Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Kolme tunnetuinta tulevaisuuden kauhuskenaariota kirjallisuudessa ovat George Orwellin Vuonna 1984, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma. 

Näihin kolmeen viittaillaan milloin missäkin yhteydessä, kun nykyinen maailmanmeno alkaa vaikuttaa liian hurjalta. Ja ihan syystä. Orwell, Bradbury ja Huxley ennustivat aikanaan aika hyvin, miltä meidän maailmamme nyt näyttää. Onneksi heidän hirvittävät kuvitelmansa eivät ole vielä ihan kokonaan käyneet toteen.

1930-luvun sosiaaliset ongelmat ja yhteiskunnan eriarvoisuus synnyttivät Englantiin uuden kirjailijasukupolven, joka alkoi nähdä maailman hyvin kyynisesti. Alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvien ihmisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä nähtiin olemattomina ja yläluokan edustajat taas toimettomina tyhjäpäinä. Aldous Huxley kuuluu keskeisesti tähän kyynisen nuoren kirjailijapolven porukkaan.

Uusi uljas maailma julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1932 ja suomeksi se saatiin vasta sodan loppupuolella vuonna 1944. Lukuelämys on edelleen voimakas ja äärimmäisen ajankohtainen. Suotta ei tähän teokseen viittailla, kun puhutaan geenimanipulaatiosta, kloonauksesta tai muusta perintötekijöiden parantelusta. Tulipahan minulle mieleen myös äidinkielenopettajien ajankohtainen huoli kirjallisuuden opetuksen vähentämisestä lukion uudessa opetussuunnitelmassa, mutta siitä lisää hieman myöhemmin.

Huxleyn Uljas uusi maailma visioi tulevaisuutta satojen vuosien päähän, eikä näkymä ole kaunis. Ihmisiä kasvatetaan tuotantolaitoksissa ja jo ennen syntymää jokainen on määrätty omaan ryhmäänsä. Parhaan alfa-luokan sikiöitä ravitaan ja hellitään kunnolla, kun taas työtä tekevään rupusakkiin kuuluvat yksilöt saavat jo ennen syntymää huonompaa hoitoa. On tainnut Outolintu-sarjan luoja Veronica Rothkin Huxleynsä lukea etsiessään inspiraatiota tulevaisuudenmaailmaansa.

Kun ihmiset tuotetaan laitoksissa, ei perheellä ole enää mitään sijaa. Äiti, isä, sisko ja veli ovat oksettavia jo sanoinakin. Vanhemmuuden poispyyhkiminen mahdollistaa paljon, sillä enää ei ole raivokkaasti omia lapsiaan puolustavia äitejä eikä isiä. Kun ei kukaan ole enää suoraan kenenkään jälkeläinen, on Huxleyn kuvaama maailma mahdollinen. Kukin yksilö toteuttaa omaa ennalta määrättyä tehtäväänsä enempiä kyselemättä, eikä ketään oikeasti kiinnosta muiden hyvinvointi.

Huxleyn dystopia muistuttaa kovasti Ray Bradburyn maailmaa Fahrenheit 451:ssä. Ihmiset turrutetaan kevyellä viihteellä aina vain typerimmiksi. Syvemmät merkitykset ja historian tapahtumat on häivytetty näkymättömiin. Nautintoja on tarjolla mielin määrin ja elämä on pelkkää vauhtihurjastelua (Fahrenheit) tai villiä seksiä (Uljas uusi maailma). Molemmissa tarinoissa kasvoton vallanpitäjä hyötyy siitä, kun kukaan ei kyseenalaista tai kritisoi systeemiä. Kun kansa saa leipänsä ja sirkushuvinsa, ei se muuta osaa kaivata.

Huxleyn maailma tuli yllättäen mieleen myös, kun luin uutista lukion äidinkielenopettajista, jotka ovat huolestuneita kirjallisuuden asemasta tulevaisuudessa. Uudessa opetussuunnitelmassa medialukutaitoa korostetaan kaunokirjallisuuden lukemisen sijasta, vaikka siitä ei ole kuin parikymmentä vuotta kun koko oppiaineen nimeksi saatiin kovan väännön jälkeen äidinkieli ja kirjallisuus. Ja toivottiin silloin tietenkin, että nimenomaan kirjallisuudenopetus saisi nimenmuutoksen jälkeen vankemman aseman.

Vääntö jatkuu. Lyhyttä ja pinnallista painotetaan taas pitkän ja syvällisen sijaan. Aivan kuten Uljaassa uudessa maailmassa. Sielläkään kirjallisuudella ei ollut enää sijaa. Ja katso miten kävi.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea klassikon, joka puhuttaa aina.

2. Jos etsit sopivaa esitelmäkirjaa. (Vinkki: vertaile tätä vaikka Rothin Outolintuun).

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.