Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

On kuuma loppukesän päivä. Nuori äiti laittaa keittiössä ruokaa ja isä roplaa moottoripyöriään kellarissa. Kumpikaan ei huomaa, kun juuri kävelemään oppinut pikkuinen Tommy taapertaa lammen rantaan ja vajoaa veteen. Parin minuutin päästä äiti ryntää pihalle etsimään pienokaistaan ja isä havahtuu kauheaan huutoon. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Vai menikö kaikki sittenkään näin? Komisario Konrad Sejerin läheisin työpari epäilee heti äidin kertomusta. Jokin tapauksessa häiritsee. Äiti vuodattaa kyyneliä, mutta vaikuttaa samalla kummallisen tyyneltä. Peitteleekö Carmen Zita sittenkin kammottavaa totuutta?

Karin Fossum kertoo kirjassaan Carmen Zita ja kuolema (2014 Johnny Kniga, suom. Tarja Teva) jokaisen vanhemman painajaisesta. Siitä kuinka keskittyminen herpaantuu pariksi minuutiksi ja kaikkein kauhein ehtii tapahtua. Toisaalta hän nostaa esiin vanhemmuteen liittyvät kielletyt tunteet, uupumisen ja häpeän vammaisesta lapsesta.

Norjalainen Karin Fossum on psykologisen jännitysromaanin takuuvarma taitaja. Hän rakentaa tarinansa pienten tragedioiden ympärille, kuten tälläkin kertaa. Hänen kirjoissaan jännitys ei synny takaa-ajoista ja silpomisista, vaan ihan tavallisista kohtaloista, jotka voisivat hyvinkin olla totta.

Poliisit, uhrit ja epäillyt ovat ihan tavallisia tyyppejä, kuin keitä tahansa meistä. Carmen Zita voisi olla kuka tahansa nuori uupunut äiti. Tommy voisi olla kenen tahansa vilkas pikkupoika. Konrad Sejer voisi olla kuka tahansa poliisi. Tämä tekee Fossumin kirjoista aitoja ja todentuntuisia. Loppujen lopuksi paljon karmivampia kuin epäuskottavuuden rajoilla keikkuvat raa’at sarjamurhajännärit.

Huom! Fossumin ehdoton vahvuus on tuotannon tasalaatuisuus. Jos siis haluat pelata varman päälle, valitse Fossum!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskottavan jännitysromaanin.

2. Jos pidät tavallisten ihmisten tarinoista.

3. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

Gustave Flaubert: Bibliomania

”Bibliofiili on kirjojensa herra, 

bibliomaani niiden orja.”

Kirjahullujen vuosittaisen suurtapahtuman jälkeisenä sunnuntai-iltana oli mukavaa heilauttaa kävelystä kipeät jalat sohvalle ja nauttia messuhulinan jälkiruuaksi kirjahulluudesta kertova pikkuruinen klassikko.

Gustave Flaubertin Bibliomania (2012 Faros, suom. Antti Nylén) ilmestyi vuonna 1837 ja on hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä ja pohjautuu laajalle levinneeseen tarinaan. Kerrottiin nimittäin, että espanjalainen kirjoihin mielipuolisesti rakastunut munkki Don Vincente jahtasi huutokaupasta erästä harvinaisuutta kokoelmiinsa. Muut keräilijät päättivät yhteistuumin ostaa teoksen, jotta se ei päätyisi omituisen munkin hoteisiin. Sen jälkeen Barcelonaa alkoi ravistella raakojen murhien sarja ja jäljet johtivat minnekäs muualle kuin kirjahullun munkin kammioon...

Flaubertin Bibliomania on kertomus sairaalloisesta keräilyvimmasta. Kirjoja haaliva päähenkilö Giacomo ei ole kiinnostunut teosten sisällöstä, vaan kirjoista esineinä. Hänen intohimoisen rakkautensa kohde on tehnyt hänestä omituisen erakon, joka on oikeudenkäynnissäkin vain huolissaan kokoelmastaan. Kirjat menevät kaiken ohi.

Flaubertin suomennoksen lisäksi teokseen on lisätty kaksi kiinnostavaa esseetä. Hannu Salmi esittelee lukijalle kirjahulluuden historiaa ja maailman kuuluisimmat bibliomaanikot ja Antti Nylén pohdiskelee ihmisten ja kirjojen yhteenkietoutunutta suhdetta.

Kirjahulluus ei ole mikään nykyihmisen vitsaus, vaikka se siltä voi kirjamessuilla vaikuttaakin. Salmi kertoo, että bibliomaniasta alettiin olla huolestuneita jo 1700-luvulla. Kun kirjojen tuotanto lisääntyi räjähdysmäisesti 1800-luvulla, riistäytyi keräily yhä useammilta käsistä. Kaikkea ei voinut yksinkertaisesti enää hankkia ja moni joutui manian valtaan. Liiallisesta kirjatarjonnasta oli seurauksena myös liiallista lukemista, mitä sitäkin pidettiin vakavana sairautena.

Nylénin pohdiskelut ovat teoksen parasta antia. Hänen mainio esseensä käsittelee kirjojen kahta maailmaa: tarinoiden maailmaa ja fyysisten esineiden maailmaa, sekä sitä, miten ihminen näihin maailmoihin lukijana, esineiden rakastajana tai sisältöjen keräilijänä liittyy.

Bibliofiilille, kirjojen rakastajalle, kirjan käsin kosketeltavalla olomuodolla  on merkitystä, vaikka koko muu maailma toitottaa, että kaikki tärkeät asiat ovat aineettomia. Bibliofiilille sähkökirjat ovat käsitteellinen mahdottomuus.

Teknofiili taas lataa laitteensa täyteen sisältöjä. Hän voi kehuskella kantavansa koko ajan mukanaan kaikkea maailman kirjallisuutta, muttei pysty sitä lukemaan, sillä lukemista tai luetun ymmärtämistä ei voi millään laitteella nopeuttaa tai helpottaa. Lukeminen on ihmiselle edelleen yhtä hidasta ja vaivalloista kuin ennenkin. Ihminen ei ole aivoineen kehittynyt juuri mihinkään, eikä sen suhteen ole minkäänlaista mullistusta näköpiirissä.

Mitä sitten siis, jos kaikki maailman kirjat ovat koko ajan saatavilla omalla koneella? Ei niitä ehdi lukea siinä muodossa sen enempää kuin paperisenakaan. Lisäksi tutkimukset todistavat, että ihminen lamaantuu, jos valikoima on liian suuri. Valinta jätetään tekemättä: housut ostamatta, jäätelö syömättä ja – kenties – kirja kokonaan lukematta?

Tämä satasivuinen kämmenenkokoinen teos kertoo valtavan paljon kirjasta: sen keräilijöistä, elinkaaresta, olomuodoista ja merkityksestä. Se puolustaa kirjaa ja kannustaa lukemaan. Se herättää lukuhullun mielessä enemmän ajatuksia kuin moni paksumpi teos. Sen lukee puolessa tunnissa, mutta sen herättämä ajatusten tulva ei laannu pitkään aikaan. Hieno helmi.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat kirjoja.

2. Jos rakastat lukemista.

3. Jos kirjan tulevaisuus kiinnostaa sinua.

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Jotkut kirjat jäävät vuosiksi mieleen. Suurin osa huuhtoutuu pois. Paolo Giordanon esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010) on yksi niistä, joita minä en unohda. Surullinen tarina kahdesta yksinäisestä nuoresta jysähti aikanaan suoraan sydämeen, eivätkä ohi kiitäneet vuodet ole onnistuneet himmentämään sen aikanaan tekemää vaikutusta.

Giordanon toinen suomennos Ihmisruumis (2014 WSOY, suom. Helinä Kangas) ilmestyy sopivasti kirjamessujen alla – onhan messujen tämän vuoden teemamaa Italia ja vierailevana tähtenä itse Giordano. Ihmisruumis vie lukijan italialaisen komppanjan mukana Afganistaniin, karuun erämaahan, jossa käydään sotaa talebaneja vastaan.

Itse sodankäyntiä kirjassa ei kuvata, sillä komppanjan arki on pääasiassa puuduttavan tylsää odottamista. Talebanit kyttäävät sotilastukikohtaa ja tukikohta kyttää talebaneja. Mihinkään ei voi miinojen ja tienvarsipommien pelossa mennä. Elämä on paikalleen pysähtynyttä.

Miehet ovat hakeutuneet armeijaan kukin mistäkin syystä. Joku päästäkseen eroon mammanpojan nyhveröleimasta, joku ylläpitääkseen machomiehuuttaan, joku paetakseen yksityiselämänsä ongelmia, joku ehkä auttaakseen tuhottua köyhää maata jaloilleen.

Kaiken toimettomuuden yllä leijuva alituinen pelko kiristää hermoja. Pienessä suljetussa ryhmässä erilaiset persoonat korostuvat ja miehet ovat jatkuvasti törmäyskurssilla keskenään. Toisinaan he rohkaisevat toveriaan ja auttavat tätä kestämään vielä vähän. Osa miehistä löytää erämaassa itsensä, osa kadottaa itsensä lopullisesti.

Giordano on onnistunut kirjoittamaan miehisestä aiheesta romaanin, joka vetoaa myös naislukijoihin. Hän rakentaa tarinansa taitavasti ja tutkii hienovireisesti miesten mielen myllerryksiä, kun tunteitaan ei saa näyttää, eikä peloistaan puhua. Vaikka sotilastukikohdassa ei tapahdu juuri vatsatautiepidemiaa enempää, Giordano pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tylsistymään ei joudu.

Ihmisruumis on päällisin puolin täysin erilainen kirja kuin Alkulukujen yksinäisyys. Yhteistä näille kahdelle teokselle on kuitenkin ihmiseksi kasvamisen problematiikka ja siinä Giordano on suorastaan loistava. Miten löytää itsensä ympäristössä, jossa joka puolelta tulee erilaisia vaatimuksia olla tietynlainen? Miten pitää päänsä ja tulla sellaiseksi kuin itse sisimmässään haluaa?

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos haluat lukea sodasta ilman verenvuodatusta.

3. Jos olet kiinnostunut ihmismielestä.

Henrik Fexeus: Valtapeli: vaikuttamisen jalo taito

”Lakkaa olemasta seuraaja. Ryhdy johtajaksi.”

Jos Henrik Fexeus näkisi suomeksi käännetyn kirjansa kannen, hän järkyttyisi. Kansi on harvinaisen hyvä esimerkki epäonnistuneesta graafisesta suunnittelusta ja erityisen suuren mokan kansivalinnasta tekee se, että se on painettu juuri Fexeuksen uutuuden kanteen.

Fexeus käsittelee nimittäin kirjassaan Valtapeli: vaikuttamisen jalo taito (2014 Atena, suom. Riie Heikkilä) myös visuaalisia sudenkuoppia. Helppolukuisuus on minkä tahansa powerpoint-esityksen tai mainoslehtisen a ja o. Myös kirjan kannen.

Fexeuksen mukaan pitäisi olla jo itsestään selvää, että hullunkuriset fontit ja otsikon vääntäminen spiraalin muotoon, eivät koskaan kuulu vaikuttavaan esitykseen. Jokaisen graafisen säädön myötä olet yhden piirun verran kauempana siitä, että sinut otetaan todesta, hän kirjoittaa ja lukijana voi vain hämmästellä kantta, joka ei voisi olla kauempana Fexeuksen itsensä peräänkuuluttamasta selkeydestä ja luettavuudesta.

Jos nyt kuitenkin onnistut samaan kiehkuraisesta otsikosta ja hämyisestä takakannesta suurennuslasin kera selkoa, Flexeuksen uutuuteen kannattaa tutustua. Hän käy läpi kymmeniä vinkkejä siitä, kuinka voi hioa itsestään vaikuttavamman - henkilön jota arvostetaan, kuunnellaan ja seurataan.

Kirjansa aluksi Fexeus käy läpi mielen mekanismeja. Hän opettaa lukijalle kuinka aistielimemme toimivat ja kuinka sitä tietoa voidaan käyttää hyödyksi, jotta meistä tulisi vaikuttavampia. Ei ole samantekevää, miten elehdit ja ilmehdit. Jopa käsien asentoa vaihtamalla voit vaikuttaa siihen, millaiseksi sanomasi mielletään.

Myös käyttämilläsi sanoilla ja lauserakenteilla on merkitystä vaikuttavuuteesi. Hanki itsellesi mahdollisimman laaja sanavarasto, älä koskaan käytä mutta-sanaa, vetoa tarinoilla tunteisiin ja muut 13 kikkaa neuvovat lukijan vaikuttavamman viestinnän tielle.

Valtapelissä on aina otettava huomioon muut pelaajat – ihmiset joihin pyritään vaikuttamaan ja ihmiset, jotka asettuvat poikkiteloin tiellesi. Osa Fexeuksen näppäristä nikseitä kohdistuukin juuri ihmissuhteiden hoitamiseen. Valtaa kun ei koskaan oteta väkisin. Muut ihmiset antavat sen sinulle. Fexeuksen neuvoja noudattamalla valta on varmasti vähän lähempänä.

Tartu tähän:

1. Jos sinusta tuntuu, ettei mielipiteitäsi oteta vakavasti.

2. Jos haluat saada varmuutta esiintymiseesi ja viestintäänsi.

3. Jos olet kiinnostunut ihmismielen syövereistä.

Ps. Kumpi kansi sinusta on vaikuttavampi? Kumpi herättää mielenkiintosi?

David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nicholls singahti maailmanmaineeseen kirjallaan Sinä päivänä (2011, Otava). Samana vuonna pian ilmestymisensä jälkeen kirjasta tehtiin Anne Hathawayn tähdittämä Hollywood-elokuva, joka toi Nichollsille entistä enemmän mainetta ja lukijoita. Minua ensirakkauden huumasta kertova Sinä päivänä ei koskaan hurmannut, vaan muistan jättäneeni kirjan kesken ja miettineeni, mikä tässä nyt on kaiken sen hehkutuksen arvoista.

Näin ollen avasin myös David Nichollsin uutuuden epäillen. Yhtä matkaa (2014 Otava, suom. Inka Parpola) oli kuitenkin vetävä, hyvin kirjoitettu ja rakennettu tarina, jonka hotkaisi helposti melkein yhtenä suupalana. Viihdekirjallisuutta parhaimmillaan toisin sanoen.

Kirja kertoo erään umpikujaan ajautuneen perheen tarinan. Biokemisti Douglas Petersenin vaimo aikoo jättää tämän parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Connie on kyllästynyt mieheensä, joka tylsistyttää kaikki huonoilla vitseillään ja ärsyttää ainaisella varmistelullaan ja hermoilullaan. Taiteellisen teinipoikansa isä saa lähes hermoromahduksen partaalle yrittämällä ohjata tätä väen väkisin luonnontieteiden järkevään ja ennustettavaan maailmaan pois taiteentekijän typerältä uralta.

Viimeisenä oljenkortenaan perhe lähtee yhdessä kiertämään Eurooppaa ja Douglas vannoo itselleen voittavansa vaimonsa sydämen matkan aikana takaisin. Toisin käy. Reissun päällä matkaajien erilaiset luonteenpiirteet ja ominaisuudet vain korostuvat, eivätkä edes luomoava Pariisi, boheemi Amsterdam tai konstailematon München onnistu kumoamaan syöksykierrettä, johon Petersenin perhe ajautuu.

Nichollsin kevyt tarina puksuttaa rennosti eteenpäin läpi Euroopan nähtävyyksien ja saa hymyilemään monessa kohtaa. Insinöörimäisen tarkan Douglasin ja spontaanin taivaanrannanmaalarin Connien väliset ristiriidat on kerrottu humoristisesti ja lukija voi vain pyöritellä huvittuneesti päätään heidän riidellessään.

Pariskunnan avioerokriisi näyttäytyy kirjassa hyvin kepeänä. Kriisin aiheuttamasta repivästä tuskasta ja surusta ei tässä tarinassa puhuta, mutta niinhän se tämän tyyppisessä viihdekirjallisuudessa pitää ollakin. Todellisen elämän tuskaisia käänteitä käsittelevät aivan toiset kirjat.

Ongelmana teoksessa, ainakin minulle, oli se, että kaikkiin henkilöhahmoihin samanaikaisesti sekä samaistuu ja ei samaistu. Douglas on sekä ärsyttävän jäykkä ja tökerö ja samalla ihailtavan kunnollinen ja parhaansa yrittävä. Connie on samanaikaisesti sekä lapsellinen, itsekäs hörhö että onneton itsensä hukannut vaimo. Teini-ikäisen Albuksen kapinointi taiteellisen elämäntavan puolesta on ymmärrettävää ja samanaikaisesti hänen täysin ala-arvoinen käyttäytymisensä isäänsä kohtaan ärsyttää suunnattomasti. Kun lukija ei pysty olemaan aidosti kenenkään puolella, jää tarina porautumatta sydämeen saakka.

Tästä huolimatta Nichollsin tarina on ehdottomasti  lukemisen arvoinen. Kevyt ja kiva.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat masentavaa kirjallisuutta.

2. Jos haluat viihtyä.

3. Jos haluat matkakuumeen Euroopan suurkaupunkeihin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu

Itäeurooppalaisen kirjallisuuden tarinat ovat harvoin olleet musertavan toivottomia. Vaikka kirjat ovat käsitelleet rankkojakin aiheita (usein sosialistisen diktatuurin ikeessä), niissä pilkahtelee usein valo, usko paremmasta huomisesta. Musta huumori tuo tarinoihin lohtua ja keventää synkkyyttä.

Albanialaisen Ismail Kadaren Särkynyt huhtikuu (2006 Gummerus, ranskannoksesta suom. Annikki Suni) on aivan toisenlainen: se on tragedia ja sen sävy on mustaakin mustempi. Kirja kertoo järkyttävän tarinan Albanian vuoristoylängöltä, jossa ikivanhoihin perinteisiin pohjautuva nk. kanunin laki on edelleen voimissaan ja  säätelee ihmisen koko elämää vauvasta vaariin.

Tunnetuin kanunin osa liittyy verikostoon. Jos tappaa jonkun, on tappaja tapettava myös. Veri on korvattava verellä. Koston kierre on päättymätön ja se loppuu vasta kun kaikki suvun miespuoliset jäsenet on tapettu. Suvun kunnia vaatii koston, eikä poikkeuksia voi tehdä. Kenelläkään ei ole vapautta valita.

Särkyneen huhtikuun tapahtumat saavat alkunsa siitä kun kirjan päähenkilö, reilu parikymppinen Gjorg, väijyy lumihangessa kiväärinsä kanssa veljensä surmaajaa. Gjorgin palattua kotiin veljen verinen paita, joka on roikkunut yläkerrassa muistuttamassa verikostosta, voidaan vihdoin pestä puhtaaksi. Gjorg on palauttanut sukunsa kunnian, mutta hän tietää, että kuukauden suojeluajan päätyttyä olisi hänen vuoronsa kuolla.

Samoihin aikoihin seudulle saapuu kanunin tutkija ja kirjailija Bessian Vorps nuoren kauniin vastavihityn nuorikkonsa Dianan kanssa. Verikosto kiehtoo kirjailijaa, mutta Dianaa vanhat perinteet ahdistavat. Dianan ja tappajan mustaa hihamerkkiä kantavan Gjorgin katseet kohtaavat sattumalta ja se muuttaa heidän molempien elämän.

Särkynyt huhtikuu on sydäntä riipaiseva tarina verikoston perinteestä, josta on käytännössä mahdotonta pyristellä irti. Se on tarina toivottomuudesta, elämän janosta ja täyttymättömästä rakkaudesta. Pysäyttävä lukuelämys, josta vieläkin pysäyttävämmän tekee tieto siitä, että verikoston perinne on joissain maailmankolkissa edelleen voimissaan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät riipaisevista ja rankoista kirjoista.

2. Jos Euroopan historia ja sen eri kulttuurit kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat lukea vaikuttavan tarinan perinteiden mahdista.

Huom! Särkynyt huhtikuu löytyy todennäköisesti kirjastosi hyllystä heti. Vaikuttava lukuelämys poimittavaksi vaikka heti täksi viikonlopuksi.

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Ala-asteen opettajani uskoi järkähtämättömästi ulkoa opetteluun. Neljä vuotta me hänen oppilaansa pänttäsimme oppikirjoja ulkoa. Tunnilla opettaja hiillosti meitä kyselemällä väliotsikoita ja kuvatekstejä. Ne oli osattava kuin vettä vaan. 

Kokeissa sanamuodon täytyi olla täsmälleen sama kuin oppikirjassa – jopa väärästä sanajärjestyksestä sai miinusta. En muista oppineeni ala-asteella juuri muuta kuin pelkoa epäonnistumisesta. Onneksi yläasteella touhu muuttui hiukan parempaan suuntaan (ja ala-asteen opettajani jäi, luojan kiitos, eläkkeelle).

Lauri Järvilehto pureutuu uudessa kirjassaan Hauskan oppimisen vallankumous (2014 PS-kustannus) tärkeään aiheeseen. Miten tehdä oppimisesta tehokkaampaa? Miten saada asiat pysymään päässä? Voisiko ilolla ja innostuksella olla jotain tekemistä tehokkaamman oppimisen kanssa?

Järvilehto nostaa kirjassaan esiin sen, mistä monet oppimistutkijat ovat jo jonkin aikaa toitottaneet. Tehokkaaseen oppimiseen tarvitaan sisäistä motivaatiota, aitoa kiinnostusta opittavaa asiaa kohtaan. Siihen tarvitaan myös kokemus flow’sta eli uppoutumisen tilasta, jolloin ajantaju katoaa ja kaikki tuntuu sujuvan. Lisäksi tarvitaan usko siihen, että jokainen voi oppia – se on mahdollista myös minulle.

Kaikki tämä saavutetaan parhaiten ilon kautta. Flow’ta ei synny ankeassa ilmapiirissä. Sisäisen motivaation herääminen vaatii vapautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä ei synny, jos pitää pelätä. Tarvitaan intohimoa, leikkisyyttä ja hauskuutta. Jos teet sitä, mitä todella rakastat, harjoittelet automaattisesti enemmän ja opit asiat syvemmin ja helpommin. Niin yksinkertaista se on.

Hauskan oppimisen vallankumous on loistavaa luettavaa myös niille, jotka kärvistelevät ankeassa työilmapiirissä. Intohimo edistää tutkitusti sekä työhyvintointia että tuottavuutta ja siksi työelämän ankeuttajista tulisi pyristellä jokaisella työpaikalla mahdollisimman nopeasti irti. Viihtyvyys ei ole sivuseikka. Se on menestyvän yrityksen ja organisaation kantava voima.

Järvilehto antaa kirjassaan myös muutaman vinkin loistavista oppimispeleistä. Sellaisista peleistä, joissa opettavainen sisältö on integroitu täydellisesti koukuttavaan peliin ja lapsi oppii huomaamattaan vaikka mitä.

Järvilehdon suosittelema oppimispeli Fun English kaikkine osineen maksaa kympin ja on jokaisen euron arvoinen. Meidän 7-vuotiaamme oppi viikossa englannin kielen numerot, värit, eläimet, ruumiinosat sekä niiden kaikkien yhdistelmät. Tällaisia fiksuja pelejä lisää meidän perheeseen, kiitos!

Tartu tähän:

1. Jos olet opettaja ja haluat innostaa oppilaasi oppimaan.

2. Jos olet tylsistynyt työhösi.

3. Jos mietit, miten saisit lapsesi innostumaan ja oppimaan.

Åsne Seierstad: Yksi meistä: kertomus Norjasta

Vuoden 2014 vaikuttavin kirja on tässä. Åsne Seierstadin henkilökuva Anders Behring Breivikistä ja neljästä Utoyan uhrista hämmentää, järkyttää ja itkettää. Yksi meistä: kertomus Norjasta (2014 WSOY, suom. Pirkko Leino) on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea.

Åsne Seierstad nostaa kirjansa keskiöön neljä nuorta uhria: Banon, Simonin, Andersin ja Viljarin. Hän kertoo heidän elämäntarinansa lapsuudesta nuoruuteen ja tutustuttaa samalla lukijan näihin elämänmyönteisiin, aktiivisiin ja toiveikkaisiin nuoriin, jotka ovat päättäneet vaikuttaa asioihin ja liittyneet työväenpuolue AUF:n jäseniksi.

Toinen tarinalinja kertoo Anders Behring Breivikistä, miehestä, joka kylmäverisesti teloitti 69 nuorta työväenpuolueen kesätapahtumassa Utoyan saarella 22.heinäkuuta 2011. Miehestä, joka sitä ennen räjäytti omatekoisen pommin Oslon keskustassa ja jonka seurauksena 8 ihmistä sai surmansa. Nuoresta miehestä, joka ei koskaan tuntunut löytävän itselleen kavereita tai omaa porukkaa, johon olisi voinut tuntea kuuluvansa. Pienestä yksinäisestä pojasta, joka kärsi psyykkisesti sairaan äitinsä mielenoikuista ja josta isä ei koskaan piitannut vähääkään.

Seierstadin kirja järkyttää kolmella tavalla. Kuvaukset siitä, kun Breivik astuu Utoyan saarelle ja aloittaa kylmäverisen teurastuksensa, ovat hirvittävää luettavaa. Vaikka Seierstad ei tarkoitushakuisesti mässäile yksityiskohdilla, hän katsoo kuitenkin tarpeelliseksi kertoa, miten kukin nuori kuoli, kuinka monta luotia häneen osui, kuka piti häntä kädestä vai kuoliko hän yksin juostessaan ampujaa pakoon. Muuten koko tapahtuman järkyttävyys ja laajuus voisi jäädä lukijalta tajuamatta. Nyt se iskeytyy tajuntaan kirjan sivuilta ja jähmettää paikoilleen.

Breivikin oma lapsuus järkyttää myös. Mielenvikainen äiti, joka ei pysty omien lapsuustraumojensa takia kunnolla huolehtimaan lapsistaan. Vastuuta pakoileva isä, joka liukenee paikalta lasten ollessa pieniä ja joka ei ota huolehtiakseen heistä edes silloin, kun lastensuojeluviranomaiset ottavat yhteyttä ja kertovat äidin tilanteen menneen entistä huonompaan suuntaan. Kuvaukset pienestä pelokkaasta pojasta kouraisevat nekin, vaikka lukiessaan tietää hyvin, millaisiin hirmutekoihin poika aikuisena syyllistyy.

Kolmas järkytyksen aihe kirjassa on Norjan poliisiviranomaisten täydellinen tunarointi. Terrorismia varten tehtyjä suunnitelmia ei oteta käyttöön, vaikka valtiovallan keskus on juuri räjähtänyt säpäleiksi. Maanlaajuista hälytystä ei anneta, eikä Oslon pääväyliä suljeta. Brevik ajelee kaikessa rauhassa eteenpäin.

Minkäänlaisia yhteisiä tiedotusrutiineja ei ole. Kenttäjohtaja, jonka pitäisi johtaa tilannetta, käyttää aikansa soittelemalla yksitellen ihmisiä töihin ja aikaa kuluu. Ratkaiseva vihje Breivikin käyttämästä autosta saadaan silminnäkijältä yhdeksän minuuttia räjähdyksen jälkeen, mutta lappu jää lojumaan pöydälle ja aikaa kuluu. Lopulta partioita käsketään keskeyttämään meneillään olevat tehtävät ja tarkkailemaan valtatietä, mutta partiot eivät tottele käskyä. Havaintoja ei ilmoiteta tiedotusvälineille. Gps ei osaa neuvoa tietä saarelle. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Breivik lähestyy Utoyaa.

Poliisit kokoontuvat väärälle laiturille. Unohdetaan yhteyslautta, joka oli hetki sitten kuljettanut 600 nuorta saarelle. Valitaan kumivene, johon mahtuu kuusi poliisia. Raskaasti varustautuneet poliisit painavat liikaa ja kumivene meinaa upota. Muiden veneiden avuntarjouksista kieltäydytään. Kukaan ei tiedä mistään mitään. Aikaa kuluu.

Kukaan ei painanut isoa nappia. Olemassaolevia resursseja ei käytetty. Breivik aloitti teurastuksensa.

Banon, Simonin ja Andersin elämä päättyi 22. heinäkuuta Utoyan saarelle. Viljar selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä.

Lue. Tämä. Kirja.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tärkeän kirjan.

2. Jos et halua päästää itseäsi helpolla.

3. Jos tositarinat kiinnostavat sinua.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Viime aikoina mikään kirja ei ole temmannut kunnolla mukaansa. Ei koukuttanut. Ei kiinnostanut. Yöpöydälläni on ollut käväissyt kaikenlaista kirjallisuutta: takuuvarmojen tekijöiden laatutavaraa ja uusien lupaavien aloittelijoiden teoksia. Kaikki olen hylännyt ja kiikuttanut takaisin kirjastoon. Ehkä joskus myöhemmin, jossain toisessa mielentilassa palaan niihin uudelleen.

Sitten yöpöydälleni ilmestyi Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (2014 Otava) ja olin myyty. Ahmaisin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja loppuun päästyäni olisin halunnut aloittaa heti uudelleen alusta. Jugoslaviasta Suomeen muuttaneen nuoren albaanimiehen pakahduttava elämäntarina tuntui luissa ja ytimissä saakka ja vieläkin värisyttää.

Kissani Jugoslavia kertoo Bekimin elämästä Suomessa, jonne hän vanhempineen ja sisaruksineen pakenee Jugoslavian sotaa. Uuteen maahan on vaikea sopeutua, eikä elämä ole ollenkaan sellaista kuin he ovat etukäteen kuvitelleet. Eikä elämä näytä muuttuvan uudessa kotimaassa vuosien mittaan yhtään paremmaksi, vaikka he mitä tekevät. Opiskelu, kielen opettelu ja muu uurastus eivät johda mihinkään, sillä heidät on tuomittu olemaan aina ja ikuisesti ulkopuolisia.

Bekimin nykyaikaan sijoittuvan elämäntarinan rinnalla kuljetetaan hänen äitinsä Eminen tarinaa, joka alkaa Jugoslavian köyhältä maaseudulta ennen maan hajottavaa sotaa. Isä naittaa Eminen miehelle, josta tytär on nähnyt vain vilauksen. Mies lupaa olla Eminelle hyvä, mutta toisin käy, kuten lukija alusta saakka aavistelee.

Kirjan keskiöön nousee Bekimin ja hänen julman ja etäisen isänsä suhde. Isä Bajram joutuu häpeäkseen huomaamaan, ettei pysty uudessa kotimaassaan enää toimimaan ja olemaan entiseen tapaan. Ulkopuolisille hän on pelkkä nobody ja omien lastenkin silmissä hänen albaaniperinteisiin nojaava auktoriteettinsa alkaa rakoilla.

Bekim vasta hukassa onkin. Isästä ei ole minkäänlaiseksi esikuvaksi, eikä Bekimkään tunnu löytävän oikeaa paikkaa uudessa kotimaassaan. Kaverikseen hän ottaa lopulta ison boan, vaikka on lapsena pelännyt käärmeitä kuollakseen. Valtava kuristajakäärme kietoutuu  Bekimin vartalon ympärille aina vain tiukemmin. Samanaikaisesti yhä kuristavammaksi käy Bekimin ahdistus.

Realistisen riipaiseva tarina isän ja pojan vaikeasta suhteesta saa maagista lisäväriä, kun mukaan ujutetaan myös puhuva kissa. Bekim tapaa raidallisen kissan sattumalta baarissa ja tuo omituinen otus kietoo Bekimin hetkessä tassujensa ympärille. Paljastaako tylysti mustavalkoisia totuuksia laukova kissa ovelasti jotain meistä suomalaisista vai onko hän vain Bekimin sisäinen ääni, joka kärjistämällä saa Bekimin lopulta murtautumaan irti menneisyyden kahleista? Sitä kysymystä olisi hedelmällistä pohtia porukalla ja siksi Kissani Jugoslavia on oivaa monitulkintaista luettavaa lukupiireihin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua esikoiskirjailijaan, josta vielä kuullaan.

2. Jos haluat lukea riipaisevista ihmiskohtaloista.

3. Jos inhoat yksiselitteisiä ja kliseisiä tarinoita.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Nuorempana en pystynyt jättämään kirjaa kesken. En, vaikka se tuntui huonolta, ei temmannut mukaansa, ei kolahtanut. Laskin jäljellä olevia sivuja ja toivoin, että pääsisin pian loppuun ja paremman kirjan kimppuun.

Nykyään on toisin: luen kirjasta yhden kolmasosan ja lopetan sen siihen, jos siltä tuntuu. Will Schwalben Elämän mittaisen lukupiirin (2014 Basam Books, suom. Kirsi Ohrankämmen) jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että nykyinen mallini on aikaisempaa parempi. Maailma on täynnä hyviä kirjoja, eikä yksi ihmiselämä millään riitä niiden kaikkien lukemiseen. Siksi sellainen kirja, joka ei tunnu antavan mitään, kannattaa laittaa sivuun ja yrittää muutaman vuoden päästä uudelleen (jos muistaa).

Schwalben omaelämäkerrallisen romaanin kohdalla en miettinyt kertaakaan sen hylkäämistä tulevaisuuteen. Kirja kosketti syvästi ja nousee tämän vuoden parhaiden lukuelämysten joukkoon. Se on hieno tarina Willistä ja hänen syöpään sairastuneesta äidistään ja heidän yhteisestä kahden hengen lukupiiristä, jonka he perustavat vahingossa, kun päättävät käyttää sairaalojen odotusajat lukemiseen ja kirjakeskusteluihin.

Vaikka Elämän mittainen lukupiiri kertoo tarinan äidistä ja pojasta, on Willin äiti, Mary Anne Schwalbe, selvästi teoksen keskushenkilö. Hän on valovoimainen nainen, joka on omistanut elämänsä pakolaisten auttamiseen, naisten ja lasten aseman kohentamiseen sekä lukemisharrastuksen edistämiseen kaikkialla. Viimeisimpinä elinkuukausinaankin hän keräsi aktiivisesti varoja Afganistanin pääkaupunkiin Kabuliin perustettavaa kirjastoa varten. Kirjat pelastavat ihmishenkiä, hän sanoi ja teki elämässään kaikkensa, että mahdollisimman monella olisi pääsy kirjojen luo.

Elämän mittainen lukupiiri kertoo tarinan upeasta, sinnikkäästä ja sydämellisestä Mary Annesta ja hänen viimeisistä elinkuukausistaan, jotka kuin ihmeen kaupalla venyivät pariin vuoteen. Toisaalta Elämän mittainen lukupiiri on kirja kirjoista ja lukemisen ylistämisestä. Sen luettuaan tajuaa, kuinka vähän ehtii elämässään lukea, kuinka paljon ihmeellisiä tarinoita jää lukematta ja kuinka hienoa lukemastaan on jälkeenpäin keskustella ihmisten kanssa.

Mary Anne Schwalbe onnistui yhdistämään mielenkiintoisen uran ja monilapsisen perheenäidin roolin. Hän teki elämässään vain niitä asioita, jotka koki kaikkein tärkeimmiksi ja siksi hänellä riitti aikaa kaikelle, myös lukemiselle. Umpiväsynyt hän kyllä oli. ”Jos olisin antanut lukemisen odottaa, kunnes olisin levännyt kunnolla, en olisi koskaan lukenut mitään.” hän on todennut ja vakuuttaa lukijan omalla elämäntarinallaan siitä, että lukeminen kannattaa aina!

Varoitus! ”Nämä kirjat haluan lukea” –lista pitenee roimasti tämän kirjan myötä.

 Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna lukemiseen.

2. Jos haluat lukea kiinnostavan elämäntarinan uskomattomasta naisesta.

3. Jos etsit suuntaa elämällesi.

Franz Kafka: Oikeusjuttu

Franz Kafkan Oikeusjuttu (suom. 1946) kertoo Josef K:n epätoivoisesta yrityksestä selvittää, mistä häntä syytetään. Mitä ihmettä hän on tehnyt väärin? Missä kummassa sijaitsee tuo epämääräinen tuomioistuin, joka on asettanut hänet syytteeseen? Miten sinne pääsee vai pääseekö lainkaan? Onko tuomioistuinta olemassa ollenkaan? Miksi näin käy juuri hänelle? Onhan hän mielestään kunnollinen mies ja elänyt aina nuhteettomasti.

Oikeusjuttu kuvaa hyvin pienen ja hyväuskoisen ihmisen rimpuilua valtavan epämääräisen koneiston rattaissa. Koneiston, joka jyskyttää eteenpäin pysähtymättä ja jonka rattaista ei pääse irti. Josef K yrittää harata vastaan ja pyristellessään hän tulee takertuneeksi entistä tiukemmin systeemin liimaiseen hämähäkinverkkoon.

Mitä Franz Kafka sitten on tällä teoksellaan halunnut sanoa? Mitä Oikeusjuttu symboloi? Oikeusjuttua, kuten kaikkia muitakin Kafkan kafkamaisia teoksia on tulkittu vuosien varrella niin monella eri tavalla, että varmasti jokainen mahdollinen tulkinta on jossain vaiheessa esitetty. Mihinkään yhteisymmärrykseen ei ole päästy.

Muistan lukeneeni jostain, että Kafka on 1900-luvun kirjailijoista ylivoimaisesti eniten tutkittu ja tulkittu. Se ei ole mikään ihme, sillä hänen monitulkintaiset, kummalliset teoksensa avautuvat niin moneen suuntaan. Yhä uudet lukijasukupolvet löytävät niistä liittymäkohtia juuri sen hetkiseen maailmanmenoon. Kafka tuntuu aina yhtä ajankohtaiselta ja sen takia hänen teoksiaan onkin niin ilahduttava lukea.

Usein Kafkan outoja, arvoituksellisia ja epäloogisia maailmoja verrataan byrokratian sokkeloihin. Ihmiset eksyvät kelakaavakkeiden ja eu-tukien viidakoihin yhtä lailla kuin Josef K selvittäessään häneen kohdistuneita syytöksiä. Voisin lisätä verauskuvien joukkoon viime vuoden kokemuksen perusteella myös kuolinpesän selvittelyyn liittyvät käsittämättömät byrokratian koukerot. Kafkamaisuus ei ole siinäkään tilanteessa kaukana.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle klassikolle.

3. Jos haluat tehdä tulkintoja.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Kirjakauppias A. J. Fikry pitää kirjoista, muttei suinkaan kaikenlaisista. Hän inhoaa postmodernisimia, kuolleita kertojia ja maagista realismia. Hän vihaa lajien sekoittelua. Nuortenkirjoihin hän ei koske – ei varsinkaan vampyyrikirjoihin. Lastenkirjat, jotka käsittelevät orpoja, ovat hänen mielestään ärsyttäviä. Myös kaikenlaiset julkkisten kirjoittamat tunnustusteokset pitäisi lailla kieltää. Ja entä kirjailijat sitten? Pelkkiä epäsiistejä narsisteja kaikki. A. J. Fikryn maku on hyvin suppea.

Äkkiväärän Fikryn elämä luiskahtaa sijoiltaan, kun joku näpistää hänen suurimman aarteensa: äärimmäisen harvinaisen ensipainoksen Edgar Allan Poen runokokoelmasta. Seuraavana päivänä uusi nyrjähdys vavahduttaa Fikryn tasaista elämää. Kauppansa sulkemisaikaan hän löytää hyllyjen välistä pienen tytön ja viestin, jossa kehotetaan kirjakauppiasta pitämään tästä huolta. Kaikkien yllätykseksi Fikry päättää tehdä niin.

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias  (2014 Gummerus, suom. Tero Valkonen) on höyhenen kevyttä viihdekirjallisuutta, eikä edes omassa lajissaan erityisen ansiokas. Sen juoni on ennalta-arvattava ja tarina epäuskottava. Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja jäävät traagisista elämänkohtaloistaan huolimatta yksiulotteisiksi. Viihdekirjagenressä hyvin tyypillinen tapaus siis.

Tuulisen saaren kirjakauppias –tyyppisille kirjoille on kuitenkin oma lukijakuntansa. Eivät kaikki kaipaa vapaa-aikaansa syviä sisältöjä, kielellistä ilottelua tai maailman pahuutta. Joillekin tämän tyyppinen kirjallisuus on sitä parasta. Kevyttä, nopealukuista ja helppoa.

Mitä päähenkilö Fikry itse mahtaisi tuumata Tuulisen saaren kirjakauppiaasta? Hänen hienostuneeseen kirjamakuunsa tämä teos olisi takuulla liian kevyt. Todennäköisesti kirjaa markkinoitaisiin myyntimenestyksenä ja se viimeistään saisi Fikryn vakuuttuneeksi siitä, että kirja on täyttä roskaa. Lisäksi kirjassa on henkilöhahmona orpo. Fikry inhoaisi tätä teosta.

Huom! Kirjahullusta kirjakauppiaasta kertoo myös mm. Sylvia Beachin omaelämäkerrallinen Shakespeare and Company (2003 Tammi), johon Lukuneuvoja kehottaa kaikkia aiheesta kiinnostuneita tarttumaan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä kirjallisuudesta.

2. Jos olet kirjahullu.

3. Jos et halua viettää vapaa-aikaasi kauheuksista kertovien kirjojen parissa.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla

Professori Riitta Konttinen uppoutui Tuusulan taiteilijayhteisön elämään jo parikymmentä vuotta sitten kirjoittaessaan elämäkertaa Juhani Ahon puolisosta taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtistä. 

Samalla hän tutustui väistämättä myös muihin taiteilijayhteisön suuriin persooniin ja heidän perheisiinsä, sillä Ahot, Sibeliukset, Järnefeltit ja Haloset pitivät tiiviisti yhtä ja jättivät jälkeensä tuhansittain kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä, jotka paljastavat tutkijoille yksityiskohtia taiteilijayhteisön elämänmenosta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Tuusulanjärven rannalla.

Tässä uusimmassa teoksessaan, Onnellista asua maalla: Tuusulanjärven taiteilijayhteisö (2013 Siltala), Konttinen valottaa lukijalle ennen kaikkea yhteisön arkielämää. Miksi maalle muutettiin? Millaista oli arjen elämä kaukana kaikesta suuren ja ihaillun taiteilijan puolisona? Millaista lasten elämä oli, kun vanhemmista ehkä molemmat olivat luovan työn tekijöitä ja vaativat toisinaan täydellistä luomisrauhaa? Minkälaiset arvot taiteilijayhteisössä vallitsivat? Minkälaisia ilon ja surun hetkiä taiteilijakodeissa koettiin?

Konttisen kirja on mielenkiintoinen sukellus tunnettujen suomalaisten kulttuurisukujen elämään. Hänen näkökulmansa pysyy kiehtovasti arjen pienissä yksityiskohdissa. Esiteltyään ensin vuorotellen taiteilijayhteisössä vaikuttaneet perheet ja heidän ateljeekotinsa hän siirtyy teoksen mielenkiintoisimpaan osaan eli kuvauksiin siitä, miten kyökin puolella hyörittiin, miten lapsia käytännössä kasvatettiin ja mitä puutarhakasveja viljeltiin ja säilöttiin. Yhteisöllisyys kukoisti ja naapuria autettiin pyytämättäkin.

Voisi helposti kuvitella, että taiteilijayhteisössä eläminen olisi ollut yhtä hulppeaa juhlaa päivästä toiseen: älykkäitä keskusteluja myöhään yöhön, inspiroivia laulu- ja soittoesityksiä kaiken aikaa, maljojen kohottamista millloin millekin. Toki se oli tätäkin, mutta pääosin näissäkin kodeissa elettiin ihan tavallista elämää. Lapset sairastelivat, toukat valtasivat kasvimaan, rakennusprojekteissa tuli viivästyksiä. Loppujen lopuksi elämä oli aika tavallista ja ehkäpä siksi juuri niin onnellista.

Tartu tähän:

1. Jos entisaikojen arkielämä ja/tai Suomen kulttuurielämä kiinnostaa sinua.

2. Jos suunnittelet kesäreissua Tuusulaan.

3. Jos rakastat historiaa, muttet halua tylsistyä kuoliaaksi.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson on jännityskirjojen jälkeen palannut juurilleen ja kirjoittanut mahtavan romaanin. Elämä elämältä (2014 Schildts & Söderströms, suom. Kaisa Kattelus) on upea tarina siitä, miten hiuksenhienojen sattumien varassa elämä toisinaan on. Joskus se katkeaa äkisti ja yllättäen. Joskus onni on mukana ja elämä saa jatkua.

Elämä elämältä käy läpi englantilaisen Toddin perheen mahdollisia kohtaloita. Miten kaikki olisi mennyt, jos pikkuinen Ursula ei olisikaan vetänyt vauvana keuhkojaan täyteen ilmaa vaan kuollut pitkittyneeseen synnytykseen? Miten kaikki olisi mennyt, jos Ursula olisi viisivuotiaana hukkunut jokeen? Tai joutunut teininä raiskatuksi? Tai mennyt väärän miehen kanssa naimisiin?

Ursulan elämä olisi voinut päättyä monella eri tavalla. Mutta yhtä hyvin Ursula olisi voinut jäädä henkiin. Hän olisi saattanut selviytyä, kasvaa aikuiseksi, päätyä Saksaan ja tehdä elämässään lopulta sellaista, joka olisi muuttanut koko Euroopan historian toisenlaiseksi. Claus von Stauffenberg ei onnistunut salamurhaamaan Hitleriä vuonna 1944. Mitä jos Ursula Todd olisi onnistunut?

Kate Atkinson on kirjoittanut valtavan hienon ja äärimmäisen kunnianhimoisen tarinoiden kudelman. Atkinson näyttää lukijalle, miten monesti Ursulan elämä olisi voinut päättyä ja miten monesti se olisi voinut jatkua. Huonomman kirjailijan käsittelyssä näistä useista päättyvien ja jatkuvien elämien rinnakkaisista tarinanpätkistä olisi tullut käsittämätön sekasotku. Onneksi Atkinson on hyvä kirjailija. Lukija voi vain hypätä kyytiin ja nauttia.

Jännityskirjojen lukijoille Atkinson on tuttu Jackson Brodie –sarjastaan, joka on yksi tämän ajan parhaita lajissaan. Onneksi Atkinson kokeileilee välillä jotain muutakin. Hänen jos jonkun rahkeet riittävät siihenkin. Kunpa hän ei unohtaisi ihan kokonaan äkkiväärää yksityisetsiväänsäkään.

Huom! Lukuneuvojan arvioon Atkinsonin jännityskirjasta Eikö vieläkään hyviä uutisia? voit tutustua täällä.

Tartu tähän:

1. Jos etsit mukaansa tempaavaa kesäkirjaa.

2. Jos haluat lukea laadukkaan lukuromaanin.

3. Jos inhoat ennalta-arvattavia juonenkäänteitä.

Toni Morrison: Koti

”Sinä olet vapaa.”

Frank Money on aina ollut tyhjätasku. Sama köyhä kohtalo on kaikilla muillakin etelävaltioiden mustilla perheillä. Elämä on raskasta. Kotona Frank huolehtii pikkusisarestaan, josta kukaan muu ei muuten huolehtisi ja kodin ulkopuolella saa koko ajan pelätä valkoisten raivoa. Armeijaan Frank värväytyy vain päästäkseen pois kotiseudultaan, mutta Korean sota repii miehen henkisesti riekaleiksi.

Painajaiset piinaavat Frankia öisin ja päivät kuluvat sohvalla maaten. Vaimo alkaa kyllästyä, vaikka ymmärtääkin toisaalta. Kotikonnuilleen Georgiaan Frank ei aio enää koskaan palata. Sieltä kun on pois päässyt, ei takaisin halua kukaan. Yllättävä viesti kuitenkin kertoo, että sisko Cee on kuolemaisillaan. Frankin on vielä kerran palattava ja kohdattava menneisyytensä.

Nobel-voittaja Toni Morrison on kuvannut laajassa tuotannossaan mustien orjuutta, kärsimyksiä ja kohtaloita ja sama teema jatkuu tässä uusimmassa romaanissa. Koti (2014 Tammi, suom. Seppo Loponen) kertoo sisarusten Frankin ja Ceen selviytymistarinan. Vaikka Frank on joutunut kokemaan sodassa karmeita, ei sisko Cee ole päässyt kotiseudullaan yhtään helpommalla. Morrison kuvailee sisarusten kärsimyksiä hienovireisesti ja mässäilemättä, mutta saa silti aikaan lukijassa puistatuksen kylmät väreet.

Keskeiseksi Kodissa nousee menneisyyden kohtaaminen pelotta. Historian haamut irrottavat otteensa vasta sitten, kun niitä uskaltaa katsoa rohkeasti silmiin. Oma elämä on uskallettava ottaa omiin käsiin. Kukaan muu ei voi sitä toisen puolesta tehdä, vaikka tukena voi toki olla. Pahojakin kokenut ihminen voi lopulta saavuttaa rauhan. Päästä kotiin.

Toni Morrisonin Koti on järkyttävän hieno tarina. Kaikesta huolimatta se jättää jälkeensä  hyvän olon. Onneksi luin tämän. Onneksi kaikki kääntyi hyväksi.

Tartu tähän:

1. Jos pidät laatukirjallisuudesta.

2. Jos luulet, että Nobel-kirjallisuus on liian vaikeaselkoista sinulle.

3. Jos haluat lukea todentuntuisista ihmiskohtaloista.

Maija ja Anssi Hurme: Lepakkopoika

Kuusivuotiasta Ilmaria jurppii joskus. Isä hoitaa iltaisin vain pikkusiskoa ja kaksosia, eikä häntä ollenkaan. Silloin Ilmari pujahtaa verhon taakse ja hänestä tulee Lepakkopoika. Rohkea. Väsymätön. Salamannopea.

Lepakkopoika (2014 Schildts & Söderströms) on Anssi ja Maija Hurmeen toinen yhteinen kuvakirja ja huomattavasti edellistä parempi. Erityisesti sen  värikäs ja selkeä kuvakieli viehättää. Sarjakuvamaisuutta korostetaan vanhoista batmaneista tutuilla krash, boom, bang –puhekuplilla. 

Lepakkopojassa nostetaan esiin yksi monilapsisen perheen suurimmista ongelmista. Kun pieniä lapsia on monta, ei kaikkia pysty huomioimaan ja usein se on se isoin, joka jää yksin. Ilmarikin puuhailee iltaisin itsekseen, kun isän aika menee kolmen pienemmän hoitamisessa äidin ollessa töissä. Aika tuttu tilanne monesta perheestä. Toivottavasti Ilmari edes joskus saa vanhempiensa rajattoman huomion. Sitä tämä tarina ei kuitenkaan kerro.

Lepakkopojan voisi lyhyytensä puolesta lukea jo aika pienellekin, mutta tarinana se ei kuitenkaan kovin pienille aukea. Juonenkäänne, jossa Lepakkopoika viedään vankilaan (=päiväkotiin), on vaikea vähän vanhemmankin lapsen ymmärtää. Paikka nimittäin näyttää Lepakkopojan mielikuvituksessa ihan vankilalta. Ikkunoissa on kalterit ja kaikilla raidalliset vankiasut päällään. Oma 7-vuotias koelukijani ei ymmärtänyt, miten päiväkoti voi näyttää vankilalta. Sen on oltava oikeasti vankila, hän totesi hämmentyneenä.

Aikuislukijan sydän kuitenkin muljahtaa, kun hän tajuaa, miten pieni lapsi voi päiväkodin kokea. Miksi minut viedään vankilaan, kun nuo pienet saavat jäädä kotiin? Lepakkopojan avulla voi lapsen kanssa keskustella siitä, miltä päiväkoti tuntuu. Onko sinne kiva mennä vai tuntuuko se rangaistukselta? 

Lapsilukijan (7 vuotta) kommentit:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli jännää, kun se (Lepakkopoika) vietiin vankilaan, vaikka ei se ollut oikea vankila. Se oli päikky. Kyltissä sanottiin, että se oli päikky. Mutta Lepakkopoika kyllä luuli, että se oli vankila, kun siellä oli valvontakamera. Kyllä se oli oikeasti vankila! Ei päikyt ole sellaisia.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Kun se Lepakkopoika pelottelee niitä siskoja. Ne alkaa itkeä. Ne varmaan pelästyy Lepakkopojan ääntä!”

Mitä pidit kirjan kuvista?

”Ne oli kivat. Ne ei ollut sotkuiset. Se iiiiso kuva oli tosi kiva.

Tartu tähän:

1. Jos etsit lyhyttä iltakirjaa lapsellesi.

2. Jos haluat suosia suomalaista.

3. Jos pidät selkeästä kuvakirjakuvituksesta.

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

Jeffrey Archerin kirjan kanteen on painettu tömäkkä lupaus. ”Paras koskaan kirjoitettu kirja”, julistaa sitaatti The Sunday Timesista. Takakannessa itse jännärien painoskuningas Dan Brown kehuu kirjan olevan ylivoimaisesti paras romaani vihasta, mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Näinköhän?

Kane ja Abel (2014 Sitruuna Kustannus Oy, suom. Seppo Raudaskoski) ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1979 ja 1980-luvun alkuvuosina sitä myytiin miljoonittain. Suosion myötä siitä tehtiin televisioon minisarja ja pääsipä se sadan parhaan kirjan joukkoon vuonna 2005, kun BBC kyseli kaikkien aikojen parasta lukuelämystä. Lukijoiden suursuosikki kirja on siis ainakin ollut.

Tarina kertoo kahdesta miehestä, jotka syntyvät samaan aikaan eri puolilla maailmaa. Wladek (myöhemmin Abel) syntyy metsään Puolan takamaille keväällä 1906 ja pelastuu vain köyhän mutta hyväsydämisen naisen ansiosta. Samana päivänä päästää ensirääkäisynsä ilmoille bostonilaisessa luksussairaalassa myös William Kane, rikkaan pankkiirin esikoispoika. Näiden kahden miehen elämäntarinaa seurataan kirjassa vuorotellen ja lopulta heidän kohtalonsa kiedotaan tietenkin yhteen.

Kuten jo kirjan nimestä voi päätellä, tarina rinnastuu Raamatun kertomukseen veljesparista Kainista ja Abelista. Aatamin ja Eevan esikoispoika Kain hermostuu, kun Jumala huomaa vain Abelin uhrilahjan ja kateus saa Kainin tappamaan veljensä. Olenko minä muka veljeni vartija, kyselee Kain jälkeenpäin Jumalan kovistellessa häntä Abelin kohtalosta.

William Kane ja Abel Rosnovski ajautuvat hekin kammottavaan vihan ja koston kierteeseen. Kaikki alkaa hyvin pienestä, mitättömästä väärinymmärryksestä ja kehkeytyy vuosien mittaan sotkuiseksi vyyhdiksi. Myös kaunaa kantavat ulkopuoliset laittavat lusikkansa soppaan ja saavat lietsottua lisää vihaa kaksikon välille. Voi kunpa nämäkin herrat istuisivat alas ja puhuisivat asiansa selviksi. Vuosien vihanpito olisi mahdollista lopettaa, jos kumpikin vain nielisi ylpeytensä.

Kuusi vuosikymmentä kattavan sukujen saagan lisäksi Archer käy kirjassaan läpi maailmanhistoriaa vuodesta 1906 vuoteen 1967. Kane ja Abel kokevat talouden nousukauden 1900-luvun alussa, suuren romahduksen 1929, ensimmäisen ja toisen maailmansodan ja jälleenrakennuksen. Myös Puolan valtion vaiheet tulevat lukijalle tutuiksi. Kaiken tämän Archer tarinoi lukijalle mukaansa tempaavasti, eikä lainkaan tylsästi.

Kane ja Abel on tarina vihasta ja kostosta, mutta vieläkin enemmän se on tarina amerikkalaisesta unelmasta. Siitä kuinka jokainen voi menestyä, jos vain on tarpeeksi sinnikäs. Rutiköyhä puolalaissiirtolainen Abel taistelee tiensä Siperian vankileireiltä businessmaailman huipulle ja Kanekin saa hyvistä lähtökohdistaan huolimatta todella uurastaa. Yksin ei heistä kumpikaan olisi huipulle päässyt. Menestykseen tarvitaan muiden ihmisten avuliaisuutta ja ripaus onnellisia sattumia. Tärkeintä on kuitenkin periksi antamattomuus, suomeksi sanottuna sisu.

Kane ja Abel ei ole paras koskaan kirjoitettu kirja, mutta hemmetin hyvä se on.

Tartu tähän:

1. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

2. Jos haluat viihtyä.

3. Jos uskot amerikkalaiseen unelmaan.