Joakim Zander: Uimari

Uimarin takakannessa toitotetaan, että ruotsalaiselle dekkaritaivaalle on syttynyt uusi tähti. Jälleen kerran. Onko Joakim Zander saanut keksittyä jotain uutta ja omaperäistä? Vai liittyykö hän vain keskinkertaisten dekkaristien jonon jatkoksi? Zanderin tähtisäihkeen voimakkuuden saa selville vain lukemalla.

Zander vie trillerimäisessä esikoisjännärissään Uimari (2015 Tammi, suom. Katriina Huttunen) lukijan Brysselin häikäilemättömiin lobbauspiireihin, amerikkalaisten CIA-agenttien yhtä itsekkäisiin vakoiluporukoihin ja kansainvälisen terroristijahdin ytimeen, jossa valta seuraa rahaa ja raha valtaa.

Yhtenä päähenkilönä kirjassa esiintyy entinen CIA-agentti, joka joutuu jättämään hommansa epäonnistuneen iskun seurauksena. Vuosia myöhemmin ruotsalainen tutkija Mahmoud Shammosh saa yllättäen vihiä amerikkailaisten hämärähommista ja joutuu itsekin jahdatuksi. Juoneen kiedotaan vielä europarlamentissa avustajana työskentelevä kiltti ja tunnollinen Klara Walldéen sekä ylimielinen ja rahanahne lobbaaja George Lööw. Kun amerikkalaisten isot salaisuudet uhkaavat paljastua, ei kukaan enää ole turvassa....

Uimari yllättää positiivisesti. Zander on kirjoittanut vangitsevan kansainvälisen trillerin, jossa on jotain omaperäistä. Henkilöhahmot ovat erilaisuudessaan uskottavia, enkä muista lukeneeni jännäriä, jossa päähenkilönä olisi ollut ruotsalainen urallaan erinomaisesti menestynyt maahanmuuttaja ja jonka henkilöhahmoon liittyy vielä yksi normeista poikkeava ominaisuus (jota ei tietenkään voi tässä paljastaa).

Vaikka Uimarin juoni pyörii isoissa ympyröissä, törkeästi yliampuvat juonenkäänteet puuttuvat. Lukija uskoo Zanderia: tällaista terroristijahti ja salaisuuksien suojeleminen saattaa hyvin olla. Siitä meillä tavallisilla tallaajilla ei ole mitään käsitystä, mutta Zander kuvaa uskottavasti. Ehkäpä kirjailija tietää jotain sellaista, mitä me tavikset emme.

Erityisen mielenkiintoisen kurkistuksen Zander tarjoaa lukijalle Euroopan parlamentin lobbauspiireihin. Erilaisten yritysten ja muiden tahojen palkkaamat lobbaajat ovat aggressiivisia omien etujensa tavoittelijoita ja voi vain kuvitella minkälaisessa ristitulessa europarlamentissa yritetään päätöksiä vääntää. 

Jännitys säilyy Uimarissa viimeiselle sivulle saakka ja lukija jää totisesti kaipaamaan jatkoa. Yhdyn ilomielin takakansitekstin hehkutukseen. Kunhan kieli saadaan hiottua viimeisen päälle kuntoon, on ruotsalaiselle dekkaritaivaalle on syntynyt uusi kirkas tähti!

Tartu tähän:

1. Jos kansainvälisen politiikan suhmuroinnit kiinnostavat sinua.

2. Jos olet kyllästynyt poliisivetoisiin jännäreihin.

3. Jos pidät globaaleista aiheista.

Hélène Grémillon: Uskottuni

”Yhtenä päivänä sain kirjeen, pitkän kirjeen, josta puuttui allekirjoitus.”

Hélène Grémillon´n romaani Uskottuni (2012 Otava, suom. Anna-Maija Viitanen) alkaa koukuttavasti. Kolmekymppinen pariisitar Camille löytää postilaatikostaan pitkän käsin kirjoitetun kirjeen. Kirjeessä kerrotaan alku eräälle rakkaustarinalle, jonka päähenkilöinä ovat Annie-niminen tyttö ja Louis-niminen poika. Seuraavana päivänä Camille saa uuden kirjeen, jossa rakkaustarina jatkuu. Seuraavana päivänä taas uusi kirje. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Camille ei ymmärrä, miksi kirjeet löytyvät hänen laatikostaan: ei hän tunne ketään sennimisiä. Kyseessä on varmasti joku erehdys, hän epäilee. Kirjeiden tulo kuitenkin jatkuu ja vähitellen Camille alkaa aavistella tarinan liittyvän häneen itseensä. Mutta miten?

Hélène Grémillon´n romaanista ei voi kertoa juuri enempää paljastamatta liikaa. Kirjailija kerii kiehtovasti auki Camillen menneisyyttä ja sitoo kirjeissä kerrotun rakkaustarinan pala palalta päähenkilöön. Hän osaa pitää lukijan tiukasti koukussa paljastamalla juuri kutkuttavan sopivasti.

Ja juuri kun lukija luulee tajuavansa, mitä on tapahtunut, Grémillon keikauttaa kaiken ympäri ja alkaa kertoa samaa tarinaa toisen henkilön näkökulmasta. Eikä mikään ollutkaan sitä, miltä aluksi vaikutti. Vielä viimeisellä sivulla odottaa mojova yllätys.

Grémillon´n  romaani on tarina kaiken voittavasta äidinrakkaudesta. Toisinaan äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin, jotka kuitenkin järkyttävyydestä huolimatta on helppo ymmärtää.

Tätä kirjaa lukee välillä kuin parasta dekkaria – niin koukuttavasti Grémillon kertoo Annie´n ja Louis´n rakkaustarinaa. Ennen kaikkea kyseessä on kuitenkin ihana vanhanaikainen rakkaustarina. Tässä kirjassa amor vincit omnia – rakkaus voittaa kaiken.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät rakkaustarinoista, muttet liian siirappisista.

3. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

Lukuneuvojana muusikko Juice Leskinen

Kuva Antti Heikkisen kirjasta Risainen elämä (2014)

”Oikeastaan on olemassa vain neljä aihetta, joista on mielekästä tehdä sanoituksia: ihminen; ihminen ja toinen ihminen; ihminen ja yhteiskunta; ihminen ja uskonto.”

- Juice Leskinen -

Juice Leskinen, suomalaisen rocklyriikan grand old man, osoitti omalla esimerkillään, että hyväksi kynänkäyttäjäksi tullaan kirjoittamalla – ja lukemalla!

Jo nuorena poikana Juice viihtyi paremmin nenä kirjassa kuin ulkona pihaleikeissä. Juankosken kirjastoa Juice käytti niin ahkerasti, että kirjastonhoitaja alkoi kysellä nuorelta vakiasiakkaaltaan vinkkejä uusista hyvistä kirjoista, joilla täydentää kirjaston kokoelmaa. Ja Juice neuvoi mielellään.

Juice luki koko ajan, pääasiassa kotimaista kaunokirjallisuutta. Myös eri kulttuurit, maantieto ja kielitiede kiinnostivat häntä. Hän keräsi valtavan kirjakokoelman ja osti kirjoja paljon myös antikvariaateista. Kirjan ulkoasua tärkeämpää Juicelle oli aina sen sisältö.

Juice halusi, että hänen kirjastonsa pysyisi yhtenäisenä myös hänen kuolemansa jälkeen ja  niin tapahtui: se lahjoitettiin kokonaisuudessaan tamperelaiselle Viola-kodille. Kiinnostuneet voivat käydä tutustumassa kokoelmaan Tampereella ja istahtaa katselelemaan kirjoja vaikkapa Juicen omaan lempinojatuoliin. Hannu Riikosen suunnittelema Juicen näköispatsas seurailee salissa myhäillen vierailijaa.

Mistä teoksista Juice Leskinen mahtoi ammentaa aineksia omiin teksteihinsä? Mitä teoksia hän kenties suosittelisi nykylukijalle? 
Antti Heikkisen kirjoittaman elämäkerran (Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006) perusteella ainakin näitä viittä.

Juice Leskinen suosittelee:

1. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

”Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa jo 7-vuotiaana ja samastuin erityisesti Eeroon, veljessarjan nuorimpaan. Siinäpä vasta nokkela ja salaviisas kaveri, joka pärjäsi pienestä koostaan huolimatta – vähän niin kuin minäkin.” 

2. Lauri Viidan tuotanto

”Lauri Viita oli minulle kenties kaikista aiemmien sukupolvien kielenkäyttäjistä tärkein ja teki vaikutuksen koko tuotannollaan. Se näkyy vähän musiikissanikin. Kun tamperelaiset vetkuttelivat Lauri Viidan patsashankkeen kanssa, päätin kunnioittaa häntä omatoimisesti ja tein biisin nimeltä Lauri Viidan muistomerkki. Se löytyy levyltä Minä.”

3. Väinö Linna: Tuntematon sotilas

”Tuntematon sotilas on tullut luettua useampaan otteeseen. Ärsyttää, että jotkut alkoivat pitää sitä huonona kirjana, koska se myi hyvin. Olisiko se ollut parempi kirja, jos sitä olisi lukenut vain kourallinen ihmisiä? No ei olisi.” 

4. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

”Veltto Virtanen suositteli minulle aikanaan Sinuhe egyptiläistä ja se singahtikin kertaheitolla lempikirjojeni joukkoon. Pidin paljon myös Waltarin romaaneista Valtakunnan salaisuus ja Neljä päivänlaskua. Ne eivät olleetkaan sellaista rasittavaa akateemista jankutusta, mitä olin luullut. Sinuhen vaikutus näkyy muuten eniten biisissäni Minea, joka löytyy Tauko- nimiseltä levyltäni.”

5. Kalle Päätalon tuotanto

”Päätalon koko tuotanto on upea. Suosikkejani kaikki. Päätalo kestää monta lukukertaa. Minä ehdin lukea ne läpi melkein neljä kertaa.”

Huom! Sitaatit on muokattu lähdeteoksen perusteella. Mahdolliset alkuperäiset sitaatit on mainittu erikseen.

Hyviä lukuelämyksiä!

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

”Minulla oli sataseitsemäntoista päivää aikaa vakuuttaa Will Traynor siitä, että hänen kannatti elää.”

Brittiläinen Jojo Moyes on nousemassa viihdekirjallisuuden isoksi nimeksi Cecilia Ahernin, David Nichollsin, Katherine Pancolin ja muiden tuotteliaiden romanttisen viihdekirjallisuuden nykytähtien rinnalle. 

Ja ihan syystä. Moyesin esikoisromaani Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (2014 Gummerus) oli vetävä tarina muistinsa menettäneestä naisesta ja salaperäisestä rakkaudesta, eikä tämä uusinkaan Kerro minulle jotain hyvää (2015 Gummerus, suom. Heli Naski) tuota romantiikannälkäiselle pettymystä.

Kirjan juoni muistuttaa hyvin paljon pari vuotta vanhaa ranskalaiselokuvaa Koskemattomat, joka sai alkuperämaastaan huolimatta mukavasti katsojia myös Suomessa. Ranskalaiset elokuvat kun eivät yleensä ole mitään kassamagneetteja amerikkalaiseen valtavirtaan verrattuna, mutta Koskemattomat vetosi katsojiin universaalilla tarinallaan myös täällä.

Sekä Koskemattomissa että tässä Moyesin kirjassa neliraajahalvaantunut rikas mies etsii arkeensa avustajaa, eikä kelpuuta siihen hommaan ketä tahansa. Elokuvassa apuriksi palkataan musta räväkkä nuorimies ja Moyesin kirjassa työttömäksi jäänyt kömpelö kahvilatyöntekijä Louise.

Lou´n toimenkuvaan kuuluu suurelta osin Willin piristäminen. Tehtävä ei ole helppo, sillä Will marisee ylimielisenä pyörätuolissaan, eikä onnettomuudestaan katkeroituneena näe elämällään enää mitään tarkoitusta. Entisen uraohjuksen ja urheiluhullun elämä on pysähtynyt kuin seinään. Tyttöystäväkin on jo löytänyt toisen. Williä ärsyttää Lou´n ja muiden auttajien tekopirteä pyrähtely, sillä hän on päättänyt luovuttaa.

Lou on niin ikään luovuttanut. Hänen raajansa kyllä toimivat ja mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Hän voisi matkustaa ympäri maailmaa, nähdä ja kokea kaikenlaista, mutta pääkoppa panee vastaan. Lou ajattelee, etteivät suuret seikkailut ole häntä varten ja että tavallisen ihmisen on parempi pitää omat ympyrät mahdollisimman pieninä. Onnettomuus pakotti Willin pysähtymään - Lou on jämähtänyt vapaaehtoisesti. Molemmilla päähenkilöillä on siis paljon opittavaa toisistaan...

Moyes kertoo kirjassaan koskettavan tarinan kahdesta täysin erilaisesta ihmisestä: ihmisestä, joka halusi kuolla, kun ei voinut enää elää täysillä ja ihmisestä, joka eli kuin kuollut. Rankasta aiheestaan huolimatta tarina etenee kepeään viihdekirjallisuuden tyyliin ja tuskin nenäliinapakettikaan on lukiessa tarpeen.

Moyesin sanoma tuntuu olevan tämä: Elä elämäsi rohkeasti. Kokeile kaikkea uutta. Kaikilla siihen ei ole mahdollisuutta. Mutta jos sinulla on, älä jätä tilaisuutta käyttämättä, sillä koskaan et tiedä, milloin on liian myöhäistä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua viihdekirjallisuuden uuteen tähteen.

2. Jos pidät koskettavista, mutta kevyistä tarinoista.
3. Jos etsit elämääsi uutta suuntaa.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Tätä on odotettu! Ian McEwan palaa uusimmassa romaanissaan juurilleen. Lapsen oikeus (2015 Otava, suom. Juhani Lindholm) on jälleen sitä napakkaa, tiivistä ja eleetöntä McEwania, johon aikanani ihastuin. Tämän tyylin Ian McEwan totisesti osaa.

Tutustumiseni McEwanin tuotantoon alkoi vuosia sitten Amsterdamista (2000), mustan huumorin sävyttämästä tarinasta ja kahden vanhan herran kaunaisesta ystävyydestä. Sen jälkeen tajunnan räjäytti McEwanin esikoisromaani Sementtipuutarha (1980), joka on edelleen yksi parhaista (ja hirvittävimmistä!) kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Sementtipuutarhasta voit lukea lisää täältä.

Seuraavana vuorossa oli Rannalla (2007) - herkkä ja tarkkanäköinen kertomus avioliiton alkumetreillä haparoivasta pariskunnasta, Vieraan turva (1983) – brutaali tarina pakkomielteen valtaan joutuvista ihmisistä ja Ajan lapsi (1989) - kauhistuttava tarina jokaisen vanhemman painajaisesta. Nämä nyt ainakin mainitakseni.

Sitten McEwanin tyyli muuttui. Hän alkoi kirjoittaa pitempiä ja sinne tänne rönsyileviä tarinoita ja kesken jäivät niin fysiikan maailmaan liiaksi sukeltava Polte (2010) kuin puiseva vakoiluromaani Makeannälkäkin (2013). Onneksi McEwan ymmärsi kääntää kelkkansa ja palasi sen tyylin pariin, jonka hän parhaiten taitaa. Lopputuloksena syntyi Lapsen oikeus, joka on taattua ja tuttua McEwan-laatua.

Perheoikeuden tuomari Fiona Maye saa kinkkisen tapauksen työpöydälleen ratkaistavaksi. Viittä vaille täysikäinen Adam Henry sairastaa leukemiaa ja hänen tautinsa saataisiin nitistettyä, jos Adam vanhempineen suostuisi verensiirtoon. He ovat kuitenkin Jehovan todistajia ja kieltäytyvät tiukasti hoidosta.

Fionan henkilökohtainen elämä ajautuu samanaikaisesti kriisiin, kun hänen aviomiehensä ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen erään itseään puolet nuoremman naisen kanssa ja toivoo Fionalta siunausta ja hyväksyntää viidenkympin villitykselleen. Fiona pakenee tilannetta keskittymällä töihinsä.

Adam Henryn tapauksessa hänen on päätettävä, mikä on lapsen oikeus. Onko se oikeus uskoa vai oikeus elää? Onko 17-vuotias riittävän kykeneväinen päättämään omasta elämästään ja tässä tapauksessa myös kuolemastaan? Voiko uskonnollisessa yhden totuuden perheessä kasvaneella lapsella olla riittävät valmiudet nähdä valintojensa vääjäämättömät seuraukset? Onko hoidosta kieltäytyminen oikeasti lapsen oma tahto vai vanhempien ja uskonyhteisön pakkosyöttämää ja manipuloimaa?

Fiona tekee ratkaisunsa, mutta päättyykö tuomarin vastuu oikeussaliin ja tuomion julistamiseen? Kun kukin virkamies hoitaa vain oman tonttinsa, saattaa yksilö helposti jäädä heitteille, kuten mekin olemme lastensuojelutapauksista lukiessa saaneet huomata. On niin kovin helppoa tuudittautua ajatukseen, että kyllä muut varmaan huolehtivat. Ei se ole minun velvollisuuteni.

Lapsen oikeus on tiivis ja syvällinen tarina, joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Kaikkien osapuolten ratkaisut ja valinnat ovat omalla tavallaan ymmärrettäviä ja lukija voi tarinan edetessä miettiä, mitä itse olisi tehnyt. Sivusta on kuitenkin helppo heitellä neuvoja niin fiktiivisille henkilöhahmoille kuin todellisille kanssakulkijoillekin. Vaikeiden tilanteiden keskellä kukin pystyy tekemään vain parhaansa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät taitavasti suomennetusta laatukirjallisuudesta.

2. Jos etsit hyvää lukupiirikirjaa.

3. Jos moraaliset pohdinnat kiinnostavat sinua.

Huom! Kirja sopii hyvin myös klassisen musiikin ystäville, koska silläkin on tärkeä rooli tarinassa.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Katselin viikonloppuna elokuvan This is where I leave you ja ihmettelin, miksi se tuntui niin kovin tutulta. Takakannesta selvisi, että elokuva pohjautuu Jonathan Tropperin kirjaan Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2011 Karisto, suom. J.Pekka Mäkelä), jonka parissa muistin aikanani viihtyneeni. (Keskinkertaisen elokuvan parissa en niinkään.)

Kun juutalainen kuolee, vanhan perinteen mukaan vainajan puoliso, lapset, sisarukset ja vanhemmat osallistuvat seitsemän päivää kestävään suruviikkoon. He pysyttelevät surutalossa yhdessä ja ottavat vastaan suruvalittelijoita matalilla jakkaroilla istuen.

Jonathan Tropperin kirja kertoo juutalaisesta suruviikosta, mutta kaikkea muuta kuin surullisesti. Perheen isä on esittänyt toiveen, että vanhaa perinnettä noudatettaisiin hänen kuolemansa jälkeen. Pyyntö herättää hämmennystä, sillä isä oli eläessään lähes ateisti – ei millään tavalla harras uskovainen. Hampaitaan kiristellen sisarukset asettuvat seitsemäksi päiväksi surutaloon.

Ehkäpä isä tiesi, että saattamalla eripuraisen sisarusparven yhteen edes viikoksi, hän onnistuisi haudan takaa parantamaan heidän keskinäisiä välejään; auttamaan jokaista pohtimaan omaa elämänpolkuaan tai löytämään itselleen kokonaan uuden suunnan.

Tropperin kirja on täynnä nasevaa huumoria ja aika ronskejakin vitsejä. Kirjassa keskeiset henkilöt ovat miehiä, mutta elokuvassa naisten osuutta on kasvatettu, jotta elokuva uppoaisi paremmin sekä miehiin että naisiin. Tropper kirjoittaa vetävästi ja henkilöhahmogalleria on kaikessa omituisuudessaan sympaattinen ja samaistuttava. 

Omassa kirjallisessa lajityypissään Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on erinomainen. Se on viihdyttävä, vitsikäs ja kepeä romaani. Se ei ole onneksi pelkkä äklömakea vaahtokarkkipussi, vaan mukana on myös väkevää salmiakkia ja kirpeitä hedelmäkarkkeja. Hauskaa ja vetävää lomalukemista.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä (ja nauraa!)

2. Jos amerikkalaisten arkiset kommellukset kiinnostavat sinua.

3. Jos etsit kirjastosta hyvää lukuromaania miehellesi.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

”Kauemmin kuin ikuisesti. Niin kauan minä rakastan sinua.”

Me nelikymppiset muistamme hyvin vielä sen ajan, kun toiselle puolelle maapalloa kommunikoitiin kirjeitse. Luuriin tartuttiin vain hätätilanteissa, sillä parinkin minuutin puhelu maksoi maltaita. Kirjeenvaihto oli käytännössä ainoa keino pitää yhteyttä kaukaisiin ystäviin ja sukulaisiin.

Kirjeitä kirjoitettiin antaumuksella ja harkiten. Vastausta odoteltiin viikko tai pari ja hitaudesta johtuen viestit olivat viimeistellympiä ja mietitympiä. Samanlaista harkintaa toivoisi nykyään monelle keskustelupalstan kommentoijalle. Yön yli nukkuminen ennen oman viestin klikkausta tekisi keskustelun tasolle hyvää ja moni turha riita jäisi leimahtamatta.

Jessica Brockmolen romaanissa Kirjeitä saarelta (2015 Bazar, suom. Marja Helanen) kerrotaan kahdesta pariskunnasta ja kahdesta sodasta kirjeenvaihdon välityksellä. Toista kirjeenvaihtoa käydään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Skyen saarella asuvan runoilijan Elspeth Dunnin ja hänen ihailijansa, amerikkalaisen David Grahamin välillä. Toinen kirjeenvaihto sijoittuu taas toisen maailmansodan alkuaikoihin ja sitä käy Elspethin tytär Margaret.

Margaret löytää äitinsä salaisen kirjeenvaihdon, kun pommi putoaa heidän asuintaloonsa heinäkuussa 1940. Tytär ei ole koskaan tiennyt, että hänen äitinsä on asunut aikaisemmin Skyen saarella, eikä hänellä ole tietoa omasta isästäänkään. Elspethin menneisyys tuntuu olevan täysi mysteeri, jonka Margaret päättää selvittää. Samalla hän saa vastaukset myös oman elämänsä suuriin kysymyksiin.

Brockmolen kirja on hurmaava vanhanaikainen kirjeromaani, joka henkii hienosti mennyttä aikaa. Kirjeenvaihto on kohteliasta ja joskus lempeän vitsikästä ja kiusoittelevaa. Toisinaan kirjeissä riidellään ja loukkaannutaan. Joskus viestit on raapustettu rintamalta pikaisesti paperille ja joskus niissä kuvastuu pelko toisen menettämisestä. Kirjeiden kautta paljastuu yksi valtavan suuri rakkaus, jota kaksi sotaakaan ei saanut tuhottua.

Kirjeitä saarelta on lohdullinen ja lempeä kirja. Siitä jää hyvä mieli.

Tartu tähän:

1. Jos pidät vanhanaikaisista romaaneista.

2. Jos uskot ikuiseen rakkauteen.

3. Jos pidät viipyilevistä ja hitaista tarinoista.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Vuosi 2015 on julistettu kirjan vuodeksi. Tänä vuonna kirja-alan eri toimijat puhaltavat yhteen hiileen pitääkseen kirjan pinnalla ja saadakseen ihmiset lukemaan enemmän.

Kirjan teemavuosi osuu oikeaan ajankohtaan myös muuten. Terrori-isku Charlie Hebdo –toimitusta vastaan oli hyökkäys sanoja ja kuvia vastaan. Mustahuppuiset Isis-sotilaat mestaavat sananvapautta edustavia toimittajia ja polttavat paheellisina pitämiään kirjoja. Nigeriaa piinaava Boko Haram –lahko ilmoittaa jo nimessään, että kirjat on kielletty.

Kirjan vuotta voi kunniottaa lukemalla Ray Bradburyn scifi-klassikon Fahrenheit 451:n (1953; suom. 1966), joka on ajankohtaisempi kuin moni nykyajan teos. Sen teema sopii kirjan vuoteen kuin kynä mielenosoittajien käteen Tasavallan aukiolla Pariisissa.

Bradbury maalaa lukijan eteen kauhistuttavan kuvan tulevaisuuden maailmasta, joka kuulostaa yllättävän tutulta. Jokainen tavoittelee vain omaa henkilökohtaista etuaan. Yhteinen hyvä ei kiinnosta ketään. Ihmisille syötetään sekalaista viihdettä, jotta he pysyisivät  mahdollisimman ajattelemattomina ja typerinä. Kodeissa on seinän kokoiset näytöt, jotka vilkkuvat ja hohtavat taukoamatta. Jokainen on toisensa peilikuva. Kuulostaako tutulta?

Kukaan ei puhu mitään järkevää, sillä asioiden väliset suhteet on hävitetty. On olemassa vain valtava määrä irrallisia tuotemerkkejä, vitsejä ja lausahduksia, joita ihmiset toistelevat toisilleen päivästä toiseen. Merkityksellisiä sisältöjä ei enää ole. Kaikki on abstraktia, sekavaa sotkua. Epämääräistä ahdistusta käydään purkamassa vauhtihurjastelemalla maanteillä. Jos siinä joku viaton ohikulkija saa surmansa, se on hänen oma vikansa: mitäs käveli eteen. 

On olemassa vain yksi totuus, joka saadaan aikaan tuhoamalla kaikki muut totuudet. Palomiesten konkreettisena tehtävänä on kärventää kielletyt kirjat tuhkaksi. Guy Montag on yksi heistä. Lähes joka yö hän roihauttaa pari kolme taloa tuleen ja katsoo kuinka liekit hotkivat kirjat kuoliaiksi.

Montagin elämä alkaa järkkyä, kun hän tapaa nuoren tytön, joka kertoo tälle ajasta, jolloin ei tapettu, ei tuhottu, ei poltettu. Toinen tapaus saa Montagin suunniltaan. Eräänä yönä hän polttaa kirjojen mukana myös niiden omistajan, vanhan naisen, joka ei suostu lähtemään talosta. Kirjoissa täytyy olla jotain tärkeää. Ei kai kukaan huvin vuoksi itseään polta, Montag ajattelee ja päättää perehtyä asiaan - peruuttamattomin seurauksin.

Bradburyn teoksessa on iso sanoma. Jos elämä on pelkkää hupia, se alkaa ennen pitkää ahdistaa. Jos ihmisillä on liian hauskaa kotona, he unohtavat maailman. Kun ihmisiltä viedään elämisen merkitys, ei millään ole enää mitään merkitystä.

Fahrenheit 451 on edelleen varsin voimakas lukuelämys. Se käsittelee uskomattoman tarkkanäköisesti meidän aikaamme ja toimii oivallisena lukuparina vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät –kirjan kanssa. Se on hyvä lukuvinkki myös trendikkääseen dystopiakirjallisuuteen hurahtaneelle nuorelle lukijalle.

Huom! Viesti kustantajalle - uusi raikas käännös tarvittaisiin. Tämä vanha suomennos on aikansa elänyt ja tunkkainen! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

3. Jos olet koukussa dystopiakirjallisuuteen.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Ensin oli muotia juosta marathon. Sitten kaikki hullaantuivat triathlonista. Salskea pääministerimme etunenässä. Seuraava muotivillitys saattaa olla kävely. Eikä mikään parin tunnin sunnuntaikäyskentely, vaan fyysistä – ja ennen kaikkea henkistä – kanttia vaativa satojen kilometrien extreme-kävely.

Kävelytrendi näkyy jo esimerkiksi Santiago de Compostelaan johtavan pyhiinvaellusreitin varrella. Yhä useampi osallistuu tuohon yli 800 kilometrin pituiseen vaellukseen ja aina vain useampi muista kuin uskonnollisista syistä. Kuukauden kestävä hikinen ja raskas reissu auttaa pysäyttämään hektisen elämänmenon ja voi asettaa elämänarvotkin uuteen asentoon.

(Jos pyhiinvaellus kiinnostaa enemmän, voit tutustua esimerkiksi Jean-Christophe Rufinin mukavaan reissukuvaukseen täältä).

Kävelytrendi näkyy myös kaunokirjallisuudessa ja yksi hurmaavimmista kävelykirjoista on Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James (2015 Gummerus, suom. Sari Karhulahti). Toinen mainitsemisen arvoinen kiva kirja kävelemisestä on Rachel Joycen Harold Fryn odottamaton toivioretki vuodelta 2014 (WSOY), joka saa jatkoa vielä tänä vuonna.

Hooperin kirjan urhea sankaritar on 82-vuotias Etta. Hän asuu keskellä Kanadaa, eikä ole koskaan nähnyt merta. Kun ikää alkaa olla jo noin paljon, ei unelmiaan voi enää lykätä. Etta päättää toteuttaa yhden ja nähdä meren.

Hän pakkaa reppunsa, jättää miehelleen Otolle keittiön pöydälle lapun ja lähtee kävelemään kohti merta. Mistään ihan pienestä patikkamatkasta ei ole kyse, sillä Etan kotikonnuilta on merenrantaan matkaa yli 3000 kilometriä ja sen tämä kahdeksankymppinen mummu aikoo taivaltaa jalan.

Heti matkaan päästyään Etan seuraan lyöttäytyy kesy kojootti, jonka Etta nimeää Jamesiksi. Etta ja James – tietenkin. Kuuluisan amerikkalaisen laulajattaren mukaan. Kojootin kanssa Etta sitten taivaltaa eteenpäin taskussaan lappu, jossa lukee kuka hän on, siltä varalta, että muisti alkaa pätkiä. Ja välillä se pätkiikin jo pahasti.

Lukija kulkee Etan ja Jamesin kanssa läpi valtavan Kanadan. Välillä valotetaan Etan, hänen miehensä Oton ja naapurissa asuvan Russelin lapsuutta ja nuoruutta ja sitä kuinka heidän elämäntarinansa ovat alun perin kietoutuneet yhteen. Jokainen henkilöhahmo on tässä kirjassa sympaattinen ja kiva, vaikka elämä on murjonut välillä pahastikin. Hankalia pahiksia tai katkeruuden myrkyttämiä henkilöitä ei ole edes sivuosassa. Voi miten virkistävää!

Etta ja Otto ja Russell ja James on elämänmyönteinen ja lämminhenkinen romaani. Sen jokaiselle henkilöhahmolle toivoo hyvää ja jokaiseen kiintyy sivu sivulta tiukemmin. Loppuun päästyään toivoo, että tällaisia viisaita romaaneja löytäisi lukulistalleen enemmän. Täyden kympin lukuromaani! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lämminhenkisen tarinan.

2. Jos inhoat negatiivisuutta ja kyynisyyttä.

3. Jos haluat nauttia kirjasta, josta jää hyvä mieli.

Gunnel Linde: Valkoinen kivi

Muistaako kukaan enää ihanaa lasten televisiosarjaa Valkoinen kivi? Sitä esitettiin ainakin 1980-luvulla ja muistelen nähneeni sen uusintana myöhemminkin. Sarja pohjautui ruotslaisen lastenkirjailijan Gunnel Linden esikoisteokseen Valkoinen kivi, joka ilmestyi vuonna 1964. Suomeksi sen käänsi Kyllikki Villa pari vuotta myöhemmin (1966 Otava).

Gunnel Linde kuoli viime kesänä 89-vuotiaana ja nyt olisi kustantajalla kreivin aika nostaa tämä suomalaisille vähän tuntemattomampi lastenkirjallisuuden uranuurtaja kunnolla esiin. Uusi raikas painos huikean hienosta Valkoisesta kivestä ainakin, kiitos! Ylelle myös terveisiä, että saa laittaa Valkoisen kiven pyörimään taas, sopiva ohjelmapaikka juuri ennen pikkukakkosta.

Valkoinen kivi kertoo Fiiasta, kiusatusta tytöstä, joka asuu äitinsä kanssa kihlakunnantuomarin talossa. Äiti opettaa pianonsoittoa, eikä Fiian mielestä ole mitään niin tylsää kuin olla soitonopettajan tytär. Pianonsoitto on kyläläisten mielestä turhaa ja tarpeetonta ja Fiiaa nimitellään koulun pihalla Fiia pling-plong-Pettersoniksi. Fiia tuntee olevansa itsekin tarpeeton ja turha.

Fiian elämä saa uuden käänteen, kun kylään saapuu suutari perheineen. Kuusilapsiseen perheeseen kuuluu myös suutarin orpo veljenpoika Hampus, joka norkoilee yhtenä aamuna kihlakunnantuomarin portinpielessä. Hampus on yhtä yksinäinen kuin Fiiakin, sillä suutari vaihtaa vuoden välein asuinpaikkaa ja juuri kun Hampus ehtii juurtua uuten kylään, on aika pakata kamppeet ja siirtyä seuraavaan.

Fiia ja Hampus ystävystyvät ja heidän ystävyyttään lujittaa valkoinen kivi. Kiveä saa kantaa se, joka suorittaa uroteon, jonka toinen määrää. Hampuksen on maalattava kirkonkellolle kasvot, Fiian oltava hiljaa kokonainen päivä, Hampuksen sidottava sirkusnorsu opettajaneidin lipputankoon jne. Kivi vaihtaa omistajaa, kun homma on hoidettu. Kapuloita lasten rattaisiin iskee kihlakunnantuomarin ilkeä ja pahantahtoinen taloudenhoitaja Maalin.

Valkoinen kivi tutustuttaa lapsen entisajan kyläelämään, mikä ei loppujen lopuksi poikkea kovin paljon nykymenosta. Kiusaajia riittää edelleen ja juurettomuus vaivaa jatkuvasti muuttavia lapsia. Jotkut aikuiset eivät edelleenkään siedä lapsia silmissään ja toiset taas pönkittävät omaa asemaansa kehuskelemalla oman pilttinsä erinomaisuudella. Yksinäiselle lapselle riittää, jos löytää yhden hyvän ystävän. Kun joku seisoo rinnalla, ei muiden lällättelytkään tunnu enää niin pahalta.

Valkoinen kivi on hurmaava vanhanaikainen lastenromaani, jossa on tärkeä sanoma. Se puhuu ystävyyden, hyvyyden ja lasten puolesta. Se antaa meille kiireisille nykyvanhemmille ajateltavaa ja tarjoaa keinon jutella lapsen kanssa kiusaamisesta ja yksinäisyydestä. Ja jännittävä tarina Fiian ja Hampuksen uroteoista tempaa varmasti lapset mukaansa.

Valkoinen kivi on kiva kirja siksikin, että sitä voi suositella hyvin sekä tytöille että pojille. Se sopii hyvin myös ääneen luettavaksi, jos lapsen oma lukutaito ei vielä ihan riitä. 

 Tartu tähän:

1. Jos pidät ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta.

2. Jos haluat tarjota lapsellesi rauhallisen ja viisaan lastenromaanin.

3. Jos etsit hyvää iltasatukirjaa.

Lukuneuvojana kirjailija Laura Paloheimo

Kuva: Otava / Ari Heinonen

Laura Paloheimo kuuluu kotimaisen chick lit –kirjallisuuden kärkikaartiin. Hän kirjoittaa ylpeästi kuplivan kevyttä viihdettä, koska sitähän me kaikki naiset toisinaan tarvitsemme. Paloheimon kirjoista löytää unelmia ja luksuselämää; hääkellojen kilinää ja vääriä miehiä; deittailua ja sen oikean metsästystä; sydänystäviä ja sydänsuruja ja kaikkea sitä ihanaa, mistä hyvät viihdekirjat on tehty.

Esikoisromaanissa Klaukkala (2012) luksuslaukkufriikki Julia joutuu palaamaan maailmalta kotikonnuilleen Nurmijärven Klaukkalaan (ja Paloheimon omiin lapsuusmaisemiin.) Viime vuonna ilmestynyt Mama mojo jatkaa Julian tarinaa ja nyt mukana tuhisee vauva. Keskimmäinen romaani OMG (2014) vie lukijan hääsuunnittelufirman vauhdikkaaseen pyöritykseen, eivätkä päähenkilöt itsekään rakkaudelta välty – tietenkään!

Tällä hetkellä Laura Paloheimolla on monta rautaa tulessa. Neljäs romaani on tekeillä, samoin tietokirja. Opiskelu tunnetaideterapeutiksi on mukavaa vastapainoa kirjoittamiselle. Jooga pitää kropan kunnossa ja lukeminen pään. Näihin kolmeen kirjaan hän toivoisi muidenkin tarttuvan.

Laura Paloheimo suosittelee:

1. Johanna Sinisalo: Sankarit (2003 Tammi)

“Sinisalo osaa pitää lukijan otteessaan, niin myös tässä Kalevalaan perustuvassa kirjassaan. Kirjan henkilöt ja tapahtumat pohjaavat kansalliseepokseemme, mutta kaikki tapahtuu nykyajassa. Lukuelämystä ei haittaa yhtään vaikka Kalevala ei olisikaan tuoreessa muistissa, sillä arkkityyppiset hahmot ovat ympärillämme kaikkialla. Mitäpä muuta mediassakaan nähdään kuin näitä arkkityyppejä, joilla ensin onni on ja jonka he sitten epäonnekseen menettävät.

Sinisalo sekoittaa erilaisia lähteitä ja tekee omanlaistaan mosaiikkia kirjoittamalla. Hänellä on käsikirjoittajana tarkka kohtauksen ja draamantaju. Kieli on napakkaa ja hallittua. Luin tämän kirjan ahmaisten, niin kuin olen lukenut kaikki hänen kirjansa. Ihailen Sinisaloa ja pidän paljon hänen tavastaan kirjoittaa.”

2. Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013 Otava)

“En oikein tiedä, miten tätä kirjaa kuvailisin, muuten kuin että se on hieno teos! Kertakaikkisen upeasti kirjoitettu sukutarina tai oikeastaan useista eri tarinoista koostuva kudelma. Romaani, jossa monen sukupolven tarinat kiertyvät orpouden tunteeseen, sen täyttämiseen ja tyhjentämiseen. Hyvän tarinan lisäksi lukunautinnon kruunaa kaunis kieli.

Erityisen paljon minua viehätti kirjassa Leonard Cohenin musiikin kuljetus yhtenä osana tarinaa. Cohenin musiikki on lähellä sydäntäni, sillä olen elänyt sen keskellä koko lapsuuteni. Cohen oli vanhempieni suosikki ja hänen tumma äänenesä on saattanut minua kasvuvuosieni läpi.”

3. Kirsi Ranto: Ole se valo joka olet: enkeleitä ja villasukkia (2013 Tammi)

“Minulla oli ilo tavata Kirsi vuosina, jolloin hän vielä esiintyi tangokuningatar-tittelillä ja kiersi tanssilavoja. Vietin hänen kanssaan kerran päivän kaupungilla, etsimme hänelle esiintymisvaatteita ja puhuimme kaikenlaista siitä, miten rankkaa on esiintyä ja olla jatkuvasti esillä. Vähän myöhemmin Kirsin uraan tuli tauko äänenmenetyksen ja uupumuksen muodossa. Ole se valo joka olet –kirjassaan Kirsi kertoo hyvin avoimesti omasta tiestään kohti aitoja arvoja ja universaalia rakkautta.

En tiedä, mikä tässä kirjassa minuun vetosi – ehkä se, että olen itsekin samoista tanssi-laulu-ja musiikki –viihdekuvioista ponnistanut. Tai ehkä se että, elän elämässäni vaihetta, jossa tunnen olevani matkalla kohti uutta, vaikken tarkalleen tiedä, mitä kohti olen menossa.

Kirja sopii hyvin sinulle, joka etsit elämääsi uusia suuntia tai olet muuten vaan kiinnostunut ihmisen elämänkaaren kasvukohtien kuvauksesta. Sellaisessa tilanteessa tämänkaltainen kasvutarina, vahvistaa uskoasi siihen, että on vain heittäydyttävä, seurattava sydämensä ääntä ja luotettava siihen, että sydän tekee oikeat valinnat.”

Hyviä lukuhetkiä!

Helen Garner: Vierashuone

”Olin aina luullut, että suru on tunteista uuvuttavin. Nyt tiedän, että se on kiukku.”

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuone (2015 Atena, suom. Taina Wallin) on kotimaassaan palkittu ja lukijoidenkin suosioon syöksähtänyt kirja. Erityisen innokkaasti minä kävin Vierashuoneen kimppuun, koska vihdoin suomeksi oli saatavilla australialaista kirjallisuutta, jota en muista lukeneeni sitten Colleen McCulloughin Okalintujen.

Vierashuone kertoo kahdesta ystävästä, Helenistä ja Nicolesta, joista jälkimmäinen sairastaa pitkälle levinnyttä syöpää ja pyytää ystäväänsä majoittamaan hänet luokseen muutamaksi viikoksi. Totta kai Helen suostuu, muttei osaa aavistaa, miten raskaat ajat hänelläkin on vielä edessään.

Nicolen huono kunto yllättää Helenin heti, kun tämä saapuu kivusta kumarana Melbourneen. Nicole tarrautuu tohtori Theodoren tarjoamiin humpuukihoitoihin kuin viimeiseen oljenkorteen, eikä Helenin auta kuin katsoa vierestä ystävänsä epätoivoista kamppailua tautia vastaan. Nicole ei suostu uskomaan, ettei mitään ole enää tehtävissä, eikä Helenillä ole sydäntä sitä hänelle kertoa.

Vierashuone on niitä kirjoja, joissa ei tapahdu juuri mitään ja silti sen parissa viihtyy tiiviisti. Se on viehättävän yksinkertainen tarina ystävyydestä ja elämän rajallisuudesta. Garner ei sorru dramatisoimaan, eikä väritä tarinaansa liialla tunteikkuudella. Tarina kahden naisen ystävyydestä ja sen viimeisistä hetkistä riittää itsessään ja hyvä niin. Vierashuone tuntuu aidolta.

Mutta miksi ihmeessä suomalaisen version kanteen on valittu kuva, jossa vierashuoneen sängyn vieressä lojuu uutuuttaan hohtavat Converset? Nicole ei boheemina taitelijana ja sairauden rähjäyttämänä olisi koskaan laittanut tuollaisia trenditossukoita jalkaansa ja vielä vaikeampaa on kuvitella kuusikymppinen ja maanläheinen Helen tepsuttelemassa Converseissa Melbournen katuja. Conssit eivät istu kirjan sisältöön lainkaan ja kansi jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Sisältö sen sijaan tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Tartu tähän:

1. Jos pidät elämänmakuisista ja aidoista tarinoista.

2. Jos haluat ymmärtää syöpään sairastuneen tunteita ja kokemuksia.

3. Jos haluat tutustua australialaiseen nykykirjallisuuteen.

John Williams: Stoner

Odotukset olivat huipussaan, kun avasin mykistävän hienoksi lukuelämykseksi hehkutetun Stonerin (2015 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro). 

John Williamsin romaani ilmestyi jo vuonna 1965, muttei saanut aikanaan kovin suurta huomiota osakseen. Hänen myöhempi tuotantonsa on tunnetumpaa ja hän noussee vieläkin suositummaksi nyt, kun Stoner on kaikkien kirjallisuusihmisten yöpöydillä.

Stoner on ylistys tavalliselle elämälle. Kirjan päähenkilössä, William Stonerissa, ei ole mitään erityistä ja silti – tai ehkäpä juuri siksi - hänen elämäntarinaansa seuraa äärimmäisen kiinnostuneena. William Stoner on ei kukaan ja  kuka tahansa.

Stoner syntyy köyhään viljelijäperheeseen ja elämä on yhtä raatamista aamusta iltaan. Isä päättää lähettää poikansa opiskelemaan agronomiaa, josta olisi hyötyä, kun tila siirtyy pojalle. Koulussa poikaa kiinnostaa enemmän kirjallisuus ja maatalousopinnot saavat jäädä.

Stoner jää opettamaan kirjallisuutta opinahjoonsa, menee naimisiin ja saa tyttären. Avioliitto ei ole onnellinen ja elämä on edelleen yhtä raatamista – vaikkakin nyt enemmän henkistä kuin fyysistä. Stoner elää pitkähkön elämän ja kuolee tavallisen kuoleman. Siinä Stonerin elämä ja kirjan sisältö pähkinänkuoressa. Upeaa lukuelämystä tämä ”paljastus” ei pilaa, sillä kirjan viehätys ei synny Stonerin ulkoisesta elämästä vaan sisäisestä.

Keskeiseksi teemaksi kirjassa nousee työ ja intohimo. Stoner jää opettamaan kirjallisuutta, koska rakastaa sitä. Ihmiselle on tärkeää tehdä elämässään sitä, mitä kohtaan tuntee sydämessään intohimoa. Jos se on mahdollista Stonerin kaltaiselle tavikselle, se on mahdollista monelle muullekin. Mutta ei se välttämättä helppoa ole.

Intohimo työn sisältöä kohtaan pitää Stonerin kiinni elämässä ja antaa voimaa selvitä muilla onnettomammilla elämän osa-alueilla. Vaikka Stoner tekee työtä rakkaudesta kirjallisuuteen ja antaa työlleen kaikkensa, saa hän kokea myös kaikenlaista ikävää. Siitä pitää huolen kateellinen kollega, joka pönkittääkseen omaa valtaansa lyö kapulaa Stonerin rattasiin, minkä ehtii. Vuosikausia jatkuva työpaikkakiusaaminen ei Stoneria lannista, vaikka jälkensä se jättää häneenkin, kuten muihinkin työpaikoillaan kiusatuille.

Joku saattaisi ajatella, että tämänkaltainen kirja tavallisen ihmisen arkisesta raadannasta on tylsää ja masentavaa luettavaa. Eipä olekaan. Stonerin tarina on syvällinen ja hieno kertomus ihmisestä, joka itse ei koe eläneensä huonoa ja onnetonta elämää. Stonerilla oli elämässään myös paljon iloa ja onnea ja siitä hän osasi olla kiitollinen. Ja minä olen kiitollinen siitä, että John Williamsin kirja kaivettiin vuosien jälkeen uudelleen esiin. Suuri tarina ja huikean hieno teos!

Huom! Stoner toi mieleeni norjalaisen Per Pettersonin kirjat. Jos siis olet pitänyt Pettersonista, lue Stoner. Jos pidit Stonerista, lue seuraavaksi Pettersonia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea taattua laatua maailmalta.

2. Jos amerikkalainen kirjallisuus kiinnostaa sinua.

3. Jos et kaipaa kirjalta vauhdikkaita juonenkäänteitä, vaan syvällistä sisältöä.

Lillemor Jordas: Saariston väkeä ja huvilaneitejä: Albert Edelfeltin porvoolaisia malleja

Ilman kirjailija Kirsti Mannista en olisi ikinä keksinyt etsiä käsiini Lillemor Jordasin mainiota kirjaa taidemaalari Albert Edelfeltin porvoolaisista malleista. 

Manninen suositteli tarttumaan tähän teokseen antaessaan lukuneuvoja blogini lukijoille ja kiinnostuin kirjasta itsekin. Varaus kotikirjastoni tietokantaan naps ja seuraavana päivänä ilmoitus tekstiviestitse kirjan saapumisesta.

Porvoon museoiden tutkija Lillemor Jordas esittelee kirjassaan Saariston väkeä ja huvilaneitejä (2014, Albert Edelfeltin säätiö) porvoolaisia malleja, joiden kasvot ovat meille jälkipolville tuttuja Edelfeltin teoksista. Taiteilija kun ei suinkaan keksinyt hahmoja teoksiinsa omasta päästään, vaan tarvitsi maalauksiaan varten eläviä malleja.

Edelfelt vietti kesiään Porvoossa ja tuli paikallisille hyvin tutuksi. Taiteilija viehättyi ihmisten tavallisuudesta ja konstailettomuudesta ja oli helpottunut siitä, kun hänen ei maaseudulla tarvinnut mielistellä ja parannella malliensa ulkomuotoa kuten vaikkapa Pariisissa.

Väki piti taiteilijasta myös. Edelfelt maksoi mallina olosta hyvin, eikä korostanut koskaan ylimielisesti omaa asemaansa. Joidenkin malliensa kanssa hän ystävystyikin ja muisti aina kertoa myöhemmin, mihin maahan kukin oli teoksen myötä päätynyt.

Jordasin kirjaa on hauska selailla ja huomata, että katsoessaan Edelfeltin tunnetuimpia maalauksia niissä onkin ihan tavallisia suomalaisia. Kristuksen jalkojen juuressa rukoilee Mataleenana perheen palvelijatar, kalastajan tytär Ida. Ja itse Kristuksena alas katselee renki Ekman. Ruokolahden eukot eivät suinkaan ole autenttisia itäsuomalaisia eukkoja, vaan itäsuomalaisiin vaatteisiin puettuja porvoolaisia naisia. Eikä taiteilija meinannut millään saada leikkiviä porvoolaispoikia rannalle puuhastelemaan, sillä vesi oli jääkylmää. 

Jordasin teos kertoo mukavalla ja helposti lähestyttävällä tavalla suuren taiteilijan arkisesta luomistyöstä. Se valottaa lukijalle ennen kaikkea niiden tavallisten ihmisten elämäntarinaa, jotka saivat esiintyä taiteilijan malleina. Heidän kauttaan myös Edelfelt itse tulee jollain tavalla läheisemmäksi – tavalliseksi ihmiseksi, joka nyt vain sattuu olemaan myös maailmankuulu taiteilija.

Tartu tähän:

1. Jos taiteilijaelämä kiinnostaa sinua.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos suunnittelet reissua Porvooseen.

Anne Kalliomäki: Tarinallistaminen: palvelukokemuksen punainen lanka

Barack Obama ei olisi noussut Yhdysvaltain presidentiksi ilman tunteisiin vetoavaa tarinaa, joka läpäisi hänen koko kampanjansa. Menestyvät yritykset tekevät sitä samaa: kertovat kuluttajille tarinaa, joka näkyy pienimmissäkin yksityiskohdissa. Sen ansiosta kuluttajat koukuttuvat –ja palaavat aina takaisin.

Tarinankerronta on nyt business-maailmassa in. Sen perään kuuluttavat kaikki. Viimeksi Yhdysvaltain väistyvä Suomen suurlähettiläs Bruce Oreck julisti isossa Helsingin Sanomien haastattelussaan tarinankerronnan olevan yksi niistä viidestä keinosta, jolla Suomi saadaan uuteen nousuun.

Ja jotain tarttis kai tehdä. Suomi rämpii suossa ja oikealta pyyhältävät ohi vetävine tarinoineen ruskettuneet ruotsalaiset ja vasemmalta hohtavahampaiset amerikkalaiset. Ikea, H&M, Starbucks, Apple ja Whole Foods, muutamia tarinallistamisen edelläkävijöitä mainitakseni, ovat osanneet tuoda tarinan palvelutuotantonsa ytimeen ja toistamalla sitä kaikessa saaneet muurattua itsensä ihmisten mieliin pysyvästi. Tarinan takia porukka jonottaa Starbucksin pahvimukia, vaikka vierestä saisi sumpit saman tien. Ei siinä lattessa mitään eroa ole, mutta kokonaisuudessa on.

Anne Kalliomäki kertoo napakasti ja käytännönläheisesti kirjassaan Tarinallistaminen: palvelukokemuksen punainen lanka (2014, Talentum), mistä nyt niin trendikkäässä tarinankerronassa oikein on kyse.

Harva suomalaisyritys osaa tarinallistaa koko palvelutuotantonsa. Yleensä yrityksen ”tarina” on historiallinen selostus siitä, kuinka homma sai alkunsa ja siinä se. Syntyhistorian kertominen asiakkaalle ei ole sama asia kuin palvelukokemuksen tarinallistaminen, mutta se on pieni osa sitä.

Tarinallistaminen on kokonaisvaltaista. Se ulottuu yrityksen visiosta, strategiasta ja prosesseista henkilökunnan vaatetukseen ja kuittipapereiden väriin saakka. Jokainen yksityiskohta toistaa samaa ydintarinaa persoonallisella ja muistettavalla tavalla.

Tarinallistamisen avulla yritys erottautuu kilpailijoista ja koukuttaa asiakkaan. Se tarjoaa asiakkaalle ainutlaatuisen kokemuksen, joka jää mieleen. Se tekee asiat ymmärrettävämmiksi yhä monimutkaisemmaksi käyneessä maailmassamme. Se antaa yrityksen strategiselle kehittämiselle suunnan ja helpottaa oikeassa suunnassa pysymistä. Se tekee palvelusta persoonallista ja inhimillistä ja saa asiakkaan suosittelemaan yritystä muille. Se auttaa yritystä menestymään.

Kalliomäki korostaa, että tarinallistaminen ei ole hätäisen ja pika-apuja kaipaavan yrityksen keino. Kokonaisvaltaiseen suunnitteluun menee aikaa ja sen sisäistämiseen vielä enemmän. Tarinallistaminen ei saa olla päälle liimatun oloista, eikä liian sliipattua. Elokuvissakin hyviin sankareihin liittyy aina säröä ja epätäydellisyyttä ja se tekee heistä samaistuttavia ja inhimillisiä. Liian täydellinen yritystarinakaan ei herätä asiakkaissa sympatiaa.

Kalliomäen kirja auttaa yritystä tai organisaatiota pääsemään tarinallistamisessa alkuun. Väärinymmärryksen vaara on kuitenkin suuri, kun puhutaan mielikuvista, tunteista, tarinoista ja niiden kaikista nyansseista. Itse jäin kaipaamaan lisää käytännön esimerkkejä menestyvistä kotimaisista yrityksistä, joissa tarinallistaminen on tehty oikein. Käytettyjen  esimerkkien joukosta nousi selvästi esiin Suomen parhaaksi työpaikaksi monena vuonna valittu Vincit oy, jossa tarinallistaminen näytetään tajunneen parhaiten. Muut suomalaisesimerkit eivät valitettavasti vakuuttaneet.

Tartu tähän:

1. Jos etsit uutta potkua businekseesi.

2. Jos uskot hyvän tarinan voimaan.

3. Jos haluat saada muutosta aikaan omassa organisaatiossasi.

Lukuneuvojana kirjailija Sirpa Kähkönen

Kuva: Otava / Tommi Tuomi

Sirpa Kähkönen on tuottelias kirjailija ja julkaissut historiallisten romaanien lisäksi myös tieto- ja nuortenkirjallisuutta. Hän on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2007 romaanillaan Lakanasiivet ja viime vuonna Graniittimiehellään. 

1920-lukuun ja sota-aikaan sijoittuvassa Kuopio-romaanisarjassa hän nostaa keskiöön yksilön kokemuksen sodasta. Naiset ja lapset ovat virallisessa historiakirjoituksessa jääneet usein sivuun, mutta Kähkönen kirjoittaa juuri heistä ja antaa mikrohistoriallisissa romaaneissaan heidän kärsimyksilleen ja kokemuksilleen merkityksen. 

Ei ole siis mikään ihme, että Kähkönen mainitsee omiksi suosikeikseen juuri Canthin ja Jotunin – arkielämän ja tavallisten naisten mestarilliset kuvaajat. Niitä ja paria muuta hän haluaa suositella eteenpäin blogini lukijoille.

Sirpa Kähkönen suosittelee:

1. Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

“Minna Canth on suuri kirjailijaihanteeni. Hän oli väsymätön yhteiskunnallinen keskustelija ja väkevä heikompien puolustaja. Canthin realismi ja empatia jaksavat säväyttää yli sadan vuoden päästäkin.”

Huom! Kirja kuuluu mm. Elisa kirja –palvelun ilmaisklassikoihin ja voit ladata sen koneellesi vaikka heti täältä. 

2. Maria Jotuni: Kun on tunteet (1913)

“Maria Jotuni on puhutun kielen armoitettu mestari. Hänen henkilöidensä niukka ja toteava lause avaa näkymiä kohtalon syviin kuiluihin. Jotuni näkee elämän armottomuuden eikä sentimentalisoi.”

3. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (1925)

“Woolf on suuri kertovan proosan uudistaja. Mrs. Dalloway tajunnan ulottuvuuksien syvää, vilkasta, traagista kuvausta.”

4. Hannah Arendt: Totalitarismin synty (1951)

“Naisfilosofin vaikuttava teos 1930-luvusta ja edelleen järkyttävän ajankohtainen.”

5. Jane Austen: Järki ja tunteet (1811)

“Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä: suuri esikuvani Jane Austen kirjoitti kotinsa salongissa maailmanluokan proosaa aikana, jolloin naisen mahdollisuudet luovaan työhön olivat minimaaliset. Austen on häikäisevä, hilpeä ja viiltävä.”

Hyviä lukuhetkiä!