Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Haluaisin kirjoittaa enemmän lastenkirjoista ja raahaan niitä kassikaupalla kirjastosta kotiin. Toiveikkaana sukellamme lapseni kanssa iltaisin uusien kirjojen maailmoihin, mutta aina niissä on jotain pielessä. Joko ne ovat minusta hyviä, mutta lapseni mielestä eivät. Tai sitten ne ovat lapseni mielestä hyviä, mutta eivät minusta täytä laadukkaan kirjallisuuden kriteerejä, vaan ovat kliseisiä tarinoita tai kielellisesti kömpelöitä käännöksiä.

Koska blogini ideana on kirjoittaa vain kirjallisuudesta, jota oikeasti haluan suositella eteenpäin, en kelpuuta mukaan lastenkirjaakaan, jota emme voi lapseni kanssa yhdessä täysin sydämin kehua. Olimme suorastaan riehakkaan riemastuneita, kun tutustuimme pitkästä aikaa kirjaan, jonka parissa illat suorastaan kiitävät (ja valitettavan usein myös venyvät). Alexandra Salmelan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (2013 Teos) on lastenkirja, joka toimii.

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia on 21 absurdin sadun hurmaava kokoelma. Sen lyhyissä tarinoissa tavanomaiset asetelmat viedään äärimmilleen tai käännetään päälaelleen. Yhdessä sadussa äiti pelkää, että jonain päivänä hajamielinen isä vielä hukkaa päänsä ja niin todella tapahtuu. Toisessa sadussa Sulon äiti ja isä eivät ole tyytyväisiä epätäydelliseen poikaansa ja vievät hänet lapsikorjaamoon, jossa Sulon huonot ominaisuudet vaihdetaan kätevästi parempiin. Adalmiinan elämä ei sekään ole helppoa, sillä vanhemmat haluavat valmentaa tytöstä hienostuneen prinsessan, mutta tyttö haluaisi itse tulla villiksi apinaprinsessaksi ja asua puussa. Juhan isä pakottaa sukset jalkaan kesälläkin, sillä isän mielestä tosimies liikkuu vain hiihtämällä.

Salmelan tarinat saavat lapsen nauraa hohottamaan ja aikuistakin hymyilyttää leveästi. Vaikka sadut päällisin puolin ovat hilpeitä ja hassunkurisia, niiden taustalla piilee myös tummia sävyjä ja vakavampia aiheita, jotka aikuislukija huomaa. Erityisesti Salmela pureutuu nykyajan vanhemmuuden ääri-ilmiöihin, mutta myös mm. ympäristönsuojelu, vanhemman uupumus ja yhteiskunnan lapsivihamielisyys ovat aiheita, jotka tunnistaa taustalta.

Salmelan mielikuvitus ja kielellinen taituruus ällistyttävät ja koko komeuden kruunaa slovakialaisen Martina Matlovicován värikäs kuvitus. Yksityiskohtaisissa kuvissa leikitellään väreillä ja muodoilla ja niiden tutkimiseen kuluukin helposti tovi jos toinenkin. Tämän kirjan pariin kannattaa siis iltaisin rientää ajoissa.

Tartu tähän:

1. Jos lapsesi pitää hullunkurisista tarinoista, joissa lapset ovat fiksumpia kuin aikuiset.

2. Jos inhoat lasten sukupuolitettua maailmaa myös kirjallisuudessa (= tytöille söpöjä ja rauhallisia prinsessasatuja, pojille raisuja ja väkivaltaisia taistelutarinoita)

3. Jos haluat parantaa lapsesi kielellisiä valmiuksia.

Huom! Näitä satuja voit lukea kätevästi samaan aikaan monenikäisille lapsikuulijoille ja ne sopivat yhtä hyvin sekä pojille että tytöille.

Huom! Kirjan avulla voi kätevästi harjoitella lapsen kanssa vaikeita äänteitä, sillä näissä tarinoissa eivät seikkaile Annat ja Antit, vaan Iit ja Rororot, Fridat ja Matildat, Vitrokit ja Softarit, Ossit ja Issat.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Lukuneuvojana avaruustieteilijä Esko Valtaoja

Kuva: Ursa

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja on akateemisten ansioittensa lisäksi palkittu ja luettu tietokirjailija. Tieto-Finlandia -palkinnon hän voitti  teoksestaan Kotona maailmankaikkeudessa (2001, Tähtitieteellinen yhdistys Ursa) ja hänen uusin teoksensa Kaiken käsikirja: mitä jokaisen tulisi tietää (2012, Tähtitieteellinen yhdistys Ursa) keikkui viikkokausia myyntilistojen kärjessä vuonna 2012.

Valtaoja poikkeaa monista muista tieteentekijöistä siinä, että hän haluaa kirjoittaa ennen kaikkea yleistajuisen ymmärrettävästi – niin että tavallinen talliainenkin pysyy hyvin kärryillä. Lisäksi hän uskaltaa poikkeuksellisen rohkeasti pöllyttää kaikenlaisia luutuneita käsityksiä ja uskomuksia ja uskoo vilpittömästi siihen, että maailma on menossa parempaan suuntaan.

Valtaoja lukee koko ajan ja kaikkialla, eikä ehdi siksi esimerkiksi televisiota juurikaan töllöttää. Blogini lukijoille hän valitsi viisi lukusuositusta kotikirjastonsa viiden tuhannen niteen joukosta.

Esko Valtaoja suosittelee:

1. Walt Whitman: Ruohoa (1855, suom.1954, 1965) tai Valitut runot (uusin suomenkielinen painos vuodelta 2007, Sammakko) (Lue mieluiten alkuperäiskielellä, jos pystyt!)

“Yksi omien kirjojeni tavoite on kannustaa ihmisiä rakastamaan ja ihmettelemään tätä maailmaa, ja Walt Whitman on ehkä paras runoilija ilmentämään samaa - onhan kaksi kirjaanikin saanut nimensä häneltä!

Kenelle? Jokaiselle, joka ei huumaannu astuessaan aamulla ulos maailmaan.”

2. Henry David Thoreau: Walden (1854, viimeisin suomenkielinen käännös vuodelta 2010)

“Ainoa kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kaksi kertaa elämässäni, ja joka on lisäksi vaikuttanut elämääni luultavasti enemmän kuin mikään muu yksittäinen kirja. 
Kenelle? Jokaiselle, joka haaskaa rahojaan kaikenkarvaisiin "henkisen kasvun" oppaisiin.”

3. Steven Pinker: The better angels of our nature: why violence has declined (2011, Viking books)

“Kenties tärkein viime vuosien aikana maailmassa ilmestynyt tietokirja (ja jota kukaan ei tietystikään vaivaudu kääntämään suomeksi).

Kenelle? Jokaiselle, joka luulee tietävänsä, että maailma on paha ja pahemmaksi vain muuttuu.”

4. Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja (2004, WSOY)

“Loppumaton tiedon ja ihmettelyn lähde, jota voi pitää vaikkapa vessassa aina käsillä olevana, sopivan kokoisiksi paloiksi pilkottuna lukukirjana.

Kenelle? Jokaiselle, joka rakastaa kieltä yhtä intohimoisen kiimaisesti kuin minä.”

5. J. R. R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta (1954-55, useita suomenkielisiä käännöksiä, ensimmäinen vuodelta 1985)

“Ei siitä voi päästä yli eikä sitä voi ohittaa. Niitä ainoita romaaneja, jota tullaan lukemaan vielä tuhannen vuoden kuluttuakin, kun oman aikamme niinsanottu realistinen kaunokirjallisuus on jo ammoin unohdettu.

Kenelle? Jokaiselle, joka on joskus lähtenyt matkaan.”

Hyviä lukuhetkiä!

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Huumori on vaikea laji kirjallisuudessa - meitä lukijoita kun on niin moneen lähtöön. Kirja, joka naurattaa toisia, ei kutkuta toisten nauruhermoja yhtään. Uutuuden mainostaminen takuuvarmaksi naurattajaksi ei yleensä herätä  mielenkiintoani vaan lähinnä lisää epäluuloani: niin monta kertaa olen joutunut toteamaan, ettei naurattanut – ei sitten yhtään.

Fredrik Backmanin kirjaa Mies, joka rakasti järjestystä (2013 Atena, suom. Riie Heikkilä) kehutaan vuoden hauskimmaksi. Ainakin ruotsalaisiin 59-vuotiaan Oven tarina on vedonnut, sillä sitä on myyty Ruotsissa vuoden aikana huikeat 300 ooo kappaletta. Ja täytyy myöntää, että tällä kertaa minuakin nauratti. Hurmaavan äkkiväärä päähenkilö teki vaikutuksen myös minuun.

Backmanin kirjan keskushenkilönä on Ove, kaikkien rivitalotaloyhtiöiden kauhu. Ove laatii sääntöjä ja vaatii niiden pilkuntarkkaa noudattamista. Kyttää naapureitaan ja tekee valituksia. Suhtautuu epäluuloisesti kaikkeen uuteen ja kammoksuu turhanpäiväistä jorinaa.  Pitää Saabia maailman parhaana autona, eikä ymmärrä ihmisiä, jotka eivät osaa peruuttaa peräkärryä. Mihin maailma on oikein menossa, jos ei peräkärryä hemmetti soikoon saada ruutuun peruutettua?!

Oven hahmo ei onneksi jää vain tähän, sillä pelkkä taloyhtiöhuumori harvoin riittää kokonaisen romaanin koossapitäjäksi. Kun Backman alkaa takautuvasti kertoa Oven elämäntarinaa lapsuudesta aikuisuuteen, tämä järjestyksen ja periaatteiden mies saa muutakin lihaa luidensa ympärille. Lukija alkaa ymmärtää ja huomaa, että äreän pinnan alla piilee suoraselkäinen, rehellinen ja ystävällinen mies, joka on menettänyt elämässään paljon. Viimeistään sivulla sata nauru sekoittuu itkuun.

Ove on ihastuttava sekoitus kolmea tuttua fiktion hahmoa. Piheydessään hän on melkein Solsidan tv-sarjan Ove Sundbergin luokkaa. Neuroottisuudessaan hän muistuttaa Jack Nicholsonin esittämää Melvin Udallia elokuvasta Elämä on ihanaa ja kirjallisuuden hahmoista hänessä on selvästi eniten mielensäpahoittajaa. Näiden ominaisuuksien lisäksi  tässä Ovessa on vielä niin paljon enemmän.

Oven tarina onnistuu samalla kertaa naurattamaan ja itkettämään. Minusta parhaat kirjat ovat juuri sellaisia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos et juuri nyt kaipaa elämääsi vakavaa ja vaikeaa kirjallisuutta.

3. Jos pidit Mielensäpahoittajasta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön. 

Maria Semple: Missä olet Bernadette?

Pitkään aikaan en ole nauranut niin paljon kuin lukiessani Maria Semplen hulvatonta kirjaa Missä olet Bernadette? (2013 Gummerus, suom. Outi Järvinen). Hotkin kirjan parissa päivässä nauttien joka ikisestä luvusta ja lopun lähetessä harmitukseni kasvoi: pian joutuisin jättämään tämän mainion perheen taakseni. Olisi ollut niin mukavaa viettää heidän seurassaan vielä päivä pari.

Tarina kertoo introvertista arkkitehdistä Bernadette Foxista, joka inhoaa kotikaupunkinsa Seattlen ihmisiä, rakennustyyliä, säätä – koko surkeaa kaupunkia. (Lisäksi hän inhoaa kanadalaisia ja heitä on Seattle piruvie täynnä.) Muut vanhemmat vierastavat tätä outoa kummajaista, joka ei koskaan osallistu mihinkään, ei tervehdi ketään ja käyttäytyy muutenkin vähintään epäilyttävästi. Bernadetten aviomies, työnarkomaani tiiminvetäjä Microsoftilta ja lahjakas teinitytär Bee, pitävät kuitenkin Bernadettestä sellaisena kuin tämä on. Ainakin siihen saakka, kun hän onnistuu sotkemaan asiansa perin juurin ja vetää siihen soppaan myös muun perheensä...

Semple onnistuu siinä, missä moni kirjailijatoveri epäonnistuu: kirjoittamaan tarinan, joka on samaan aikaan sekä kuplivan kevyttä että viiltävän älykästä viihdettä. Hän on osannut rakentaa hauskat henkilöhahmot, jotka eivät ole tavanomaisen kliseisiä, kuten tämän tyyppisessä kirjallisuudessa valitettavan usein on. Hänen juonenkäänteensä ovat yllättäviä ja epäuskottavia ja silti tarkemmin ajateltuna täysin uskottavia. Totuus kun on usein tarua ihmeellisempää, varsinkin jos kyse on naapurikyttäilystä tai lasten vanhempien välisistä kärhämistä.

Kaiken hullunkurisen juonipyörityksen taustalla piilee myös vakavia aiheita. Miten siedämme erilaisuutta? Voiko oman elämänsä ulkoistaa jollekin toiselle? Mitä tapahtuu, jos taiteilija kahlitsee luomisvimmansa? Saako ihminen olla itsekäs ja milloin itsekkyys menee liian pitkälle? Uskallan veikata jo nyt, että tätä kirjaa käärin tänä jouluna useampaankin joululahjapakettiin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät kuplivan älykkäästä huumorista.

3. Jos luulet, että kaikki hauska viihdekirjallisuus on huonosti kirjoitettua.

Vicky Myron: Kirjastokissa

Eräänä hyytävän kylmänä tammikuun aamuna vuonna 1988 Iowan osavaltiossa Spencerin pikkukaupungissa kirjastonjohtaja Vicky Myron valmistautuu työpäiväänsä kuten joka ikinen päivä. Hänen aamurutiineihinsa kuuluu palautuslaatikon tyhjennys ja Myron on tottunut siihen, että varsinkin viikonlopun jälkeen palautuslaatikosta voi löytyä kirjojen lisäksi ihan mitä tahansa. Tänä kyseisenä aamuna hän löytää laatikon perältä peloissaan maukuvan laihan ja likaisen kissanpennun, joka muuttaa – ei pelkästään Spencerin kaupunginkirjaston elämää – vaan koko Spencerin kaupungin elämän.

Vicky Myronin kirjoittama Kirjastokissa (Otava 2008, suom. Laura Beck) kertoo tämän hurmaavan kissayksilön, Dewey Readmore Booksin, koskettavan tarinan. Älykäs Dewey jää kirjastoon asumaan ja sopeutuu kirjastokissaksi mahdottoman hyvin. Se rakastaa ihmisiä, hakeutuu asiakkaiden seuraan ja suorastaan nauttii huomion saamisesta. Erityisesti sitä rakastavat lapset ja vanhukset. Alun vastustuksesta huolimatta Dewey voittaa lopulta puolelleen kaupungin skeptisimmätkin epäilijät.

Kirjastokissa todistaa sen, että yksi eläin voi todella vaikuttaa ihmisen elämään. Se voi saada sellaisen lapsen nauramaan, joka ei ole koskaan nauranut tai pitää seuraa vanhukselle, jolla ei ole enää ketään muuta. Tällaisia pieniä arjen ilahduttajia saisi mahtua maailmaan paljon enemmänkin.

Kirjana Kirjastokissa ei kilpaile kirjallisuuspalkinnoista ja kyynikkojen mielestä tarina on takuulla liian äklö. Kaiken kirjallisuuden ei kuitenkaan tarvitse olla vakavaa, synkkää ja korkealentoista. Kirjastokissojakin tarvitaan ja koskettavana tositarinana se on aivan täydellinen hyvän mielen kirja. Varatkaa kuitenkin nenäliinoja viimeisten sivujen varalle – sumein silmin minäkin niitä luin.

Huom! Maailman kuuluisimman kirjastokissan elämää voi käydä kurkistamassa myös Deweyn omilla nettisivuilla osoitteessa www.deweyreadmorebooks.com

Huom! Joskus kannattaa kirjastossa harhailla tietokirjallisuuden puolella, kun etsii mukaansa tempaavia tarinoita. Tämäkin romaaninomainen teos löytyy nimittäin tietoluokasta Kissat 67.452.

Tartu tähän:

1. Jos olet kissaihminen.

2. Jos haluat lukea koskettavan tositarinan.

3. Jos inhoat kyynistä ja vaikeatajuista kirjallisuutta.

Lukuneuvojana teatterinjohtaja Jussi Helminen

Kuva: Robert Seger

”Sivistyksestään pääsee eroon vain lisäämällä sitä.”

Espoon Kaupunginteatterin johtajana vuodesta 2000 toiminut Jussi Helminen on aina lukenut – ja paljon. Hän haluaa suositella blogini lukijoille monenlaista luettavaa: uutuuksia, vähän vanhempia teoksia, erästä lastenkirjaa ja nostaa esille myös yhden teoksen tulevan syksyn kirjatarjonnasta.

Jussi Helminen suosittelee:

Vanhempia suosikkeja:

1. Fredrik Lång: Elämäni Pythagoraana (2005, Tammi)

”Harvinainen suomalainen historiallinen fiktio, taiten kirjoitettu kokonaisuus. Kirjailija on aina kieltäytynyt mm. Finlandia-ehdokkuuksista, mikä on kunnioitettava asenne. Tämä kirja olisi voittanut.”

2. Olli Jalonen: Poikakirja (2010, Otava)

”Suuren kirjailijan pieni helmi. Rakenne on täydellinen, paketti kasassa. Eläytyminen pojan keskeneräiseen maailmankuvaan hieno ja ajankuva sitä kautta viiltävän koskettava. Huipputeos huippukirjailijalta!”

3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012, Teos)

”Hyvää suomen kieltä nuorelta esikoiskirjailijalta, hieno ja herkkä eettinen romaani. Kaunis ja rohkea. Ei ihme, että teos on ostettu maailmalle käännettäväksi.”

(Tutustu myös Lukuneuvojan arvioon Teemestarin kirjasta.)

4. Chris Cleave: Little Been tarina (2011, Gummerus)

”Kuuluu niihin kirjoihin, jotka opettavat maailmasta asioita, joita ei uutisista koe, vaikka näkeekin.

5. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2009, Otava)

”Biafran ja Nigerian oma ”Täällä pohjantähden alla”. Muutkin kirjailijan teokset kannattaa lukea ihan vain yleissivistääkseen itseään.”

Viimeaikaisia suosikkeja:

1. Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (2013, Otava)

”Kirjoittajan toistaiseksi kokonaisin ja hienoin teos. Inhimillinen kulma Afganistaniin – teos kertoo enemmän kuin tuhat editoitua asenteellista uutista.”

2. Jo Nesbö: Poliisi (2013, Johnny Kniga)

”Miehen toistaiseksi paras Harry Hole – dekkari. Huippuunsa kehitetty yllättävä juoni, ihmiskuvaus paikallaan. Pesee väsyneen Wallanderin ja asettuu Håkan Nesserin tasolle.”

3. Haruki Murakami: 1Q84 (2013, Tammi), osat 1 ja 2

”Tulevan Nobel-kirjailijan ehkä eheimpiä kokonaisuuksia. Fantastista realismia japanilaisittain, mutta Gabriel Garcia Marquezin hengessä. Odotan syksyllä 2013 ilmestyvää kolmatta osaa!”

Lapsille:

Jo Nesbö: Tohtori proktrorin pierupulveri (2009, Gummerus)

Tuleva suosikki?

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (2013, Teos, ilmestyy 5.9.2013)

”Odotan ahnaasti Leena Parkkisen uutuutta, koska edellinen Sinun jälkeesi Max (2009, Teos) oli niin kunnianhimoinen ja onnistunut.”

Hyviä lukuhetkiä!

Daniel Kehlmann: Maine

Saksalaisen Daniel Kehlmannin kirja Maine (Tammi 2011, suom. Ilona Nykyri) alkaa vetävästi ja lukijaa koukuttavasti. Ebling on teknikko, joka on vastustanut kännykän ostoa viimeiseen asti. Lähipiirin painostuksesta hän on kuitenkin joutunut myöntymään ja omistaessaan nyt itse oman hän on kieltämättä vaikuttunut. Mikä muotoilu ja tyylikkyys!

Yllättäen Eblingin puhelin soi. Joku nainen kyselee Ralfia. Ei. Ei Ebling tunne ketään sen nimistä. Seuraavana päivänä taas sama juttu. ”Ralf! Mitä mies, kuis panee?” huutaa käheä ääni luurista. Ebling on hämmentynyt ja sulkee puhelimen. Outojen puhelujen ja viestien tulo ei lopu suinkaan tähän, mutta operaattorilta vakuutetaan, ettei Ebling ole voinut saanut jonkun toisen henkilön numeroa. Sellainen olisi täysin mahdotonta. Ebling tyytyy osaansa ja puhelujen tulo jatkuu...

Mainetta tituleerataan takakannessa kertomuskokoelman muotoon kirjoitetuksi oivaltavaksi romaaniksi ja Eblingin merkillinen tarina on vain yksi tarina muiden yhtä merkillisten joukossa. Toinen tarina kertoo Ralfista, miehestä, joka lakkaa yhtäkkiä saamasta puheluja. Yksi tarinoista taas kertoo romaanihenkilöstä, joka alkaa kuolemansairaana anoa kirjailijalta armoa, jotta tämä pitäisi hänet hengissä. Ja yhden tarinan päähenkilö taas on niin rakastunut erään kirjan henkilöhahmoon, että anoo kirjailijaa kirjoittamaan tämän juoneen mukaan, jotta pääsisi tapaamaan rakastamaansa naista.

Maine on täynnä vinksahtaneita henkilöhahmoja ja merkillisiä tapahtumia. Siinä pohditaan oivaltavalla tavalla muun muassa ihmisen symbioottista suhdetta tekniikkaan ja sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, jos tekniikka yhtäkkiä pettää. Minuuden pohdinta on kaikkien kertomusten ytimessä ja Kehlmannin seurassa lukija joutuukin pohtimaan sitä kaikilta eri kanteilta.

Maine on kummallinen kudelma kaikenlaisia ajatuskuvioita ja sieltä löytyy paljon pähkäiltävää monenlaisille lukijoille. Moniselitteisyytensä takia kirja sopisi mainiosti lukupiirikirjaksi. Se ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Pyörryttävän hämmennyksen valtaan kyllä.

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt suoraviivaisiin juoniromaaneihin.

2. Jos etsit takuuvarmaa keskustelunherättäjää lukupiiriisi.

3. Jos haluat tutustua saksalaiseen nykykirjallisuuteen.

Huom! Jos ihastuit Maineeseen, muista pitää mielessä lokakuussa ilmestyvä uusi Kehlmann-suomennos Minä ja Kaminski (2013 Tammi).

Simon Lelic: Tuomio

Simon Lelicin Tuomio (2013 Like, suom. Terhi Kuusisto) on piinaavan jännittävä epätyypillinen jännäri. Se on karmiva kertomus lakimiehestä, Leo Curticesta, joka päättää ryhtyä 12-vuotiaan pojan puolustusasianajajaksi. Pojan syyllisyydestä ei ole epäselvyyttä: hän on julmasti tappanut samanikäisen koulutoverinsa ja Leon tehtäväksi jää ainoastaan tuomion pituuteen vaikuttaminen.

Leo saa kuitenkin pian huomata, ettei ole helppo puolustaa sellaista, jonka kaikki muut jyrkästi tuomitsevat jo ennen oikeudenkäyntiä. Ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi Leo haluaa olla pojan puolella, tuon julman hirviön, joka ansaitsisi itse kuolla vähintään yhtä raa’alla tavalla. Kukaan ei tunnu ymmärtävän Leon selitystä siitä, ettei hän suinkaan halua puolustella pojan tekoa, mutta haluaa, että tämä saa tuomionsa reilussa oikeudenkäynnissä. Leo yrittää saada muut myös huomaamaan sen, että kyseessä on 12-vuotias lapsi. Turhaan. Päätös pojan puolustamisesta on tuomio lopulta myös Leolle itselleen – sen hän saa karvaasti kokea.

Lukijana on ahdistava seurata Leon yksinäistä kamppailua 12-vuotiaan lapsen ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Joukkohysteria, jonka valtaan koko muu kaupunki tuntuu joutuneen, puistattaa. Lelic välttää lukijan onneksi sudenkuopan, johon tämänkaltaisessa tarinassa olisi helppo luiskahtaa. Hän ei sorru mustavalkoiseen asetelmaan: Leo hyvä – muut pahoja. Lelicin puolueettomuus panee lukijan pohtimaan omia asenteitaan ja mielipiteitään ja tarinan edetessä lukija huomaa itsekin sen, ettei mikään ole mustavalkoista. Tuomio on helppo julistaa silloin, kun asioista ei juuri mitään vielä tiedä. Mitä enemmän näkökulmia tuodaan mukaan, sen vaikeammaksi tuomion julistaminen käy – sen saa lukija karvaasti kokea.

Tartu tähän:

1. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

2. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen poliisikirjallisuuteen.

3. Jos haluat ajateltavaa, etkä halua päästää itseäsi helpolla.

Lukuneuvojana lastenkirjailija Timo Parvela

Suomen suosituimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Timo Parvela harrastaa hänkin – yllätys yllätys – lukemista. Aikuisten kaunokirjallisuuden parissa hän rentoutuu mielellään, mutta lasten- ja nuortenkirjoihin ei harmikseen juurikaan ehdi perehtyä.

Parvela on tuttu erityisesti huippusuosituista Ella-kirjoista sekä hullunkurisen kaksikon Maukan ja Väykän seikkailuista. Kesällä 2013 ilmestyi uusin osa Ella- sarjaan, jossa Ella ja kaverit menevät metsään (2013 Tammi) sekä Maukan ja Väykän satukirja (2013 Tammi). Lukuneuvoja suosittelee molempia kaikille laadukkaan kotimaisen lastenkirjallisuuden ystäville! Molempien parissa viihtyvät takuulla sekä lapset että aikuiset.

Timo Parvela suosittelee:

1. Elif Shafak: Kirottu Istanbul (2012 Gummerus) ja Kunnia (2013 Gummerus)

“Kesällä innostuin Elif Shafakin kirjoista. Pidin kovasti hänen tavastaan kuljettaa rönsyilevää tarinaa, joka leviää kuin turkkilainen suku maailmalle. Myös kirjojen teemat, suvun kunnia ja armenialaisten kohtalo, olivat kiinnostavia ja valottivat noita asioita ihan uudesta kulmasta.”

2. Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (2013 Otava)

“Shafakin kirjat ovat hyvin samantyyppisiä sekä kerronnaltaan että teemoiltaan kuin tämä Khaled Hosseinin uusin. Hyvä kirja tämäkin.”

3. Markku Ropponen: Kuhala ja jokimurhat (2013 Tammi)

“Markku Ropposen Kuhalat ovat ikisuosikkejani aivan ainutlaatuisen värikkään ja hykerryttävän kielensä ansiosta.”

Hyviä lukuhetkiä!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Vuonna 2007 olin ällikällä lyöty Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjasta Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena). Vierastin vielä siihen aikaan fantasiaelementtejä sisältäviä kirjoja, sillä kaikenlaiset keski/ylä/alamaassa vaeltavat örkit ja muut merkilliset fantasiahahmot eivät missään määrin kiehtoneet minua, realismin vannoutunutta ystävää. Jääskeläisen outo maailma vei kuitenkin täysin mukanaan ja muistan ajatelleeni, että jos fantasia on tällaista, lisää minullekin kiitos!

(Tämäntyyppisen fantasia- ja scifielementtejä sekoittavan kirjallisuuden alalajin nimeksi on nykyään vakiintunut termi uuskumma (new weird). Tyypillistä uuskummalle on fantasiaelementtien tuominen meidän kaikkien tuntemaan reaalimaailmaan.)

Jääskeläisen outo tarina alkaa siitä, kun äidinkielenopettaja Ella Milana saa luettavakseen erään oppilaansa aineen Dostojevskin kuuluisasta romaanista Rikos ja rangaistus. Aine on hyvin kirjoitettu, mutta oppilas kertoo loppuratkaisun menevän aivan toisin kuin Ella Milana itse muistaa. Äidinkielenopettajan epäilykset heräävät: oppilas on tietenkin sepittänyt lopun, koska ei ole jaksanut lukea kirjaa loppuun. Oppilas kuitenkin näyttää Ella Milanalle kirjaa, jossa loppu on oppilaan kertoman mukainen. Todella outoa, ajattelee Ella Milana ja päättää selvittää asiaa tarkemmin kirjastosta.

Kirjastossa tiskin takana istuu virkailija Ingrid Kissala. Ella Milana kertoo hänelle viallisesta kirjaston kirjasta ja Kissala selittää asian johtuvan varmasti painovirheestä kustantamossa. Kun Ella sitten haluaisikin lainata kyseisen kirjan uudestaan tutkiakseen sitä paremmin Ingrid Kissalan silmät välähtivät ja hän nappasi kirjan ennen kuin Ella ehti tarttua siihen. Todellakin outoa ja epäilyttävää.

Ensi näkemältä kaupunki, jossa Ella Milana ja Ingrid Kissala asuvat, vaikuttaa aivan tavalliselta vireältä suomalaiselta pikkukaupungilta. Jotain omituista paikassa kuitenkin on. Koko kaupunki palvoo kuuluisaa kirjailijaa, Laura Lumikkoa, joka yllättäen katoaa ja Jääskeläisen kummallinen tarina pääsee kunnolla alkamaan...

Jääskeläinen onnistuu luomaan maailman, joka on samaan aikaan niin kovin toden tuntuinen ja toisaalta taas aivan hämärä ja outo. Kun lukija tempautuu mukaan pikkukaupungin kummallisuuksiin, kaikki omituiset juonenkäänteet alkavat vähitellen vaikuttaa täysin mahdollisilta ja odotetuiltakin. Jääskeläisen omintakeinen maailma jätti ainakin tämän lukijan hurmaantuneen hämmennyksen valtaan ja tuskin maltan odottaa kirjoittajan uusinta romaania Sielut kulkevat sateessa (Atena), jonka on kerrottu ilmestyvän lokakuussa 2013.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat fantasiaa ja scifiä. Voit yllättyä positiivisesti.

2. Jos pidät oudoista tarinoista, joissa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

3. Jos haluat tutustua suomalaiseen uuskummaan.

Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen

Kesäkuussa 2013 uutisoitiin Etelä-Afrikan entisen presidentin, legendaarisen Nelson Mandelan, kriittisestä terveydentilasta. Pretorialaisen sairaalan eteen oli kerääntynyt kansainvälisen toimittajalauman lisäksi paljon paikallisia laulamaan ja rukoilemaan suuren johtajansa puolesta. Yli yhdeksänkymmenvuotiaalle Mandelalle ei annettu enää paljonkaan toivoa ja edelleen hänen tilansa on kriittinen mutta vakaa.

Aloin siinä sohvalla istuessani miettiä, mitä ihan oikeasti tiesin tuon miehen elämäntiestä. Tiesin, että hän taisteli mustien oikeuksien puolesta. Tiesin, että hänet passitettiin vankilaan sen vuoksi ja hämärästi muistin myös jotain Nobelin rauhanpalkinnosta. Mutta mitä muuta tiesin? Häpeäkseni jouduin toteamaan, etten juuri mitään. Onneksi kirjastojen varausjärjestelmät toimivat päivin öin ja napsautin saman tien varauksen Mandelan omaelämäkertaan Pitkä tie vapauteen (1995 WSOY, suom. Heikki Älli) ja jo parin päivän kuluttua pääsin tutustumaan mieheen paremmin. Ja millaiseen mieheen sainkaan tutustua!

Nelson Mandela kertoo kirjassaan nimensä mukaisesti pitkän tiensä maansa politiikan huipulle, eikä se tie ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Moni kärsimättömämpi, mukavuudenhaluisempi ja uskossaan heikompi olisi luovuttanut matkan varrella jo moneen kertaan. Nelson Mandelan usko siihen, että kaikki eteläafrikkalaiset ansaitsevat ihonväristä, sukupuolesta tai uskonnosta riippumatta samat oikeudet ja velvollisuudet, auttoi häntä kestämään pidätykset, nöyryytykset ja 27 vuoden vankeusrangaistuksen pikkuruisessa sellissä karulla Robbenin saarella Etelä-Afrikan länsirannikolla.

Mandela uhrasi koko elämänsä asian puolesta, johon hän vilpittömästi uskoi, muttei tehnyt sitä hampaat irvessä eikä marttyyrinviitta hartioilla. Pikemminkin hän teki sen ikään kuin olkaansa kohauttaen: tein sen, minkä koin tärkeäksi, eikä siinä mitään sen kummempaa. Hän ei tehnyt itsestään numeroa ja siinä on hänen suuruutensa avain johtajana.

Harvasta ihmisestä voi oikeasti käyttää median ryöstöviljelemää nimitystä ”legenda jo eläessään”. Nelson Mandela on yksi niistä harvoista, joihin nimitys sopii. Legenda jo eläessään – todellakin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskomattoman elämäntarinan.

2. Jos historia kiinnostaa sinua.

3. Jos olet johtaja/esimies ja haluat oppia johtamaan paremmin.

Huom! Kirja on paksu ja hyvin yksityiskohtainen. Varaa sen lukemiseen siis paljon aikaa tai valitse joku ohuempi teos, mikäli haluat tietää Mandelan elämästä vain pääpiirteet.

Lukuneuvojana europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen (kok.) kertoo lukemisen olevan hänen ykkösharrastuksensa ja hän pyrkii kaikista kiireistään huolimatta aina löytämään aikaa lukemiselle. Näin ollen hän suostui ilomielin jakamaan omia lukusuosikkejaan myös blogini lukijoille.

1. Trivers, Peter: Petos ja itsepetos ihmisen elämässä. 2012 Terra Cognita.

“Kirja auttaa ymmärtämään, miksi emme aina käyttäydy yhtä rationaalisesti kuin meille uskotellaan - tai uskottelemme itsellemme.”

2. Fisher, Len: Rock, paper, scissors: game theory in everyday life. 2008 Basic Books.

“Syventää edellistä aihepiiriä eli sitä miksi fiksut ihmiset tekevät typeriä päätöksiä.”

3. Kahneman, Daniel: Thinking fast and slow. 2011 Farrar, Straus & Giroux.

“Kahneman oivaltaa kirjassaan, että ihmiset yleensä aliarvioivat negatiivisia sattumia ja yliarvioivat positiivisia.”

Huom! Palkittu ja kiitetty teos, mm. National Academy of Sciences Best Book palkinto vuonna 2011, New York Times Book Review’n listalla yksi vuoden 2011 parhaista. Ilmestynyt suomeksi vuonna 2012 nimellä Ajattelu, hitaasti ja nopeasti (Terra Cognita).

4. Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Noponen ja Markku Oksanen (toim.), Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka. 2011 Niin & Näin.

“Lukijalle, joka haluaa ymmärtää, miksi ympäristöasioiden ratkaisu on niin hankalaa.”

5. Mannerkorpi, Juha: Niin ja toisin: novelleja, lastuja, hämähäkkejä. 1950 Otava.

    Mannerkorpi, Juha: Sirkkeli. 1956 Otava.

“Aina ei tarvitse etsiä uutuuksia, sillä vanhoista suomalaisista klassikoista löytyy oivallisia vaihtoehtoja.”

Hyviä lukuhetkiä!

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Toinen onnistunut valinta tämän kesän lomamatkakirjakseni oli ruotsinsuomalaisen Eija Hetekivi Olssonin esikoisromaani Tämä ei ole lasten maa (Schildts & Söderströms 2013, suom. Outi Menna). Se on vaikuttava tarina nuoresta suomikoululaisesta Miirasta, joka kasvaa Göteborgin ankarassa lähiössä. (Toisesta onnistuneesta matkavalinnastani, Davide Enia: Maan päällä, kerroin jo aiemmin.)

”Oli ihan ok, että haukuttiin huoraksi tai paskapääksi tai että pojat kähmivät, mutta ei ollut ok reagoida siihen. Oli myös ok saada kritiikkiä opettajalta, mutta ei ollut ok kritisoida opettajaa. --- hän (Miira) vihasi naurettavia leikkejä. Ruutuhyppelyä, naruhyppelyä ja twist-hyppelyä. Ja peiliä missä piti jähmettyä heti kun jääjä kääntyi. Hän halusi leikkiä sotaa, taistella poikia vastaan oveluudella ja asianmukaisilla leikkikaluilla. Hän oli kuitenkin tyttö eikä saanut leikkiä sotaa koska muuten hän oli häiritsevä ja väkivaltainen, mutta ei se poika, jonka kanssa hän leikki.”

Miira on tyttö, joka ei alistu tytön kapeaan rooliin. Hän haluaa olla omanlaisensa, määrätä itsestään ja saada oikeudenmukaista kohtelua. Muiden mielestä Miira on hankala, äänekäs ja ärsyttävä. Miksei tämä vain voisi tyytyä omaan osaansa kuten kaikki muutkin tytöt? Hiljainen ja alistuva lettipää olisi niin paljon helpompi tapaus kaikille.

Miiran taistelu epäoikeudenmukaisuutta vastaan on välillä toivotonta kamppailua tuulimyllyjä vastaan, mutta lukijan onneksi hän ei luovuta. Voimakas tahto olla tulevaisuudessa jotain enemmän kuin göteborgilaisen lähiön rappusiivooja kantaa tätä sinnikästä tyttöä eteenpäin. Lukija toivoo sydän sykkyrällä tälle omapäiselle ja sitkeälle tytölle hyvää ja onneksi kirjan lopussa pieni toivokin pilkahtaa.

Eija Hetekivi Olsson on onnistunut kirjoittamaan esikoisromaanin, joka vakuutti intensiivisyydellään. Todentuntuinen tarina Miirasta jää mieleen pitkäksi aikaa. Kunpa tämä kirjailija kirjoittaisi jo seuraavaa!

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa suomalaisen maahanmuuttajan karuun arkeen.

2. Jos tyttöjen elämä ja asema kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea kirjan tekijältä, josta varmasti kuullaan vielä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.