanan höyrähtäneestä päähenkilöstä pisteet Piilolalle.

Parasta Taivaanmerkeissä on kuitenkin kieli. Piilola kirjoittaa valtavan hauskasti ja värikkäästi. Hänen kielikuvansa ovat harvinaisen herkullisia, yllättäviä ja raikkaita! Kirjassa on roppakaupalla viittauksia sinne sun tänne: Kalevalaan, kirjallisuuteen (Rhonda Byrnestä Toni Morrisoniin), populaarikulttuuriin (Kill Billistä Jennifer Lopezin takapuoleen)  ja 80-lukuun (Bogart Companystä teinikalentereihin).

Miten Piilola muisti Denise Huxtablenkin? Ja korkokenkä-Cindyt? Jock Ewingin pojalleen lähettämän kirjeen? Emännän käsivoiteen? Super-Marjon? Leppis-lehden? Sitruunanhajuisen Vimin, joka nykyään tunnetaan typerällä nimellä Cif? (Vim sentään on latinaa ja tarkoittaa voimaa – mitä Cif muka tarkoittaa?) jne jne...

Piilolaa lukiessa huumaantuu yksityiskohdista. Muistuttamalla Ally McBealin pienestä hörökorvamiehestä tai Sue Ellenin vieroitushoidosta Piilola tulee herättäneeksi lukijan mielessä valtavan määrän muistoja.

Takakannessa Piilola kertoo itse kokeneensa kirjoittajana muodonmuutoksen. Vakavissa vesissä uineesta kirjailijasta on tämän uutuuden myötä syntynyt kepeästi kirjottava ilolintu. Sellainen hän tuntee oikeasti olevansa ja lukijana voin vain todeta, että kyllä! Jatka tällä linjalla!

Tartu tähän:

1. Jos etsit suuntaa elämällesi.

2. Jos haluat nauttia rikkaasta suomen kielestä.

3. Jos olet kiinnostunut vaihtoehtohoidoista.

Kimmo Leinonen: Ensimmäiset Suomessa: Hakametsän jäähalli ja MM-kisat 1965

Nyt kun tämän vuoden jääkiekon MM-kisat on taas jännitetty ja joukkueet siirtyneet kesätauolle, on kaikilla lätkäfaneillakin aikaa lukea. Eikä ole Leijona-fani eikä mikään, jos ei tiedä mitään Suomen ensimmäisistä kotikisoista.

Jääkiekon ensimmäiset MM-kotikisat järjestettiin Tampereella vuonna 1965 ja tarina siitä, miksi juuri Tampereella, on kiinnostava. Kisat oli alunperin päätetty pitää pääkaupungissa Helsingissä, mutta helsinkiläiset töpeksivät hallinrakentamisessa ja joutuivat vetäytymään koko kisahankkeesta.

Tampereella ei jääty jahkailemaan, kun Helsingistä tuli tieto, ettei kisoja voida järjestää. Tuohon aikaan Tamperetta luotsaisi melkoisen itsevaltias visionääri, Erkki “Napoleon” Lindfors, joka ilmoitti ykskantaan, että kyllä Tampere nyt yhden hallin rakentaa.

(Samainen Napoleon päätti muuten hieman myöhemmin rakennuttaa kaupunkiin maan mahtavimman näkötornin vierailtuaan Kuopion Puijon tornissa. Jo vierailua seuraavana päivänä hän oli määrännyt toimikunnan Näsinneulaa suunnittelemaan.)

Kiakkokuume valtasi kaupungin. “Jäähalli Tampereelle” -julisteita liimailtiin ympäriinsä ja juniorit kiertelivät ovelta ovelle myymässä hallitarroja - innokkaimmat kävivät samoilla ovilla useampaan kertaan. Halli haluttiin kisojen takia, mutta tietysti myös siitä syystä, että vihdoin myös kaupungin omille joukkueille saataisiin kunnolliset pelitilat.

Helsinkiläisten mustamaalauskampanjakaan ei pysäyttänyt tamperelaisten intoa ja halli kohosi Hakametsään aikataulussa. Se oli teknisiltä ominaisuuksiltaan maailman hienoin ja jopa tuotevalikoima kanttiineissä vertaansa vailla.

Leinonen kertoo kirjassaan yksityiskohtaisesti (muttei suinkaan puuduttavasti) hallin rakentamisesta ja itse kisoista. Vuoden 1965 kisojen lisäksi myös kaikista muista Suomen kotikisoista. Hän on vilpittömän innostunut aiheestaan ja se välittyy mukavasti lukijalle. Ei asiantuntijuus vähene, vaikka kirjoittaisikin lennokkaasti ja lukijaystävällisesti. Teoksen hienot ja tarpeeksi isot mustavalkoiset valokuvat ansaitsevat erityismaininnan.

Kirjan lopussa on jääkiekon superfanille nelisenkymmentä sivua Suomessa järjestettyjen MM-kisojen tilastohistoriaa vuosien varrelta: pistepörssit, parhaat maalintekijät, syöttäjät, jäähyt ja joukkueiden kokoonpanot. Ne kun opettelee ulkoa, voi päteä ensi vuonna kisakatsomoissa.

Mutta Leinosen kirja (2015 Auditorium) kannattaa lukea, vaikka jäähallin rakentaminen ja jääkiekko sinänsä ei kiinnostaisi tippaakaan. Se on oivaa luettavaa kaikille kaupunkien päättäjille, suunnittelijoille ja meille tavallisille kaupunki- ja kuntalaisille. Joskus tarvitaan uskomaton visio, nopeita päätöksiä ja rohkeutta toteuttaa jotain ennen näkemätöntä. Tampereella se tajuttiin vuonna 1963 ja toimeen tartuttiin rivakasti. Kisat olivat taloudellinen menestys.

Napoleon Lindforsin visionäärinen henki elää edelleen Tampereella. Kun muiden kaupunkien keskustat näivettyvät ja ränsistyvät, Tampere on nytkin yhtä rakennustyömaata. Rantatunneli, kaupunkiratikka, jättimäinen kauppakeskus ja uusi radan päälle rakennettava monitoimiareena ovat tuloillaan. Ne houkuttelevat kaupunkiin väkeä ja pitävät keskustan elävänä. Mieluummin minäkin Tampereelle tulevaisuudessa muutan kuin esimerkiksi.... no – jääköön sanomatta.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat jääkiekkoa.

2. Jos urheilun historia kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat innostua.

Laurent Binet: HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä

HHhH = Himmlers Hirn heißt Heydrich – Himmlerin aivot ovat Heydrich

Laurent Binet’n romaani natsipomo Heydrichin salamurhasta (2015 Gummerus, suom. Taina Helkamo) on ylivoimaisesti paras koskaan lukemani historiallinen romaani! Se singahtaa samantien myös parhaiden koskaan lukemieni kirjojen top kymppiin.

Jo ensimmäisten lyhyiden lukujen jälkeen tiesin piteleväni käsissäni poikkeuksellisen hienoa lukuelämystä, jota en hevin unohtaisi. Nyt kun kirja on lopussa, oloni on yhtä haikea kuin kirjailija Binet’llä hänen jättäessään hyvästit urheille päähenkilöilleen Josef Gabčíkille ja Jan Kubišille.

Laurent Binet kirjoitti kirjansa rakkaudesta Prahaan ja kiinnostuksesta operaatio Anthropoidiin, jonka tavoitteena oli surmata Prahan pyöveli, Reinhard Heydrich. Tavoite onnistui, mutta seuraukset olivat kamalat. Esimerkiksi Lidicen pieni kaivoskylä pyyhittiin asukkaineen maailmankartalta totaalisesti, vaikkei kylällä ollut mitään kytköksiä salamurhaan. Natsien kostonhimon kohteeksi se valikoitui sattumalta.

Suurin syy kirjan kirjoittamiseen oli kuitenkin kunnioituksessa iskun tekijöitä kohtaan. Josef Gabčík ja Jan Kubiš toteuttivat yhden maailmanhistorian merkittävimmistä vastarintaliikkeen operaatioista. Heidän ihmeellinen tarinansa on sekoitus yltiöpäistä rohkeutta, vilpitöntä isänmaanrakkautta, lujaa kylmähermoisuutta ja uskomatonta epäonnea!

Binet kertoo kirjassaan operaation etenemisestä ja jäljittää siihen osallistuneita vastarintamiehiä ja –naisia. Sen lisäksi Binet käy läpi Heydrichin elämäntarinan ja hänen etenemisensä Hitlerin lähipiiriin. Kansallissosialismin nousu ja toisen maailmansodan tapahtumat vuoteen 1942 käydään myös läpi. Ja kaiken tämän Binet kertoo niin maan perusteellisen koukuttavasti, että kirjaa on melkein mahdotonta laskea käsistään!

Heydrich hotkaisee ison osan kirjasta, vaikka Binet’n pääpointti onkin itse operaatio ja siihen osallistuneet ihmiset. Binet joutuu myöntämään itselleen kiinnostuneensa Heydrichin pahuudesta ja persoonasta, vaikkei olisi millään halunnut. Jokin teurastajassa kuitenkin kiehtoi häntä. Ja olihan Heydrichin elämästä toki olemassa valtavasti enemmän lähdeaineistoa kuin operaatioon osallistuneista taviksista.

Binet avaa lukijalle rehellisesti omat lähtökohtansa kirjan kirjoittamiseen, omat tuntemuksesnsa kirjoitustyön edetessä ja juuri tämä omakohtaisuus keikauttaa kirjan romaaniksi. Teos ei ole kaukana tietokirjallisuudestakaan, sillä faktat ovat kohdillaan ja Binet korostaa moneen kertaan, ettei halua tarinoida omiaan. Hän ei keksi kohtauksia tai vuorosanoja eikä pane ajatuksia henkilöidensä päähän. Jos joskus siihen hairahtuukin, hän ilmoittaa sen heti lukijalle.

Kirjan kansi on hämäävä, sillä kannen perusteella HHhH:ta luulee helposti tyypilliseksi tietokirjaksi. Minäkään en olisi tähän välttämättä tarttunut ilman erään asiantuntevan kirjastosedän suositusta ja Terhi Rannelan romaania Frau.

Mutta summa summarum: HHhH on koukuttava, jännittävä, koskettava, järkyttävä, haikea ja uskomattoman hienosti kerrottu tarina rohkeudesta, toveruudesta, sodasta, toivosta ja petturuudesta. Jos aiotte lukea tänä kesänä vain yhden kirjan, lukekaa tämä!

Huom! Elokuva tulossa teattereihin jo tänä vuonna.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaikuttavan teoksen!

2. Jos helppolukuinen historia kiinnostaa sinua.

3. Jos olet matkustamassa Prahaan.

Julie Murphy: Dumplin

Willowdean “Dumplin” Dickson ei kutsu itseään kookkaaksi, rotevaksi tai isoluiseksi. Hän kutsuu itseään läskiksi. Mitä sitä totuutta muuttamaan tai kiertoilmauksia keksimään, hän ajattelee. 

“Sellainen minä olen. Läski. Se ei ole kirosana. Se ei ole loukkaus.”

Lihavuus ei ole Willowdeanille ongelma. Se ei ole ongelma hänen parhaalle ystävälleen Ellenille, ei hänen muille kavereilleen, ei hänen pomolleen, eikä hänen deittiseuralaisilleen. Vain koulun typerin huutelija Patrick solvaa Willowdeania siinä missä kaikkia muitakin muottiin sopimattomia.

Mutta äidille tytär ei kiloineen kelpaa. Äiti organisoi antaumuksella paikkakunnan kuuluisia missikisoja ja onpa hänet itsekin vuosia sitten kruunattu kaikkein kauneimmaksi. Eikä äiti ole lihonut grammaakaan niistä päivistä – sama iltapuku sujahtaa edelleen vaivattomasti ylle. Siitä hän jaksaa tyttärelleen ylpeillä.

Äiti on itse ollut nuorena lihava ja häpeä siitä saa hänet häpeämään tytärtään. Äiti napsauttaa televisiosta laihdutusohjelman päälle aina kun Willowdean saapuu olohuoneeseen. Hän kehuu Willowdeanin laihojen ystävien ulkonäköä kauniiksi, muttei koskaan Willowdeania. Eikä hän voi aluksi tietenkään sulattaa ajatusta siitä, että Willowdean on päättänyt tänä vuonna osallistua missikisoihin ja raivata tietä erilaiselle kauneudelle.

Julie Murphyn kirja Dumplin (2016 Otava, suom. Peikko Pitkänen) on erilaisuuden ylistys (ja omistettu muuten isoperseisille tytöille!) Päähenkilö on mahtava tyyppi: oman tiensä itsevarma kulkija, joka viis veisaa siitä, mitä muut hänen ulkonäöstään ajattelevat. Hän on ylpeä kiloistaan ja tyytyväinen itseensä. Hän on aikaansaava, huumorintajuinen, ystävällinen ja lojaali. Loistava esikuva kaikille epävarmuuksiensa kanssa painiville!

Romaani on humoristisen pintansa alla myös koskettava tarina äidistä ja tyttärestä. Äiti ei näe tyttäressään muuta kuin kilot. Heikon ja laihuuteen perustuvan itsetuntonsa kanssa kamppaileva äiti kääntää tyttärelleen selkänsä, eikä Willowdeanista olisi tullut vahvaa ilman sydänkohtaukseen kuollutta lihavaa tätiään Lucyä, jolle hän kelpasi sellaisenaan: ainutlaatuisena, ihanana ja kauniina.

Kirjan viesti on vahva ja sanoma hyvä. Mutta yksi asia jäi häiritsemään. Dumplin raivaa julistaen tietä erilaisuudelle: lihaville, rillipäille, hevosenhampaisille, seksuaalivähemmistöihin kuuluville, huonoryhtisille, hiljaisille, nörteille jne. Mutta laihoille ei hyväksyntää heru. Dumplinin suvaitsevaisuus yltää pitkälle, muttei kuitenkaan ihan “näivettyneisiin luuviuluihin” saakka.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos koet olevasi erilainen.

3. Jos haluat voimaantua.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Terhi Rannela: Frau

Olen tulossa vanhaksi. Nautin hiljaisuudesta. Olen vaihtanut Loopin Yle Puheeseen. Kävelen mieluummin metsässä kuin Aleksanterinkadulla. Haaveilen tulevasta mökkikesästä ja pidän puutarhassa kuopsuttelusta. Vältän suuria ihmismassoja ja käyn Hulluilla päivilläkin nykyään vain netissä. Jos sielläkään.

Kirjallisuudessa huomaan kiinnostuvani yhä useammin elämäkerroista ja romaaneista, jotka pohjautuvat tositapahtumiin tai tosielämän henkilöihin. Olen innoissani, jos voin hyvään romaaniin uppoutumalla saada tietoa historiasta. Parhaimmillaan hyvä romaani pakottaa etsimään aiheesta lisää.

Terhi Rannelan Frau (2016 Karisto) sopi nykyiseen mielentilaani paremmin kuin hyvin, sillä romaani kertoo natsipomo Reinhard Heydrichin, Prahan teurastajan, vaimosta Linasta ja sivuaa samalla monia tositapahtumia.

Linan sanotaan olleen miestäänkin vankkumattomampi natsi. Mies sentään pyysi kuolinvuoteellaan anteeksi aiheuttamiaan kärsimyksiä, mutta Lina Heydrich ei katunut mitään. Hän puolusti miestään loppuun asti ja oli katkera ajojahdista, jonka kohteeksi hänen perheensä joutui sodan jälkeen. 

Kirjassa kotisaarelleen palannut kahdeksankymppinen Lina kertoo tarinaansa Erich Richterille – häntä haastattelemaan tulleelle miehelle. Linan ovella on aiemminkin käynyt kaikenlaisia kyselijöitä, mutta kenellekään Lina ei ole suostunut elämästään kertomaan. Nyt Linasta tuntuu siltä, että Erich Richter haluaa aidosti kuunnella hänen versionsa tapahtumista, eikä hakea vain vahvistusta omille ennakkokäsityksilleen.

Toinen aikataso sukeltaa kauemmas menneisyyteen ja vuoteen 1942. Toukokuun 27. päivänä toteutettiin operaatio Anthropoid – attentaatti, jonka tavoitteena oli surmata Reinhard Heydrich. Operaatio onnistui, sillä viikko attentaatin jälkeen Heydrich kuoli saamiinsa vammoihin sairaalassa. Kosto oli hirmuinen ja kuvaukset Lidicen verilöylystä järkyttävät.

Rannela nostaa romaanissaan esille myös Lina Heydrichin vahvan Suomi-kytköksen. Monelle tulee varmasti yllätyksenä, että Prahan teurastajan vaimo avioitui oman satutätimme Anni Swanin pojan kanssa vuonna 1965. Sen jälkeen Lina Haydrich tunnettiin nimellä Lina Manninen.

Rannela kirjoittaa hyvin ja hänen tekstiään on ilo lukea. Hänen romaaninsa ei rönsyile, kuten monet historialliset romaanit tuppaavat tekemään. Tiiviydestä huolimatta siinä on sanottu kaikki ja kokonaisuus on herkullisen monipuolinen. Juuri tällaisista historiallisista romaaneista minä pidän!

Rannela onnistui herättämään kiinnostuksen aiheeseen muutenkin. Nyt yöpöydällä odottaa Laurent Binet´n romaani HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä (2015 Gummerus), jonka kävin Rannelan innoittamana hakemassa heti käsiini kirjastosta. Siitä luvassa lisää myöhemmin.

Tartu tähän:

1. Jos pidät historiasta, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

2. Jos mielenkiintoiset ihmiskohtalot kiinnostavat sinua.

3. Jos nautit kauniista kielestä.

Paula Havaste: Tuulen vihat ja Maan vihat

Paula Havaste jatkaa uusimmassa vihat-kirjasarjassaan aikaisemmasta tuotannostaan tuttujen teemojen parissa, vaikka johdattaa lukijan tällä kertaa pohjoisen Suomen maisemista etelämmäs ja Varsinais-Suomeen. 

Paimion taloa asustaa nuori Kertte isänsä ja veljensä kanssa. Päivittäisistä kotiaskareista huolehtii vanha Uvanka, sillä Kerten äiti kuoli tytön ollessa pieni, eikä isä ole löytänyt rinnalleen uutta vaimoa.

Tuulen vihat veivät Kerten äidin manalan maille ja niistä Uvanka jaksaa jatkuvasti Kertteä varoitella. Varsinkin pohjoistuuli on vaarallinen naisille ja silloin on syytä pitää hiukset tiukasti piilossa. Tuuli sekoittaa nimittäin pahasti myös ajatukset, jos sen päästää vapaasti ympärilleen myllertämään. Koko elämä Paimion talossa on yhtä loitsimista, taikojen tekoa ja varuillaan oloa.

Naisten ja miesten reviirit sekä tehtävät on erotettu tiukasti toisistaan. Kertellä ei ole sananvaltaa talossa tai asiaa miesten hommiin. Salaa hän kuitenkin uskaltaa haaveilla siitä, kuinka asettuisi itse isännäksi ja tekisi isot päätökset. Kertte on kova mimmi ja hän uskoo, että pärjäisi kyllä, vaikka pelkkä naisenpuolikas onkin.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa, Tuulen vihoissa (2014 Gummerus), saadaan seurata Kerten kehittymistä nuoreksi naiseksi, jolle isä alkaa etsiä sopivaa puolisoa ja samalla Paimion tilan jatkajaa. Kertte toivoo, että isä valitsisi hänelle mukavan nuoren miehen, ei mitään hidasälyistä toljottajaa tai humaltavien liemien kittaajaa. Yllättävän tapauksen seurauksena Kertte pääsee kuitenkin tekemään valintansa itse.

Sarjan toinen osa, Maan vihat (2015), jatkaa Kerten tarinaa. Koska ensimmäisen osan loppuun sisältyy mojova yllätys, ei kakkososasta voi kertoa mitään paljastamatta sitä. Suosittelen tulevaa lukijaa olemaan kurkkimatta kakkososan sisältöä etukäteen muualtakaan!

Havaste tarjoaa vihat-sarjassaan lukijalle upean sukelluksen muinaisen Suomen elämänmenoon. Hän höystää tarinaansa yksityiskohdilla, joiden ansiosta voi haistaa nenässään 1100-luvun löyhkät ja tuoksut, maistaa kielellään maut ja tuntea ihollaan kylmyyden, kosteuden ja lämmön.

Myös vanhoja kansanperinteitä, tapoja ja uskomuksia on kuvattu hyvin tarkasti. Elämänmeno oli tuohon aikaan voimakkaan taikauskon värittämää. Jatkuvasti piti miettiä, millä jalalla kynnyksen yli astuu, minkälaisen varputupsun päänsä alle yöksi asettaa tai mihin suuntaan katseensa uskaltaa kohdistaa.

Entisajan ihminen ei osannut kyseenalaistaa uskomustensa tai tapojensa järkevyyttä, eikä moni nykyihminenkään sitä osaa. Joillekin sosiaalisen median jatkuva tsekkailu on kuin taikameno, jonka väliin jättämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset. Saattaa jopa missata sen, mitä naapuri söi tänään välipalaksi.  

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut muinaisesta suomalaisuudesta.

2. Jos pidät yksityiskohdista.

3. Jos rakastat kaunista ja rikasta kieltä.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Voiko jännityskirjaa kuvata sanoilla ihana, hurmaava ja viehko? Kyllä voi! Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama Nainen parvekkeella (2016 Bazar) on juuri sellainen. En muista koskaan aiemmin lukeneeni näin viehättävää jännäriä!

Kolmekymppinen dokumenttiohjaaja Salome Virta on kiinnostunut Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän metsästää teosta täydentäviä luonnoksia, jotka ovat vastikään löytyneet kuin ihmeen kaupalla Pariisista. 

Salome on myös saanut vihiä, että itse teos olisi seitsemänkymppisen A.S Joenmaan hallussa. Dokumenttiaan varten Salome haluaisi päästä näkemään teoksen, mutta Joenmaa kieltäytyy. Siitä huolimatta he ryhtyvät sähköpostikirjeenvaihtoon, koska tuntevat mystistä sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan.

Toinen tarinalinja vie lukijan menneisyyden Pariisiin ja vuoteen 1883. Portinvartijapariskunta Hortense ja Babtiste Mullins kuuntelevat, kuinka Albert Edelfelt maalaa vimmatusti yläkerran ateljeessaan ja riitelee rouvansa kanssa yhä useammin. Toisinaan he näkevät, kuinka maalariherra hoippuu humalassa kotiin ja seuraavana aamuna hänen rouvansa näyttää entistäkin rasittuneemmalta. Mestarilla on työn alla teos Nainen parvekkeella.

Näitä kahta tarinaa Nuotio ja Soininen kuljettavat kirjassaan vuorotellen eteenpäin. Salomen seikkailuja Nyky-Pariisissa seurataan lähinnä A.S. Joenmaalle lähetettyjen kirjeiden kautta ja tähän taidehistorialliseen soppaan sekoittuu myös eräs höyrähtänyt pariisilainen taiteentuntija, A.S. Joenmaan ylimielinen poika ja tämän mustasukkainen ex-rakastajatar. Loppuratkaisu lyö ällikällä varmasti jokaisen. Ja saattaa olla, että myös mystisesti kadonneen Virginien – Albert Edelfeltin mallin ja muusan – arvoitus vihdoin ratkeaa...

Parasta antia kirjassa ovat Salomen ja Joenmaan sähköpostit. Ne ovat kaikkea muuta kuin tyypillisiä kiireessä hutiastuja nykysähköposteja. Sen sijaan ne ovat kieleltään niin hurmaavan vanhanaikaisia, mietittyjä ja kohteliaita, että lukijana välillä unohtaa lukevansa sähköposteja. Osaako ja viitsiikö kukaan enää kirjoittaa noin ihanaan tyyliin? Minäkin haluan kirjekaveriksi oman A.S. Joenmaan!

Nuotion ja Soinisen kirja on leppoisan koukuttava jännitysromaani. Siinä ei veri roisku, eikä ketään kiduteta. Silti se on niin mukaansa tempaava, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Tämä jännäri jättää jälkeensä hyvän fiiliksen - ja varoitus: nostattaa matkakuumeen Pariisiin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua ilman murhia.

2. Jos olet hulluna taiteeseen.

3. Jos rakastat Pariisia!

Lukuneuvojana kirjailija Mikko Porvali

Kuva: Tommi Anttonen

Mikko Porvali on tullut lukijoille tutuksi sotahistoriallisista tietokirjoistaan, joista vuonna 2011 ilmestynyt Operaatio Hokki: päämajan vaiettu kaukopartio ylsi tieto-Finlandia –ehdokkaaksi saakka. 

Oma suosikkini Porvalin teoksista on kaunis ja koskettava Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta (2013), johon on koottu kaksitoista tositarinaa sodasta, rakkaudesta ja surusta. (Kirjasta voit lukea lisää täältä.)

Viime vuonna Porvali debytoi jännityskrjailijana ja julkaisi ensimmäisen osan historiaan sijoittuvasta Karelia noir –kirjasarjastaan. 

Sinisen kuoleman kuvassa Viipuriin määrätty poliisikaksikko Jussi Kähönen ja Salomon Eckert saavat ratkaistavakseen poliisikollegansa mystisen tukehtumiskuoleman ja sotkeentuvat samalla Viipurin alamaailman mädännäisyyksiin. Ensi syksynä sarjaan saadaan jatkoa, kun toinen osa, Veri ei vaikene, ilmestyy.

(Sinisen kuoleman kuvasta voit lukea lisää täältä.)

Näistä viidestä kirjasta Porvali itse pitää ja haluaa suositella niitä myös kaikille teille.

Mikko Porvali suosittelee:

1. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla (1959-62 WSOY)

“Kaikkitietävä kertojaääni luo eri taustaisten ja eri ikäisten henkilöhahmojen kautta kerrassaan upean ja tarkkanäköisen kokonaisuuden. Sellainen opettaa kohtuutta ja malttia kaikille yhteiskunnan osapuolille. Lopputuloksena on loistavaa ja ajatonta ajankuvausta ihmisyydestä.”

2. Carl von Haartman: Antaa Haartmanin yrittää (1972 Otava) ja Arimo Raeste: Paroni von Raesteen ihmeelliset seikkailut (1991 Kirjayhtymä)

“Muistelmia kirjoittavat liian usein ihmiset, jotka eivät osaa nauraa itselleen - eivätkä siten lunasta oikeutta nauraa muillekaan. Nämä virkamiehet tekevät poikkeuksen. Presidentin linnanvouti Raeste ja everstiluutnantti von Haartman eivät hukkaa painomustetta oman hahmonsa pönkittämiseen tai katkeriin tilityksiin. Heidän kirjansa ovat suorasanaisia ja värikkäitä ajankuvauksia ryyditettynä monipolvisin kohelluksin, joissa ylpeys käy etupäässä lankeemuksen edellä.”

3. Leo Tolstoi: Anna Karenina (ilm. 1875-77, suom. 1910-11)

“Yllä voisi yhtä hyvin lukea Rikos ja rangaistus, Saatana saapuu Moskovaan, Hiljaa virtaa Don - ja niin edelleen. Suomen kansalle on kohtalonkysymys hahmottaa, mitä Venäjä on ja millaisia latuja venäläinen ajatuksenjuoksu kulkee. Niistä laduista ei suinkaan tule olla kritiikittömästi samaa mieltä, mutta venäläisen ajattelun perusteet täytyy Suomessa tuntea. Tutustuminen kannattaa aloittaa kirjallisuudesta, joka on sikäläisen yleissivistyksen perusta.”

4. Alpo Reinikainen: Taipaleenjoen tulessa (1980), Toisten on kuoltava (1981) ja Varsinainen asiamies (1983)

“Alpo Reinikaisen sotamuistelmat ovat proosana samaa, minkä Yrjö Jylhä kirjoitti runoina Kiirastulessaan. Reserviupseeri Reinikainen palveli juuri oikealla tasolla: toisaalta aivan etulinjassa, toisaalta esimiehenä. Siten hän tunsi tilanteita hieman rivimiestä laajemmin sekä joutui kantamaan huolta koko joukkonsa suorituksesta ja hyvinvoinnista. Kirjoista välittyy inhimillinen sodankuva ja vääjäämätön vastuuntunto, joita pidän veteraanisukupolven tärkeimpänä perintönä.”

5. Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi (1844-45, suom. 1892)

“Seikkailuromaaniksi naamioitu teksti on sisimmältään kaikkea muuta: upea tutkielma kostosta, katkeruudesta ja niiden seurauksista. Jos maailman epäoikeudenmukaisuus oikein korpeaa ja tahtoisit ottaa oikeuden omiin käsiisi, tartu tähän kirjaan, lue se ja mieti vielä kertaalleen.”

Hyviä lukuelämyksiä!