Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

Dystopia-kirjallisuus on nyt muotia. Siis sellainen kirjallisuus, missä tulevaisuuden maailma on karmea paikka. Ihmiskuntaa on yleensä kohdannut jokin hirvittävä katastrofi, valta on pienen häikäilemättömän eliitin käsissä ja elämä pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia nosti viimeistään dystopia-kirjallisuuden jokalukijan tietoisuuteen, vaikka osattiin sitä ennenkin.

Jean Heglandin teos Suojaan metsän siimekseen (1998 Otava, suom. Marja Helanen-Ahtola) kertoo kahden orvoksi jääneen nuoren tytön, Nellin ja Evan, eloonjäämistaistelusta yhteiskunnassa, jonka rakenteet ovat romahtaneet. Ensin loppuu sähkö, sitten ruoka. Taudit alkavat levitä. Ihmisistä tulee petoja, jotka välittävät vain omasta selviytymisestään.

Nellin ja Evan pelastukseksi heidän kotitalonsa sijaitsee kaukana asutuksesta metsän keskellä. Ryöstelijät eivät riehu niillä seuduilla ja luonnosta he saavat ravintoa ja suojaa. Nell pitää itsensä järjissään tankkaamalla tietosanakirjaa ja Eva taas tanssii balettia päivästä toiseen. Toinen säilyttää toivon kiusaamalla aivojaan, toinen rääkkäämällä ruumistaan.

Heglandin teos muistuttaa meitä kauhistuttavalla tavalla siitä, kuinka riippuvaisia olemme sähköstä. Jos sen jakelu katkeaa, yhteiskunta ajautuu kaaokseen muutamassa päivässä. Länsimaissa jotkut ovat jo alkaneet varautua Heglandin kauhuskenaarioon. Survivalistit uskovat uhan olevan todellinen minä päivänä tahansa. Heidän selviytymisreppunsa on jo pakattu.

Suojaan metsän siimekseen on mukaansa tempaava lukuromaani, joka muistuttaa teemoiltaan Emmi Itärannan loistavaa Teemestarin kirjaa ja Cormac McCarthyn Tietä. Kerronnaltaan se ei kuitenkaan yllä niiden tasolle. Nuorelle Nälkäpeli-fanille Heglandin teosta voi hyvin suositella ja mikä parasta – näin ”vanhan” kirjan saa kirjastosta käsiinsä saman tien.

Tartu tähän:

1. Jos omavarainen elämä luonnon keskellä kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan selviytymisestä.

3. Jos haluat viihtyä.