Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

”Kun rakkaus kuolee, kosto jää.”

Jännäreitä julkaistaan nykyään niin paljon, että joukkoon mahtuu hyvien helmien lisäksi myös paljon roskaa. Keskeneräisiä tekeleitä, jotka olisivat saaneet tehdä vielä monta kierrosta kustannustoimittajan (ja ainakin oikolukijan) kautta. 

Onko dekkaribuumin myötä jännärien rimaa laskettu, koska tiedetään, että huonokin dekkari myy, eikä niiden hiomiseen siksi kannata niin hirveästi paukkuja laittaa? Lukijan kannalta laadun epätasaisuus on tylsää.

Jari Järvelän Tyttöön ja pommiin (2014, Crime Time) oli ilo tarttua, sillä jo etukäteen tiesi, ettei tämä pomminvarma laatukirjoittaja jättäisi kirjaansa juonellisia tai kielellisiä kömpelyyksiä. Lisäksi tarina vaikutti erilaisuudessaan kiehtovalta. Tämän tekijän kyydissä nauttisi varmasti ja niin myös kävi.

Kaupungissa käydään kiivasta kilpajuoksua. Graffitimaalarit Metro ja Rust peittävät seiniä, aitoja ja junavaunuja tägeillään yön pimeydessä. Vartijat jahtaavat töhrijöitä, jotta heidät saataisiin korvausvastuuseen tekosistaan. Kaikki muuttuu eräänä yönä, kun takaa-ajo päättyy pahimmalla mahdollisella tavalla. Jäljelle jää vain kosto.

Tyttö ja pommi on tiivistunnelmainen jännäri epätavallisesta aiheesta. Järvelä kuljettaa tarinaansa vuorotellen graffitimaalari Metron ja vartija Jeren äänellä, eikä asetu kummankaan puolelle. Sen päätöksen hän jättää lukijalle, joka joutuu tarinan edetessä puntaroimaan ajatuksiaan monta kertaa. Kummallakaan ajojahdin osapuolella ei ole pelkkiä puhtaita jauhoja pussissaan, eikä koston kierteestä seuraa mitään hyvää.

Tyttö ja pommi todistaa hienosti myös sen, ettei koukuttavaan jännityskirjaan tarvita aina poliiseja, rosvoja, kuolinsyytutkijoita tai sarjamurhaajia. Taitava kirjoittaja loihtii jännittävän juonen melkein aiheesta kuin aiheesta. Tyttö ja pommi on mukaansa tempaava, kiehtova ja hyvin kirjoitettu. Juuri sellainen kuin hyvän jännärin kuuluu ollakin. Toivottavasti tämä ei jää Järvelän ainokaiseksi.

Huom! Käy kurkkaamassa myös, mitä kirjoja Jari Järvelä suosittelee. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavan ja todentuntuisen jännärin.

2. Jos olet kyllästynyt poliisivetoisiin jännityskirjoihin.

3. Jos vaadit jännityskirjaltakin kielellistä laatua.

Huom! Vetävä tarina nuorista graffitimaalareista vetoaa takuulla myös nuoriin lukijoihin.

Lukuneuvojana professori Alf Rehn

Kuva: Sini Pennanen

Kun tartuin Alf Rehnin luovuuskirjaan Vaaralliset ideat: kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi (2011, Talentum), luulin pettyväni. Taas yksi luovuuskirja lisää, jossa hassunhauskoilla testeillä opetetaan lukijoille ylhäältäkäsin luovuutta ja kerrotaan tuhannennen kerran samoja anekdootteja Applen ja Googlen luovista miljardeja poikineista ideoista.

Rehnin kirja oli kuitenkin kansiteksinsä lupauksen mukaan toisenlainen kirja luovuudesta. Se haastaa, ärsyttää ja panee ajattelemaan. Siinä luovuus esitetään epämiellyttävänä olotilana, suorastaan vastenmielisenä pierunhajuna. Pelottavana, rasittavana ja ällöttävänä.

Luovuutta ei synny työpaikan luovuuspäivillä. Sitä ei synny, koska kukaan ei yleensä todella halua haastaa itseään ja organisaatiotaan pohjamutia myöten. Mukavuusalueella on niin mukavaa olla. Muodikkaalla epämukavuusalueella on kiva käväistä päivänvalossa, mutta kukaan ei halua lähteä rämpimään kylmään ja kosteaan suohon kuukausikausiksi. Todellinen luovuus kuitenkin vaatisi sitä.

Joskus kaikkein suurinta luovuutta on olla luomatta mitään: pitäytyä vanhassa ja hyvin toimivassa. Sekin tuntuu välillä unohtuvan tässä kaikessa innovointi-innossa. Mitä jos muutosvastarinnassa kyteekin se tärkein pointti, luovuuden ydin?

Blogini lukijoille Alf Rehn haluaa suositella näitä viittä. Lukuneuvojan riemuksi mukana on myös vähän vanhempia teoksia.

Alf Rehn suosittelee:

1. John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto (1982 Karisto)

“Ehkä loistavin koominen teos kautta aikojen, hervoton kertomus ihmisistä jotka ovat niin outoja että heidän on oltava – tavalla tai toisella – tosia. Kirjan päähahmo, filosofinen laiskuri ja itsekkyyden ilmikuva Ignatius Reilly on anti-sankareiden aatelia, ja palaan yhä uudestaan lukemaan hänen rakkaudestaan nakkeihin. Tämä kirja on ollut mukanani jo monta vuosikymmentä, ja tuonut iloa varsin synkkiin hetkiin.”

2. Ihanjumalautamitätahansa David Foster Wallacelta

“Välillä sitä lukee kirjoja, välillä kirjailijoita. David Foster Wallace kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Nerokas tekstitaikuri, jonka Infinite Jest: a novel (2006, Back Bay Books) on ehdottomasti maailmanhistorian parhaita romaaneja ja samalla hän onnistuu olemaan uskomattoman terävä pienen muodon mestari. Hänen esseekokoelmansa, kuten Consider the Lobster ja Both Flesh and Not osoittavat että tietotekstin tuottaminen voi olla taidetta.”

Huom! Wallacen tuotannosta on suomennettu kaksi teosta: Vastenmielisten tyyppien haastatteluja (2014, Siltala) ja Hauskaa, mutta ei koskaan enää: esseitä ja argumentteja (2012, Siltala)

3. Woody Allen: Parhaat (1979, Kirjayhtymä; sis. teokset Getting Even ja Without Feathers;  Woody Allen: Sivuvaikutuksia (1981, Kirjayhtymä)

“Nykyään Woody Allen mielletään elokuvantekijänä, mutta hän aloitti uransa stand-up koomikkona ja on kirjoittanut loistavan sarjan pieniä humoristisia mestariteoksia. Niissä yhdistyy syvä lukeneisuus ja ihastuttavan absurdi huumori, tavalla jota jaksaa lukea kerta toisensa jälkeen. Miltei jokainen kirjojen pienistä kertomuksista on oma mestariteoksensa.”

4. Nimimerkki Kohtuukäyttäjä: Raitistumiskokemuksia-blogi

“Moderni lukeminen ei tietenkään rajoitu pelkästään kirjoihin ja siksi valitsin tähän yhden blogin jota seuraan uskollisesti. Rujo mutta samalla kiehtova tarina aivan tavallisen alkoholistin elämästä – raadollinen ja inhorealistinen, mutta samalla tragikoominen tarina pienestä eksyneestä ihmisestä. Ihmettelen kovasti, ettei tällä ole kustannussopimusta.”

5. Kathleen Stewart: A Space on the Side of the Road – Cultural Poetics in an "Other" America (1996, Princeton University Press)

“Todennäköisesti listani omituisin valinta. Minun lukemistani yhteiskuntatieteellisistä teksteistä parhaiten kirjoitettua koskaan. Antropologiaa ja poeettista kerrontaa - historiaa ja takametsien havinaa. Kuvaa unohtunutta, rapistunutta osaa Yhdysvaltoja haastavalla ja syvällisellä tavalla. Harvoja yhteiskuntatieteellisiä teoksia, joihon viittaisin sanalla liikuttava.”

Hyviä lukuhetkiä!

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Eräänä tuikitavallisena syyskuun päivänä Arthur Dreyfuss kokee joka pojan unelman. Hänen ovellaan seisoo Scarlett Johansson - maailman kauneimmaksi, seksikkäimmäksi, upeimmaksi ja ihanimmaksi monet kerrat äänestetty elokuvatähti. Arthur kehottaa hämmentyneenä Scarlettia astumaan peremmälle.

Uupuneen näköinen näyttelijätär kertoo haluavansa painua hetkeksi maan alle ja kysyy, voisiko hän majailla Arthurin luona muutaman päivän. Arthurille se sopii mainiosti. Hän suojelisi tuota onnetonta karkulaista. Hän olisi se elokuvista tuttu kiltti kaveri, luotettava ja vakaa tyyppi, jonka luota kaunotar löytää filmeissäkin todellisen, aidon onnen. Ehkä Arthur voisi saada tuon lumoavan ilmestyksen itselleen ainiaaksi.

Grégoire Delacourtin Katseenvangitsijat (2014 WSOY, suom. Leena Leinonen) vaikuttaa alkuun hulvattomalta ja absurdilta kertomukselta. Juonen edetessä tarina synkkenee ja hauskan pintatason alta paljastuu paljon tuskaa ja surua. Loppujen lopuksi Katseenvangitsijat ei olekaan kovin hauska teos, vaan käsittelee isoja asioita: ihmisenä olemisen vaikeutta, identiteettiä ja sen rakentumista sekä nykyelämän pinnallisuutta.

Jokainen meistä haluaisi tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin on riippumatta siitä, miltä tai keneltä näyttää. Pystymmekö kohtaamaan ihmisen sellaisenaan myös uskomattoman kauniin ulkokuoren takana? Maailman kauneimmaksi tytöksi syntyminen ei ole suuri onni vaan valtava tragedia. Katseenvangitsijana on kamalaa.

Huom! Jos Katseenvangitsijoiden teema identiteetistä innosti sinua, lue myös Daniel Kehlmann kertomuskokoelma Maine.

Tartu tähän:

1. Jos pidät hulvattomista tarinoista, mutta haluat muutakin kuin pelkkää hupia.

2. Jos elokuvat kiinnostavat sinua.

3. Jos etsit sopivaa keskustelua herättävää kirjaa lukupiiriin.

Lirio Abbate: Mafian naiset

Kun nainen pettää miehensä, on rangaistuksena kuolema. Murhan toteuttaa naisen oma perhe, sillä häpeä teosta lankeaa ennen kaikkea naisen omien sukulaisten päälle. Isä tai veljet panevat tuomion täytäntöön ja myös naispuoleiset sukulaiset siunaavat hyväksyen teon.

Kuvaus ei ole peräisin sadan vuoden takaa eikä toiselta puolelta maapalloa. Näin menetellään edelleen nyky-Italian mafiaperheissä, joissa noudatetaan tiukkoja kunniaan ja häpeään kietoutuvia uskollisuussääntöjä. Säännöt tosin koskevat vain perheiden naisia. Miehet saavat tehdä mitä huvittaa.

Mafiaan erikoistunut toimittaja Lirio Abbate on tehnyt urallaan useita paljastusjuttuja Etelä-Italiassa toimivasta Calabrian mafiasta ’Ndranghetasta. Kirjassaan Mafian naiset (2014 Atena, suom. Taru Nyström) hän paljastaa karmean totuuden mafiavaimojen arjesta. Kirjassa keskiöön pääsevät ne muutamat rohkeat naiset, jotka ovat nousseet vastustamaan kunniakoodistoa ja vaikenemissääntöjä.

Naiset ovat päättäneet puhua siitäkin huolimatta, että tietävät elävänsä sen jälkeen alituisessa pelossa. Jos he onnistuvat pysyttelemään hengissä, he eivät välttämättä näe omia lapsiaan enää koskaan. Uhraus mafiaa vastaan nousemisesta on kova.

Abbaten raportoimat kertomukset ovat karua luettavaa. Niissä mafia näyttäytyy sellaisena kuin se oikeasti on: äärimmäisen julmana järjestäytyneenä rikollisorganisaationa. Oikea mafiapomo on kaikkea muuta kuin Kummisetä-elokuvista tuttu sankariksi kohotettu Don Corleone, joka vain isällisesti ja oikeudenmukaisesti suojelee perhettään ja jonka puolelle katsoja alusta saakka asettuu. Oikeissa mafiapomoissa ei ole mitään sympaattista.

Abbaten kirja tekee vaikutuksen siitäkin syystä, että kaikki tapahtuu Euroopassa ja juuri nyt: niissä samoissa Sisilian kylissä, joiden kapeilla kujilla me turisteina käyskentelemme ja ihailemme idyllisiä toriaukioita suihkulähteineen. Totuus ovien takana on toinen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat kurkistaa nyky-Italian nurjalle puolelle.

2. Jos pidät koskettavista tositarinoista.

3. Jos et pelkää järkyttyä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutuksta tämän tekstin sisältöön.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rautahuone (2010 Otava) on järisyttävän hieno dekkari ja Joensuu aivan omaa luokkaansa suomalaisessa jännityskirjallisuudessa. Siksi haluan nostaa tämän hänen viimeiseksi jääneen teoksen esille, vaikka  kirjan ilmestymisestä on kulunut jo jonkin aikaa.

Harjunpää ja rautahuone on sysimusta tarina, jossa valo ei paljon pilkahtele. Ahdistavia ihmiskohtaloita. Järkyttävää pahuutta ja piittamattomuutta. Epäonnisten ihmisten hartioille kasautuvaa epäonnea.

Joensuu kuvaa (tässä ja kaikissa muissakin Harjunpää-kirjoissaan) äärimmäisen tarkkanäköisesti yhteiskunnan nurjaa puolta: sitä puolta, johon irtisanomiset, työttömyys  ja huono-osaisuus kasaantuvat; sitä puolta, jonka olemassaolon poliisi kohtaa päivittäin työssään, mutta joka tavallisilta kaduntallaajilta jää helposti näkymättömiin. 

Joensuun ansioihin voi lukea myös sen, että hän ei koskaan kategorisoi ihmisiä selvärajaisesti hyviksiin ja pahiksiin, vaan näyttää, että kaikissa on monta puolta. Lukija huomaa välillä hämmentyneenä sympatiseeraavansa enemmän rikosten tekijöitä kuin uhreja. Pahantekijätkin kun ovat useimmiten olosuhteidensa uhreja.

Joensuun taituruus näkyy myös poliisin arjen kuvauksessa. Siinä ei ole sliipattua hohdokkuutta eikä poliiseilla ihmisinä mitään supervoimia tai -kykyjä. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka resurssipulan, väsymyksensä ja turhautumisensa keskellä yrittävät parhaansa mukaan ratkaista rikoksia - toisinaan onnistuen ja toisinaan epäonnistuen.

Joensuu sijoittaa tämänkin tarinansa tapahtumat Helsinkiin ja kesäisen kaupungin kuvaus nousee keskeiseen asemaan, jopa yhdeksi päähenkilöksi. Tavanomaisten postikorttimaisemien sijaan Joensuu kuvaa betonilähiöiden, ratapihojen ja vuokra-asuntojen Helsinkiä. Joensuun linnutkaan eivät ole uljaita joutsenia Töölönlahdella, vaan harmaita ja vaatimattomia varpusia ruostuneen mattotelineen kulmalla. Sellainenkin on Helsinki.

Harjunpää ja rautahuone on intensiivinen tarina pahuudesta ja siitä, kuinka pienen pieni sattuma voi joskus johtaa ihmisen syöksykierteeseen, josta ei enää ole ulospääsyä. Se on ahdistava, synkkä ja väkivaltainen. Toivoton ja lohduton. Sellainen kuin joidenkin kanssakulkijoidemme elämä oikeasti on.

Tartu tähän:

1. Jos luulet, että kaikki dekkarit ovat pelkkää keskinkertaista viihdekirjallisuutta.

2. Jos haluat tutustua suomalaisen dekkarigenren kuninkaaseen.

3. Jos et pelkää lukea väkivallasta ja kurjuudesta.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen: Innostus

Suomessa riittää yrittämisen ja innostuksen tappavia sananlaskuja. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Suutari pysyköön lestissään. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. 

Näitä kun tarpeeksi toistellaan, ei ihme, että ihminen alkaa uskoa siihen, ettei yrittäminen kannata ja innostuminen saa ihmisen näyttämään naiivilta ja naurettavalta höhlältä. Työstään nyt viimeksi kannattaisi innostua. Ensin työ, sitten huvi, sanotaan ja ilmaistaan samalla epäsuorasti, etteivät nämä kaksi asiaa ainakaan yhteen kuulu.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen ovat kirjoittaneet kirjan Innostus: myötämanipuloinnin aakkoset (2014 Talentum), koska haluavat saada innostuksentappamismentaliteettiin muutoksen. Kirjansa he jakavat kahteen osaan: ensimmäisessä osassa käsitellään innostuksen syntyä, ylläpitoa ja tuhoajia ja toisessa osassa keskitytään innostamiseen – siihen, miten saada muut innostumaan omasta asiastaan.

Tutkimusten mukaan innostuneisuus on kannattavaa sekä yksilön itsensä kannalta että taloudellisesti. Innostavat työyhteisöt ovat niitä, jotka parhaiten pärjäävät. Intohimoisen innostuneesti työhönsä suhtautuvat työntekijät ovat tuottavampia ja aikaansaavampia ja kaiken kaikkiaan elämässään onnellisimpia ovat juuri ne innostuneet ihmiset.

Kaksikko todistaa lukijalle, ettei innostuminen ole mitään amerikkalaista tekohauskaa pelleilyä. Työyhteisössä innostuminen näkyy yhteen hiileen puhaltamisena, olennaiseen keskittymisenä, läsnäolona ja avoimuutena sekä yhdessä jaettuna tunteena siitä, että ollaan menossa oikeaan ja samaan suuntaan. Siihen ei päästä järjestämällä hassunhauskoja luovuusleikkejä kerran vuodessa tyhy-päivän yhteyteen, vaan koko organisaation ilmapiirin ja käytäntöjen tulee tukea innostuneisuutta.

Yksilötasolla tärkein innostuksen lähde on työn sisältö: tunne siitä, että oma työ on merkityksellistä ja sellaista, missä kokee olevansa omimmillaan ja parhaimmillaan. Autoritäärinen johtaminen, liika byrokratia, epäonnistumisten kyttääminen ja syyllisten etsiminen estävät takuuvarmasti innostuksen roihahtamisen.

Kirjassa ei syytetä kaikesta epäonnistunutta johtamista, vaan painotetaan sitä, että innostuksensa asteeseen voi jokainen myös itse vaikuttaa. Omaa innostustaan voi lisätä harjoituksilla, joita kirjassa tarjoillaan useita. Aina se ei kuitenkaan riitä. Toisinaan pinttynyt organisaatiokulttuuri estää yksilön kehittymisen innostuksen tiellä ja silloin tarvitaan radikaalimpia toimia. Koska työ haukkaa niin suuren osan ihmisen elämästä, on ankeuttavalle organisaatiolle joskus parasta sanoa hyvästit. 

Tartu tähän:

1. Jos innostuksesi on kateissa.

2. Jos työilmapiirisi on ankea.

3. Jos olet esimies tai johtaja ja uskot (tai et usko) innostuksen voimaan.

Lukuneuvojana kirjailija Lauri Viita

”Rohkeutta ei ole pitää aina silmiä auki. Rohkeutta on uskaltaa sulkea ne joskus.”

- Lauri Viita -

Kirjailija Lauri Viita (1916 - 1965) ei ollut mikään mieto keskitien kulkija. Hän oli mies, jota joko ihailtiin tai vihattiin. Hän osasi miellyttää ja ärsyttää ja sai lähipiirinsä käyttäytymisellään usein raivon valtaan. Voimanero, joka ei tuntenut kompromisseja, kuvaili miestään Aila Meriluoto.

Nerouden taustalla oli sairaus. Elinaikanaan Viita diagnosoitiin skitsofreenikoksi, mutta myöhempi tutkimus on osoittanut, että hän kärsi todennäköisemmin maanis-depressiivisyydestä eli nykykielisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Viidan aikalaisten hurjia kuvauksia lukiessa tulee väistämättä mieleen tänä vuonna ilmestynyt mielen sairauksien tärkeä puolustuspuhe: Päivi Storgårdin Keinulaudalla (2013 Schildts & Söderströms). On hämmästyttävää huomata, miten vähän mikään on muuttunut kuudessakymmenessä vuodessa.

Viita kirjoitti Tampereen Pispalan maailmankartalle pääteoksessaan Moreeni (1950 WSOY), jota työsti sinnikkäästi lähes vuosikymmenen ajan. Ensimmäiseen versioonsa hän tosin oli niin tyytymätön, että poltti koko roskan ja aloitti alusta. Ennen Moreenia Viita oli ihastuttanut lukijoita runokokoelmassaan Betonimylläri (1947 WSOY).

Lauri Viidalla oli tapana lukea kaunokirjallisuutta ääneen kirjailijapuoliso Aila Meriluodon kanssa. He lueskelivat toisilleen vuorotellen muun muassa Joel Lehtosen Putkinotkoa ja Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Toisinaan Viita uppoutui saman teoksen syövereihin pitkiksi ajoiksi ja antoi ajatustensa pyöriä villisti samaa rataa yhä uudestaan ja uudestaan.

Mistä teoksista Lauri Viita ammensi aineksia omiin kirjoihinsa? Mitä teoksia hän omalta ajaltaan suosittelisi nykylukijalle? Aila Meriluodon ja Yrjö Varpion kirjoittamien  kirjojen perusteella ainakin näitä: 

Lauri Viita suosittelee:

1. F. M. Dostojevski: Idiootti

”Maailman paras romaani.” (alkuperäinen sitaatti)

2. Rafael Karsten: Inkavaltio ja sen kulttuuri (1946 Tammi)

”Tätä inspiroivaa teosta luin paljon ns. näytelmäkaudellani. Moni ei taida tietääkään, että minulla oli monenlaisia näytelmäideoitakin kehiteltyinä. Moreenin kirjoittaminen vei sittemmin kaiken aikani ja näytelmien rustaaminen jäi.”

2. I.K Inha: Maantiede ja löytöretket I-IV (1912-1926 WSOY)

”Löysin vaimoni isän kirjahyllystä tämän kiehtovan kirjasarjan, jonka luin heti kannesta kanteen. Jotkut tutkijat sanovat, että ainakin teoksessani Kukunor näkyy selvästi näiden kirjojen vaikutus.”

3. Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (1946 WSOY)

”Näihin hienoihin aforismeihin palaan aina uudestaan.”

4. Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit (1945 Tammi)

"Sodan jälkeen tämä teos nousi lempikirjojeni joukkoon. Siinä ovat ihailemani luonto ja luonnonvoimat niin keskeisessä osassa. Myöhemmät tutkijat näkevät tässä selviä yhtymäkohtia esimerkiksi Moreenissa käyttämääni luonnonsymboliikkaan."

5. Soren Kierkegaard: Kuolemansairaus

”Kun mieleni oli jo järkkynyt ja minua hoidettiin Lapinlahden sairaalassa Helsingissä, tutustuin tähän filosofiseen teokseen. Toisteleva ja jankkaava tyyli sopi hyvin sen hetken mielentilaani ja luin siitä otteita kovaan ääneen myös sairaalassa vieraileville ystävilleni.”

Lähteet: Aila Meriluoto: Lauri Viita: legenda jo eläessään (1974 WSOY) ja Yrjö Varpio: Lauri Viita: kirjailija ja hänen maailmansa (1973 WSOY)

Huom! Sitaatit muokattu lähdeteosten perusteella. Alkuperäiset sitaatit mainittu erikseen.

Hyviä lukuhetkiä!

Maria Jotuni: Huojuva talo

Suomessa ei ole tapana mennä kolkuttelemaan naapurin ovelle, vaikka seinän toiselta puolelta kuuluisi minkälaista huutoa tahansa. Työkaveri ei hevin ota puheeksi kollegan mustelmaista olemusta - kyllähän sitä itsekin tulee toisinaan kompuroitua. Täällä pidetään arvossa sitä, että ihmisten annetaan olla omissa oloissa. Muiden ongelmat nähdään vasta, kun on pakko. Silloin on yleensä jo aivan liian myöhäistä.

Maria Jotunin Huojuva talo (kirjoitettu 1935, julkaistu 1963) avaa oven naapuriin - sinne mistä huuto kuuluu. Se on äärimmäisen vaikuttava tarina eräästä avioliitosta, jossa kaikki on vinksallaan. Huojuva talo kertoo sen tavallisen tarinan: arka ja kiltti tyttö ihastuu nuoren miehen rehvakkaaseen itsevarmuuteen. Pari menee naimisiin ja miehen käytös muuttuu pikku hiljaa. Mustasukkainen mies ahdistaa vaimonsa yhä pienempään tilaan, joka alistuu kaikkeen.

Mies muuttuu yhä julmemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Vaimo muuttuu kyyristeleväksi pelokkaaksi eläimeksi, jonka itsekunnioitus hiipuu vähitelleen kokonaan. Kaikki muuttuu karmeammaksi, kun tähän yhtälöön syntyy lapsia. Ja kun vihdoin joku kuulee huudot ja huomaa mustelmat, on kaikki melkein menetetty. Lukijan onneksi Jotuni jättää kuitenkin sysimustaan tarinaansa toivon.

Enkelimäisen Lean ja narsistisen Eeron tarina puistattaa. Jotuni on onnistunut kuvaamaan kirjassaan hienosti sitä kieroutunutta ilmapiiriä, joka muuttuu vähitellen yhä ahdistavammaksi ja kuristavammaksi. Uusi Jotuni-elämäkerta (Kari Tarkiainen: Maria Jotuni: vain ymmärrys ja hymy. Musarum minister, 2013) vihjailee, että kirjailija itse joutui kokemaan jotain vastaavaa ja lukijana uskoo helposti, että todentuntuisen tarinan taustalla on ollut jotain omakohtaista.

Huojuva talo antaa Leassa kasvot kaikille perheväkivallan ja narsistien uhreille. Se näyttää lukijalle, miten ovelasti narsisti kutoo verkkonsa uhrinsa ympärille ja miten vaikeaa kiristyvästä ansasta on rimpuilla irti. Huojuvan talon jälkeen ymmärtää paremmin, miten tärkeää muiden on puuttua tilanteeseen. Perhehelvetin uhreilla ei ole uskallusta ja voimia siitä itse irtautua.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea klassikon, joka ei ole menettänyt tehoaan.

2. Jos arkielämän kuvaus kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Tukholmalaispoliisi Jeanette Kihlberg on kohdannut urallaan monia kauheita rikoksia, mutta mihinkään näin kammottavaan hän ei ole koskaan ennen törmännyt. 

Ratakiskoilta löytyy jätesäkkiin sullottuna nuoren pojan muumioitunut ruumis. Sitten löytyy toinen kuoliaaksi ruhjottu lapsi. Kolmannen uhrin kohdalla Jeanette tajuaa lähestyvänsä todellista pahuuden ydintä. Carl Larssonin maalausten hempeästä lapsi-idyllistä ei ole tässä teoksessa jäljellä siveltimenvetoakaan.

Varistyttö (2014 Otava, suom. Kari Koski) aloittaa samannimisen trilogian, josta povataan ensimmäistä kunnon haastajaa Stieg Larssonin maailman valloittaneelle millennium-trilogialle. Kirjailijanimi Erik Axl Sundin takaa löytyy kaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander ja ainakin kotimaassaan Ruotsissa Varistyttö-sarja on noussut suureen suosioon.

On myönnettävä, että Varistyttö on vetävästi kirjoitettu ja sopivasti koukuttava jännityskirja. Siinä on kiinnostavat henkilöhahmot ja juonikin yllättää. Loppu jää mukavasti kutkuttamaan. Varistyttö ei ole kliseinen tusinadekkari ja kierossa juonessa on  onnistuttu saavuttamaan jotain uutta. Mutta.

Varistyttö on myös uskomattoman raaka kirja. Raiskauksia, pahoinpitelyjä, piiskaamista, hakkaamista, hyväksikäyttöä, kidutusta ja kaikissa näissä kuvottavissa hirmuteoissa uhreina lapset. Ruotsissa riehuvan murhaajan lisäksi juoneen sekotetaan vielä kansainvälisistä kamaluuksista pahimpia: Sierra Leonen lapsisotilaiden kokemat kauheudet ja pieni viipale Stalinin ajan Venäjän kurjuutta ja nälänhätää. Varistyttöön on ängetty yksien kansien sisään kaikki maailman kuvottavin pahuus.

Hirveyksiä vyörytetään lukijalle lähes joka toisella sivulla ja kuvailu on äärimmäisen yksityiskohtaista, suorastaan mässäilevää. Oksennus nousee kurkkuun monessa kohtaa ja viimeistään kirjan puolessa välissä pysähtyy miettimään, miksi ihmeessä luen tällaista.

Varistyttö on yhä väkivaltaisemmaksi yltyneen jännityskirjallisuuden väkivaltaisin päätepiste. Tämän pahemmaksi ei juonta enää pysty kehittämään. Sama kehitys on nähtävissä televisiossa, jossa rikossarjat käsittelevät aina vain raaempia rikoksia. Eivätkö nykyjännärien tekijät keksi mitään muuta uutta kuin lisätä väkivallan määrää? Vai onko syy meissä lukijoissa ja katsojissa? Eikö meille enää riitä mikään?

Varistytön jälkeen alkaa kummasti kaivata vanhoja salapoliisiromaaneja – kilttejä murhamysteerejä, jotka ratkaistaan älyllä, ei patologin pöydällä. Väkivallan voittokulun soisi jo päättyvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, joka varmasti puhuttaa.

2. Jos haluat koukuttua.

3. Jos et vähästä hätkähdä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Iiris Lempivaaran elämä on alkanut kolme kertaa. Hedelmöityksen hetki oli ensimmäinen ja toinen se, kun Iiris tapasi Aleksin, elämänsä miehen. Seurasi seitsemän vuotta rakkautta, niin Iiris uskoi. Sukujouluja, sunnuntaiaamuja, riitoja ja sovintoja. Ja sitten yhtäkkiä kaikki loppui kuin seinään. Aleksi ilmoitti, ettei enää rakasta, ettei ole koskaan rakastanutkaan. Iiriksen elämä sai kolmannen alun.

Pysäyttävän tapahtuman jälkeen Iiris alkaa koota itseään sisarensa Jenniferin, parhaan ystävättärensä Elinan sekä naapurin Marja-Liisan kanssa. Shoppailu- ja suklaaterapia auttavat alkuun ja Marja-Liisan Kauniista ja rohkeista ammentamat elämänohjeet vievät nekin Iiristä hetkittäin eteenpäin. Lopulta Iiris joutuu kuitenkin katsomaan itseään peiliin, eikä näky miellytä. Ehkä eron syy ei ollutkaan lopulta Aleksissa vaan Iiriksessä itsessään.

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014 Otava) on kerrassaan mainio pikku romaani. Siinä on kekseliään onnistuneesti yhdistetty jotain vanhaa ja jotain uutta. Vaikka kirja kertoo nuoren nykynaisen moninaisista ongelmista, säilyy tunnelma koko ajan kuplivan kevyenä. Tunnelmasta mieleen tulevat viehkeät mustavalkoiset Suomi-komediat tai vanhat kunnon Hilja Valtosen viihderomaanit.

Kielen kanssa Pulkkinen taituroi taattuun tyyliinsä. Tarina soljuu eteenpäin kevyesti, vaikka välillä onkin pysähdyttävä ihastelemaan Pulkkisen käyttämää kieltä. Miten hän osaakin kuvata kaikkea niin osuvasti! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kepeän mainion tarinan.

2. Jos pidät kielellisesti taidokkaasta laatukirjallisuudesta.

3. Jos sinulla ei ole juuri nyt aikaa paksulle kirjalle.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Nelly on sisaruksista nuorempi. Kaksitoistavuotias outolintu, joka puhuu vanhahtavaa kirjakieltä, fanittaa liiallisuuksiin saakka Harry Potteria, soittaa virtuoosimaisesti viulua ja sanoo totisena ääneen kaiken, mitä ajattelee.

Isosisko Marnie on toista maata. Hän kuuluu koulun koviksiin, polttaa röökiä, ryyppää, pössyttelee ja paneskelee naimisissa olevan jäätelöautoyrittäjä Mickin kanssa, joka diilaa autostaan vähän muutakin kuin vanilijapalloja. 

Marnie on tottunut pärjäämään. Viisivuotiaana hän vaihtoi kätevästi pikkusisarensa vaipat ja hoiti seitsemänvuotiaana kodin ruokaostokset. Vanhemmat huitelivat ties missä tai olivat kotona ollessaan niin pöllyssä, ettei Marniella ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ohjat omiin käsiinsä. Nellystä ei olisi huolehtinut kukaan, jos Marnieta ei olisi ollut.

Sisarusten elämässä tapahtuu käänne, kun isä Gene löytyy sängystä tukehtuneena ja äiti Izzy hirttää itsensä pihavajassa. Tytöt hautaavat vanhempiensa ruumiit puutarhaan, sillä muuten heidät takuulla erotettaisiin toisistaan ja passitettaisiin lastenkoteihin. Sitä ei kumpikaan sisaruksista halua.

Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema (2013 Moreeni, suom. Seppo Raudaskoski) on koukuttava tarina Marniesta ja Nellystä ja heidän yhteisestä salaisuudestaan, joka uhkaa koko ajan paljastua. Naapurissa asuva Lennie tarkkailee tyttöjä ja miettii, mihin vanhemmat ovat häipyneet näin pitkäksi aikaa. Rehtori vaatii vanhempia paikalle, kun Nelly jää kiinni lintsaamisesta. Velkojat rymistelevät ovella. Valheen verkko kiristyy ja jännitys tiivistyy.

O’Donnell kuljettaa tarinaansa kolmen eri kertojan äänellä: Marnien, Nellyn ja naapurin Lennien. Tarina saa syvyyttä, kun sama tilanne näytetään kolmesta eri näkökulmasta, eikä yhden totuus olekaan toisen totuus. Salaisuuksia näyttää olevan vähän muillakin. Lukija jännittää yhdessä tyttöjen kanssa ja toivoo tälle karuissa oloissa kasvaneelle kaksikolle vain parasta.

Huom! Jos pidit Ian McEwanin Sementtipuutarhasta, pidät takuulla tästäkin.

Tartu tähän:

1. Jos nautit hyvästä ihmiskuvauksesta.

2. Jos haluat jännitystä, muttet pidä vauhdikkaista poliisijännäreistä.

3. Jos haluat lukea todentuntuisen tarinan huono-osaisuudesta.

Lukuneuvojana tutkija Lari Kotilainen

Lukuneuvojan sijaisena toimii tällä kertaa suomen kielen tutkija, opettaja ja matkasaarnaaja Lari Kotilainen. Lari on kirjoittanut tietokirjojen lisäksi vinon pinon äidinkielen oppikirjoja ja kertoo kirjoittamisen olevan hänen suuri ammatillinen intohimonsa. Vapaa-ajallaan hän keikkailee lastenmuusikkona Jytäjyrsijät-bändissä.

Lari kirjoittaa suomen kielestä ja sen pelastamisesta hauskasti ja vetävästi, ei rutikuivan tieteellisesti tai ryppyotsaisesti. Hänen teoksensa Suomensuojelija: ohjekirja kielen pelastamiseen (2009 WSOY) on yksi parhaista kielioppikirjoista koskaan. Sen soisi olevan pakollista luettavaa kaikille kielen kanssa työkseen ja/tai huvikseen operoiville. 

Larin virkistäviä ajatuksia suomen kielestä voi seurata myös lukemalla Suomensuojelija-blogia, samannimisiä facebook-sivuja tai twitteriä @LariKotilainen. 

Larin lukumaku on monipuolinen. Mieluiten hän viihtyy tietokirjojen, scifin, sarjakuvien ja lastenkirjojen parissa. Vuonna 2010 Lari vaikutti Finlandia-raadissa ja kahlasi läpi tolkuttoman määrän suomalaista kaunokirjallisuutta. Lukutyyliään Lari luonnehtii pyrähteleväksi: toisinaan hän lukee ison kasan yhden genren kirjoja ja pitää sitten lukemisessa pitkän tauon. Blogini lukijolle hän haluaa kertoa vähän tuntemattomammista suosikeistaan, jotta ne löytäisivät paremmin tiensä muidenkin lukuharrastajien yöpöydille.

Lari Kotilainen suosittelee:

Sergei Dovlatov: Matkalaukku (2012 Idiootti)

“Dovlatov muutti Neuvostoliitosta Amerikkaan 70-luvun lopulla. Mukanaan hänellä oli vain yksi matkalaukku, jonka kirjailija kehyskertomuksessa avaa ensimmäisen kerran vuosien päästä. Oudoista tavaroista aukeaa lyhyitä, hersyvän lakonisia tarinoita. Pienimuotoinen helmi.”

Lukuneuvoja on Larin kanssa samaa mieltä: Matkalaukku on hilpeä teos, joka kannattaa lukea! Lukuneuvojan arvioon pääset tutustumaan täältä.

Stewart Lee Allen: Paholaisen juoma: matka kahvin historiaan (2000 WSOY)

“Jonkinlainen tieto- ja kaunokirjallisuuden sekoitus. Tällaisen kirjan haluaisin itse osata kirjoittaa. Kirjailija selvittää kiinnostavasti kahvin historian vaiheita käymällä itse tapahtumapaikoilla. Suurin osa kirjasta ollaan reissussa jossain päin maailmaa eikä kommelluksiltakaan vältytä.”

Pablo Tusset: Nauravat vainajat (2011 Sammakko)

“Satiirishenkinen pikku dekkari, jossa pohditaan autuas hymy huulillaan kuolleiden turistien arvoitusta. Sinne tänne suhataan kieli poskella eikä todellakaan ahdistuta sameissa vesissä.”

Jeff Smith: Luupäät (ensimmäinen osa 1994 Like)

“Hieno yhdeksänosainen sarjakuvaromaani, joka alkaa perinteisellä ja vauhdikkaalla kohelluksella mutta kehittyy hiljalleen melko painostavaksi fantasiaseikkailuksi, jossa on panoksena – kuinkas muuten – koko maailman kohtalo.”

Ian M. Banks: Algebraisti (2008 Loki-kirjat)

“Tästä kirjasta löytyvät kaikki hyvän scifin elementit: todellinen ihmeen ja outouden tuntu, näkemyksellistä tekniikkaa ja hienosti rakennettu juoni. Myös Banksin Kulttuuri-sarjaan kannattaa tutustua.”

Reetta Niemelä: Sinisen kärpäsen sirkus ja muita runoja naapurinötököistä (2010 Otava)

“Reetta Niemelän erittäin lyhyitä lastenrunoja, joista pidän sekä minä että nuorin tyttäreni. Sivuilla seikkailevat kärpäset ja kiiltomadot, heinäperhonen ja siira. Kuvituksena Salla Savolaisen mahtavia puupiirroksia.”

Hyviä lukuhetkiä!

Zinaida Lindén: Monta maata sitten

Zinaida Lindénin loistava esikoisteos Ennen maanjäristystä (Gummerus, suom. Jaana Nikula) ilmestyi vuonna 2005 ja muistan   lukeneeni hurmaantuneena tarinaa venäläisestä palomiehestä ja painonnostajasta Ivan Demidovista, joka lopulta päätyi sumopainijaksi Japaniin. Tarinassa oli jotain ikiaikaisen kiehtovaa vanhanaikaisuutta, joka painui syvälle mieleeni. Lindénin uusin teos Monta maata sitten (2013, suom. Jaana Nikula) ei yllä esikoisteoksen tasolle, mutta paljon hyvää siinäkin on.

Lindén kertoo uusimmassa kirjassaan tarinan Neuvostoliitossa syntyneestä naisesta, joka monen mutkan kautta päätyy asumaan diplomaatin rouvana Suomeen. Päähenkilö Galina  ei tunne kuuluvansa mihinkään ja muistelee haikeana elämäänsä Pietarissa monta maata sitten. Se elämä on kuitenkin mennyttä, sillä vanhaa Neuvostoliittoa ei enää ole ja tilalle on tullut täysin erilainen uusi Venäjä, jota Galina ei ymmärrä, eikä tunne omakseen. Irrallisuuden tunne seuraa häntä minne ikinä hän meneekin. 

Lindénin kirjan keskiössä ovat päähenkilön tarkat havainnot ympäristöstään ja ne ovatkin kirjan parasta antia. Oikeastaan koko tarina nojautuu päähenkilön tekemälle vertailulle siitä, millaista elämä oli ennen ja millaista on nyt. Ulkopuolelta näkee paremmin, sanotaan ja se pitää paikkansa ainakin Lindénin tarkkanäköisen päähenkilön kohdalla.

Monta maata sitten vaikuttaa hyvin omakohtaiselta. Välillä joutui muistuttamaan itseään siitä, että vaikka minäkertoja muistuttaakin elämänvaiheineen kirjailijaa, heidän tarinansa tuskin ovat yksi yhteen. Tai mistä sitä tietää. Ja onko sillä oikeastaan mitään väliä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea aidonoloisen tarinan ulkopuolisuudesta.

2. Jos Neuvostoliitto-nostalgia kiinnostaa sinua.

3. Jos et niinkään pidä juonivetoisista tarinoista, vaan nautit enemmän ajatuksia herättävistä pohdinnoista.