Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta

Tarinallinen tietokirjallisuus on kovassa nosteessa ja yksi sen hienoimmista edustajista on Tuomas Rimpiläisen kertomuskokoelma Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta (2015 Gummerus). Kirjallaan Rimpiläinen  haluaa nimenomaan rikkoa tiukkoja genrerajoja ja tätä teosta voi hyvin kutsua tosidekkariksi, mikrohistoriaksi - tai oikeastaan ihan miksi haluaa.

”Hyvä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi jo pelkästään siksi, että se on hyvä tarina.” Rimpiläinen toteaa myös. Hän haluaa vetävästi kirjoitetuilla tositarinoillaan valottaa lukijalle suomalaista rikoshistoriaa ja maamme väkivaltaisimpia vuosikymmeniä 1920- ja 30-lukuja ja onnistuu siinä upeasti.

Kirja sisältää kuusi rikostarinaa: neljä Tampereelta, yhden Turusta ja yhden Ulvilasta. Tarinat on valittu kirjaan taiten ja jokainen niistä taustoittaa hienolla tavalla aikakauden henkeä ja isompaa teemaa. Nimitarinassa Messukylän veriteko poliisi töpeksii rikospaikkatutkinnassa niin paljon, että koko poliisiorganisaatio uudistuu sen seurauksena. Kieltolain seurauksia ja ammatikseen maalaistolloja ryösteleviä ammattirikollisia käsitellään yhden ryöstötarinan yhteydessä. Intohimo voi olla lieventävä asianhaara, kuten yksi ”rakkausmurha” todistaa, mutta homoseksuaalien välinen kanssakäyminen taas rangaistava teko, vaikkei siinä ketään vahingoiteta.

Rimpiläinen on taustaltaan rikostoimittaja ja tietää jo ammattinsa puolesta, miten lukijan saa koukutettua. Tarinat pohjautuvat arkistolähteisiin, sanomalehtikirjoituksiin ja tutkimuskirjallisuuteen, mutta Rimpiläinen onnistunuu kertomaan kaikesta vetävästi ja lennokkaasti. Näitä rikostarinoita ahmii kuin parasta dekkaria.

Rimpiläisen pyrkimyksenä on ollut myös ymmärtää rikoksen tekijöitä. Kuvaamalla hienosti kunkin rikoksen ympärille koko aikakauden asenneilmapiirin, hän osoittaa lukijalle, ettei mikään ole mustavalkoista. Lukija joutuukin ottamaan välillä tuomarin roolin ja miettimään, minkä tuomion itse tekijälle langettaisi. Mitkä lukisi lieventäviksi asianhaaroiksi ja mitkä taas todistaisivat tahallisuudesta ja vakaasta harkinnasta? Puntaroidessaan rikosta ja sopivaa rangaistusta huomaa, ettei mikään ole tässä(kään) asiassa kovin yksinkertaista.

Rimpiläisen kirja on kiinnostava, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu ja sopii sen vuoksi monenlaisille lukijoille. Vannoutuneet dekkarifanit ihastuvat varmasti Rimpiläisen tarinankerronnasta ja historiaharrastajat taas hyvin tehdystä taustatyöstä. Kirjan voi aivan hyvin tarttua, vaikkei Suomen rikoshistoria kiinnostaisi pätkääkään. Rimpiläisen jälkeen alkaa kummasti kiinnostaa. Tällaista historiankirjoitusta on ilo lukea!

Tartu tähän:

1. Jos etsit tietokirjaa, joka ei takuulla puuduta.

2. Jos pidät hyvästä tarinankerronnasta.

3. Jos olet kyllästynyt dekkareiden epäuskottaviin juonenkäänteisiin.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Kirjallisuuspiirien malttamaton odotus on päättynyt. Harper Leen kohuttu toinen romaani Go set a Watchman ilmestyi tällä viikolla ja suomeksi se saadaan heti tuoreeltaan ensi viikolla (Kaikki taivaan linnut). 

Julkisuutta karttelevan 89-vuotiaan Harper Leen nimi on täyttänyt lehtien kirjallisuuspalstat ja blogit siitä saakka, kun viime vuonna ilmoitettiin uuden romaanin julkaisusta. Mistään upouudesta teoksesta ei ole kyse, vaan pankin tallelokerosta löytyneestä käsikirjoituksesta, jota pidetään menestysteos Kuin surmaisi satakielen ensimmäisenä versiona.

Valtava kohu ja huhumylly pyörii myös itse teoksen julkaisun ympärillä. Kuinka käsikirjoitus saatiin julkaistua juuri nyt? Vasta nyt? Onko hoitokodissa asuva kuuro ja sokea Harper Lee antanut luvan teoksen julkaisuun vai ovatko rahanahneet läheiset käyttäneet yhdeksänkymppistä kirjailijaa hyväkseen? Onko käsikirjoitus Leen kirjoittama lainkaan? Löytyikö tallelokerosta toinenkin käsikirjoitus ja jos löytyi, missä se on ja mitä sille tapahtuu? 

Harper Leeltä itseltään on turha hakea vastauksia, sillä hän antoi viimeisen virallisen haastattelunsa vuonna 1964, eikä ole sen koommin toimittajia tavannut. Salaperäisen käsikirjoituksen arvoitus jää toistaiseksi ratkaisematta ja kiehtoo monimutkaisine käänteineen kirjallisuuspiirejä lähes yhtä paljon kuin itse teos ja sen sisältö.

Uutta teosta odotellessa ehtii vielä lukea Leen esikoisromaanin Kuin surmaisi satakielen (Gummerus, suom. Maija Westerlund), josta on myös otettu uusi painos. Teos julkaistiin vuonna 1960, se voitti Pulizer-palkinnon seuraavana vuonna ja sitä on myyty miljoonittain. Yhdysvalloissa tarina on rakastettu ja päähenkilö Scoutin isä, Atticus Finch, suorastaan palvottu. Hänestä on tullut jonkinlainen täydellisen ihmisen esikuva: järkähtämättömän oikeudenmukainen, mutta samaan aikaan rauhallisen lempeä ja kiihkoton tyyppi, joka perustaa arvonsa vain totuudelle. Lisää kohua ja vähintään pettymyksiä onkin vielä varmasti tulossa, sillä Kaikki taivaan linnut -teoksessa Atticus näyttäytyy arvoiltaan ja asenteiltaan aivan erilaisena kuin palkitussa esikoisessa.

Leen esikoisessa Scout-tyttönen elää perheensä kanssa alabamalaisessa pikkukylässä Maycombissa. Elämä kulkee uomissaan hitaasti ja uneliaasti, kunnes Scoutin isä ryhtyy puolustamaan mustaa miestä oikeudessa. Miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, mutta Scoutin isä uskoo miehen syyttömyyteen. Tapaus paljastaa pikkukaupungin pinnan alla kytevän rasismin ja mustavalkoisen arvomaailman.

Harper Leen klassikko ei ole menettänyt tehoaan ja ajankohtaisuuttaan vuosikymmenten kuluessa. Mustien ja valkoisten välit ovat Yhdysvalloissa kiristyneet ja edelleen valkoinen pääsee pälkähästä helpommin kuin musta. Raivo valkoisten tekemistä vahinkolaukauksista ja epäoikeudenmukaisista tuomioista on kiihtynyt viime vuosina, eikä poliittinen johtokaan voi enää olla puuttumatta asiaan. Yhtä paljon kuin menneisyydestä Harper Leen romaani kertoo nykyisyydestä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos haluat ymmärtää amerikkalaisuutta.

3. Jos pidät koskettavista tarinoista.

Michael Ridpath: 66° pohjoista leveyttä

”Pitää aina kuunnella vaistoaan. Joskus se kertoo totuuden.”

Michael Ridpath on brittiläinen ex-pankkiiri, joka kirjoittaa dekkareita amerikkalaistuneesta islantilaissyntyisestä poliisista ja sijoittaa tapahtumansa pääasiassa Islantiin. Voiko tästä lähtökohdasta saada aikaiseksi uskottavaa jännityskirjallisuutta? Onnistuuko Ridpath jopa haastamaan Islannin oman pojan, mahtavan Arnaldur Indriðasonin?

Bostonilaispoliisi Magnus Jonson on ratkaissut rikoksia jo yhdessä aiemmassa Ridpathin kirjassa, Varjojen saartamassa vuodelta 2013. Tässä uudemmassa tarinassa (2015 Schildts & Söderströms, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) Magnus selvittelee Islannin talouskriisin jälkimainingeissa surmattujen pankinjohtajien murhia. Oman isänsä selvittämätön murha kummittelee sekin Magnuksen mielessä ja isoisäänsä hän ei halua käydä Islannin maaseudulla tapaamassa lainkaan. Miksi? Magnuksenkin menneisyydessä on asioita, joista hän mieluummin vaikenisi.

Ridpath kirjoittaa sujuvasti ja heittelee asiantuntevan oloisesti juoneensa kansanuskomuksia, islantilaisten saagojen henkilöhahmoja ja maan muun kirjallisuuden merkkiteoksia. Välillä jopa vähän luennoivan ja tietämystään korostavan oloisesti. Vyöryttämällä lukijalle historiallista nippelitietoa hän yrittää kovasti vakuuttaa osaavansa hommansa. Vähempikin olisi riittänyt, eikä uskottavuus olisi siitä kärsinyt. Nyt nimiä vilisi silmissä niin, että koukuttava juoni jo vähän kärsi.

Mielenkiintoisinta antia kirjassa on nk. kattilavallankumouksen kuvailut. Kun islantilaiset pankit romahtivat suhmurointiensa takia, vaativat islantilaiset päättäjien eroa paukuttamalla kattiloita yötä päivää parlamenttitalon edustalla. Mukana mielenosoituksissa oli koko Islannin kansa vauvasta vaariin ja pääosin rauhanomaisesti edennyt mölinä päättyi lopulta kansan tahdon noudattamiseen.

Nykydekkareita lukiessa tulee välillä tunne, että kirjailijat käyvät keskenään kisaa siitä, kuka keksii karmeimmat juonenkäänteet ja kenen kirjassa veri lentää eniten. Ridpathin kirjassa ei murhilla mässäillä ja siksi se sopii hyvin luettavaksi niille, joille raakuuksien yksityiskohtaiset kuvailut ovat liikaa.

Tartu tähän:

1. Jos Islanti kiinnostaa sinua.

2. Jos inhoat jännitysromaanien liiallista raakuutta.

3. Jos etsit viihdyttävää kesäkirjaa.

Lukuneuvojana kirjailija Tommi Kinnunen

Kuva: Kristian Tervo

Tommi Kinnunen singahti koko Suomen tietoisuuteen upealla esikoisromaanillaan Neljäntienristeys (2014 WSOY), jota kriitikot kilvan hehkuttivat. Karun kaunis tarina porautui myös lukijoiden sydämiin ja on edelleen kirjastojen yksi varatuimpia teoksia, vaikka sen julkaisemisesta on kulunut jo yli vuosi.

Kinnusella on kiinnostava tapa löytää itselleen uutta ja vähän erilaista luettavaa. Lähes aina kirjastossa käydessään hän valitsee paikalla olevista työntekijöistä tuntemattomimman ja pyytää tätä suosittelemaan hänelle jotain kiinnostavaa. ”Kun ohittaa virkailijan silmiin nousseen hämmennyksen, pelästyksenkin, ja selittää, että ihan oikeasti tahtoo lukea sellaisen kirjan, jota virkailija on pitänyt hyvänä, saa lopputulemana todella hyviä lukuhetkiä”, Kinnunen kertoo.

Nämä neljä helmeä Kinnunen on löytänyt juuri kirjastohenkilökunnan avulla, eikä olisi niitä itse osannut hyllystä poimia. Lukusuositusten lisäksi kannattaa siis ottaa käyttöön Kinnusen hyväksi todettu uusien lukuelämysten etsimismenetelmä.

Tommi Kinnunen suosittelee: 

Emmanuel Carrere: Viikset (2002 Like)

“Kirja vaikutti vaatimattomalta, melkein haukkapalalta, mutta olin niin väärässä.  Arjen yksinkertainen tapaus - se että mies päättää yllättää vaimonsa ja ajaa illalla viiksensä pois - laajenee pohdinnaksi siitä, mikä on unohtamista, muistikatkosta, salaliittoa ja hulluutta.”

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2008 Gummerus)

“Olin kovin varma, etten jaksa lukea tätä, sillä kauhu ei ole minun genreäni. Taas olin väärässä.  Kaksitoistavuotiaan koulukiusatun Oskarin elämä mullistuu, kun hän iltahämärissä tutustuu taloyhtiön pihalla Eliin. Kaikkein pelottavinta oli se, ettei kauhu tapahdu amerikkalaisessa pikkukylässä, vaan täysin tunnistettavan oloisessa skandinaavisessa lähiössä. Kammoan vieläkin alikulkutunneleita.”

  

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee (näytelmän ensiesitys 1953, suom. 1964)

“Tämä löytyi sotilaskodin kirjastosta vuodelta 1993, kun kysyin, oliko heillä näytelmiä. Kiinnostavinta Vladimirin ja Estragonin odottamisen seuraamisessa on se, kuinka paljon tiedosta ja tunnelmista välittyy siinä, mitä ei kerrota ja mihin ei viitata. Kokonaisuus rakentui päässäni kuin suuri sanallinen palapeli.”

Helmi Kellokumpu: Havun takana: kertomuksia (2000 WSOY)

“Pohjoisen kirjailijan novellikokoelman tarinoissa ei paljoa tapahdu, vaan ne toimivat ennemminkin kuin valokuva: näyttävät ja paljastavat, mutta eivät ota kantaa. Lukijan tehtävänä on miettiä, menikö Särkymävaran isännän elämässä kaikki niin kuin piti tai miksi lapsuudesta tallentuu mieleen lämpimän leivän tuoksu.”

Hyviä lukuelämyksiä!

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Kirjallisuuden klassikoista ei voi puhua ilman venäläistä kirjallisuutta, mutta naapurimme nykykirjallisuus on tuntemattomampaa. Yksi syy siihen on käännösten vähäinen määrä – harva suomalainen kun pystyy lukemaan venäjänkielistä kirjallisuutta alkukielellä.

Lisäksi venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäminen on suurelta osin pienten kustantamoiden varassa, eikä niillä taas ole isojen kilpailijoittensa tavoin valtavaa markkinakoneistoa rummuttamassa uusista lukemisen arvoisista kirjoista. Siksi hyvät kirjat saattavat jäädä suurelta yleisöltä täysin huomaamatta.

Yksi hulvaton helmi on Pavel Sanajevin esikoisromaani Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014 Into, suom. Kirsti Era). Minäkään en olisi sitä löytänyt, ellei eräs paljon lukeva ystäväni olisi sitä minulle suositellut. Ja koska luotan ystäväni makuun, hankin romaanin heti käsiini.

Sanajevin kirjan keskiössä on mummo, babuška, yksi vahvimmista venäläisyyden ilmentymistä. Eikä kyseessä ole mikään kiltti ja iloisesti hymyilevä lempeä huivipää, joita on nähty euroviisulavallakin. Tämä babuška on aivan toista maata kuin hurmaava udmurttimummojen kuusikko, joka piirakkaa lavalla paistaen ylsi euroviisukarnevaaleissakin pari vuotta sitten toiselle sijalle.

Sanajevin mummo on babuška from hell. Nina Antonovna on elämäänsä ja avioliittoonsa pettynyt nainen. Vainoharhainen, arvaamaton ja erittäin paha suustaan. Kovia kokenut ja psyykkisesti sairas. Hän sättii miestään taukoamatta ja mies pakenee kalaan, konserttikiertueille, yhdistystoimintaan tai millon mihinkin saadakseen hetken rauhaa.

Kaikken pahiten babuška läksyttää tyttärenpoikaansa Sašaa, jonka mummu on ominut itselleen, kun äiti on löytänyt uuden rakkauden Krimiltä. Saša on sairaalloinen laiheliini, jota mummu lääkitsee homeopatialla, peräpuikoilla sekä kaikenlaisilla liuoksilla ja juoksuttaa lääkäriltä toiselle. Hoitoa tarvitsisi kyllä babuška itse.

Vaikka Sašan kertoma tarina on absurdin hauska, se on samalla myös tavattoman surullinen. Kukaan ei pysty laittamaan kampoihin sairaalle babuškalle. Hirviömummun mahti on valtava. Mutta kun lukija saa jossain vaiheessa tietää, millaisia elämänkokemuksia babuškalla itsellään on, sympatia herää myös häntä kohtaan.

Sanajevin romaani näyttää oivallisella tavalla sen, kuinka omat toteutumattomat unelmat katkeroittavat. Kuinka petetty ja yksin jätetty ihminen voi murtua. Kuinka oman lapsen kuolema voi saada ihmisen sekoamaan täysin. Kuinka yltiöpäinen kontrolli voi olla ainoa keino ihmiselle pysyä kasassa.

Meidän itsekäs maailmamme tarvitsee lisää empatiaa ja sanotaan, että sitä oppii parhaiten lukemalla kaunokirjallisuutta. Hyvä tarina pakottaa lukijan asettumaan toisen asemaan ja näkemään, ettei mikään tässä maailmassa ole mustavalkoista. Toinen ihminen on niin kovin helppo tuomita yksiselitteisesti pahaksi, hulluksi tai hankalaksi. Vaikeampaa on tutustua toiseen ja muuttaa käsityksiään.

Sanajevin tarinassa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Siinä on vain ihmisiä, joista on tullut sellaisia kun on tullut. Kukaan heistä ei ollut sellainen syntyessään. Elämä sen teki.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua venäläiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos pidät hulvattomista tarinoista.

3. Jos haluat lukea tarkkaa ajankuvaa (1980-luvun Neuvostoliitosta).

Eija Mäkinen ja Annika Grahn: Esko Roine

Jo oli aikakin saada kaikkien tunteman Esko Roineen tarinat teatterinäyttämöiltä ja takahuoneista yksiin kansiin. Tämä seitsemänkymppinen teatteriperheen kasvatti on ehtinyt uransa aikana nähdä ja kokea vaikka mitä ja on nimikkoteoksensa ansainnut. 

Eija Mäkinen ja Annika Grahn johdattavat kirjassaan (2014 Like) tavallisen teatterikatsojan Esko Roineen mukana teatterielämän kiehtoviin kulisseihin ja kirja paljastaa samalla myös vaativan työn varjopuolet.

Kirjassa seurataan Esko Roineen elämää kronologisessa järjestyksessä syntymästä nykypäivään saakka. Hauskoja anekdootteja riittää vuosien varrelta kerrottavaksi ja tuttuja nimiä vilisee silmissä. Edwin Laine, Kalle Holmberg, Sylvi Salonen, Eino Salmelainen, Seela Sella, Antti Litja, Outi Mäenpää sekä lukemattomia muita yhtä tuttuja näyttämötaiteen nimiä, joiden kanssa Roine on urallaan tehnyt yhteistyötä. Ja omien sanojensa mukaan lupsakka näyttelijä on tullut kaikkien kanssa vähintään kohtalaisesti toimeen.

Suuri yleisö mieltää Esko Roineen komedia- ja farssinäyttelijäksi, mutta se on vain kapea siivu Roineen mittavasta urasta näyttämöllä ja erityisesti sen takana. Roine on näyttelijätyönsä lisäksi työskennellyt pitkään teattereiden hallintopuolella ja joutunut päättämään isoista talousasioita. Teatterin on saatava myytyä lippuja ja liput menevät paremmin kaupaksi kevyeen viihdeohjelmistoon. Kevyen ohjelmiston tuotoilla avitetaan vakavampaa ja kokeellisempaa teatteria. Näiden kahden ohjelmistolinjan välissä keikkuminen on toisinaan ollut tuskaisaakin. Mutta luonteeltaan positiivinen ja luovan kekseliäs Roine on siitäkin selvinnyt.

Vain yhdestä aiheesta puhuessaan Roineen lupsakkuus häviää. Kunnallinen byrokratia on Roineen mukaan joustamaton mätäpesäke, joka ei kannusta yrittämään parastaan. Kun kunnallisen teatterin rahat lipputuloista uppoavat kunnan pohjattomaan kassaan, alkaa teatteriväki helposti elää omassa kuplassaan, jossa markkinoiden ja yleisön merkitystä ei tarvitse miettiä. Roineen mielestä teatterintekemisen(kin) on oltava kannattavaa - laadusta tinkimättä! Ja on saanut tällä ajatuksellaan suututettua monet.

Teatteriperheeseen syntyminen voi tuntua tavallisesta tallaajasta hohdokkaan boheemilta, mutta käytännössä teatterilaisten perhe-elämä joutuu äärimmäisen koville. Päivät harjoitellaan ja illat ja viikonloput esitetään. Rooliin on uppouduttava täysin, eikä siinä kaitseta samanaikaisesti lapsia sivusilmällä. Myös Roineen oma perhe-elämä ajautui kriisiin lasten ollessa pieniä ja syyllisyys pitkistä poissaoloista ja riitaisa ero näyttävät vaivaavan Roinetta edelleen. Päin helvettiä hoidettu, toteaa Roine nyt seitsemänkymppisen elämänkokemuksella.

Tavallisena teatterinkatsojana on mielenkiintoista seurata, miten teatterintekeminen on vuosikymmenten varrella muuttunut. Astuessaan johtajan saappaisiin Roine siirtyy pohtimaan teatterin johtamisen problematiikkaa ja kirjan loppupuolta voikin pitää käytännön johtamisoppaana. Roine on työskennellyt erilaisissa työyhteisöissä ja saanut kokea monenlaisia organisaatiokulttuureja. Välillä on hän on hakannut päätään seinään muutosvastarintaisen henkilökunnan kanssa ja toisinaan taas saanut porukan innostumaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Epäonnistumisensa johtajana hän myöntää rehellisesti ja kehuu itseään ylpeästi onnistumisistaan.

Roineen matkassa on myös hauskaa. Hän kertoilee vitsikkäästi kaikenlaisista kommelluksista, joista valmiin esityksen seuraajalla ei ole mitään tietoa. Teatterimaailma on täynnä isoja persoonia, jotka tuovat mukanaan isot tunteet, isot riidat ja isot naurut. Teatterissa eletään aina täysillä, eikä Roinekaan itseään kirjassa säästele. Lopputuloksena on elämänmakuinen teos.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut teatterintekemisestä.

2. Jos luulet, että teatterielämä on pelkkää juhlaa.

3. Jos haluat kehittyä johtajana.

Huom! Koska Roine tarinoi suurelta osin vanhemmista teatterisuuruuksista, voi kirjaa suositella erityisesti varttuneemmalle väelle, joille nimet ovat tuttuja.

Lukuneuvojana muusikko Heikki Salo

Kuva: Lauri Salo

Heikki Saloa voi tituleerata todelliseksi musiikin ja kirjoittamisen monitoimimieheksi. Miljoonasateen laulaja ja lauluntekijä. Herra Heinämäen lato-orkesterin laulusolisti Herra Pujo. Roppakaupalla tekstejä ja sävellyksiä useille muille artisteille. Käsikirjoituksia, näytelmiä ja näytelmäsävellyksiä. Opetushommia laululyriikan kirjoittamisesta siellä sun täällä. Ja tuhansia  myytyjä levyjä.

Kokonaisia kirjojakin Salo on ehtinyt kaiken tämän lisäksi kirjoittaa. Eläinkertomuskokoelma Kynsilehto ilmestyi vuonna 2001 ja Sateen ääni: laulutekstejä ja tekstejä lauluista vuonna 2005. Hyviksi biisinikkareiksi haluavien kannattaa tutustua Salon perusteelliseen laululyriikan käsikirjaan Kahlekuningaslaji (2005), josta otettiin viime vuonna 2014 uusi täydennetty painos. Salo - jos kuka - tietää mistä puhuu.

Hyvä teksti ei synny tyhjiöstä. Eikä se takuulla synny wikipediaa ja facebook-päivityksiä selailemalla. Hyväksi laululyriikan tekijäksi tullaan lukemalla erityisesti kaunokirjallisuutta: romaaneja, runoja, novelleja. Kaikenlaista kirjallisuutta eri aikakausilta. Lisäksi hyvä tekstintekijä kirjoittaa koko ajan. Ja lukee. Ja kirjottaa. Ja taas lukee ja kirjottaa.

Blogini lukijoita Heikki Salo kehottaa lukemaan enemmän ja suosittelee kaikille näitä viittä mestaria:

Heikki Salo suosittelee:

1. Ferenc Molnár: Koulupoikia: Kirja Pál-kadun pojista (1907, suom. 1913, uusin suomenkielinen painos vuodelta 2012)

“Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran jo lapsena. Kahden poikajoukon taistelu halkopinoissa grundilla, jättömaalla, teki minuun suuren vaikutuksen. Tämä on luultavasti ensimmäinen kirja jonka ääressä olen itkenyt. Luin sen kerran ääneen myös omille lapsilleni, ja me itkimme kaikki. Mitä itkupillejä!

Muutama vuosi sitten matkustimme koko perhe Budapestiin ja etsimme Pál-kadun, jonka varrella jättömaa oli kirjan mukaan. Ja aivan oikein, tontilla sijaitsi nyt kerrostalo, mutta sen seinässä oli kyltti: Tässä sijaitsi grundi, jossa seikkailivat Ferenc Molnárin Koulupojat.”

2. Olli Jalonen: Poikakirja (2010) ja Miehiä ja ihmisiä (2014)

“Jalonen kertoo omaelämäkerrallisessa romaanissaan elämänkokemuksia poikuuden ja nuoruuden ajoiltaan. Olemme saman ikäisiä ja kokemuksemme komppaavat samaan tahtiin. Jalosen kertojanäänen kepeys tekee minuun suuren vaikutuksen. Kuin kuuntelisi vanhoja c-kasetteja, joista kaiken rec-buttonilla äänitetyn musiikin lisäksi kuuluu silloin tällöin  myös omia, veljen kanssa äänitettyjä kuunnelmia. “

3. Lauri Viita: Moreeni (1950)

“Lauri Viidan syntymästä tulee vuonna 2016 vuosisata. Viita on minulle tuttu jo nuoruuden ajoilta. Kirjoitan tällä hetkellä näytelmää Viidasta ja vuodesta 1949, jolloin hänen äitinsä Alfhild kuoli. Molempia Viidan romaaneja voi lukea kuin omaelämäkertoja, sen verran voimakkaasti Pispala ja sen hahmot kirjoissa näkyvät. Viidan kieli ja kertomistapa ovat yllättävän modernia nykypäivästä katsottuna. Romaanin muodon sisällä sykkivät tamperelaiset ja pispalalaiset tarinat.” 

4. Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus (2013)

“Blasim on minulle ihan uusi tuttavuus - itse asiassa tätä kirjoittaessani kirja on vielä kesken. Mutta nyt voin jo sanoa, että kirjoittajana Blasim on mestari. Hänkin kirjoittaa tarinoita. Itse asiassa tämän kirjan novellit ovat kuin tarinakimppuja, joiden kokonaisuus laukeaa kirjoituksen lopussa yhdellä lauseella kuin aseen liipasimesta vetäen.

Blasim asuu myös Pispalassa. Olen nähnyt hänet kerran bussipysäkillä. Seuraavan kerran kun näen hänet, pysäytän autoni.”

5. Pentti Saarikoski: Koko tuotanto

En fanita ketään kovin helposti. Mutta Saarikosken villapidan helmaa minun oli pakko käydä koskettamassa, kun hän kävi Jyväskylän yliopistossa vierailulla 80-luvun alussa. Tungos hänen ympärillään oli kuin muuri, mutta onnistuin.

Kaikki ne yksinäiset illat 70-luvulla rintamamiestalon yläkerran huoneessani, jotka Saarikoski valaisi kirjoituksillaan, tekivät minusta ihailijan. Vaikka välillä olin suutuksissani koko äijälle, kun hän julkaisi löysiä matkakeromuksiaan kapakoissa istumisistaan.

Hän on myös ainoa ihminen sukuni ulkopuolelta, jonka haudalla käyn aina, kun ajan Valamon ohi. En jätä hänen haudalleen kynääni, niin kuin moni näyttää tekevän, sillä tarvitsen sitä vielä.”

Hyviä lukuhetkiä!

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Takakansitekstin perusteella Punaisen muistikirjan nainen (2015 WSOY, suom. Lotta Toivanen) vaikuttaa minun makuuni liian siirappiselta ja siksi välttelin sitä pitkään. Koska olen kuitenkin hulluna kaikkeen mikä liittyy Ranskaan, avasin Antoine Laurainin kirjan ja yritin karistaa mielestäni kaikki ennakkoluulot. Onneksi - sillä kirjahan oli hyvä!

Nelikymppinen Laure Valadier on palaamassa myöhään yöllä kotiin, kun varas riuhtaisee hänen käsilaukkunsa mukaansa. Laure lyö rytäkässä päänsä, yöpyy viereisessä hotellissa, mutta ei enää herää seuraavana aamuna. Hän on vaipunut koomaan.

Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent Letellier löytää roskalaatikon päältä liilasta nahasta tehdyn hyväkuntoisen käsilaukun. Omistajasta ei näy jälkeäkään ja Laurent arvelee laukun varastetuksi. Hän kiikuttaa laukun poliisiasemalle, mutta odottaessaan omaa vuoroaan päättääkin hetken mielijohteesta selvittää itse laukun omistajan.

Laurent alkaa toimia kuin salapoliisi. Laukusta löytyneet esineet ovat johtolankoja, joita hän seurailee ja pala palalta salaperäisen naisen kuva alkaa hahmottua. Mitä selvemmäksi kuva tarkentuu, sitä kiihkeämmin Laurent haluaa naisen löytää.

Punaisen muistikirjan nainen on pikkuruinen hyvän mielen kirja. Laurain tarinoi kepeästi, charmanttiin ranskalaiseen tyyliin. Kirja tuo mieleen Woody Allenin ihastuttavan elokuvan Midnight in Paris ja toivottavasti Punaisen muistikirjan nainenkin nähdään vielä valkokankaalla. Siitä saisi hienon romanttisen komedian.

Tarina nostattaa hymyn huulille ja alusta saakka lukija voi olla varma, että loppu on onnellinen. Matkan varrella Laurainin kirja onnistuu myös yllättämään ja välttämään pahimmat kliseet. Lukuhullua kirjassa ilahduttaa päähenkilön työ kirjakauppiaana ja monet viittaukset kirjallisuuteen. Ja esiintyypä kirjassa pienessä roolissa myös itse Nobel-kirjailija Patrick Modiano...

Tartu tähän:

1. Jos etsit rentoa lomakirjaa.

2. Jos pidät ranskalaisesta kepeydestä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Kolme kirjaa kotimaankierrokselle

Lomakausi lähenee, eivätkä kaikki lomailijat suinkaan suuntaa ulkomaille. Kotimaan matkailu kiinnostaa monia ja voi avartaa joskus enemmän kuin kaukomaat - Thaimaan hienot hiekkarannat kun saattavat olla monelle suomalaiselle tutumpia kuin oman pitäjän nähtävyydet.

Nämä kolme kirjaa toimivat hyvinä matkaoppaina kotimaanreissaajille. Yksi opastaa kävelyretkille Helsingissä, toinen esittelee suomalaisia kirjailijakoteja ja kolmas vie kierrokselle Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön. Hyvää matkaa!

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Haltiakuusen alla: suomalaisia kirjailijakoteja (2015 Avain)

Haltiakuusen alla –tietokirja esittelee kaikki yleisölle avoimet kirjailijakodit Suomessa, yhden Virossa (Aino Kallaksen mökki Hiidenmaalla) ja yhden Pohjois-Norjassa (Nils-Aslak Valkeapään gammi Skibotnissa). Eniten nähtävää on pääkaupunkiseudulla ja Uudellamaalla sekä Tampereen tietämillä, mutta löytyypä kirjailijakoteja myös Uusikaarlebystä, Iisalmesta ja Keuruulta.

Haltiakuusen alla on ihastuttava lukuelämys jokaiselle kirjanystävälle, vaikkei olisi aikomusta museoissa edes vierailla. Teos avaa lukijalle oven tunnetuimpien suomalaiskirjailijoiden koteihin ja varsinaisen kotiesittelyn lisäksi kirjassa kerrotaan mielenkiintoisia ja ei niitä kaikkein ilmeisimpiä tarinoita kustakin kirjailijasta. Upea kuvitus kruunaa kaiken ja siksi Haltiakuusen alla sopii mainiosti lahjakirjaksi kulttuurin ja kirjallisuushistorian ystävälle. Parempi mökkituliainen kuin kahvipaketti!

Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005 Otava)

Nyt jos koskaan on hyvä hetki vierailla Tuusulanjärven kulttuurikohteissa. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Jean Sibeliuksen, Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin syntymästä ja juhlavuoden kunniaksi taiteilijakodit on puunattu perusteellisesti.

Halosenniemen ja Sibeliusten Ainolan lisäksi rannoilta löytyvät mm. Juhani Ahon Ahola, J.H Erkon Erkkola ja Eero Järnefeltin Suviranta, jota tosin pääsee kurkistelemaan vain tiheän kuusiaidan läpi. Alvar Aallon arkkitehtuuria saa ihailla säveltäjä Joonas Kokkosen Villa Kokkosessa ja Syvärannan Lottamuseon kanttiinissa voi museokierroksen jälkeen herkutella maailman parhailla korvapuusteilla.

Salokanteleen ja Seppovaaran kirja esittelee kaikki Tuusulanjärven taiteilijakohteet juuri sopivan perusteellisesti päiväretkeläiselle. Jos kierroksen jälkeen haluaa vielä nauttia hetken jylhästä luonnosta, kannattaa suunnata länsirannan Sarvikalliolle, josta avautuu uljas näkymä yli järven. Sinne taiteilijayhteisön jäsenetkin aikanaan soutivat kesäisille retkilleen ja laulu raikasi yli järven!

Pauli Jokinen: Sunnuntaikävelyllä Helsingissä: 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä (2010, Minervakustannus oy)

Paikallishistorian harrastaja Pauli Jokinen johdattaa lukijan kirjassaan pääkaupunkimme historiaan, nähtävyyksiin, arkkitehtuuriin, muistomerkkeihin ja eri kaupunginosiin. Hän kierrättää kävelijää kanssaan pitkin kaupungin katuja ja nostaa esiin myös vähemmän tunnettuja reittejä – niitä, joita ei tavallisissa turistioppaissa mainita.

Vaikka kirjassa esitellään 52 eri reittiä, on Jokinen joutunut jättämään monia mielenkiintoisia paikkoja pois. Helsingin keskusta ja keskustaa lähimpänä olevat kaupunginosat ovat tietenkin hyvin edustettuina. Mielenkiintoisinta antia kirjassa ovat sisällissodan kaksi reittiä: punainen ja valkoinen sekä murhapaikkojen ja kaunokirjallisuuden Helsinki.

Yksi miinus teokselle on kuitenkin annettava. Kovakantinen ja suurehko kirja painaa ja sitä on vaikea kantaa mukanaan kävelyllä. Pehmeäkantisena ja puolet pienempänä se toimisi paljon paremmin.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Kolme tunnetuinta tulevaisuuden kauhuskenaariota kirjallisuudessa ovat George Orwellin Vuonna 1984, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma. 

Näihin kolmeen viittaillaan milloin missäkin yhteydessä, kun nykyinen maailmanmeno alkaa vaikuttaa liian hurjalta. Ja ihan syystä. Orwell, Bradbury ja Huxley ennustivat aikanaan aika hyvin, miltä meidän maailmamme nyt näyttää. Onneksi heidän hirvittävät kuvitelmansa eivät ole vielä ihan kokonaan käyneet toteen.

1930-luvun sosiaaliset ongelmat ja yhteiskunnan eriarvoisuus synnyttivät Englantiin uuden kirjailijasukupolven, joka alkoi nähdä maailman hyvin kyynisesti. Alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvien ihmisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä nähtiin olemattomina ja yläluokan edustajat taas toimettomina tyhjäpäinä. Aldous Huxley kuuluu keskeisesti tähän kyynisen nuoren kirjailijapolven porukkaan.

Uusi uljas maailma julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1932 ja suomeksi se saatiin vasta sodan loppupuolella vuonna 1944. Lukuelämys on edelleen voimakas ja äärimmäisen ajankohtainen. Suotta ei tähän teokseen viittailla, kun puhutaan geenimanipulaatiosta, kloonauksesta tai muusta perintötekijöiden parantelusta. Tulipahan minulle mieleen myös äidinkielenopettajien ajankohtainen huoli kirjallisuuden opetuksen vähentämisestä lukion uudessa opetussuunnitelmassa, mutta siitä lisää hieman myöhemmin.

Huxleyn Uljas uusi maailma visioi tulevaisuutta satojen vuosien päähän, eikä näkymä ole kaunis. Ihmisiä kasvatetaan tuotantolaitoksissa ja jo ennen syntymää jokainen on määrätty omaan ryhmäänsä. Parhaan alfa-luokan sikiöitä ravitaan ja hellitään kunnolla, kun taas työtä tekevään rupusakkiin kuuluvat yksilöt saavat jo ennen syntymää huonompaa hoitoa. On tainnut Outolintu-sarjan luoja Veronica Rothkin Huxleynsä lukea etsiessään inspiraatiota tulevaisuudenmaailmaansa.

Kun ihmiset tuotetaan laitoksissa, ei perheellä ole enää mitään sijaa. Äiti, isä, sisko ja veli ovat oksettavia jo sanoinakin. Vanhemmuuden poispyyhkiminen mahdollistaa paljon, sillä enää ei ole raivokkaasti omia lapsiaan puolustavia äitejä eikä isiä. Kun ei kukaan ole enää suoraan kenenkään jälkeläinen, on Huxleyn kuvaama maailma mahdollinen. Kukin yksilö toteuttaa omaa ennalta määrättyä tehtäväänsä enempiä kyselemättä, eikä ketään oikeasti kiinnosta muiden hyvinvointi.

Huxleyn dystopia muistuttaa kovasti Ray Bradburyn maailmaa Fahrenheit 451:ssä. Ihmiset turrutetaan kevyellä viihteellä aina vain typerimmiksi. Syvemmät merkitykset ja historian tapahtumat on häivytetty näkymättömiin. Nautintoja on tarjolla mielin määrin ja elämä on pelkkää vauhtihurjastelua (Fahrenheit) tai villiä seksiä (Uljas uusi maailma). Molemmissa tarinoissa kasvoton vallanpitäjä hyötyy siitä, kun kukaan ei kyseenalaista tai kritisoi systeemiä. Kun kansa saa leipänsä ja sirkushuvinsa, ei se muuta osaa kaivata.

Huxleyn maailma tuli yllättäen mieleen myös, kun luin uutista lukion äidinkielenopettajista, jotka ovat huolestuneita kirjallisuuden asemasta tulevaisuudessa. Uudessa opetussuunnitelmassa medialukutaitoa korostetaan kaunokirjallisuuden lukemisen sijasta, vaikka siitä ei ole kuin parikymmentä vuotta kun koko oppiaineen nimeksi saatiin kovan väännön jälkeen äidinkieli ja kirjallisuus. Ja toivottiin silloin tietenkin, että nimenomaan kirjallisuudenopetus saisi nimenmuutoksen jälkeen vankemman aseman.

Vääntö jatkuu. Lyhyttä ja pinnallista painotetaan taas pitkän ja syvällisen sijaan. Aivan kuten Uljaassa uudessa maailmassa. Sielläkään kirjallisuudella ei ollut enää sijaa. Ja katso miten kävi.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea klassikon, joka puhuttaa aina.

2. Jos etsit sopivaa esitelmäkirjaa. (Vinkki: vertaile tätä vaikka Rothin Outolintuun).

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tässä se on! Vuoden nautittavin lukuelämys! Ihana! Loistava! Kaunis ja Surumielinen. Jännittävä ja toiveikas. Täydellinen lukuromaani, jonka ei toivoisi koskaan loppuvan!

Anthony Doerr kirjoitti menestysromaaniaan Kaikki se valo jota emme näe (2015 WSOY, suom. Hanna Tarkka) kymmenen vuotta. Ilmestyttyään se tyrmäsi ihastuksesta kaikki: kriitikot ja lukijat. Palkintojakin se on kerännyt valtavan määrän Pulizerista pienempiin kunnianosoituksiin.

Doerr sai idean kirjaansa maan alla, New Yorkin metrossa. Eräs mies kirosi kännykkäänsä, kun kenttää ei löytynyt. Doerr kurtisti vieressään kulmiaan ja mietti, emmekö me enää ymmärrä, miten ihmeellistä ja uutta on se, että voimme kommunikoida toisillemme taskuun mahtuvan pienen litteän esineen avulla. Toista oli ennen. Siksi Doerr päätti kirjoittaa kirjan ajasta, jolloin radioaallot kuljettivat viestit kauas ja sekin tuntui ihmeeltä.

Saint-Malon viehättävä ranskalainen rannikkokaupuki tuli kuvioihin, kun Doerr ihaili ääneen matkakumppanilleen sen keskiaikaisia kujia ja sai tietää, että suurin osa kaupungista on rakennettu uudestaan vanhan mallin mukaan sodan jälkeen. Elokuussa vuonna 1944 pommitus tuhosi kaupungin lähes täysin. Miljöö oli löytynyt.

Kaikki se valo jota emme näe –romaani sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Marie-Laure on seitsemänvuotiaana sokeutunut tyttö, joka asuu isänsä kanssa Pariisissa. Isä työskentelee Pariisin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä ja tytär viettää aikaansa museon nilviäisosastolla isän työpäivien ajan.

Kun saksalaiset vyöryvät Pariisiin, on kaksikon paettava. Sitä ennen Pariisin museoissa alkaa vimmattu kuhina. Mittaamattoman arvokkaat taide- ja tiedekokoelmat on saatava piiloon tai vietävä turvaan muualle. Isä saa mukaansa museon arvokkaimman jalokiven ja se taskussaan he suuntaavat hulluksi tulleen isosedän luo Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin.

Toisen tarinalinjan pääosassa on saksalainen orpopoika Werner. Hän kiinnostuu jo lapsena radioista ja sodan aikana hänen taitojaan tarvitaan. Werner hakeutuu hitlerjugendiin ja pääsee erikoiskoulutusryhmään. Ei hän sinne mistään aatteen palosta pyri, vaan koettaa välttää työt kaivoksessa, johon orpokodin pojat vartuttuaan patistetaan. Vaihtoehtoja ei ole ja saapahan Werner ainakin puuhastella intohimonsa parissa.

Ja sitten on vielä Liekkien meri. Mystinen ja kirottu jalokivi isän taskussa, jota Hitler hamuaa. Natsien jalokiviasiantuntija Reinhold von Rumpel on saanut tehtäväkseen metsästää johtajalleen kaikki Euroopan arvokkaimmat jalokivet ja ykkösenä hänen listallaan on tietenkin Liekkien meri. Ällöttävän epämiellyttävä von Rumpel pääsee jalokiven jäljille ja henkeään pidätelleen lukija seuraa von Rumpelin lähestymistä....

Doerrin romaanissa on kaikki kohdallaan. Se on taitavasti ja koukuttavasti rakennettu tarina. Sen henkilöhahmot ovat samastuttavia ja kokonaisia. Se sijoittuu sopivan mystisiin ja mieltä kutkuttaviin paikkoihin: vanhaan pariisilaiseen museoon ja Saint-Malon muurien ympäröimään surullisenkuuluisaan kaupunkiin. Se kertoo ihmisistä toisen maailmansodan melskeissä – aihe, joka ei menetä tehoaan, vaikka vuosikymmenet kuluvat. Siinä oppii mukavasti maailmanhistoriaa ja siinä on mukana sopivasti pahuutta ja onneksi reilusti enemmän hyvyyttä. Se jättää jälkeensä toivon. Ja sisältää myös kirouksen, johon uskoo ken haluaa.

Doerrin tarina muistuttaa paljon vuosien takaista Carlos Ruiz Zafonin hittikirjaa Tuulen varjo. Näissä kahdessa on jotain samaa. Jotain vanhanaikaista, satumaista ja mystistä. Tuntuu kuin näiden kahden myötä saisi vielä hetkeksi palata lapsuuden parhaaseen lukuelämykseen – olotilaan, jossa kaikki muu ympäriltä unohtuu ja tarina tempaa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Sellaista kokemusta saa hektisen arjen keskellä enää harvoin. Näiden kahden kohdalla sen on onnistunut saavuttamaan.

Kun kiedotaan yhteen sodan eri puolilla olevat sokea tyttö ja pellavapäinen orpopoika; kirottu jalokivi ja natsien hulluus; kuvankauniin kaupungin totaalien tuho ja näkymättämät radioaallot, jotka sinkoavat ilmojen halki viestejä vastapuolelle, voisi tuloksena olla helposti jotain lapsellista ja liioiteltua. Doerr osaa kuitenkin hommansa ja on kirjoittanut vuoden parhaan lukuromaanin. Lisää! Lisää! Lisää!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä ja nauttia!

2. Jos toinen maailmansota kiinnostaa sinua.

3. Jos pidit Tuulen varjosta.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Blogini anonyymi lukija kehotti minua tarttumaan Linda Olssonin uutuusromaaniin Kun mustarastas laulaa (2015 Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi). 

Jostain syystä Olsson olikin päässyt unohtumaan, vaikka muistan pitäneeni kovasti hänen esikoisromaanistaan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2009). Kirjoja julkaistaan niin valtava määrä, ettei edes tuttujen kirjailijoiden uutuusteoksista ole aina perillä. Lämmin kiitos siis sinulle muistutuksesta anonyymi lukijani!

Olssonin uutuus on viipyilevä ja kaunis tarina kolmesta yksinäisestä sielusta vanhassa tukholmalaisessa kerrostalossa. Viisikymppinen Elisabeth Blom on vastikää muuttanut taloon ja sulkeutunut asuntoonsa. Muuttolaatikot on purkamatta ja huonekalut hankkimatta. Elisabethin menneisyydessä on tapahtunut jotain, mikä on lamaannuttanut hänet paikoilleen ja on tehnyt hänestä päivä päivältä aremman ja pelokkaamman.

Elisabethin naapurissa asuu nuori Elias. Herkkä taiteilija, joka osaa ilmaista itseään vain kuvin. Koulukiusattu ja syrjitty nuorukainen, joka epävarmuudessaan myös arkailee elämässään. Eliaksen yläpuolella taas asustaa seitsemänkymppinen leskimies Otto, joka ei usko, että elämällä olisi hänelle enää mitään annettavaa. Edesmennyt vaimo on jäänyt Otolle mysteeriksi ja elämä on ollut suurelta osin tyytymistä siihen, mitä on sattunut kohdalle tulemaan.

Näiden kolmen yksinäisen elämät kietoutuvat tarinassa pikkuhiljaa yhteen ja yhdistävänä siltana toimii kirjallisuus, josta kaikki ovat kiinnostuneita. Keskustelu kirjoista rakentaa luottamusta ja auttaa raottamaan ovea kunkin henkilökohtaiseen elämäään. Kun kukin saa huomata, ettei olekaan maailmassa ypöyksin, saa elämä värinsä takaisin.

Olsson haluaa sanoa lukijalle näin: vaikka menneisyys olisi täynnä petettyjä lupauksia ja toteutumattomia toiveita, eivät kaikki ihmiset ole lähtökohtaisesti pahoja. Kun uskaltaa luottaa toiseen, voi alkaa taas elää. Lohdullinen ja hieno tarina.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta.

2. Jos pidät lämminhenkisistä tarinoista.

3. Jos etsit kirjoista syvällisyyttä.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjan ja ruusun päivänä huhtikuun lopulla kirjojen myyntiä koetetaan vauhdittaa antamalla kirjanostajille kaupanpäälliseksi kirja, joka on tilattu juuri tätä tarkoitusta varten. Ilmaiskirjojen kirjoittajina on ollut kotimaisen kirjallisuuden kovinta kärkeä Jari Tervosta Anna-Leena Härköseen. Tänä vuonna tehtävän oli ottanut vastaan Kari Hotakainen.

Hotakaisen pienoisromaani Kantaja (2015 Kirjakauppaliitto) sijoittuu hautausmaalle ja päähenkilönä kirjassa ajelehtii akateeminen pätkätyöläinen Timo. Teoreettisesta filosofiasta valmistunut nyhverö on saanut tukityöpaikan seurakunnalta suntion apulaisena ja hänen tehtäviinsä kuuluu hautausmaan kunnossapito.

Timo on tyytyväinen työhönsä kuolleiden keskellä, sillä hautausmaalla saa olla rauhassa. Kukaan ei naura pilkallisesti. Kukaan ei osoittaudu petturiksi. Kukaan ei kyseenalaista eikä kritisoi. Elävien parissa elämä on aivan liian ennakoimatonta.

Satunnaisesti Timoa tarvitaan myös kantajana, sillä kaikkiin hautajaisiin ei tule tarpeeksi omaisia – joihinkin ei yhtään ketään. Timon mielestä myös jokainen yksinäinen ansaitsee muistopuheen ja ryhtyy kirjoittamaan niitä itse ja lausumaan salaa haudalla maahanpanemisen jälkeen. Vähitellen hän tajuaa, ettei hänen omasta elämästään saisi edes lyhyttä puhetta aikaiseksi. Eristäytymällä muista ja haikailemalla nuoruudenrakastettunsa Hannelen perään Timo on unohtanut Elää.

Hotakaisen lakonisen toteava tyyli naurattaa, vaikka aihe onkin vakava. Elämässään ajopuuna ajelehtiva miespolo Timo säälittää, mutta Hotakaisen humoristinen tyyli pitää tarinan kepeänä ja hauskana. Tyypillistä Hotakaista on muun muassa seuraava luonnehdinta keski-ikäisestä pariskunnasta: ”Mies oli keskimittainen ja ahkera. Myös nainen oli tylsä.” Ja kyllä minua hymyilyttää.

Hotakainen on myös mestarillinen kiteyttäjä. Kantajassa hän määrittelee koko elämän neljässä lauseessa. ”Elämä on lyhyt ja ainutkertainen. Pitkä ja monimutkainen. Alku hidas, loppu nopea. Keskellä ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta tapahtuu kaikki.” Voiko tätä enää tyhjentävämmin sanoa?

Tartu tähän:

1. Jos pidät lakonisen toteavasta tyylistä.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos suomalaisen miehen tarina kiinnostaa sinua.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

”Kalaa saavat he, jotka lähtevät kalastamaan.”

- Islantilainen sananlasku -

Vietin Islannissa viikon kuutisen vuotta sitten ja siitä saakka olen haaveillut paluusta. Visiittini ei osunut parhaimpaan mahdolliseen vuodenaikaan, sillä reissasin saarelle syksyllä, mutta sää oli aurinkoinen (ja käsittämättömän kylmä!). 

Siitä huolimatta, että hytisin koko viikon syväjäässä, menetin sydämeni tuolle uskomattoman kauniille saarivaltiolle. Ensi kesänä saan matkustaa Islantiin toistamiseen ja veikkaan, ettei se suinkaan jää viimeiseksi kerraksi.

Satu Rämön tietokirja Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa (2015 WSOY) auttaa pahimpaan matkakuumeeseen. Kirja on hauska tarina siitä, kuinka Rämön oma kotiutuminen Islantiin on sujunut ja miten kummallisia tyyppejä islantilaiset ovatkaan. Romaaninomaisen kirjan hotkii helposti, vaikkei Islanti lomakohteena kiinnostaisikaan.

Islantilaisten hullu optimistisuus ihastuttaa hämäläistä pessimistiä, joka on tottunut lapsesta saakka kuulemaan, ettei tehrä tästä ny numeroa. Islantilaiset tekevät kaikesta numeron ja suuren sellaisen! He pitävät maataan maailman parhaana ja viis veisaavat siitä, mitä muut ajattelevat. Konkurssit ja muut vastoinkäymiset he kuittaavat olankohautuksella ja viilettävät jo tukka putkella kohti uutta. Mikään ei ole islantilaiselle mahdotonta – kaikki on vain järjestelykysymyksiä.

Rämö tarinoi hauskasti ja tekee tarkkoja huomioita uudesta kotimaastaan. Islantilainen ei toljota, vaikka Tom Cruise söisi vieressä nakkisämpylää. Islantilainen ei tuijota todistuksia, vaan kauppatieteilijästä voi tulla poliisin huumeyksikön päällikkö tai puusepästä kahvilaketjun toimitusjohtaja. Joulu on muuten niin rennoille islantilaiselle vakava paikka ja sitä juhlitaan millintarkan kaavan mukaan, eikä islantilainen taatusti rötkötä aattona sohvalla verkkareissa.

Rämö maalaa lukijalle kuvan merkillisestä pikku kansasta, johon väistämättä ihastuu. Islantilaisten mutkattomuus (kaikkia sinutellaan presidentistä lähtien), yhteisöllisyys (sukutapaamiset ovat jättimäisiä kokoontumisia ja niitä on koko ajan), avuliaisuus (maan pelastustoimesta huolehtivat vapaaehtoiset) sekä iloinen optimistisuus tekevät vaikutuksen.

Kunpa me suomalaiset saisimme imettyä islantilaisilta ripauksen hullunrohkeutta. Ettemme suunnittelisi ja vatvoisi asioita niin kauan, vaan ryhtyisimme toimeen. Mitä väliä, jos joskus menee pieleen! Sittenhän voi yrittää jotain muuta.

Tartu tähän:

1. Jos haaveilet matkasta Islantiin.

2. Jos haluat saada potkua omaan elämääsi.

3. Jos maahanmuuttajan arkiset kommellukset kiinnostavat sinua.