Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

”Minulla oli sataseitsemäntoista päivää aikaa vakuuttaa Will Traynor siitä, että hänen kannatti elää.”

Brittiläinen Jojo Moyes on nousemassa viihdekirjallisuuden isoksi nimeksi Cecilia Ahernin, David Nichollsin, Katherine Pancolin ja muiden tuotteliaiden romanttisen viihdekirjallisuuden nykytähtien rinnalle. 

Ja ihan syystä. Moyesin esikoisromaani Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (2014 Gummerus) oli vetävä tarina muistinsa menettäneestä naisesta ja salaperäisestä rakkaudesta, eikä tämä uusinkaan Kerro minulle jotain hyvää (2015 Gummerus, suom. Heli Naski) tuota romantiikannälkäiselle pettymystä.

Kirjan juoni muistuttaa hyvin paljon pari vuotta vanhaa ranskalaiselokuvaa Koskemattomat, joka sai alkuperämaastaan huolimatta mukavasti katsojia myös Suomessa. Ranskalaiset elokuvat kun eivät yleensä ole mitään kassamagneetteja amerikkalaiseen valtavirtaan verrattuna, mutta Koskemattomat vetosi katsojiin universaalilla tarinallaan myös täällä.

Sekä Koskemattomissa että tässä Moyesin kirjassa neliraajahalvaantunut rikas mies etsii arkeensa avustajaa, eikä kelpuuta siihen hommaan ketä tahansa. Elokuvassa apuriksi palkataan musta räväkkä nuorimies ja Moyesin kirjassa työttömäksi jäänyt kömpelö kahvilatyöntekijä Louise.

Lou´n toimenkuvaan kuuluu suurelta osin Willin piristäminen. Tehtävä ei ole helppo, sillä Will marisee ylimielisenä pyörätuolissaan, eikä onnettomuudestaan katkeroituneena näe elämällään enää mitään tarkoitusta. Entisen uraohjuksen ja urheiluhullun elämä on pysähtynyt kuin seinään. Tyttöystäväkin on jo löytänyt toisen. Williä ärsyttää Lou´n ja muiden auttajien tekopirteä pyrähtely, sillä hän on päättänyt luovuttaa.

Lou on niin ikään luovuttanut. Hänen raajansa kyllä toimivat ja mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Hän voisi matkustaa ympäri maailmaa, nähdä ja kokea kaikenlaista, mutta pääkoppa panee vastaan. Lou ajattelee, etteivät suuret seikkailut ole häntä varten ja että tavallisen ihmisen on parempi pitää omat ympyrät mahdollisimman pieninä. Onnettomuus pakotti Willin pysähtymään - Lou on jämähtänyt vapaaehtoisesti. Molemmilla päähenkilöillä on siis paljon opittavaa toisistaan...

Moyes kertoo kirjassaan koskettavan tarinan kahdesta täysin erilaisesta ihmisestä: ihmisestä, joka halusi kuolla, kun ei voinut enää elää täysillä ja ihmisestä, joka eli kuin kuollut. Rankasta aiheestaan huolimatta tarina etenee kepeään viihdekirjallisuuden tyyliin ja tuskin nenäliinapakettikaan on lukiessa tarpeen.

Moyesin sanoma tuntuu olevan tämä: Elä elämäsi rohkeasti. Kokeile kaikkea uutta. Kaikilla siihen ei ole mahdollisuutta. Mutta jos sinulla on, älä jätä tilaisuutta käyttämättä, sillä koskaan et tiedä, milloin on liian myöhäistä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua viihdekirjallisuuden uuteen tähteen.

2. Jos pidät koskettavista, mutta kevyistä tarinoista.
3. Jos etsit elämääsi uutta suuntaa.