Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Nuorempana en pystynyt jättämään kirjaa kesken. En, vaikka se tuntui huonolta, ei temmannut mukaansa, ei kolahtanut. Laskin jäljellä olevia sivuja ja toivoin, että pääsisin pian loppuun ja paremman kirjan kimppuun.

Nykyään on toisin: luen kirjasta yhden kolmasosan ja lopetan sen siihen, jos siltä tuntuu. Will Schwalben Elämän mittaisen lukupiirin (2014 Basam Books, suom. Kirsi Ohrankämmen) jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että nykyinen mallini on aikaisempaa parempi. Maailma on täynnä hyviä kirjoja, eikä yksi ihmiselämä millään riitä niiden kaikkien lukemiseen. Siksi sellainen kirja, joka ei tunnu antavan mitään, kannattaa laittaa sivuun ja yrittää muutaman vuoden päästä uudelleen (jos muistaa).

Schwalben omaelämäkerrallisen romaanin kohdalla en miettinyt kertaakaan sen hylkäämistä tulevaisuuteen. Kirja kosketti syvästi ja nousee tämän vuoden parhaiden lukuelämysten joukkoon. Se on hieno tarina Willistä ja hänen syöpään sairastuneesta äidistään ja heidän yhteisestä kahden hengen lukupiiristä, jonka he perustavat vahingossa, kun päättävät käyttää sairaalojen odotusajat lukemiseen ja kirjakeskusteluihin.

Vaikka Elämän mittainen lukupiiri kertoo tarinan äidistä ja pojasta, on Willin äiti, Mary Anne Schwalbe, selvästi teoksen keskushenkilö. Hän on valovoimainen nainen, joka on omistanut elämänsä pakolaisten auttamiseen, naisten ja lasten aseman kohentamiseen sekä lukemisharrastuksen edistämiseen kaikkialla. Viimeisimpinä elinkuukausinaankin hän keräsi aktiivisesti varoja Afganistanin pääkaupunkiin Kabuliin perustettavaa kirjastoa varten. Kirjat pelastavat ihmishenkiä, hän sanoi ja teki elämässään kaikkensa, että mahdollisimman monella olisi pääsy kirjojen luo.

Elämän mittainen lukupiiri kertoo tarinan upeasta, sinnikkäästä ja sydämellisestä Mary Annesta ja hänen viimeisistä elinkuukausistaan, jotka kuin ihmeen kaupalla venyivät pariin vuoteen. Toisaalta Elämän mittainen lukupiiri on kirja kirjoista ja lukemisen ylistämisestä. Sen luettuaan tajuaa, kuinka vähän ehtii elämässään lukea, kuinka paljon ihmeellisiä tarinoita jää lukematta ja kuinka hienoa lukemastaan on jälkeenpäin keskustella ihmisten kanssa.

Mary Anne Schwalbe onnistui yhdistämään mielenkiintoisen uran ja monilapsisen perheenäidin roolin. Hän teki elämässään vain niitä asioita, jotka koki kaikkein tärkeimmiksi ja siksi hänellä riitti aikaa kaikelle, myös lukemiselle. Umpiväsynyt hän kyllä oli. ”Jos olisin antanut lukemisen odottaa, kunnes olisin levännyt kunnolla, en olisi koskaan lukenut mitään.” hän on todennut ja vakuuttaa lukijan omalla elämäntarinallaan siitä, että lukeminen kannattaa aina!

Varoitus! ”Nämä kirjat haluan lukea” –lista pitenee roimasti tämän kirjan myötä.

 Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna lukemiseen.

2. Jos haluat lukea kiinnostavan elämäntarinan uskomattomasta naisesta.

3. Jos etsit suuntaa elämällesi.

Franz Kafka: Oikeusjuttu

Franz Kafkan Oikeusjuttu (suom. 1946) kertoo Josef K:n epätoivoisesta yrityksestä selvittää, mistä häntä syytetään. Mitä ihmettä hän on tehnyt väärin? Missä kummassa sijaitsee tuo epämääräinen tuomioistuin, joka on asettanut hänet syytteeseen? Miten sinne pääsee vai pääseekö lainkaan? Onko tuomioistuinta olemassa ollenkaan? Miksi näin käy juuri hänelle? Onhan hän mielestään kunnollinen mies ja elänyt aina nuhteettomasti.

Oikeusjuttu kuvaa hyvin pienen ja hyväuskoisen ihmisen rimpuilua valtavan epämääräisen koneiston rattaissa. Koneiston, joka jyskyttää eteenpäin pysähtymättä ja jonka rattaista ei pääse irti. Josef K yrittää harata vastaan ja pyristellessään hän tulee takertuneeksi entistä tiukemmin systeemin liimaiseen hämähäkinverkkoon.

Mitä Franz Kafka sitten on tällä teoksellaan halunnut sanoa? Mitä Oikeusjuttu symboloi? Oikeusjuttua, kuten kaikkia muitakin Kafkan kafkamaisia teoksia on tulkittu vuosien varrella niin monella eri tavalla, että varmasti jokainen mahdollinen tulkinta on jossain vaiheessa esitetty. Mihinkään yhteisymmärrykseen ei ole päästy.

Muistan lukeneeni jostain, että Kafka on 1900-luvun kirjailijoista ylivoimaisesti eniten tutkittu ja tulkittu. Se ei ole mikään ihme, sillä hänen monitulkintaiset, kummalliset teoksensa avautuvat niin moneen suuntaan. Yhä uudet lukijasukupolvet löytävät niistä liittymäkohtia juuri sen hetkiseen maailmanmenoon. Kafka tuntuu aina yhtä ajankohtaiselta ja sen takia hänen teoksiaan onkin niin ilahduttava lukea.

Usein Kafkan outoja, arvoituksellisia ja epäloogisia maailmoja verrataan byrokratian sokkeloihin. Ihmiset eksyvät kelakaavakkeiden ja eu-tukien viidakoihin yhtä lailla kuin Josef K selvittäessään häneen kohdistuneita syytöksiä. Voisin lisätä verauskuvien joukkoon viime vuoden kokemuksen perusteella myös kuolinpesän selvittelyyn liittyvät käsittämättömät byrokratian koukerot. Kafkamaisuus ei ole siinäkään tilanteessa kaukana.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle klassikolle.

3. Jos haluat tehdä tulkintoja.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Kirjakauppias A. J. Fikry pitää kirjoista, muttei suinkaan kaikenlaisista. Hän inhoaa postmodernisimia, kuolleita kertojia ja maagista realismia. Hän vihaa lajien sekoittelua. Nuortenkirjoihin hän ei koske – ei varsinkaan vampyyrikirjoihin. Lastenkirjat, jotka käsittelevät orpoja, ovat hänen mielestään ärsyttäviä. Myös kaikenlaiset julkkisten kirjoittamat tunnustusteokset pitäisi lailla kieltää. Ja entä kirjailijat sitten? Pelkkiä epäsiistejä narsisteja kaikki. A. J. Fikryn maku on hyvin suppea.

Äkkiväärän Fikryn elämä luiskahtaa sijoiltaan, kun joku näpistää hänen suurimman aarteensa: äärimmäisen harvinaisen ensipainoksen Edgar Allan Poen runokokoelmasta. Seuraavana päivänä uusi nyrjähdys vavahduttaa Fikryn tasaista elämää. Kauppansa sulkemisaikaan hän löytää hyllyjen välistä pienen tytön ja viestin, jossa kehotetaan kirjakauppiasta pitämään tästä huolta. Kaikkien yllätykseksi Fikry päättää tehdä niin.

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias  (2014 Gummerus, suom. Tero Valkonen) on höyhenen kevyttä viihdekirjallisuutta, eikä edes omassa lajissaan erityisen ansiokas. Sen juoni on ennalta-arvattava ja tarina epäuskottava. Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja jäävät traagisista elämänkohtaloistaan huolimatta yksiulotteisiksi. Viihdekirjagenressä hyvin tyypillinen tapaus siis.

Tuulisen saaren kirjakauppias –tyyppisille kirjoille on kuitenkin oma lukijakuntansa. Eivät kaikki kaipaa vapaa-aikaansa syviä sisältöjä, kielellistä ilottelua tai maailman pahuutta. Joillekin tämän tyyppinen kirjallisuus on sitä parasta. Kevyttä, nopealukuista ja helppoa.

Mitä päähenkilö Fikry itse mahtaisi tuumata Tuulisen saaren kirjakauppiaasta? Hänen hienostuneeseen kirjamakuunsa tämä teos olisi takuulla liian kevyt. Todennäköisesti kirjaa markkinoitaisiin myyntimenestyksenä ja se viimeistään saisi Fikryn vakuuttuneeksi siitä, että kirja on täyttä roskaa. Lisäksi kirjassa on henkilöhahmona orpo. Fikry inhoaisi tätä teosta.

Huom! Kirjahullusta kirjakauppiaasta kertoo myös mm. Sylvia Beachin omaelämäkerrallinen Shakespeare and Company (2003 Tammi), johon Lukuneuvoja kehottaa kaikkia aiheesta kiinnostuneita tarttumaan.

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä kirjallisuudesta.

2. Jos olet kirjahullu.

3. Jos et halua viettää vapaa-aikaasi kauheuksista kertovien kirjojen parissa.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla

Professori Riitta Konttinen uppoutui Tuusulan taiteilijayhteisön elämään jo parikymmentä vuotta sitten kirjoittaessaan elämäkertaa Juhani Ahon puolisosta taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtistä. 

Samalla hän tutustui väistämättä myös muihin taiteilijayhteisön suuriin persooniin ja heidän perheisiinsä, sillä Ahot, Sibeliukset, Järnefeltit ja Haloset pitivät tiiviisti yhtä ja jättivät jälkeensä tuhansittain kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä, jotka paljastavat tutkijoille yksityiskohtia taiteilijayhteisön elämänmenosta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Tuusulanjärven rannalla.

Tässä uusimmassa teoksessaan, Onnellista asua maalla: Tuusulanjärven taiteilijayhteisö (2013 Siltala), Konttinen valottaa lukijalle ennen kaikkea yhteisön arkielämää. Miksi maalle muutettiin? Millaista oli arjen elämä kaukana kaikesta suuren ja ihaillun taiteilijan puolisona? Millaista lasten elämä oli, kun vanhemmista ehkä molemmat olivat luovan työn tekijöitä ja vaativat toisinaan täydellistä luomisrauhaa? Minkälaiset arvot taiteilijayhteisössä vallitsivat? Minkälaisia ilon ja surun hetkiä taiteilijakodeissa koettiin?

Konttisen kirja on mielenkiintoinen sukellus tunnettujen suomalaisten kulttuurisukujen elämään. Hänen näkökulmansa pysyy kiehtovasti arjen pienissä yksityiskohdissa. Esiteltyään ensin vuorotellen taiteilijayhteisössä vaikuttaneet perheet ja heidän ateljeekotinsa hän siirtyy teoksen mielenkiintoisimpaan osaan eli kuvauksiin siitä, miten kyökin puolella hyörittiin, miten lapsia käytännössä kasvatettiin ja mitä puutarhakasveja viljeltiin ja säilöttiin. Yhteisöllisyys kukoisti ja naapuria autettiin pyytämättäkin.

Voisi helposti kuvitella, että taiteilijayhteisössä eläminen olisi ollut yhtä hulppeaa juhlaa päivästä toiseen: älykkäitä keskusteluja myöhään yöhön, inspiroivia laulu- ja soittoesityksiä kaiken aikaa, maljojen kohottamista millloin millekin. Toki se oli tätäkin, mutta pääosin näissäkin kodeissa elettiin ihan tavallista elämää. Lapset sairastelivat, toukat valtasivat kasvimaan, rakennusprojekteissa tuli viivästyksiä. Loppujen lopuksi elämä oli aika tavallista ja ehkäpä siksi juuri niin onnellista.

Tartu tähän:

1. Jos entisaikojen arkielämä ja/tai Suomen kulttuurielämä kiinnostaa sinua.

2. Jos suunnittelet kesäreissua Tuusulaan.

3. Jos rakastat historiaa, muttet halua tylsistyä kuoliaaksi.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson on jännityskirjojen jälkeen palannut juurilleen ja kirjoittanut mahtavan romaanin. Elämä elämältä (2014 Schildts & Söderströms, suom. Kaisa Kattelus) on upea tarina siitä, miten hiuksenhienojen sattumien varassa elämä toisinaan on. Joskus se katkeaa äkisti ja yllättäen. Joskus onni on mukana ja elämä saa jatkua.

Elämä elämältä käy läpi englantilaisen Toddin perheen mahdollisia kohtaloita. Miten kaikki olisi mennyt, jos pikkuinen Ursula ei olisikaan vetänyt vauvana keuhkojaan täyteen ilmaa vaan kuollut pitkittyneeseen synnytykseen? Miten kaikki olisi mennyt, jos Ursula olisi viisivuotiaana hukkunut jokeen? Tai joutunut teininä raiskatuksi? Tai mennyt väärän miehen kanssa naimisiin?

Ursulan elämä olisi voinut päättyä monella eri tavalla. Mutta yhtä hyvin Ursula olisi voinut jäädä henkiin. Hän olisi saattanut selviytyä, kasvaa aikuiseksi, päätyä Saksaan ja tehdä elämässään lopulta sellaista, joka olisi muuttanut koko Euroopan historian toisenlaiseksi. Claus von Stauffenberg ei onnistunut salamurhaamaan Hitleriä vuonna 1944. Mitä jos Ursula Todd olisi onnistunut?

Kate Atkinson on kirjoittanut valtavan hienon ja äärimmäisen kunnianhimoisen tarinoiden kudelman. Atkinson näyttää lukijalle, miten monesti Ursulan elämä olisi voinut päättyä ja miten monesti se olisi voinut jatkua. Huonomman kirjailijan käsittelyssä näistä useista päättyvien ja jatkuvien elämien rinnakkaisista tarinanpätkistä olisi tullut käsittämätön sekasotku. Onneksi Atkinson on hyvä kirjailija. Lukija voi vain hypätä kyytiin ja nauttia.

Jännityskirjojen lukijoille Atkinson on tuttu Jackson Brodie –sarjastaan, joka on yksi tämän ajan parhaita lajissaan. Onneksi Atkinson kokeileilee välillä jotain muutakin. Hänen jos jonkun rahkeet riittävät siihenkin. Kunpa hän ei unohtaisi ihan kokonaan äkkiväärää yksityisetsiväänsäkään.

Huom! Lukuneuvojan arvioon Atkinsonin jännityskirjasta Eikö vieläkään hyviä uutisia? voit tutustua täällä.

Tartu tähän:

1. Jos etsit mukaansa tempaavaa kesäkirjaa.

2. Jos haluat lukea laadukkaan lukuromaanin.

3. Jos inhoat ennalta-arvattavia juonenkäänteitä.

Toni Morrison: Koti

”Sinä olet vapaa.”

Frank Money on aina ollut tyhjätasku. Sama köyhä kohtalo on kaikilla muillakin etelävaltioiden mustilla perheillä. Elämä on raskasta. Kotona Frank huolehtii pikkusisarestaan, josta kukaan muu ei muuten huolehtisi ja kodin ulkopuolella saa koko ajan pelätä valkoisten raivoa. Armeijaan Frank värväytyy vain päästäkseen pois kotiseudultaan, mutta Korean sota repii miehen henkisesti riekaleiksi.

Painajaiset piinaavat Frankia öisin ja päivät kuluvat sohvalla maaten. Vaimo alkaa kyllästyä, vaikka ymmärtääkin toisaalta. Kotikonnuilleen Georgiaan Frank ei aio enää koskaan palata. Sieltä kun on pois päässyt, ei takaisin halua kukaan. Yllättävä viesti kuitenkin kertoo, että sisko Cee on kuolemaisillaan. Frankin on vielä kerran palattava ja kohdattava menneisyytensä.

Nobel-voittaja Toni Morrison on kuvannut laajassa tuotannossaan mustien orjuutta, kärsimyksiä ja kohtaloita ja sama teema jatkuu tässä uusimmassa romaanissa. Koti (2014 Tammi, suom. Seppo Loponen) kertoo sisarusten Frankin ja Ceen selviytymistarinan. Vaikka Frank on joutunut kokemaan sodassa karmeita, ei sisko Cee ole päässyt kotiseudullaan yhtään helpommalla. Morrison kuvailee sisarusten kärsimyksiä hienovireisesti ja mässäilemättä, mutta saa silti aikaan lukijassa puistatuksen kylmät väreet.

Keskeiseksi Kodissa nousee menneisyyden kohtaaminen pelotta. Historian haamut irrottavat otteensa vasta sitten, kun niitä uskaltaa katsoa rohkeasti silmiin. Oma elämä on uskallettava ottaa omiin käsiin. Kukaan muu ei voi sitä toisen puolesta tehdä, vaikka tukena voi toki olla. Pahojakin kokenut ihminen voi lopulta saavuttaa rauhan. Päästä kotiin.

Toni Morrisonin Koti on järkyttävän hieno tarina. Kaikesta huolimatta se jättää jälkeensä  hyvän olon. Onneksi luin tämän. Onneksi kaikki kääntyi hyväksi.

Tartu tähän:

1. Jos pidät laatukirjallisuudesta.

2. Jos luulet, että Nobel-kirjallisuus on liian vaikeaselkoista sinulle.

3. Jos haluat lukea todentuntuisista ihmiskohtaloista.

Maija ja Anssi Hurme: Lepakkopoika

Kuusivuotiasta Ilmaria jurppii joskus. Isä hoitaa iltaisin vain pikkusiskoa ja kaksosia, eikä häntä ollenkaan. Silloin Ilmari pujahtaa verhon taakse ja hänestä tulee Lepakkopoika. Rohkea. Väsymätön. Salamannopea.

Lepakkopoika (2014 Schildts & Söderströms) on Anssi ja Maija Hurmeen toinen yhteinen kuvakirja ja huomattavasti edellistä parempi. Erityisesti sen  värikäs ja selkeä kuvakieli viehättää. Sarjakuvamaisuutta korostetaan vanhoista batmaneista tutuilla krash, boom, bang –puhekuplilla. 

Lepakkopojassa nostetaan esiin yksi monilapsisen perheen suurimmista ongelmista. Kun pieniä lapsia on monta, ei kaikkia pysty huomioimaan ja usein se on se isoin, joka jää yksin. Ilmarikin puuhailee iltaisin itsekseen, kun isän aika menee kolmen pienemmän hoitamisessa äidin ollessa töissä. Aika tuttu tilanne monesta perheestä. Toivottavasti Ilmari edes joskus saa vanhempiensa rajattoman huomion. Sitä tämä tarina ei kuitenkaan kerro.

Lepakkopojan voisi lyhyytensä puolesta lukea jo aika pienellekin, mutta tarinana se ei kuitenkaan kovin pienille aukea. Juonenkäänne, jossa Lepakkopoika viedään vankilaan (=päiväkotiin), on vaikea vähän vanhemmankin lapsen ymmärtää. Paikka nimittäin näyttää Lepakkopojan mielikuvituksessa ihan vankilalta. Ikkunoissa on kalterit ja kaikilla raidalliset vankiasut päällään. Oma 7-vuotias koelukijani ei ymmärtänyt, miten päiväkoti voi näyttää vankilalta. Sen on oltava oikeasti vankila, hän totesi hämmentyneenä.

Aikuislukijan sydän kuitenkin muljahtaa, kun hän tajuaa, miten pieni lapsi voi päiväkodin kokea. Miksi minut viedään vankilaan, kun nuo pienet saavat jäädä kotiin? Lepakkopojan avulla voi lapsen kanssa keskustella siitä, miltä päiväkoti tuntuu. Onko sinne kiva mennä vai tuntuuko se rangaistukselta? 

Lapsilukijan (7 vuotta) kommentit:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli jännää, kun se (Lepakkopoika) vietiin vankilaan, vaikka ei se ollut oikea vankila. Se oli päikky. Kyltissä sanottiin, että se oli päikky. Mutta Lepakkopoika kyllä luuli, että se oli vankila, kun siellä oli valvontakamera. Kyllä se oli oikeasti vankila! Ei päikyt ole sellaisia.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Kun se Lepakkopoika pelottelee niitä siskoja. Ne alkaa itkeä. Ne varmaan pelästyy Lepakkopojan ääntä!”

Mitä pidit kirjan kuvista?

”Ne oli kivat. Ne ei ollut sotkuiset. Se iiiiso kuva oli tosi kiva.

Tartu tähän:

1. Jos etsit lyhyttä iltakirjaa lapsellesi.

2. Jos haluat suosia suomalaista.

3. Jos pidät selkeästä kuvakirjakuvituksesta.

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

Jeffrey Archerin kirjan kanteen on painettu tömäkkä lupaus. ”Paras koskaan kirjoitettu kirja”, julistaa sitaatti The Sunday Timesista. Takakannessa itse jännärien painoskuningas Dan Brown kehuu kirjan olevan ylivoimaisesti paras romaani vihasta, mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Näinköhän?

Kane ja Abel (2014 Sitruuna Kustannus Oy, suom. Seppo Raudaskoski) ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1979 ja 1980-luvun alkuvuosina sitä myytiin miljoonittain. Suosion myötä siitä tehtiin televisioon minisarja ja pääsipä se sadan parhaan kirjan joukkoon vuonna 2005, kun BBC kyseli kaikkien aikojen parasta lukuelämystä. Lukijoiden suursuosikki kirja on siis ainakin ollut.

Tarina kertoo kahdesta miehestä, jotka syntyvät samaan aikaan eri puolilla maailmaa. Wladek (myöhemmin Abel) syntyy metsään Puolan takamaille keväällä 1906 ja pelastuu vain köyhän mutta hyväsydämisen naisen ansiosta. Samana päivänä päästää ensirääkäisynsä ilmoille bostonilaisessa luksussairaalassa myös William Kane, rikkaan pankkiirin esikoispoika. Näiden kahden miehen elämäntarinaa seurataan kirjassa vuorotellen ja lopulta heidän kohtalonsa kiedotaan tietenkin yhteen.

Kuten jo kirjan nimestä voi päätellä, tarina rinnastuu Raamatun kertomukseen veljesparista Kainista ja Abelista. Aatamin ja Eevan esikoispoika Kain hermostuu, kun Jumala huomaa vain Abelin uhrilahjan ja kateus saa Kainin tappamaan veljensä. Olenko minä muka veljeni vartija, kyselee Kain jälkeenpäin Jumalan kovistellessa häntä Abelin kohtalosta.

William Kane ja Abel Rosnovski ajautuvat hekin kammottavaan vihan ja koston kierteeseen. Kaikki alkaa hyvin pienestä, mitättömästä väärinymmärryksestä ja kehkeytyy vuosien mittaan sotkuiseksi vyyhdiksi. Myös kaunaa kantavat ulkopuoliset laittavat lusikkansa soppaan ja saavat lietsottua lisää vihaa kaksikon välille. Voi kunpa nämäkin herrat istuisivat alas ja puhuisivat asiansa selviksi. Vuosien vihanpito olisi mahdollista lopettaa, jos kumpikin vain nielisi ylpeytensä.

Kuusi vuosikymmentä kattavan sukujen saagan lisäksi Archer käy kirjassaan läpi maailmanhistoriaa vuodesta 1906 vuoteen 1967. Kane ja Abel kokevat talouden nousukauden 1900-luvun alussa, suuren romahduksen 1929, ensimmäisen ja toisen maailmansodan ja jälleenrakennuksen. Myös Puolan valtion vaiheet tulevat lukijalle tutuiksi. Kaiken tämän Archer tarinoi lukijalle mukaansa tempaavasti, eikä lainkaan tylsästi.

Kane ja Abel on tarina vihasta ja kostosta, mutta vieläkin enemmän se on tarina amerikkalaisesta unelmasta. Siitä kuinka jokainen voi menestyä, jos vain on tarpeeksi sinnikäs. Rutiköyhä puolalaissiirtolainen Abel taistelee tiensä Siperian vankileireiltä businessmaailman huipulle ja Kanekin saa hyvistä lähtökohdistaan huolimatta todella uurastaa. Yksin ei heistä kumpikaan olisi huipulle päässyt. Menestykseen tarvitaan muiden ihmisten avuliaisuutta ja ripaus onnellisia sattumia. Tärkeintä on kuitenkin periksi antamattomuus, suomeksi sanottuna sisu.

Kane ja Abel ei ole paras koskaan kirjoitettu kirja, mutta hemmetin hyvä se on.

Tartu tähän:

1. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

2. Jos haluat viihtyä.

3. Jos uskot amerikkalaiseen unelmaan.

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Enni Mustosen Lapsenpiika (2014 Otava) jatkaa nuoren Ida Erikssonin tarinaa. Paimentyttö-romaanissa (2013 Otava) Ida ahkeroi pikkupiikana Topeliusten huvilassa. Orvoksi jäänyt tyttö ikävöi äitiään ja olo tuntui välillä vieraalta ruotsinkielisessä perheessä. Onneksi elämää sulostutti ensirakkaus nuoreen Eliakseen.  

Kirjasarjan toisessa osassa Ida saa lapsenlikan pestin Sibeliusten luota. Säveltäjän perhe asuu Helsingin keskustassa ja maalaistyttö Idan on sopeuduttava vilkkaaseen ja omalla tavallaan hankalaan kaupunkielämään. Ida häärää huushollissa mallikkaasti ja perhe oppii pitämään ahkerasta ja tunnollisesta piikatytöstään. Erityisesti Sibeliusten pienet tyttäret  kiintyvät Idaan ja säveltäjän vaimo Ainokin saa häneltä hiljaista tukea miehensä huidellessa pitkiä aikoja ryyppyreissuillaan. Ja onneksi Eliaskin on edelleen mukana Idan elämässä. Vai ovatko Eliaksen tunteet sittenkään aitoja?

Enni Mustonen kietoo kirjasarjassaan hienosti yhteen arjen historian ja tunnettujen suomalaisten kulttuurisukujen historian. Hän kertoilee kiinnostavasti menneiden aikojen tavoista, työnteosta ja elämänmenosta yleensä. Idan tarina on uskottava ja aidonoloinen repliikkejä myöten.

Mustonen herättää romaanissaan upeasti eloon myös 1800-luvun lopun Helsingin ja lukija voi kulkea mielessään pitkin jouluista Esplanaadia, viilettää Kaisaniemen luistinradalla tai tähyillä taivasta Kruunuhaan kaikuvilla korttelipihoilla. Ihanaa entisajan kuvausta!

Mustosen tarinassa on myös synkempi puolensa ja hän näyttää lukijalle sen, mistä suurmiesten massiiviset elämäkerrat vaikenevat. Niissä ei puhuta siitä, miten miehen työ vaikutti perheeseen. Kuinka vaimo aina venyi, kun mies loi ja teki uraa. Kuinka lapsia piti olla, muttei isällä heille paljon aikaa ollut. Kuinka koko muu perhe eli miehen ehdoilla ja kärsi hiljaa itsekseen. Sanonta siitä, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen, pitää paikkansa ainakin Jean Sibeliuksen kohdalla.

Eikä lapsenpiian tai muidenkaan palvelustyöläisten elämä helppoa ollut. Töissä oltiin 24 tuntia vuorokaudessa ja joskus saatettiin saada puoli päivää vapaata. Palkka oli pieni ja ruokaa sai hengenpitimiksi, ei juuri sen enempää edes Sibeliusten luona. Toisaalta kun vapaa-aikaa oli vähän, osattiin siitä nauttia.

Vaikka Idan elämä on raskasta, ei Mustosen romaani ole kuvaus ankeasta raadannasta. Se on kepeä ja helposti lähestyttävä kiva tarina, josta jää hyvä mieli. Tuskin maltan odottaa sarjan seuraavaa osaa ja Idan elämää taiteilija Albert Edelfeltin luona.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut entisajan arjesta.

2. Jos Suomen kulttuurihistoria kiinnostaa sinua.

3. Jos etsit kepeää kesälukemista.

Kirjat on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Ensin maailma meni sekaisin velhopoika Potterista. Sen jälkeen huokailtiin vampyyrikomistus Edwardin perään. Sitten jännitettiin Nälkäpeliä pelaavan Katniksen puolesta ja viime vuonna seurattiin Outolintu Trisin hyppyä tuntemattomaan. Tänä vuonna teinit kyynelehtivät vaihteeksi realistisemman tarinan parissa, kun Hazel ja Gus rakastavat John Greenin kirjassa Tähtiin kirjoitettu virhe (2014 WSOY, suom. Helene Bützow).

Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo koskettavan tarinan parantumatonta kilpirauhassyöpää sairastavasta Hazel Lancasterista ja Augustus Watersista, joka on toistaiseksi päihittänyt oman sairautensa. Augustus iskee silmänsä Hazeliin syöpänuorten vertaistukiryhmän tapaamisessa ja pian he ovat erottamattomat.

Hazel ja Gus tuntevat löytäneensä sielunkumppanin toisistaan. Ihmisen, jonka kanssa pohtia syntyjä syviä, elämisen ja kuolemisen tarkoitusta. Tyypin, joka tajuaa, mitä syöpäpotilaana eläminen tarkoittaa. Kumppanin, johon nojata vaikeina hetkinä ja iloita parempina päivinä.

Tarina nostaa hienosti esiin teeman siitä, onko ihmisen elämällä merkitystä, jos elää vain ihan tavallisen elämän. Ei tee suurtekoja tai keiku listaykkösenä. On merkityksellinen vain omalle pienelle lähipiirilleen. Elääkö ihminen kuoleman jälkeen vain niin kauan kuin hänet muistetaan? Häviääkö tyhjyyteen sitten, kun kukaan ei enää muista?

Vaikkei elämänsä aikana tekisi suuria, on taviksellakin tarkoituksensa, vakuuttaa Green kirjassaan ja toivottavasti mahdollisimman moni julkisuuteen hinkuva nuori uskoo. Merkityksellisyys ei synny massoista. Se syntyy siitä, että on maailman tärkein edes yhdelle.

Tähtiin kirjoitettu virhe on hyvin kirjoitettu aidon oloinen nuortenkirja. Molemmat päähenkilöt ovat uskottavia ja tarina soljuu mukavasti eteenpäin. Hazelin ja Gusin universaali rakkaustarina uppoaa varmasti nuoriin lukijoihin ympäri maailman. Myös nelikymppinen lukija herkistyi. Näiden nuorten rakkaus on niin kaunista, pyyteetöntä ja syvää.

Tähtiin kirjoitettu virhe on ilahduttava poikkeus dystopiakirjallisuudelle, joka on dominoinut nuortenkirjallisuusgenreä ainakin käännöskirjallisuudessa. Ei dystopiakirjallisuudessa mitään vikaa ole, mutta siinä on, jos joku laji painaa unholaan kaiken muun. Kunpa tämän teoksen myötä saavutettaisiin taas parempi tasapaino eri tyyppisen nuortenkirjallisuuden kesken.

Myyntimenestykset voivat innostaa nuoret myös muiden kirjojen pariin. Twilight-kirjasarjan myötä lukijat ahmivat päähenkilö Bella Swanin lempikirjaa Humisevaa harjua. Tähtiin kirjoitettu virhe voi johdattaa lukijat suurten filosofien, Sylvia Plathin runouden, Beckettin näytelmien, Magritten taiteen tai jopa Maslow´n tarvehierarkian syövereihin. Ainakin Anne Frankin päiväkirjasta kannattaisi kustantajan ottaa pikaisesti uusi painos ja Van Houten –kaakaot nostaa paremmin esiin lähimarketeissa. Hotel de Filosoof Amsterdamissa voi myös varautua yleisöryntäykseen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, josta kaikki puhuvat.

2. Jos olet koskettavien realististen tarinoiden ystävä.

3. Jos uskot rakkauteen.

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Kati Hiekkapellon Suojattomat (2014 Otava) jatkaa konstaapeli Anna Feketen elämästä ja työstä kertovaa sarjaa. Ensimmäisen kerran saimme tutustua unkarilaistaustaiseen Feketeen vuonna 2013 jännitysromaanissa Kolibri. Tällä kertaa Fekete saa ratkaistavakseen rikosvyyhdin, joka johdattaa hänet laittomien siirtolaisten, rikollisjengien ja huumebisneksen pariin.

Nuori au pair ajaa autollaan vanhuksen kuoliaaksi. Toinen vanhus katoaa kotoaan. Huumeluolasta löytyy ruumis. Metsästä valtavat määrät verta ja puukko. Tapaukset vaikuttavat ensialkuun yksittäisiltä, vai liittyvätkö ne sittenkin toisiinsa. Myös laittomasti Suomessa majaileva siirtolainen Sammy on sotkeentunut jollain lailla näihin rikoksiin.

Suojattomat on harvinaisen realistinen pohjoismainen poliisiromaani. Siinä ei selvitellä globaaleja salaliittoja eikä jahdata psykopaattisia sarjamurhaajia. Sen sijaan Anna Fekete tutkii aivan tavallisia rikoksia aivan tavallisessa työympäristössä. Lisäksi hän vaikuttaa aivan tavalliselta ihmiseltä muutenkin. Vapaa-ajallaan hän lenkkeilee ja haaveilee rakkaudesta. Yksinäisen sinkun elämä ahdistaa ja koti-ikävä Unkariin kaihertaa.

Realistisuudessa piilee Suojattomien ansio. Hiekkapelto kertoo uskottavasti suomalaisen poliisin työstä tyypillisten rikosten parissa ja hänen tarinansa arkisuus viehättää. Arkisuudessaan Suojattomat muistuttaa jollain lailla Seppo Jokisen jännitysromaaneja. Anna Fekete ei tosin hahmona yllä komisario Koskisen tasolle. Koskinen kun on sataprosenttisen uskottava poliisimiehen stereotyyppi. Feketen eksoottisuus tuo mukanaan ripauksen epäuskottavuutta.

Realistisuus tuo toisaalta kirjaan myös heikkouden. Suojattomat ei ole kovin jännittävä jännitysromaani. Oikeastaan se ei ole lainkaan jännittävä. Lukija ei jännitä Feketen, muiden poliisien, syyllisten tai syyttömien puolesta. Henki ei salpaudu. Yllättäviä käänteitä ei tapahdu. Vaikka poliisin työ olisikin oikeasti näin tylsähkön latteaa, pitäisi jännitysromaanissa olla vähän enemmän vetoa. Toivottavasti Hiekkapelto onnistuisi punomaan seuraavaan kirjaansa kutkuttavamman juonen. Kuitenkin niin, ettei realistisuus kärsisi. Silloin olisimme saaneet Seppo Jokiselle todellisen haastajan. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea uskottavaa jännityskirjallisuutta.

2. Jos inhoat verellä ja raakuuksilla mässäilyä.

3. Jos haluat tutustua uuteen lupaavaan dekkaristiin.

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

"Ihminen käyttää elämänsä ensimmäiset neljäkymmentä vuotta tavaran hankkimiseen ja seuraavat neljäkymmentä vuotta siitä eroon pääsemiseen."

Laura Honkasalo jäi kolme vuotta sitten yllättäen yksin kahden pienen lapsen kanssa. Uusi elämäntilanne näytti aluksi pelottavalta. Miten ihmeessä hän selviäisi kaikista kuluista yksin? Kuinka hän pystyisi elättämään itsensä ja lapsensa vapaan kirjailijan epävarmoilla ja vähillä tuloilla? Ei auttanut muu kuin ryhtyä nuukailemaan.

Nuukailu auttoi toisaalta myös toisenlaiseen tarpeeseen. Honkasalo oli jo pitemmän aikaa kokenut suurta ahdistusta länsimaita riivaavan kulutushysterian edessä, jonka valtaan hän oli itsekin joutunut. Ostaminen toi hänelle iloa, mielihyvää, vähän itsevarmuuttakin. Shoppailun tuoma tyydytys kesti kuitenkin vain hetken ja kaapit pursusivat turhaa roinaa. Ostomania ahdisti ja maapallon tulevaisuus kauhistutti.

Honkasalo päätti ottaa käyttöön isoäitien nuukailuneuvot. Jos pula-aikanakin selvittiin, miksei nytkin. Kirjassaan Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (2014 Kirjapaja) Honkasalo kertoo entisaikojen pihistelyvinkeistä ja käytännön kokemuksistaan niitä testaillessaan. Lukija oppii huomaamattaan myös kaikenlaista vanhasta suomalaisesta elämänmenosta.

Honkasalo ulottaa nuukailun jokaiselle elämänalueelle. Villiyrteistä ja rikkaruohoista saa ruokaan makua edullisesti. Puurot ja juurekset ovat halpoja läpi vuoden. Kosmetiikkaakin voi tehdä itse. Entisaikojen vaatteet ommeltiin kunnolla ja niitä löytää huokeaan hintaan kirpputoreilta. Vauva ei tarvitse pienenä juuri mitään, eikä vähän isompikaan kaikkia kauden leluvillityksiä.

Honkasalo kritisoi voimakkaasti nykyaikaista kulutuskulttuuria ja muistaa nostaa esiin myös näkökulman, joka monesti unohtuu. Myös ekoihmiset voivat sokeutua brändeistä ja olla huomaamattaan kulutuskeskeisiä. Jos joka vuosi on saatava uusi kierrätysmateriaalista valmistettu Globe hope –laukku, on aivan samalla viivalla sen kanssa, joka törsää vuosittain pari tuhatta euroa uuteen Vuittoniin. Myös käsillä tekeminen on riistäytynyt käsistä, jos itse tehtyjä retropussukoita tai huovutettuja avaimenperiä on kaapit täynnä. Silloin ei enää puhuta itse tekemisen ekologisuudesta.

Honkasalo saa kirjassaan lukijan pohtimaan omia kulutustottumuksiaan ja osaa tehdä sen hienosti ilman moralisointia. Hän ei nosta itseään jalustalle, vaan myöntää pitävänsä kauniista asioista ja tunnustaa, kuinka vaikeaa hänenkin on usein vastustaa houkutuksia. Olisi niin ihanaa, jos olisi kaikkea ihanaa. Honkasalon armollinen viesti menee takuulla paremmin perille kuin itseään virheettöminä pitävien ekofanaatikkojen paasaus. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat alkaa elää säästäväisemmin.

2. Jos ympäristöasiat kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat lukea vetävän tarinan naisesta, joka päätti selviytyä.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Joskus sitä haluaa lukea hyvän mielen kirjan. Tarinan, jonka ensimmäisistä lauseista saakka tietää, että mitään kamalaa ei käy ja kaikki päättyy hyvin. Tarinan, jota lukee rennosti hymy huulilla. Tarinan, joka jättää jälkeensä kepeän, hyvän fiiliksen.

Alan Bennettin Epätavallinen lukija (2008 Basam Books, suom. Heikki Salojärvi) on juuri sellainen kirja. Se kertoo hillittömästä lukuhulluudesta, jonka valtaan itse Englannin kuningatar Elisabeth II joutuu. 

Ensin hän lukaisee yhden teoksen. Sitten toisen ja kolmannen. Pian hän ahmii kirjoja niin, että valtiovelvollisuudetkin jäävät hoitamatta. Mikään ei enää kiinnosta häntä niin kuin lukeminen. Hänestä on tullut lukuhullu.

Vain lukemiseen hurahtaneet tajuavat, mistä kirjahulluudessa on parhaimmillaan (ja pahimmillaan) kyse. Koukkuun jäämisestä. Loputtominen tarinoiden pyörteeseen joutumisesta. Totaalisesta uppoutumisesta. Uusien hienojen kertomisen tapojen löytämisestä. Yhä uusiin henkilöhahmoihin tutustumisesta. Pakottavasta tarpeesta saada lisää. Yhä uudestaan ja uudestaan. 

Tartu tähän:

1. Jos sinulla on aikaa vain tunti.

2. Jos haluat viihtyä.

3. Jos olet hulluna lukemiseen.

Amity Gaige: Schroder

Eric Kennedy ei ole se, joka väittää olevansa. Hän ei syntynyt Twelve Hillsin idyllisessä pikkukaupungissa lähellä presidenttisuku Kennedyjen kesähuvilaa. Hän ei ollut koulunsa suosituin poika. Hän ei ollut puhelias, rämäpäinen johtajatyyppi. Hän ei edes ollut amerikkalainen. Hän oli saksalainen ja hänen nimensä oli Schroder.

Eric Schroder keksii itselleen 14-vuotiaana menneisyyden, johon haluaa itsekin uskoa. Vanhempana hän rakastuu ja saa tyttären. Perheelleen hän on Eric Kennedy, tavallinen amerikkalaisen pikkukaupungin kasvatti. Kun avioliitto sitten alkaa rakoilla ja Eric huomaa joutuneensa keskelle repivää huoltajuuskiistaa, valheen verkko Ericin ympärillä alkaa pikku hiljaa kiristyä. Salaisuus uhkaa paljastua, eikä Eric hädissään keksi muuta keinoa kuin lähteä tyttärensä kanssa karkuun. Ja siitähän ei hyvä seuraa.

Toisinaan on mukava napata käteensä kirja, josta ei etukäteen tiedä yhtään mitään. Silloin pystyy sukeltamaan tarinaan vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja muodostamaan aidosti oman mielipiteensä. Amity Gaigen Schroder (2014 Schildts & Söderströms, suom. Jaakko Kankaanpää) oli juuri sellainen kirja – uppo-outo uutuus, joka houkuttelevan kantensa ansiosta kiinnitti huomioni kirjastossa.

Schroder on kiehtova karkulaistarina pulaan joutuneesta miehestä. Ericin rakkaus tytärtään kohtaan saa hänet ajautumaan epätoivoisesta teosta toiseen. Todistellessaan kaikille olevansa ihan kelpo isä hän tulee mokanneeksi niin pahasti, että lopulta kaikki on menetetty. Toisaalta Eric ei olisi rynnännyt karkuteille, ellei häneltä olisi viety oikeutta tavata lastaan. Lukija joutuukin monet kerrat puntaroimaan sitä, mikä on hyvää ja riittävää vanhemmuutta. Toteutuuko isän oikeus huoltajuusriidoissa? Entä lapsen?

Toinen kiinnostava teema kirjassa on oman taustansa ja menneisyytensä hyväksyminen. Minään muuna kuin omana itsenään eläminen kääntyy lopulta ihmistä itseään vastaan. Vaikka toiveiden mukainen mielikuvituselämä näyttäisikin olevan ihanaa ja täydellistä, ei menneisyyttään pääse koskaan karkuun. Siellä se jossain lymyää ja nostaa päätään juuri silloin kun sitä vähiten odottaisi ja toivoisi. Sen myös Eric saa karvaasti kokea.

Huom! Viimeisellä sivulla on listattuna kymmenen kysymystä lukupiireille. Kiva ja käyttökelpoinen uusi keksintö kustantajalta!

Tartu tähän:

1. Jos vanhemmuus aiheena kiinnostaa sinua.

2. Jos etsit vetävää kesäkirjaa.
3. Jos haluat tutustua amerikkalaiseen nykykirjallisuuteen.

Lukuneuvojana onnellisuusprofessori Markku Ojanen

Professori Markku Ojanen tunnustautuu suureksi kirjojen ystäväksi. Jo seitsemänvuotiaana pikkupoikana hän luki ensimmäisen kerran Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Tosin näin jälkeenpäin hän epäilee hypelleensä pisimpien maisemakuvausten yli. Luki kuitenkin, mikä on noin nuorelta aikamoinen saavutus.

Nykyään Ojasella on jatkuvasti useampi teos kesken. Kunpa tulisi luettua edes vain kahta kirjaa kerrallaan, hän harmittelee, mutta kun hyviä lukemisen arvoisia kirjoja on niin paljon. Erityisiksi kiinnostuksen kohteikseen hän mainitsee psykologian lähitieteineen sekä kulttuurihistorian ja uskonnon. Hieman häntä kismittää myös se, että pysyäkseen tieteen eturintamassa, myös näin eläkeläisenä, on luettava paljon englanniksi ja siksi suomenkielisten kirjojen lukemiselle jää aivan liian vähän aikaa.

Erityisen lähellä Ojasen sydäntä on elokuva ja elokuvagenreistä häntä viehättää eniten vanha kunnon lännenelokuva. Ojanen kuuluu Suomen länkkäriseuraan ja kirjoittelee toisinaan juttuja seuran Ruudinsavu-lehteen.

Lukemisen lisäksi Markku Ojanen raivaa edelleen kalenteristaan aikaa myös kirjoittamiselle. Hänen tuotantonsa on valtava ja kattaa tieteellisten julkaisujen lisäksi paljon populaaria tietokirjallisuutta etenkin hänen päätutkimusaiheestaan onnellisuudesta. Viimeisin julkaistu teos Tunne vai järki: polkuja viisaisiin valintoihin (Minerva) on tältä vuodelta.

Lukuneuvoja suosittelee Ojasen tuotannosta erityisesti kahta. Onnellisuuden käsikirja (2013 Perussanoma) on helposti lähestyttävä opus, jossa Ojanen arvioi maalaisjärkisen ymmärrettävästi monenkirjavia onnellisuusohjeita: mitkä niistä ovat täyttä hölynpölyä ja missä taas piilee totuuden siemen. Positiivinen psykologia (2014 uudistettu painos, Edita)  taas on tieteellisempi kokonaisesitys positiivisen psykologian suuntauksesta – äärimmäisen mielenkiintoinen ja perusteellinen.

Kun muut näpelöivät laitteitaan junassa tai bussissa, Ojasella on aina kirja kädessä ja pari vielä varalta laukussa. Näihin kahdeksaan hän toivoo blogini lukijoidenkin tarttuvan.

Markku Ojanen suosittelee:

1. Eric Metaxas: Bonhoeffer: pastori, marttyyri, näkijä, vakooja: oikeamielinen ei-juutalainen vs. kolmas valtakunta (2013 Päivä)

“Bonhoefferin elämä koskettaa ja kouraisee syvältä. Hän näki jo varhain, paljon ennen monia muita, mihin kurimukseen Hitler johdattaa Saksan ja totesi, että vain se, joka korottaa äänensä juutalaisten puolesta voi  laulaa gregoriaanisesti.”

2. Danny Peary: Close-Ups. The Movie Star Book. (1982 Galahad Books)

“Minulla on hyllyt täynnä elokuva-aiheisia kirjoja ja niiden joukosta oli vaikea poimia vain yksi. Tätä Pearyn kirjaa luen nyt kolmatta kertaa. Se sisältää lyhyitä esseitä elokuvatähdistä aina mykän elokuvan aikakaudesta lähtien. Useimmissa esseissä kirjoittajat kertovat henkilökohtaisia muistojaan tuntemistaan näyttelijöistä. Peter von Baghin kirjat ovat myös suosittelemisen arvoisia ja viimeksi nautin suuresti lukiessani elokuvajuhlan historiikkia Sodankylä ikuisesti (2010 WSOY)”

3. Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs: ihmisen yhteiskuntien kohtalot.

(2003 Terra Cognita)

“Diamond vetää kirjoissaan suuria linjoja ja pohtii, miksi maapallon eri alueilla kehitys on edennyt niin vaihtelevasti. Hän perustelee kehitystä maantieteellisten erojen avulla. Maapallolla on ollut muutamia hedelmällisiä alueita ja nuo alueet ovat olleet kehityksen etunenässä. Hän toteaa myös, että keksinnöt ja uutuudet ovat levinneet leveysasteiden suunnassa. Kirjaa arvostelleet pitävät tätä tulkintaa yksipuolisena, mutta oli miten oli, tulkinta on uskottava ja hyvin perusteltu. Myös Diamondin uusin kirja The World Until Yesterday (2013) on tutustumisen arvoinen.”

4. Ian Morris: Why The West Rules – For Now: The Patterns of History and What They Reveal About the Future. (2011 Profile Books, ei suomennettu)

“Olen usein miettinyt, miksi demokraattiset hyvinvointivaltiot ovat juuri Pohjois-Euroopassa ja yleensä läntisissä kulttuureissa. Morris vetää tässä kirjassaan vähintään yhtä suuria linjoja kuin Diamond ja tällaista valtavan tietomäärän yhdistämistä on pakko ihailla. Suomenkielisistä kirjoista samaa aihetta sivuava lukemisen arvoinen teos on Päiviö Latvuksen Ymmärryksen siivet: miksi tiede on länsimaista (2000 Omega). Tässä teoksessa korostuu naisen asema kehityksen vauhdittajana. Siellä missä naisen asema paranee, kulttuuri vapautuu, luovuus lisääntyy ja tiede kukoistaa.”

5. Jonathan Haidt: Onnellisuushypoteesi: nykyaikainen näkökulma ajattomaan viisauteen (2011 Basam Books)

“Onnellisuutta käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt tuhansittain ja myös suomeksi on niistä joitakin saatavissa. Yksi parhaista on tämä Haidtin Onnellisuushypoteesi. Miksi? Koska se ei anna vain pinnallisia onnellisuusohjeita, vaan Haidt pohdiskelee onnellisuutta hyvin monipuolisesti ja syvällisesti. Useimmat maineikkaat onnellisuuden tutkijat, kuten Seligman, Diener ja Lyubomirsky, ovat kirjoittaneet omat oppaansa, mutta niistä puuttuu tuo Haidtin kirjan syvällisyys. “

“Jos haluaa lukea hiukan vaativampaa tekstiä suomeksi, suosittelen – tietenkin omieni ohella – Juho Saaren toimittamaa kirjaa Hyvinvointi: suomalaisen yhteiskunnan perusta (2011 Gaudeamus) sekä Väestöliiton juhlakirjaa Suomalaisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden tulevaisuus (2011).”

Huom! Myös Saku Tuominen suositteli blogini lukijoille Haidtin Onnellisuushypoteesia. Jokohan olisi aika uskoa, että se taitaa todella olla yksi parhaista onnellisuutta käsittelevistä kirjoista? Tämän ja muut Saku Tuomisen suositukset pääset lukemaan täältä.

6.  Blaise Pascal: Mietteitä (1952 WSOY)

“Luen mielelläni aforismeja, sillä niissä pelkistyy inhimillisen elämän koko kirjo. Pascal kuvaa mietteissään hyvin osuvasti ihmisen heikkouksia ja harhoja ja kirjan ydinajatuksena on ihmisarvon ja hyveellisen elämän korostaminen. Nämä mietteet ovat pieniä helmiä, jotka saavat ajattelemaan ja uskon, että tämä teos puhuttelee myös niitä, joille kristinusko on vieras.”

7. André Franquin: Niilo Pielinen –sarjakuvat (1987-1996 Semic, 2007 kootut teokset Egmont)

“Olen varmaankin niitä ensimmäisiä sarjakuvasukupolvia. Luin 1950-luvulla Aku Ankkaa, Sarjakuvalehteä ja Tex Willeriä, jäin koukkuun ja luen vieläkin mieluusti sarjakuvia. Yksi suosikeistani on belgialaispiirtäjä Franquinin Niilo Pielinen. Mikä minua sitten viehättää tuossa laiskassa ja veltossa Niilon hahmossa? Erityisesti hänen loputon luovuutensa, positiivisuutensa ja hyväntahtoisuutensa. Niilo munaa itsensä jatkuvasti, muttei anna periksi, vaan jatkaa puuhiaan samalla innolla kuin ennenkin. Elämä olisi paljon miellyttävämpää, jos suhtautuisimme siihen Niilon asenteella.”

8. Terry Eagleton: Reason, Faith & Revolution: Reflection on the God Debate (2010 Yale University Press, ei suomennettu)

“Ateisti Terry Eagleton on kirjoittanut hyvin tasapuolisen ja oivaltavan kirjan kristinuskosta. Hän näkee kristinuskon vahvuudet ja heikkoudet. Eagleton torjuu näkemyksen, jonka mukaan teologian ja tieteen välinen ero näkyy suhtautumisessa evoluutioon ja maailman alkuun. Olennaista on se, nähdäänkö maailma lahjana vai ei ja tätä ei voi ratkoa tutkimalla lahjaa. Maljakkoa tutkimalla ei koskaan paljastu se, että se on saatu häälahjaksi.”

“Uskossa ei ole kysymys jonkin asian olemassaolosta, vaan sitoutumisesta ja liitosta. Eagleton toteaa, että kehittynyt kapitalistinen järjestelmä on luonnostaan ateistinen ja jumalattomuus näkyy asenteissa ja teoissa. Tämä ateismi syntyy ilman, että sen mukaan toimiva edes sitä tiedostaa. Mitä vahvemmin liittoutuu rahan valtaan, sitä kauemmas joutuu Jumalasta. Eagleton pohtii kiinnostavasti myös sitä, mitä merkitystä Jumalalla on rahan ja yltäkylläisyyden maailmassa. Odotan innokkaasti myös pääsyä Eagletonin uusimman teoksen Culture and the Death of God kimppuun.”

Hyviä lukuhetkiä!

Donna Tartt: Tikli

Donna Tarttin odotettu uutuus on mahtava kirja. Se on upea tarina 13-vuotiaasta Theo Deckeristä, joka kuin ihmeen kaupalla jää henkiin pommin räjähdettyä New Yorkissa Metropolitan-museossa. Hänen äitinsä ei ole yhtä onnekas. Isä liehuu omilla teillään, eikä Theolla ole räjähdyksen jälkeisessä elämässään ketään läheistä hänestä huolehtimassa.

Vanhan koulukaverin rikas perhe ottaa Theon väliaikaisesti luokseen asumaan, mutta elämä heidän tyylihuonekalujen täyttämissä huoneissaan ei tunnu oikealta. Isäkin ilmestyy yllättäen kuvioihin mukaan, eikä se suinkaan paranna Theon elämänlaatua. Onneksi Theolla on Hobie, vanhojen antiikkihuonekalujen entisöijä, jonka Theo räjähdyksen jälkeen sattumalta tapaa. Hänen luokseen Theo on tervetullut. Mutta Hobiellekaan Theo ei voi paljastaa suurta salaisuuttaan, jota hän piilottelee sänkynsä alla...

Tiklin tarina on massiivinen vaellus läpi Amerikan. Elämä heittelee Theoa ympäriinsä ja matkansa varrella hän törmää tyyppeihin, jotka myöhemmin kietoutuvat hänen elämänkulkuunsa kohtalokkaallakin tavalla. Valtavaa henkilögalleriaa pelkäävä lukija voi huokaista helpotuksesta, sillä Theon lisäksi tarinassa on vain reilu kymmenen keskeistä sivuhenkilöä ja lukija pysyy hyvin kärryillä, vaikka pitäisi lukemisessa välillä vähän taukoakin.

Tikli on mahtava kirja myös kokonsa puolesta. Se on lähes 900-sivuinen järkäle, joka painaa yli kilon. Jopa vannoutuneet paperikirjojen ystävät saattavat Tiklin alla alkaa kaivata sähkökirjan keveyttä. Paksuudestaan huolimatta Tikli on kuitenkin yllättävän nopealukuinen.

Vuonna 1993 Jumalat juhlivat öisin –kirjallaan maailmanmaineeseen singahtanut Tartt ei ole mikään tuottelias kirjailija. Valtavan suosion ja rummutuksen saaneen esikoisteoksen jälkeen saatiin odottaa kymmenisen vuotta seuraavaa romaania. Pieni ystävä (2003 WSOY) ei monenkaan mielestä yltänyt esikoisen tasolle. Tikli (2014 WSOY, suom. Hilkka Pekkanen) sen sijaan lunastaa lupaukset. Se on yhtä hyvä kuin Jumalat juhlivat öisin, ellei jopa piirun verran parempi.

Tartu tähän:

1. Jos etsit mukaansa tempaavaa lukuromaania.

2. Jos taide ja antiikki kiinnostavat sinua.

3. Jos rakastat New Yorkia.

J.M Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Nobel-kirjailija J.M. Coetzeeta pidetään vaikeana kirjailijana ja ihan syystä. Hän ei lukeudu yksiselitteisten ja helposti lähestyttävien tarinoiden kertojaksi. Hänen kirjallisissa maailmoissaan käsitellään isoja filosofisia teemoja, jotka vielä kaiken kukkuraksi piilotetaan vertauskuvien alle.

Myös kirjallisuudentuntemus on eduksi, sillä usein hänen allegorioissaan viitataan maailmankirjallisuuden aikaisempiin teksteihin, mytologioihin ja taruihin. Coetzeen tuotanto ei ole väsyneen lukijan kirjallisuutta, sillä hänen teoksiinsa pitää jaksaa keskittyä.

Myönnän, etten itsekään ole aina ollut niin kovin innostunut Coetzeesta. Hän on toki taitava kirjoittaja ja kaikki palkintonsa ansainnut, mutta silti jotain on jäänyt uupumaan upeasta ja täydestä lukuelämyksestä. Olin jo valmiiksi epäileväinen, kun avasin hänen uusimman suomennoksensa Jeesuksen lapsuus (2014 Otava, suom. Markku Päkkilä), mutta tällä kertaa tarina vei mukanaan.

Jeesuksen lapsuus kertoo miehestä ja pojasta. He ovat jostain syystä joutuneet jättämään kotimaansa ja saapuvat uuteen vieraaseen maahan meren takaa. Poika ei ole miehen oma. Hän huolehtii pojasta, koska pojan äiti on kadonnut, eikä tällä ole ketään muutakaan.

Uudessa maassa heille annetaan uudet nimet ja sitä kautta uusi identiteetti. He saavat vaatimattoman asunnon ja mies saa töitä satamasta. Kaikki vaikuttavat ystävällisiltä, mutta kuitenkin oudon etäisiltä. Kukaan ei naura, kiihdy tai innostu. Kaikki ovat suopeita ja hyväntahtoisia. Kukaan ei korota ääntään. Kaikki on kummallisen apaattista ja vetelää.

Voisi helposti ajatella, että maailma, jossa kaikki ovat aina ystävällisiä toisilleen, olisi ihana paikka elää. Ei riitoja, ei sotia, ei väkivaltaa. Coetzee kuvailee kirjassaan meille tällaisen maailman, eikä se näyttäydykään unelmien yhteiskuntana, vaan keinotekoisuudessaan ja tunteettomuudessaan suorastaan kammottavalta.

Coetzee pohdiskelee kirjassaan sitä, riittääkö pelkkä hyvä tahto tyydyttämään inhimilliset tarpeet. Pystyykö ihminen elämään ilman suuria tunteita? Onko pakotettu harmonia paras mahdollinen vaihtoehto kenenkään kannalta? Miten yhteisössä kohdellaan niitä, jotka kyseenalaistavat vallitsevan ajattelutavan? Coetzeen monitulkintainen teos jättää jälkeensä hyvänlaisen hämmennyksen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat pohdiskella lukiessasi isoja kysymyksiä.

2. Jos pidät oudoista maailmoista.

3. Jos haluat tutustua tulevaisuuden klassikkoon.