Elif Shafak: Kunnia

”Minun täytyi kertoa tarina, vaikka vain yhdelle ihmiselle. Minun täytyi lähettää tarina johonkin maailmankaikkeuden kolkkaan, jossa se voisi leijailla vapaana pois meidän luotamme. Olin sen äidille velkaa, tämän vapauden. Ja minun täytyi saada se valmiiksi tänä vuonna. Ennen kuin se mies vapautettiin vankilasta.”

Miten kirjoittaa kirjasta, josta on pitänyt niin paljon, että tekisi mieli aloittaa alusta heti uudestaan? Miten kuvailla tarinaa, joka teki niin suuren vaikutuksen, etteivät mitkään superlatiivit tunnu riittävän? Miten kirjoittaa Elif Shafakin Kunniasta (2013 Gummerus, suom. Maria Erämaja), joka kerrassaan hurmasi ja vei mukanaan?

Shafakin teos on vaikuttava tarina kolmen sukupolven kurdinaisista vanhoillisella Turkin maaseudulla ja myöhemmin länsimaalaisuuden ytimessä Lontoossa. Se on tarina kunniasta, häpeästä ja ikiaikaisista perinteistä, joihin jotkut maailman muuttuessa takertuvat tiukasti ja toiset taas yrittävät epätoivoissaan rimpuilla irti.

Vanhassa kurdiperinteessä kunnia on varattu miehelle ja häpeä naiselle. Mies, jolta on viety kunnia, on täysi nolla. Häntä ei puhutella, ei kuunnella, ei katsota silmiin. Kunnian palauttaminen onnistuu, jos mies hoitaa pois häpeän aiheuttajan. Nainen, joka häpäisee pahasti sukunsa, on yhteisölleen kuollut, eikä häpeällistä tekoa voi hyvittää kuin kuolemalla. Yksinkertaista ja selkeää ja samalla niin karmivaa. 

Shafakin tarinointi soljuu eteenpäin sujuvasti ja se on hyvin käännetty. (Mahtaako suomentaja Maria Erämaja olla runoilija Anjan sukua?). Kirjassa on kiva eri aikatasoissa liikkuva rakenne ja välillä vihjaillaan koukuttavasti tulevasta. Loppukin pääsee yllättämään. Kunnia on lukuromaanien aatelia ja siinä kategoriassa yksi parhaista koskaan lukemistani.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea sydäntä riipaisevan tarinan rohkeista naisista.

2. Jos naisen asema maailmassa kiinnostaa sinua, muttet halua ahdistua liikaa.

3. Jos haluat viihtyä.