keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Voiko jännityskirjaa kuvata sanoilla ihana, hurmaava ja viehko? Kyllä voi! Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama Nainen parvekkeella (2016 Bazar) on juuri sellainen. En muista koskaan aiemmin lukeneeni näin viehättävää jännäriä!

Kolmekymppinen dokumenttiohjaaja Salome Virta on kiinnostunut Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän metsästää teosta täydentäviä luonnoksia, jotka ovat vastikään löytyneet kuin ihmeen kaupalla Pariisista. 

Salome on myös saanut vihiä, että itse teos olisi seitsemänkymppisen A.S Joenmaan hallussa. Dokumenttiaan varten Salome haluaisi päästä näkemään teoksen, mutta Joenmaa kieltäytyy. Siitä huolimatta he ryhtyvät sähköpostikirjeenvaihtoon, koska tuntevat mystistä sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan.

Toinen tarinalinja vie lukijan menneisyyden Pariisiin ja vuoteen 1883. Portinvartijapariskunta Hortense ja Babtiste Mullins kuuntelevat, kuinka Albert Edelfelt maalaa vimmatusti yläkerran ateljeessaan ja riitelee rouvansa kanssa yhä useammin. Toisinaan he näkevät, kuinka maalariherra hoippuu humalassa kotiin ja seuraavana aamuna hänen rouvansa näyttää entistäkin rasittuneemmalta. Mestarilla on työn alla teos Nainen parvekkeella.

Näitä kahta tarinaa Nuotio ja Soininen kuljettavat kirjassaan vuorotellen eteenpäin. Salomen seikkailuja Nyky-Pariisissa seurataan lähinnä A.S. Joenmaalle lähetettyjen kirjeiden kautta ja tähän taidehistorialliseen soppaan sekoittuu myös eräs höyrähtänyt pariisilainen taiteentuntija, A.S. Joenmaan ylimielinen poika ja tämän mustasukkainen ex-rakastajatar. Loppuratkaisu lyö ällikällä varmasti jokaisen. Ja saattaa olla, että myös mystisesti kadonneen Virginien – Albert Edelfeltin mallin ja muusan – arvoitus vihdoin ratkeaa...

Parasta antia kirjassa ovat Salomen ja Joenmaan sähköpostit. Ne ovat kaikkea muuta kuin tyypillisiä kiireessä hutiastuja nykysähköposteja. Sen sijaan ne ovat kieleltään niin hurmaavan vanhanaikaisia, mietittyjä ja kohteliaita, että lukijana välillä unohtaa lukevansa sähköposteja. Osaako ja viitsiikö kukaan enää kirjoittaa noin ihanaan tyyliin? Minäkin haluan kirjekaveriksi oman A.S. Joenmaan!

Nuotion ja Soinisen kirja on leppoisan koukuttava jännitysromaani. Siinä ei veri roisku, eikä ketään kiduteta. Silti se on niin mukaansa tempaava, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Tämä jännäri jättää jälkeensä hyvän fiiliksen - ja varoitus: nostattaa matkakuumeen Pariisiin!


Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua ilman murhia.
2. Jos olet hulluna taiteeseen.
3. Jos rakastat Pariisia!

2 kommenttia:

  1. Lukuneuvojan (ja muutaman muunkin) positiivisen arvostelun jälkeen luin minäkin Naisen parvekkeella, kun sen vihdoin jonotuksen jälkeen kirjastosta sain.

    Erittäin sujuvaa tekstiä, sen myönnän. Kuvaukset 1800-luvun lopun Pariisista olivat mukavia ja elävänoloisia. Monessa arvostelussa teilattu Tuomas oli minusta humaanimpi kuin etukäteen kuvittelin. Itsekeskeinen, itsekäskin, kyllä - mutta ei täysin paha.

    Mutta se varsinainen rikos ja sen selviäminen jamotiivi tökkäsi pahasti. Samoin tökkäsi - täydellisessä epäuskottavuudessaan!! - Tuomaksen ja Salomen ensikohtaamineen. JOtenkin kirjan 2/3 alusta antoi ymmärtää, että hyvä vire kestää loppuun asti, mutta petyin kovasti viimeiseen 15-20 sivuun.

    Kyllä kirjan silti lukee eikä se ole huono.

    Terv. Maarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heissan,

      Ratkaisu oli yliampuva, mutta niinhän se monessa jännärissä tuppaa olemaan. Minua se ei haitannut. Täysin samaa mieltä olen kanssasi kuitenkin siitä, että Tuomaksen ja Salomen ensikohtaaminen oli totaalisen epäuskottava. Senkin annoin anteeksi, kun muuten hurmaannuin leppoisasta rikosromaanista.

      Poista