Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Katselin viikonloppuna elokuvan This is where I leave you ja ihmettelin, miksi se tuntui niin kovin tutulta. Takakannesta selvisi, että elokuva pohjautuu Jonathan Tropperin kirjaan Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2011 Karisto, suom. J.Pekka Mäkelä), jonka parissa muistin aikanani viihtyneeni. (Keskinkertaisen elokuvan parissa en niinkään.)

Kun juutalainen kuolee, vanhan perinteen mukaan vainajan puoliso, lapset, sisarukset ja vanhemmat osallistuvat seitsemän päivää kestävään suruviikkoon. He pysyttelevät surutalossa yhdessä ja ottavat vastaan suruvalittelijoita matalilla jakkaroilla istuen.

Jonathan Tropperin kirja kertoo juutalaisesta suruviikosta, mutta kaikkea muuta kuin surullisesti. Perheen isä on esittänyt toiveen, että vanhaa perinnettä noudatettaisiin hänen kuolemansa jälkeen. Pyyntö herättää hämmennystä, sillä isä oli eläessään lähes ateisti – ei millään tavalla harras uskovainen. Hampaitaan kiristellen sisarukset asettuvat seitsemäksi päiväksi surutaloon.

Ehkäpä isä tiesi, että saattamalla eripuraisen sisarusparven yhteen edes viikoksi, hän onnistuisi haudan takaa parantamaan heidän keskinäisiä välejään; auttamaan jokaista pohtimaan omaa elämänpolkuaan tai löytämään itselleen kokonaan uuden suunnan.

Tropperin kirja on täynnä nasevaa huumoria ja aika ronskejakin vitsejä. Kirjassa keskeiset henkilöt ovat miehiä, mutta elokuvassa naisten osuutta on kasvatettu, jotta elokuva uppoaisi paremmin sekä miehiin että naisiin. Tropper kirjoittaa vetävästi ja henkilöhahmogalleria on kaikessa omituisuudessaan sympaattinen ja samaistuttava. 

Omassa kirjallisessa lajityypissään Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on erinomainen. Se on viihdyttävä, vitsikäs ja kepeä romaani. Se ei ole onneksi pelkkä äklömakea vaahtokarkkipussi, vaan mukana on myös väkevää salmiakkia ja kirpeitä hedelmäkarkkeja. Hauskaa ja vetävää lomalukemista.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä (ja nauraa!)

2. Jos amerikkalaisten arkiset kommellukset kiinnostavat sinua.

3. Jos etsit kirjastosta hyvää lukuromaania miehellesi.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

”Kauemmin kuin ikuisesti. Niin kauan minä rakastan sinua.”

Me nelikymppiset muistamme hyvin vielä sen ajan, kun toiselle puolelle maapalloa kommunikoitiin kirjeitse. Luuriin tartuttiin vain hätätilanteissa, sillä parinkin minuutin puhelu maksoi maltaita. Kirjeenvaihto oli käytännössä ainoa keino pitää yhteyttä kaukaisiin ystäviin ja sukulaisiin.

Kirjeitä kirjoitettiin antaumuksella ja harkiten. Vastausta odoteltiin viikko tai pari ja hitaudesta johtuen viestit olivat viimeistellympiä ja mietitympiä. Samanlaista harkintaa toivoisi nykyään monelle keskustelupalstan kommentoijalle. Yön yli nukkuminen ennen oman viestin klikkausta tekisi keskustelun tasolle hyvää ja moni turha riita jäisi leimahtamatta.

Jessica Brockmolen romaanissa Kirjeitä saarelta (2015 Bazar, suom. Marja Helanen) kerrotaan kahdesta pariskunnasta ja kahdesta sodasta kirjeenvaihdon välityksellä. Toista kirjeenvaihtoa käydään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Skyen saarella asuvan runoilijan Elspeth Dunnin ja hänen ihailijansa, amerikkalaisen David Grahamin välillä. Toinen kirjeenvaihto sijoittuu taas toisen maailmansodan alkuaikoihin ja sitä käy Elspethin tytär Margaret.

Margaret löytää äitinsä salaisen kirjeenvaihdon, kun pommi putoaa heidän asuintaloonsa heinäkuussa 1940. Tytär ei ole koskaan tiennyt, että hänen äitinsä on asunut aikaisemmin Skyen saarella, eikä hänellä ole tietoa omasta isästäänkään. Elspethin menneisyys tuntuu olevan täysi mysteeri, jonka Margaret päättää selvittää. Samalla hän saa vastaukset myös oman elämänsä suuriin kysymyksiin.

Brockmolen kirja on hurmaava vanhanaikainen kirjeromaani, joka henkii hienosti mennyttä aikaa. Kirjeenvaihto on kohteliasta ja joskus lempeän vitsikästä ja kiusoittelevaa. Toisinaan kirjeissä riidellään ja loukkaannutaan. Joskus viestit on raapustettu rintamalta pikaisesti paperille ja joskus niissä kuvastuu pelko toisen menettämisestä. Kirjeiden kautta paljastuu yksi valtavan suuri rakkaus, jota kaksi sotaakaan ei saanut tuhottua.

Kirjeitä saarelta on lohdullinen ja lempeä kirja. Siitä jää hyvä mieli.

Tartu tähän:

1. Jos pidät vanhanaikaisista romaaneista.

2. Jos uskot ikuiseen rakkauteen.

3. Jos pidät viipyilevistä ja hitaista tarinoista.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Vuosi 2015 on julistettu kirjan vuodeksi. Tänä vuonna kirja-alan eri toimijat puhaltavat yhteen hiileen pitääkseen kirjan pinnalla ja saadakseen ihmiset lukemaan enemmän.

Kirjan teemavuosi osuu oikeaan ajankohtaan myös muuten. Terrori-isku Charlie Hebdo –toimitusta vastaan oli hyökkäys sanoja ja kuvia vastaan. Mustahuppuiset Isis-sotilaat mestaavat sananvapautta edustavia toimittajia ja polttavat paheellisina pitämiään kirjoja. Nigeriaa piinaava Boko Haram –lahko ilmoittaa jo nimessään, että kirjat on kielletty.

Kirjan vuotta voi kunniottaa lukemalla Ray Bradburyn scifi-klassikon Fahrenheit 451:n (1953; suom. 1966), joka on ajankohtaisempi kuin moni nykyajan teos. Sen teema sopii kirjan vuoteen kuin kynä mielenosoittajien käteen Tasavallan aukiolla Pariisissa.

Bradbury maalaa lukijan eteen kauhistuttavan kuvan tulevaisuuden maailmasta, joka kuulostaa yllättävän tutulta. Jokainen tavoittelee vain omaa henkilökohtaista etuaan. Yhteinen hyvä ei kiinnosta ketään. Ihmisille syötetään sekalaista viihdettä, jotta he pysyisivät  mahdollisimman ajattelemattomina ja typerinä. Kodeissa on seinän kokoiset näytöt, jotka vilkkuvat ja hohtavat taukoamatta. Jokainen on toisensa peilikuva. Kuulostaako tutulta?

Kukaan ei puhu mitään järkevää, sillä asioiden väliset suhteet on hävitetty. On olemassa vain valtava määrä irrallisia tuotemerkkejä, vitsejä ja lausahduksia, joita ihmiset toistelevat toisilleen päivästä toiseen. Merkityksellisiä sisältöjä ei enää ole. Kaikki on abstraktia, sekavaa sotkua. Epämääräistä ahdistusta käydään purkamassa vauhtihurjastelemalla maanteillä. Jos siinä joku viaton ohikulkija saa surmansa, se on hänen oma vikansa: mitäs käveli eteen. 

On olemassa vain yksi totuus, joka saadaan aikaan tuhoamalla kaikki muut totuudet. Palomiesten konkreettisena tehtävänä on kärventää kielletyt kirjat tuhkaksi. Guy Montag on yksi heistä. Lähes joka yö hän roihauttaa pari kolme taloa tuleen ja katsoo kuinka liekit hotkivat kirjat kuoliaiksi.

Montagin elämä alkaa järkkyä, kun hän tapaa nuoren tytön, joka kertoo tälle ajasta, jolloin ei tapettu, ei tuhottu, ei poltettu. Toinen tapaus saa Montagin suunniltaan. Eräänä yönä hän polttaa kirjojen mukana myös niiden omistajan, vanhan naisen, joka ei suostu lähtemään talosta. Kirjoissa täytyy olla jotain tärkeää. Ei kai kukaan huvin vuoksi itseään polta, Montag ajattelee ja päättää perehtyä asiaan - peruuttamattomin seurauksin.

Bradburyn teoksessa on iso sanoma. Jos elämä on pelkkää hupia, se alkaa ennen pitkää ahdistaa. Jos ihmisillä on liian hauskaa kotona, he unohtavat maailman. Kun ihmisiltä viedään elämisen merkitys, ei millään ole enää mitään merkitystä.

Fahrenheit 451 on edelleen varsin voimakas lukuelämys. Se käsittelee uskomattoman tarkkanäköisesti meidän aikaamme ja toimii oivallisena lukuparina vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät –kirjan kanssa. Se on hyvä lukuvinkki myös trendikkääseen dystopiakirjallisuuteen hurahtaneelle nuorelle lukijalle.

Huom! Viesti kustantajalle - uusi raikas käännös tarvittaisiin. Tämä vanha suomennos on aikansa elänyt ja tunkkainen! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

3. Jos olet koukussa dystopiakirjallisuuteen.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Ensin oli muotia juosta marathon. Sitten kaikki hullaantuivat triathlonista. Salskea pääministerimme etunenässä. Seuraava muotivillitys saattaa olla kävely. Eikä mikään parin tunnin sunnuntaikäyskentely, vaan fyysistä – ja ennen kaikkea henkistä – kanttia vaativa satojen kilometrien extreme-kävely.

Kävelytrendi näkyy jo esimerkiksi Santiago de Compostelaan johtavan pyhiinvaellusreitin varrella. Yhä useampi osallistuu tuohon yli 800 kilometrin pituiseen vaellukseen ja aina vain useampi muista kuin uskonnollisista syistä. Kuukauden kestävä hikinen ja raskas reissu auttaa pysäyttämään hektisen elämänmenon ja voi asettaa elämänarvotkin uuteen asentoon.

(Jos pyhiinvaellus kiinnostaa enemmän, voit tutustua esimerkiksi Jean-Christophe Rufinin mukavaan reissukuvaukseen täältä).

Kävelytrendi näkyy myös kaunokirjallisuudessa ja yksi hurmaavimmista kävelykirjoista on Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James (2015 Gummerus, suom. Sari Karhulahti). Toinen mainitsemisen arvoinen kiva kirja kävelemisestä on Rachel Joycen Harold Fryn odottamaton toivioretki vuodelta 2014 (WSOY), joka saa jatkoa vielä tänä vuonna.

Hooperin kirjan urhea sankaritar on 82-vuotias Etta. Hän asuu keskellä Kanadaa, eikä ole koskaan nähnyt merta. Kun ikää alkaa olla jo noin paljon, ei unelmiaan voi enää lykätä. Etta päättää toteuttaa yhden ja nähdä meren.

Hän pakkaa reppunsa, jättää miehelleen Otolle keittiön pöydälle lapun ja lähtee kävelemään kohti merta. Mistään ihan pienestä patikkamatkasta ei ole kyse, sillä Etan kotikonnuilta on merenrantaan matkaa yli 3000 kilometriä ja sen tämä kahdeksankymppinen mummu aikoo taivaltaa jalan.

Heti matkaan päästyään Etan seuraan lyöttäytyy kesy kojootti, jonka Etta nimeää Jamesiksi. Etta ja James – tietenkin. Kuuluisan amerikkalaisen laulajattaren mukaan. Kojootin kanssa Etta sitten taivaltaa eteenpäin taskussaan lappu, jossa lukee kuka hän on, siltä varalta, että muisti alkaa pätkiä. Ja välillä se pätkiikin jo pahasti.

Lukija kulkee Etan ja Jamesin kanssa läpi valtavan Kanadan. Välillä valotetaan Etan, hänen miehensä Oton ja naapurissa asuvan Russelin lapsuutta ja nuoruutta ja sitä kuinka heidän elämäntarinansa ovat alun perin kietoutuneet yhteen. Jokainen henkilöhahmo on tässä kirjassa sympaattinen ja kiva, vaikka elämä on murjonut välillä pahastikin. Hankalia pahiksia tai katkeruuden myrkyttämiä henkilöitä ei ole edes sivuosassa. Voi miten virkistävää!

Etta ja Otto ja Russell ja James on elämänmyönteinen ja lämminhenkinen romaani. Sen jokaiselle henkilöhahmolle toivoo hyvää ja jokaiseen kiintyy sivu sivulta tiukemmin. Loppuun päästyään toivoo, että tällaisia viisaita romaaneja löytäisi lukulistalleen enemmän. Täyden kympin lukuromaani! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lämminhenkisen tarinan.

2. Jos inhoat negatiivisuutta ja kyynisyyttä.

3. Jos haluat nauttia kirjasta, josta jää hyvä mieli.

Gunnel Linde: Valkoinen kivi

Muistaako kukaan enää ihanaa lasten televisiosarjaa Valkoinen kivi? Sitä esitettiin ainakin 1980-luvulla ja muistelen nähneeni sen uusintana myöhemminkin. Sarja pohjautui ruotslaisen lastenkirjailijan Gunnel Linden esikoisteokseen Valkoinen kivi, joka ilmestyi vuonna 1964. Suomeksi sen käänsi Kyllikki Villa pari vuotta myöhemmin (1966 Otava).

Gunnel Linde kuoli viime kesänä 89-vuotiaana ja nyt olisi kustantajalla kreivin aika nostaa tämä suomalaisille vähän tuntemattomampi lastenkirjallisuuden uranuurtaja kunnolla esiin. Uusi raikas painos huikean hienosta Valkoisesta kivestä ainakin, kiitos! Ylelle myös terveisiä, että saa laittaa Valkoisen kiven pyörimään taas, sopiva ohjelmapaikka juuri ennen pikkukakkosta.

Valkoinen kivi kertoo Fiiasta, kiusatusta tytöstä, joka asuu äitinsä kanssa kihlakunnantuomarin talossa. Äiti opettaa pianonsoittoa, eikä Fiian mielestä ole mitään niin tylsää kuin olla soitonopettajan tytär. Pianonsoitto on kyläläisten mielestä turhaa ja tarpeetonta ja Fiiaa nimitellään koulun pihalla Fiia pling-plong-Pettersoniksi. Fiia tuntee olevansa itsekin tarpeeton ja turha.

Fiian elämä saa uuden käänteen, kun kylään saapuu suutari perheineen. Kuusilapsiseen perheeseen kuuluu myös suutarin orpo veljenpoika Hampus, joka norkoilee yhtenä aamuna kihlakunnantuomarin portinpielessä. Hampus on yhtä yksinäinen kuin Fiiakin, sillä suutari vaihtaa vuoden välein asuinpaikkaa ja juuri kun Hampus ehtii juurtua uuten kylään, on aika pakata kamppeet ja siirtyä seuraavaan.

Fiia ja Hampus ystävystyvät ja heidän ystävyyttään lujittaa valkoinen kivi. Kiveä saa kantaa se, joka suorittaa uroteon, jonka toinen määrää. Hampuksen on maalattava kirkonkellolle kasvot, Fiian oltava hiljaa kokonainen päivä, Hampuksen sidottava sirkusnorsu opettajaneidin lipputankoon jne. Kivi vaihtaa omistajaa, kun homma on hoidettu. Kapuloita lasten rattaisiin iskee kihlakunnantuomarin ilkeä ja pahantahtoinen taloudenhoitaja Maalin.

Valkoinen kivi tutustuttaa lapsen entisajan kyläelämään, mikä ei loppujen lopuksi poikkea kovin paljon nykymenosta. Kiusaajia riittää edelleen ja juurettomuus vaivaa jatkuvasti muuttavia lapsia. Jotkut aikuiset eivät edelleenkään siedä lapsia silmissään ja toiset taas pönkittävät omaa asemaansa kehuskelemalla oman pilttinsä erinomaisuudella. Yksinäiselle lapselle riittää, jos löytää yhden hyvän ystävän. Kun joku seisoo rinnalla, ei muiden lällättelytkään tunnu enää niin pahalta.

Valkoinen kivi on hurmaava vanhanaikainen lastenromaani, jossa on tärkeä sanoma. Se puhuu ystävyyden, hyvyyden ja lasten puolesta. Se antaa meille kiireisille nykyvanhemmille ajateltavaa ja tarjoaa keinon jutella lapsen kanssa kiusaamisesta ja yksinäisyydestä. Ja jännittävä tarina Fiian ja Hampuksen uroteoista tempaa varmasti lapset mukaansa.

Valkoinen kivi on kiva kirja siksikin, että sitä voi suositella hyvin sekä tytöille että pojille. Se sopii hyvin myös ääneen luettavaksi, jos lapsen oma lukutaito ei vielä ihan riitä. 

 Tartu tähän:

1. Jos pidät ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta.

2. Jos haluat tarjota lapsellesi rauhallisen ja viisaan lastenromaanin.

3. Jos etsit hyvää iltasatukirjaa.

Lukuneuvojana kirjailija Laura Paloheimo

Kuva: Otava / Ari Heinonen

Laura Paloheimo kuuluu kotimaisen chick lit –kirjallisuuden kärkikaartiin. Hän kirjoittaa ylpeästi kuplivan kevyttä viihdettä, koska sitähän me kaikki naiset toisinaan tarvitsemme. Paloheimon kirjoista löytää unelmia ja luksuselämää; hääkellojen kilinää ja vääriä miehiä; deittailua ja sen oikean metsästystä; sydänystäviä ja sydänsuruja ja kaikkea sitä ihanaa, mistä hyvät viihdekirjat on tehty.

Esikoisromaanissa Klaukkala (2012) luksuslaukkufriikki Julia joutuu palaamaan maailmalta kotikonnuilleen Nurmijärven Klaukkalaan (ja Paloheimon omiin lapsuusmaisemiin.) Viime vuonna ilmestynyt Mama mojo jatkaa Julian tarinaa ja nyt mukana tuhisee vauva. Keskimmäinen romaani OMG (2014) vie lukijan hääsuunnittelufirman vauhdikkaaseen pyöritykseen, eivätkä päähenkilöt itsekään rakkaudelta välty – tietenkään!

Tällä hetkellä Laura Paloheimolla on monta rautaa tulessa. Neljäs romaani on tekeillä, samoin tietokirja. Opiskelu tunnetaideterapeutiksi on mukavaa vastapainoa kirjoittamiselle. Jooga pitää kropan kunnossa ja lukeminen pään. Näihin kolmeen kirjaan hän toivoisi muidenkin tarttuvan.

Laura Paloheimo suosittelee:

1. Johanna Sinisalo: Sankarit (2003 Tammi)

“Sinisalo osaa pitää lukijan otteessaan, niin myös tässä Kalevalaan perustuvassa kirjassaan. Kirjan henkilöt ja tapahtumat pohjaavat kansalliseepokseemme, mutta kaikki tapahtuu nykyajassa. Lukuelämystä ei haittaa yhtään vaikka Kalevala ei olisikaan tuoreessa muistissa, sillä arkkityyppiset hahmot ovat ympärillämme kaikkialla. Mitäpä muuta mediassakaan nähdään kuin näitä arkkityyppejä, joilla ensin onni on ja jonka he sitten epäonnekseen menettävät.

Sinisalo sekoittaa erilaisia lähteitä ja tekee omanlaistaan mosaiikkia kirjoittamalla. Hänellä on käsikirjoittajana tarkka kohtauksen ja draamantaju. Kieli on napakkaa ja hallittua. Luin tämän kirjan ahmaisten, niin kuin olen lukenut kaikki hänen kirjansa. Ihailen Sinisaloa ja pidän paljon hänen tavastaan kirjoittaa.”

2. Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013 Otava)

“En oikein tiedä, miten tätä kirjaa kuvailisin, muuten kuin että se on hieno teos! Kertakaikkisen upeasti kirjoitettu sukutarina tai oikeastaan useista eri tarinoista koostuva kudelma. Romaani, jossa monen sukupolven tarinat kiertyvät orpouden tunteeseen, sen täyttämiseen ja tyhjentämiseen. Hyvän tarinan lisäksi lukunautinnon kruunaa kaunis kieli.

Erityisen paljon minua viehätti kirjassa Leonard Cohenin musiikin kuljetus yhtenä osana tarinaa. Cohenin musiikki on lähellä sydäntäni, sillä olen elänyt sen keskellä koko lapsuuteni. Cohen oli vanhempieni suosikki ja hänen tumma äänenesä on saattanut minua kasvuvuosieni läpi.”

3. Kirsi Ranto: Ole se valo joka olet: enkeleitä ja villasukkia (2013 Tammi)

“Minulla oli ilo tavata Kirsi vuosina, jolloin hän vielä esiintyi tangokuningatar-tittelillä ja kiersi tanssilavoja. Vietin hänen kanssaan kerran päivän kaupungilla, etsimme hänelle esiintymisvaatteita ja puhuimme kaikenlaista siitä, miten rankkaa on esiintyä ja olla jatkuvasti esillä. Vähän myöhemmin Kirsin uraan tuli tauko äänenmenetyksen ja uupumuksen muodossa. Ole se valo joka olet –kirjassaan Kirsi kertoo hyvin avoimesti omasta tiestään kohti aitoja arvoja ja universaalia rakkautta.

En tiedä, mikä tässä kirjassa minuun vetosi – ehkä se, että olen itsekin samoista tanssi-laulu-ja musiikki –viihdekuvioista ponnistanut. Tai ehkä se että, elän elämässäni vaihetta, jossa tunnen olevani matkalla kohti uutta, vaikken tarkalleen tiedä, mitä kohti olen menossa.

Kirja sopii hyvin sinulle, joka etsit elämääsi uusia suuntia tai olet muuten vaan kiinnostunut ihmisen elämänkaaren kasvukohtien kuvauksesta. Sellaisessa tilanteessa tämänkaltainen kasvutarina, vahvistaa uskoasi siihen, että on vain heittäydyttävä, seurattava sydämensä ääntä ja luotettava siihen, että sydän tekee oikeat valinnat.”

Hyviä lukuhetkiä!

Helen Garner: Vierashuone

”Olin aina luullut, että suru on tunteista uuvuttavin. Nyt tiedän, että se on kiukku.”

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuone (2015 Atena, suom. Taina Wallin) on kotimaassaan palkittu ja lukijoidenkin suosioon syöksähtänyt kirja. Erityisen innokkaasti minä kävin Vierashuoneen kimppuun, koska vihdoin suomeksi oli saatavilla australialaista kirjallisuutta, jota en muista lukeneeni sitten Colleen McCulloughin Okalintujen.

Vierashuone kertoo kahdesta ystävästä, Helenistä ja Nicolesta, joista jälkimmäinen sairastaa pitkälle levinnyttä syöpää ja pyytää ystäväänsä majoittamaan hänet luokseen muutamaksi viikoksi. Totta kai Helen suostuu, muttei osaa aavistaa, miten raskaat ajat hänelläkin on vielä edessään.

Nicolen huono kunto yllättää Helenin heti, kun tämä saapuu kivusta kumarana Melbourneen. Nicole tarrautuu tohtori Theodoren tarjoamiin humpuukihoitoihin kuin viimeiseen oljenkorteen, eikä Helenin auta kuin katsoa vierestä ystävänsä epätoivoista kamppailua tautia vastaan. Nicole ei suostu uskomaan, ettei mitään ole enää tehtävissä, eikä Helenillä ole sydäntä sitä hänelle kertoa.

Vierashuone on niitä kirjoja, joissa ei tapahdu juuri mitään ja silti sen parissa viihtyy tiiviisti. Se on viehättävän yksinkertainen tarina ystävyydestä ja elämän rajallisuudesta. Garner ei sorru dramatisoimaan, eikä väritä tarinaansa liialla tunteikkuudella. Tarina kahden naisen ystävyydestä ja sen viimeisistä hetkistä riittää itsessään ja hyvä niin. Vierashuone tuntuu aidolta.

Mutta miksi ihmeessä suomalaisen version kanteen on valittu kuva, jossa vierashuoneen sängyn vieressä lojuu uutuuttaan hohtavat Converset? Nicole ei boheemina taitelijana ja sairauden rähjäyttämänä olisi koskaan laittanut tuollaisia trenditossukoita jalkaansa ja vielä vaikeampaa on kuvitella kuusikymppinen ja maanläheinen Helen tepsuttelemassa Converseissa Melbournen katuja. Conssit eivät istu kirjan sisältöön lainkaan ja kansi jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Sisältö sen sijaan tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Tartu tähän:

1. Jos pidät elämänmakuisista ja aidoista tarinoista.

2. Jos haluat ymmärtää syöpään sairastuneen tunteita ja kokemuksia.

3. Jos haluat tutustua australialaiseen nykykirjallisuuteen.

John Williams: Stoner

Odotukset olivat huipussaan, kun avasin mykistävän hienoksi lukuelämykseksi hehkutetun Stonerin (2015 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro). 

John Williamsin romaani ilmestyi jo vuonna 1965, muttei saanut aikanaan kovin suurta huomiota osakseen. Hänen myöhempi tuotantonsa on tunnetumpaa ja hän noussee vieläkin suositummaksi nyt, kun Stoner on kaikkien kirjallisuusihmisten yöpöydillä.

Stoner on ylistys tavalliselle elämälle. Kirjan päähenkilössä, William Stonerissa, ei ole mitään erityistä ja silti – tai ehkäpä juuri siksi - hänen elämäntarinaansa seuraa äärimmäisen kiinnostuneena. William Stoner on ei kukaan ja  kuka tahansa.

Stoner syntyy köyhään viljelijäperheeseen ja elämä on yhtä raatamista aamusta iltaan. Isä päättää lähettää poikansa opiskelemaan agronomiaa, josta olisi hyötyä, kun tila siirtyy pojalle. Koulussa poikaa kiinnostaa enemmän kirjallisuus ja maatalousopinnot saavat jäädä.

Stoner jää opettamaan kirjallisuutta opinahjoonsa, menee naimisiin ja saa tyttären. Avioliitto ei ole onnellinen ja elämä on edelleen yhtä raatamista – vaikkakin nyt enemmän henkistä kuin fyysistä. Stoner elää pitkähkön elämän ja kuolee tavallisen kuoleman. Siinä Stonerin elämä ja kirjan sisältö pähkinänkuoressa. Upeaa lukuelämystä tämä ”paljastus” ei pilaa, sillä kirjan viehätys ei synny Stonerin ulkoisesta elämästä vaan sisäisestä.

Keskeiseksi teemaksi kirjassa nousee työ ja intohimo. Stoner jää opettamaan kirjallisuutta, koska rakastaa sitä. Ihmiselle on tärkeää tehdä elämässään sitä, mitä kohtaan tuntee sydämessään intohimoa. Jos se on mahdollista Stonerin kaltaiselle tavikselle, se on mahdollista monelle muullekin. Mutta ei se välttämättä helppoa ole.

Intohimo työn sisältöä kohtaan pitää Stonerin kiinni elämässä ja antaa voimaa selvitä muilla onnettomammilla elämän osa-alueilla. Vaikka Stoner tekee työtä rakkaudesta kirjallisuuteen ja antaa työlleen kaikkensa, saa hän kokea myös kaikenlaista ikävää. Siitä pitää huolen kateellinen kollega, joka pönkittääkseen omaa valtaansa lyö kapulaa Stonerin rattasiin, minkä ehtii. Vuosikausia jatkuva työpaikkakiusaaminen ei Stoneria lannista, vaikka jälkensä se jättää häneenkin, kuten muihinkin työpaikoillaan kiusatuille.

Joku saattaisi ajatella, että tämänkaltainen kirja tavallisen ihmisen arkisesta raadannasta on tylsää ja masentavaa luettavaa. Eipä olekaan. Stonerin tarina on syvällinen ja hieno kertomus ihmisestä, joka itse ei koe eläneensä huonoa ja onnetonta elämää. Stonerilla oli elämässään myös paljon iloa ja onnea ja siitä hän osasi olla kiitollinen. Ja minä olen kiitollinen siitä, että John Williamsin kirja kaivettiin vuosien jälkeen uudelleen esiin. Suuri tarina ja huikean hieno teos!

Huom! Stoner toi mieleeni norjalaisen Per Pettersonin kirjat. Jos siis olet pitänyt Pettersonista, lue Stoner. Jos pidit Stonerista, lue seuraavaksi Pettersonia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea taattua laatua maailmalta.

2. Jos amerikkalainen kirjallisuus kiinnostaa sinua.

3. Jos et kaipaa kirjalta vauhdikkaita juonenkäänteitä, vaan syvällistä sisältöä.

Lillemor Jordas: Saariston väkeä ja huvilaneitejä: Albert Edelfeltin porvoolaisia malleja

Ilman kirjailija Kirsti Mannista en olisi ikinä keksinyt etsiä käsiini Lillemor Jordasin mainiota kirjaa taidemaalari Albert Edelfeltin porvoolaisista malleista. 

Manninen suositteli tarttumaan tähän teokseen antaessaan lukuneuvoja blogini lukijoille ja kiinnostuin kirjasta itsekin. Varaus kotikirjastoni tietokantaan naps ja seuraavana päivänä ilmoitus tekstiviestitse kirjan saapumisesta.

Porvoon museoiden tutkija Lillemor Jordas esittelee kirjassaan Saariston väkeä ja huvilaneitejä (2014, Albert Edelfeltin säätiö) porvoolaisia malleja, joiden kasvot ovat meille jälkipolville tuttuja Edelfeltin teoksista. Taiteilija kun ei suinkaan keksinyt hahmoja teoksiinsa omasta päästään, vaan tarvitsi maalauksiaan varten eläviä malleja.

Edelfelt vietti kesiään Porvoossa ja tuli paikallisille hyvin tutuksi. Taiteilija viehättyi ihmisten tavallisuudesta ja konstailettomuudesta ja oli helpottunut siitä, kun hänen ei maaseudulla tarvinnut mielistellä ja parannella malliensa ulkomuotoa kuten vaikkapa Pariisissa.

Väki piti taiteilijasta myös. Edelfelt maksoi mallina olosta hyvin, eikä korostanut koskaan ylimielisesti omaa asemaansa. Joidenkin malliensa kanssa hän ystävystyikin ja muisti aina kertoa myöhemmin, mihin maahan kukin oli teoksen myötä päätynyt.

Jordasin kirjaa on hauska selailla ja huomata, että katsoessaan Edelfeltin tunnetuimpia maalauksia niissä onkin ihan tavallisia suomalaisia. Kristuksen jalkojen juuressa rukoilee Mataleenana perheen palvelijatar, kalastajan tytär Ida. Ja itse Kristuksena alas katselee renki Ekman. Ruokolahden eukot eivät suinkaan ole autenttisia itäsuomalaisia eukkoja, vaan itäsuomalaisiin vaatteisiin puettuja porvoolaisia naisia. Eikä taiteilija meinannut millään saada leikkiviä porvoolaispoikia rannalle puuhastelemaan, sillä vesi oli jääkylmää. 

Jordasin teos kertoo mukavalla ja helposti lähestyttävällä tavalla suuren taiteilijan arkisesta luomistyöstä. Se valottaa lukijalle ennen kaikkea niiden tavallisten ihmisten elämäntarinaa, jotka saivat esiintyä taiteilijan malleina. Heidän kauttaan myös Edelfelt itse tulee jollain tavalla läheisemmäksi – tavalliseksi ihmiseksi, joka nyt vain sattuu olemaan myös maailmankuulu taiteilija.

Tartu tähän:

1. Jos taiteilijaelämä kiinnostaa sinua.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos suunnittelet reissua Porvooseen.

Anne Kalliomäki: Tarinallistaminen: palvelukokemuksen punainen lanka

Barack Obama ei olisi noussut Yhdysvaltain presidentiksi ilman tunteisiin vetoavaa tarinaa, joka läpäisi hänen koko kampanjansa. Menestyvät yritykset tekevät sitä samaa: kertovat kuluttajille tarinaa, joka näkyy pienimmissäkin yksityiskohdissa. Sen ansiosta kuluttajat koukuttuvat –ja palaavat aina takaisin.

Tarinankerronta on nyt business-maailmassa in. Sen perään kuuluttavat kaikki. Viimeksi Yhdysvaltain väistyvä Suomen suurlähettiläs Bruce Oreck julisti isossa Helsingin Sanomien haastattelussaan tarinankerronnan olevan yksi niistä viidestä keinosta, jolla Suomi saadaan uuteen nousuun.

Ja jotain tarttis kai tehdä. Suomi rämpii suossa ja oikealta pyyhältävät ohi vetävine tarinoineen ruskettuneet ruotsalaiset ja vasemmalta hohtavahampaiset amerikkalaiset. Ikea, H&M, Starbucks, Apple ja Whole Foods, muutamia tarinallistamisen edelläkävijöitä mainitakseni, ovat osanneet tuoda tarinan palvelutuotantonsa ytimeen ja toistamalla sitä kaikessa saaneet muurattua itsensä ihmisten mieliin pysyvästi. Tarinan takia porukka jonottaa Starbucksin pahvimukia, vaikka vierestä saisi sumpit saman tien. Ei siinä lattessa mitään eroa ole, mutta kokonaisuudessa on.

Anne Kalliomäki kertoo napakasti ja käytännönläheisesti kirjassaan Tarinallistaminen: palvelukokemuksen punainen lanka (2014, Talentum), mistä nyt niin trendikkäässä tarinankerronassa oikein on kyse.

Harva suomalaisyritys osaa tarinallistaa koko palvelutuotantonsa. Yleensä yrityksen ”tarina” on historiallinen selostus siitä, kuinka homma sai alkunsa ja siinä se. Syntyhistorian kertominen asiakkaalle ei ole sama asia kuin palvelukokemuksen tarinallistaminen, mutta se on pieni osa sitä.

Tarinallistaminen on kokonaisvaltaista. Se ulottuu yrityksen visiosta, strategiasta ja prosesseista henkilökunnan vaatetukseen ja kuittipapereiden väriin saakka. Jokainen yksityiskohta toistaa samaa ydintarinaa persoonallisella ja muistettavalla tavalla.

Tarinallistamisen avulla yritys erottautuu kilpailijoista ja koukuttaa asiakkaan. Se tarjoaa asiakkaalle ainutlaatuisen kokemuksen, joka jää mieleen. Se tekee asiat ymmärrettävämmiksi yhä monimutkaisemmaksi käyneessä maailmassamme. Se antaa yrityksen strategiselle kehittämiselle suunnan ja helpottaa oikeassa suunnassa pysymistä. Se tekee palvelusta persoonallista ja inhimillistä ja saa asiakkaan suosittelemaan yritystä muille. Se auttaa yritystä menestymään.

Kalliomäki korostaa, että tarinallistaminen ei ole hätäisen ja pika-apuja kaipaavan yrityksen keino. Kokonaisvaltaiseen suunnitteluun menee aikaa ja sen sisäistämiseen vielä enemmän. Tarinallistaminen ei saa olla päälle liimatun oloista, eikä liian sliipattua. Elokuvissakin hyviin sankareihin liittyy aina säröä ja epätäydellisyyttä ja se tekee heistä samaistuttavia ja inhimillisiä. Liian täydellinen yritystarinakaan ei herätä asiakkaissa sympatiaa.

Kalliomäen kirja auttaa yritystä tai organisaatiota pääsemään tarinallistamisessa alkuun. Väärinymmärryksen vaara on kuitenkin suuri, kun puhutaan mielikuvista, tunteista, tarinoista ja niiden kaikista nyansseista. Itse jäin kaipaamaan lisää käytännön esimerkkejä menestyvistä kotimaisista yrityksistä, joissa tarinallistaminen on tehty oikein. Käytettyjen  esimerkkien joukosta nousi selvästi esiin Suomen parhaaksi työpaikaksi monena vuonna valittu Vincit oy, jossa tarinallistaminen näytetään tajunneen parhaiten. Muut suomalaisesimerkit eivät valitettavasti vakuuttaneet.

Tartu tähän:

1. Jos etsit uutta potkua businekseesi.

2. Jos uskot hyvän tarinan voimaan.

3. Jos haluat saada muutosta aikaan omassa organisaatiossasi.

Lukuneuvojana kirjailija Sirpa Kähkönen

Kuva: Otava / Tommi Tuomi

Sirpa Kähkönen on tuottelias kirjailija ja julkaissut historiallisten romaanien lisäksi myös tieto- ja nuortenkirjallisuutta. Hän on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2007 romaanillaan Lakanasiivet ja viime vuonna Graniittimiehellään. 

1920-lukuun ja sota-aikaan sijoittuvassa Kuopio-romaanisarjassa hän nostaa keskiöön yksilön kokemuksen sodasta. Naiset ja lapset ovat virallisessa historiakirjoituksessa jääneet usein sivuun, mutta Kähkönen kirjoittaa juuri heistä ja antaa mikrohistoriallisissa romaaneissaan heidän kärsimyksilleen ja kokemuksilleen merkityksen. 

Ei ole siis mikään ihme, että Kähkönen mainitsee omiksi suosikeikseen juuri Canthin ja Jotunin – arkielämän ja tavallisten naisten mestarilliset kuvaajat. Niitä ja paria muuta hän haluaa suositella eteenpäin blogini lukijoille.

Sirpa Kähkönen suosittelee:

1. Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

“Minna Canth on suuri kirjailijaihanteeni. Hän oli väsymätön yhteiskunnallinen keskustelija ja väkevä heikompien puolustaja. Canthin realismi ja empatia jaksavat säväyttää yli sadan vuoden päästäkin.”

Huom! Kirja kuuluu mm. Elisa kirja –palvelun ilmaisklassikoihin ja voit ladata sen koneellesi vaikka heti täältä. 

2. Maria Jotuni: Kun on tunteet (1913)

“Maria Jotuni on puhutun kielen armoitettu mestari. Hänen henkilöidensä niukka ja toteava lause avaa näkymiä kohtalon syviin kuiluihin. Jotuni näkee elämän armottomuuden eikä sentimentalisoi.”

3. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (1925)

“Woolf on suuri kertovan proosan uudistaja. Mrs. Dalloway tajunnan ulottuvuuksien syvää, vilkasta, traagista kuvausta.”

4. Hannah Arendt: Totalitarismin synty (1951)

“Naisfilosofin vaikuttava teos 1930-luvusta ja edelleen järkyttävän ajankohtainen.”

5. Jane Austen: Järki ja tunteet (1811)

“Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä: suuri esikuvani Jane Austen kirjoitti kotinsa salongissa maailmanluokan proosaa aikana, jolloin naisen mahdollisuudet luovaan työhön olivat minimaaliset. Austen on häikäisevä, hilpeä ja viiltävä.”

Hyviä lukuhetkiä!

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus on totta (2015 Otava, suom. Marianna Kurtto) saattaa hyvin olla tämän vuoden ahmituin kirja. Ainakin näistä kolmesta syystä:

Ensinnäkin Jonesin henkilöhahmot ovat eläviä ja todentuntuisia, joista jokaiseen kiintyy sivu kerrallaan lujemmin. 

Luke Kanowski haaveilee näytelmäkirjailijan urasta, mutta uurastaa hanttihommissa ja huolehtii mielisairaalaan suljetusta äidistään. Luke on joukon vahvin ja itsenäisin ja uskaltaa aina seurata sydäntään.

Pauliin ja Leighiin Luke tutustuu sattumalta ja tulee tempaistuksi suoraan Lontoon undergroud-teatteripiireihin. Aloittelevana tuottajana häärivä Paul häviää lahjakkuudessa Lukelle ja rakkaus Leigh’in iskee välillä kiilaa kaverusten välille. Oikeudenmukaisuuden ja naisten vapauksien puolesta puhuva Leigh haluaa hyvää kaikille ja on kiivaasta luonteestaan huolimatta lämmin ja lempeä.

Herkkä ja hauras näyttelijätär Nina Jacobs sekoittaa kolmikon toimivan yhteiselon. Luke ihastuu Ninaan päätä pahkaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen tuon ihmeellisen olennon itselleen. Nina taas on tottunut henkiseen lyttäämiseen lapsesta saakka, eikä kaltoinkohdeltuna uskalla ottaa vastaan hyvyyttä. Hyväksikäytetty ei osaa olla kuin hyväksikäyttäjänsä seurassa.

Elävien henkilöhahmojen lisäksi Jones ansioituu kuvaamalla teatterintekoa ja kulttuuripiirien elämänmenoa 1970-luvun Lontoossa. Romaani viehättää varmasti luovan työn tekijöitä, kirjailijuudesta tai näyttelijän ammatista haaveilevia sekä kaikkia, jotka haluavat seurata omaa intohimoaan luovuuden saralla vastoinkäymisistä huolimatta.

Kolmanneksi Jonesin kirja on pyörryttävän hieno romaani rakkaudesta ja rakkauden käsite on tässä romaanissa laaja. Jones pyörittää henkilöhahmojaan parisuhderakkauden mankelissa. Hän kertoo vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta – ja rakkaudettomuudesta ja siitä mitä jälkimmäinen saa aikaan ihmisessä. Hän kertoo ystävien välisestä rakkaudesta, joka ei katkea toisen osapuolen mokailuun. Tosi ystävä antaa anteeksi, jos toinen vilpittömästi sitä pyytää.

Rakkaus laajenee Jonesin romaanissa koskemaan myös työtä. Tehdessään merkityksellistä työtä johon tuntee polttavaa intohimoa, ihminen ei laske työtunteja eikä manaile uhraustensa määrää. Kun seuraa sydäntään ja on uskollinen itselleen, löytää onnen. Niin ihmissuhteistaan kuin työstäänkin. Sen Jonesin tarina haluaa meille opettaa.

Huom! Älä lue tätä kirjaa, jos vihaat puolipisteitä ja lauseenvastikkeita. Molempia on  ennätyksellisen paljon.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea suuren romaanin rakkaudesta.

2. Jos teatterintekeminen kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat sukeltaa 1970-luvun Lontooseen.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Andrew Hodges: Alan Turing: arvoitus

Elokuvateattereihin tuli pari viikkoa sitten rytinällä elokuva The Imitation Game. Sitä tähdittävät isot nimet: Benedict Cumberbatch ja Keira Knightley ja yleisösuosion lisäksi se voittanee vielä palkintojakin. Elokuvateatterin pehmeässä penkissä katsoja voi pariksi tunniksi uppoutua seuraamaan uljasta elokuvaa ja Alan Turingin uskomatonta elämää.

Jos elokuvan jälkeen haluaa tietää lisää Turingista, ei auta muu kuin suunnata kirjastoon. Kirjakauppojen hyllyistä Turingista kertova elämäkerta on putsattu pois jo aika päivää sitten. Sen sijaan hyvin hoidettujen kirjastojen hyllyistä tai varastojen uumenista tämäkin ajankohtainen helmi löytää jälleen tiensä kiinnostuneiden lukijoiden yöpöydille.

Alan Turingin elämä on täydellinen tarina filmattavaksi. Siinä on kaikkea sitä, mitä koukuttavaan suuren yleisön elokuvaan tarvitaan: jännitystä, dramatiikkaa ja traaginen yksityiselämä. Kaksituntinen elokuva keskittyy tietenkin Turingin elämän suurimpaan saavutukseen. Hän onnistui murtamaan saksalaisten salaisen Enigma-sotakoodin ja vaikutti siten suuresti toisen maailmansodan ratkaiseviin hetkiin. Jotkut kutsuvat Turingia mieheksi, joka voitti koko sodan.

Alan Hodgesin perusteellinen Turing-elämäkerta kattaa hänen koko elämänsä ja se ilmestyi vuonna 1983. Suomeksi teos saatiin vuonna 2000 (Terra Cogita, suom. Kimmo Pietiläinen). Hodges valittelee kirjassaan vähäisiä lähteitään, mutta siitä huolimatta lopputulos on hyvin yksityiskohtainen. 

Turing näyttää olleen jo pienestä pitäen poikkeuksellisen lahjakas, uskomattoman sinnikäs ja rehellisen avoin. Hän ei koskaan esimerkiksi salaillut homoseksuaalisuuttaan, eikä välittänyt siitä, mitä muut asiasta tuumaavat. Kenties letkeä huumori aiheesta auttoi häntä sopeutumaan yhteiskuntaan, johon hän väistämättä tiesi olevansa vääränlainen.

Avoin suoraselkäisyys koitui lopulta Turingin kohtaloksi, sillä sodan jälkeen arvot tiukentuivat entisestään ja hänestä tehtiin varoittava esimerkki kaikille muille. Ajojahdin ja pakkolääkityksen seurauksena Turing teki itsemurhan kesäkuussa 1954. Lumikin lailla hän haukkasi myrkytettyä omenaa ja kuoli syanidimyrkytykseen.

1960-luvulta lähtien tiedepiirit alkoivat kunnioittaa Turingin keksintöjä. Hänen kunniakseen perustettiin nimikkopalkintoja ja ruuvattiin kunnialaattoja opinahjojen käytäville. Vasta vuonna 2009 rangaistus homoudesta kumottiin ja Britannia pyysi virallisesti anteeksi Turingin kohtelua. 49 000 muuta homoudesta aikanaan tuomittua odottavat vieläkin armahdustaan.

Tavallinen lukija pysyy Hodgesin kirjassa hyvin kärryillä siihen saakka, kunnes Turing toden teolla kiinnostuu matematiikasta. Siinä kohtaa putoaa rattailta. Myös yksityiskohtainen selostus siitä, miten Turing keksi ratkaisun Enigman salakoodiin, menee tavalliselta lukijalta yli hilseen. Matematiikkaan ja tietotekniikkaan vihkiytyneelle lukijalle nämä luvut ovat todennäköisesti kirjan parasta antia.

Turing suhtautui tieteeseen eri tavalla kuin moni muu. Hänelle matematiikka oli ennen kaikkea omakohtaista ajattelua ja näkemystä. Hän ei yrittänyt ratkaista muiden esittämiä yhtälöitä, eikä ylipäätään lähtenyt liikkeelle matematiikan teoreettisesta puolesta. Turing funtsi asioita itse mielessään ja ryhtyi hommiin. Ja hups – tuli keksineeksi ja ratkaisseeksi yhtä sun toista.

Enigma-ratkaisun lisäksi Turingia pidetään tietotekniikan isänä. Hän uskoi, että olisi mahdollista keksiä ihmeellinen kone, joka pystyisi tekemään kaiken saman kuin ihminenkin. Monelle aikalaiselle Turingin ajatukset sähköaivoista olivat yliampuvia ja epärealistisia. Epäilijät kääntyisivät haudassaan, jos näkisisvät maailman nyt.

The Imitation Game sinkauttaa Turingin koko maailman tietoisuuteen ja puhdistaa hänen maineensa lopullisesti. Elokuvan myötä Turing kohoaa myös suuren yleisön silmissä sankariksi – mieheksi, jonka ansiosta toinen maailmansota päättyi kuten päättyi. Toisinkin olisi voinut käydä.

Tartu tähän:

1. Jos matematiikka ja/tai tietotekniikka on intohimosi.

2. Jos haluat lukea kiehtovan elämäntarinan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.

3. Jos olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta.

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

"Kaikki nämä vuodet hän on unohtanut itsensä ohi."

Kirjan vuosi 2015 alkaa komeasti. Ruotsissa asuvan suomalaissyntyisen Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Karkulahti (2015 WSOY) on niin uljasta luettavaa, että uskallan nyt jo povata sille palkintoehdokkuuksia.

Karkulahden talossa asuu onneton ja menneisyyden katkeroittama perhe. Karkulahden isäntänä laahustaa veltto ja saamaton Jaakko, tyypillinen peräkammarin poika, joka tottelee dominoivaa äitiään kaikessa, eikä saa itse mitään aikaiseksi.

Jaakko löytää puolisokseen venäläisen Veran, joka saapuu Karkulahden tilalle toiveikkaana paremmasta tulevaisuudesta, jota Jaakko on hänelle lupaillut. Karkulahdessa häntä vastassa ovat pahasti rapistumaan päässyt talo ja sänkyynsä mätänevä ilkeyksiä huuteleva vanha emäntä Elisabet.

Karkulahden porukkaan kuuluu myös Asseri, Jaakon vajaaälyinen, mutta hyväntahtoinen velipuoli, jonka kiintymystä ja tottelevaisuutta vanha emäntä käyttää omien henkisten haavojensa parantamiseen. Tärkeä rooli on myös Annalla, Jaakon ja Veran pienellä tyttärellä, joka elää mielikuvitusmaassaan, kun aikusten aika menee omien vihojen ja katkeruuksien kanssa märehtimiseen.

Ja kuuluu Karkulahden porukkaan vielä muitakin – henkilöitä menneisyydestä. Jaakon Ruotsiin karanneen sisaren Annelin muisto leijuu Karkulahdessa edelleen voimakkaana. Veran mielessä pyörii Ilja, pieni poika, jonka hän on jättänyt taakseen. Vanha emäntä muistelee katkerana nuoruudenrakastettuaan naapurikylästä. Syyllisyys menneisyyden tapahtumista on varsinkin Veralla ja vanhalla emännällä niin syvää, että eläminen nykyisyydessä on lähes mahdotonta.

Laitila Kälvemarkin tarina rinnastui ainakin omassa lukukokemuksessani Hella Wuolijoen Niskavuoreen ja kirjassa on keskeisenä äidin, pojan ja miniän kolmiodraama. Äiti ei pysty päästämään pojastaan irti, eikä poika ei uskalla irrottautua äidistään. Tällaisesta liian pitkään jatkuneesta sairaalloisesta symbioosista ei seuraa koskaan mitään hyvää.

Ehdottomasti tärkein vastapari kirjassa on vanha emäntä Elisabet ja miniä Vera. Elisabet halveksii ja sättii Veraa, eikä hyväksy ryssää taloonsa millään ilveellä. Vera yrittää parhaansa, jotta saisi hyväksyntää ja hyppii anoppinsa pillin mukaan. Jaakosta ei ole Veran puolustajaksi, eikä kylilläkään kukaan ryssän rinnalle asetu.

Vanhan emännän ja Veran välille kehkeytyy merkillinen suhde. Vanha emäntä ymmärtää, että ilman Veran hyväntahtoisuutta hän ei voisi kotonaan asua. Ei Jaakko hänen tyynyjään jaksaisi pöyhiä ja märkiviä haavojaan hoitaa. Vera taas tajuaa, että ilman vanhan emännän hiljaista suostumusta hän ei saisi Karkulahdessa asua ja joutuisi palaamaan myllerrysten riivaamaan kotimaahansa, jonne ei suin surmin halua enää joutua.

Molemmat naiset siis tarvitsevat toisiaan ja kenties tunnistavatkin toisissaan jotain tuttua. Ehkä he aavistavat, että kummankin menneisyydessä on tapahtunut jotain sellaista, jonka he haluaisivat mielellään unohtaa, mutteivät pysty, koska eivät ole niitä asioita koskaan itsensä kanssa kunnolla käsitelleet. Menneisyydestään pääsee irti vain jos sen uskaltaa kohdata pystypäin.

Karkulahti on pysäyttävän hieno lukuelämys. Laitila Kälvemark on loistelias kynänkäyttäjä ja hänen tarkaksi hiottua tekstiään on nautinto lukea. Kuristavan upea tarina Karkulahdesta pitää otteessaan ja jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Lopussa lukija palkitaan, kun Laitila Kälvemark antaa auringon pilkahtaa Karkulahden risukasaan. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kotimaista laatukirjallisuutta.

2. Jos kaunis kieli on sinulle kirjassa tärkeää.

3. Jos anopin ja miniän suhde kiinnostaa sinua.

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

”Le rêve est réalité – unelma on todellisuutta.”

Joskus kaipaa elämäänsä sokerilla huurrettua tarinaa. Sellaista hyvän mielen kirjaa, jonka ensilehdiltä saakka tietää, että hyvin tässä vielä kaikille käy. Epäuskottavat juonenkäänteet antaa anteeksi ja ihanan imelää kansikuvaakin katsoo lempein silmin. (Ja sivuliepeestä hurmaavasti hymyilevää pörröpäistä kirjailijaa vielä lempeämmin.)

Nicolas Barreau’n Pieni elokuvateatteri Pariisissa (2014 Tammi, suom. Veera Kaski) tyydyttää makeannälkäisen lukijan. Siinä ovat kohdallaan kaikki hyvän ja kepeän viihdekirjan elementit. Romanttinen miljöö Pariisin viehättävimmässä kaupunginosassa. Nuoret rakastavaiset, joiden lempi ensin leimahtaa ja jotka äkkikäänteen vuoksi joutuvat eroon toisistaan. Jännittäviä käänteitä ja hiven epätoivoa. Vetävä ja sujuva kirjoitustyyli. Ja tietenkin se tärkein: onnellinen loppu.

Kirja kertoo Alain Bonnardista, joka jättää nousujohteisen uransa ylellisiä kylpyhuonekalusteita valmistavassa yrityksessä ja ottaa vetovastuun setänsä omistamassa piskuisessa elokuvateatterissa. Sellaisessa vanhanaikaisessa, vähän tomulta tuoksuvassa teatterissa, jossa ei keskitytä irtokarkkien ja popcornin myyntiin, vaan itse elokuviin.

Keskiviikkoillat Alain päättää omistaa valkokangasrakkaudelle – onhan hän kirjailijan itsensä tapaan romantikko - ja esittää teatterissaan vanhoja kunnon rakkauselokuvia vuosien varrelta. Keskiviikkoisin teatteriin saapuu myös Mélanie, johon Alain iskee silmänsä ja huomaa pian rakastuneensa korviaan myöten.

Alainin viehättävään elokuvateatteriin taas iskee silmänsä maailmankuulu elokuvaohjaaja, joka haluaa kuvata uutta filmiään teatterissa. Alain on aluksi otettu tarjouksesta, muttei osaa yhtään aavistaa minkälaiseen pyöritykseen sen myötä joutuu ja mihin kaikkiin Hollywoodin mukanaan tuomiin lieveilmiöihin tahtomattaankin tutustumaan. Kuuluisuutta enemmän Alainia kiinnostaa vain Mélanie, jota ei löydä mistään....

Varoitus! Tämän kirjan aikana iskee matkakuume Pariisiin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos rakastat romantiikkaa.

3. Jos kaipaat elämääsi kepeyttä.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat

”Lähtiessäni pyhän Jaakobin tielle en etsinyt mitään ja löysin sen.”

Lähes 800 kilometrin mittainen vaellus pyhän Jaakobin jalanjäljissä Santiago de Compostelaan on pyhiinvaellusmatkojen kuningas. 

Jo keskiajalta saakka pyhiinvaeltajat ovat tallanneet sen kahta vaihtoehtoista pääreittiä ja nykyään matkaan lähtevät ovat yhä useammin ihmisiä, joita koettelemus kiinnostaa muista kuin uskonnollisista syistä. Yksi heistä on ranskalainen Jean-Christophe Rufin.

Rufin halusi vain lähteä pitkälle patikkamatkalle yksin ja huomasi punnitsevansa lopulta vain niitä reittejä, jotka johtivat pyhän Jaakobin kaupunkiin. Reissusta palattuaan hän toteaa kirjassaan (2015 Gummerus, suom. Marja Luoma), että Jaakobin tie valitsi hänet, ei hän Jaakobin tietä. Näin kuulemma käy monelle. Tie vie ja pyhiinvaeltaja vikisee.

Pyhiinvaelluksen kaava on kaikilla sama. Aloitteleva pyhiinvaeltaja viilettää eteenpäin ja tuntee suurta riemua. Ajatukset sinkoilevat edes takaisin ja tunteet ovat suuria. Rufininkin tekisi mieli hyppelehtiä ja huutaa ohikulkijoille ilosta. Jes! Täällä ollaan! Tämähän sujuu! Hyvin nopeasti vaeltajan innostus laantuu ja matkan valtavuus ja kohtuuttomuus iskevät tajuntaan. Sitten pikku hiljaa pää tyhjenee kaikesta ja jäljelle jää vain uuvuttava matkanteko ja mielen tyyneys. 

Rufin törmää matkan varrella kaikenlaisiin kulkijoihin ja nämä kohtaamiset ovat kirjan parasta antia. Pyhän Jaakobin jalanjälkiä tallaa "aitoja" ja "vilpillisiä" kulkijoita ja kaikkea siltä väliltä. Aito pyhiinvaeltaja raahaa omaisuuttaan omin voimin, yöpyy pyhiinvaeltajille suunnatuissa alkeellisissa ryhmämajoitustiloissa ja kävelee joka ikisen pätkän. Vilpillinen pyhiinvaeltaja pyyhältää tylsät pätkät taksilla ja yöpyy luksushotelleissa. Pahimmat huijarit saapuvat autolla muutaman kilometrin päähän Santiago de Compostelasta, kävelevät kaupunkiin ja tuulettelevat rehvakkaasti saavutukselleen. Likainen ja nääntynyt aito pyhiinvaltaja tuhahtelee harmistuneena näille pikakiitäjille jonottaessaan pääsyä Santiago de Compostelan katedraalin messuun, johon urakka huipentuu.

Rufinin kirjaa voi luonnehtia hauskaksi ja rennoksi tarinaksi pyhiinvaelluksesta. Hän kertoilee kepeästi omista kommelluksistaan ja kohtaamisistaan kummallisten kanssakulkijoittensa kanssa. Koska Rufin ei ole lähtenyt reissuun etsimään vastauksia elämänsä suuriin kysymyksiin, eikä suhtaudu matkaan uskonnollisena rituaalina, hän ottaa matkan rennommin kuin joku toinen vakavampi vaeltaja. Tästä syystä Rufinin seurassa viihtyy, vaikkei pyhän Jaakobin tiestä sinänsä olisi yhtään kiinnostunut.

Alkusanat kirjaan on kirjoittanut kriitikko ja kirjailija Suvi Ahola. Hän lähti Jaakobin tielle, kun huomasi vaeltavansa omassa elämässään tasangon sijaan synkässä läpipääsemättömässä metsässä. Pitkä avioliitto oli tullut tiensä päähän ja Ahola joutui aloittamaan lähes viisikymppisenä aikuisuutensa alusta. Alkusanoissa hän kertoo, mitä vaellus hänelle merkitsi ja tästä aiheesta olisi kiinnostavaa lukea myöhemmin jostain lisää. 

Tartu tähän:

1. Jos etsit itseäsi.

2. Jos olet kiinnostunut historiasta.

3. Jos todellinen extreme-matkailu kiinnostaa sinua.