Voiko
jännityskirjaa kuvata sanoilla ihana, hurmaava ja viehko? Kyllä voi! Eppu
Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama Nainen parvekkeella (2016 Bazar)
on juuri sellainen. En muista koskaan aiemmin lukeneeni näin viehättävää
jännäriä!
Kolmekymppinen
dokumenttiohjaaja Salome Virta on kiinnostunut Albert Edelfeltin teoksesta
Nainen parvekkeella. Hän metsästää teosta täydentäviä luonnoksia, jotka ovat
vastikään löytyneet kuin ihmeen kaupalla Pariisista.
Salome on myös saanut
vihiä, että itse teos olisi seitsemänkymppisen A.S Joenmaan hallussa.
Dokumenttiaan varten Salome haluaisi päästä näkemään teoksen, mutta Joenmaa
kieltäytyy. Siitä huolimatta he ryhtyvät sähköpostikirjeenvaihtoon, koska
tuntevat mystistä sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan.
Toinen
tarinalinja vie lukijan menneisyyden Pariisiin ja vuoteen 1883.
Portinvartijapariskunta Hortense ja Babtiste Mullins kuuntelevat, kuinka Albert
Edelfelt maalaa vimmatusti yläkerran ateljeessaan ja riitelee rouvansa kanssa
yhä useammin. Toisinaan he näkevät, kuinka maalariherra hoippuu humalassa
kotiin ja seuraavana aamuna hänen rouvansa näyttää entistäkin rasittuneemmalta.
Mestarilla on työn alla teos Nainen parvekkeella.
Näitä
kahta tarinaa Nuotio ja Soininen kuljettavat kirjassaan vuorotellen eteenpäin.
Salomen seikkailuja Nyky-Pariisissa seurataan lähinnä A.S. Joenmaalle
lähetettyjen kirjeiden kautta ja tähän taidehistorialliseen soppaan sekoittuu
myös eräs höyrähtänyt pariisilainen taiteentuntija, A.S. Joenmaan ylimielinen
poika ja tämän mustasukkainen ex-rakastajatar. Loppuratkaisu lyö ällikällä
varmasti jokaisen. Ja saattaa olla, että myös mystisesti kadonneen Virginien –
Albert Edelfeltin mallin ja muusan – arvoitus vihdoin ratkeaa...
Parasta
antia kirjassa ovat Salomen ja Joenmaan sähköpostit. Ne ovat kaikkea muuta kuin
tyypillisiä kiireessä hutiastuja nykysähköposteja. Sen sijaan ne ovat kieleltään
niin hurmaavan vanhanaikaisia, mietittyjä ja kohteliaita, että lukijana välillä
unohtaa lukevansa sähköposteja. Osaako ja viitsiikö kukaan enää kirjoittaa noin
ihanaan tyyliin? Minäkin haluan kirjekaveriksi oman A.S. Joenmaan!
Nuotion
ja Soinisen kirja on leppoisan koukuttava jännitysromaani. Siinä ei veri
roisku, eikä ketään kiduteta. Silti se on niin mukaansa tempaava, että kirjaa
on vaikea laskea käsistään. Tämä jännäri jättää jälkeensä hyvän fiiliksen - ja
varoitus: nostattaa matkakuumeen Pariisiin!
Tartu
tähän:
1. Jos
haluat koukuttua ilman murhia.
2. Jos olet
hulluna taiteeseen.
3. Jos rakastat
Pariisia!
Lukuneuvojan (ja muutaman muunkin) positiivisen arvostelun jälkeen luin minäkin Naisen parvekkeella, kun sen vihdoin jonotuksen jälkeen kirjastosta sain.
VastaaPoistaErittäin sujuvaa tekstiä, sen myönnän. Kuvaukset 1800-luvun lopun Pariisista olivat mukavia ja elävänoloisia. Monessa arvostelussa teilattu Tuomas oli minusta humaanimpi kuin etukäteen kuvittelin. Itsekeskeinen, itsekäskin, kyllä - mutta ei täysin paha.
Mutta se varsinainen rikos ja sen selviäminen jamotiivi tökkäsi pahasti. Samoin tökkäsi - täydellisessä epäuskottavuudessaan!! - Tuomaksen ja Salomen ensikohtaamineen. JOtenkin kirjan 2/3 alusta antoi ymmärtää, että hyvä vire kestää loppuun asti, mutta petyin kovasti viimeiseen 15-20 sivuun.
Kyllä kirjan silti lukee eikä se ole huono.
Terv. Maarit
Heissan,
PoistaRatkaisu oli yliampuva, mutta niinhän se monessa jännärissä tuppaa olemaan. Minua se ei haitannut. Täysin samaa mieltä olen kanssasi kuitenkin siitä, että Tuomaksen ja Salomen ensikohtaaminen oli totaalisen epäuskottava. Senkin annoin anteeksi, kun muuten hurmaannuin leppoisasta rikosromaanista.