”Luuletko, että on olemassa
vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan?”
Kolmetoistavuotias
Lou on poikkeuksellinen ja hieman outo tapaus: hyvin älykäs tyttö, joka käy kouluakin kaksi
vuotta ikäisiään ylemmällä luokalla. Lou tekee vapaa-aikanaan kaikenlaisia
kokeita ja keräilee systemaattisesti tuoteselosteita pakasteruokapakkauksista,
pesuohjeita vaatteista ja tekstiileistä sekä outoja sanoja sanomalehdistä.
Voitte arvata, ettei hän kuulu luokan suosituimpien joukkoon.
Eräänä
päivänä opettaja hiillostaa Lou’ta ilmoittamaan vihdoin yhteiskuntaopin
tutkielman aiheensa. Hätäpäisään Lou ilmoittaa tekevänsä työn Pariisin
asunnottomista ja valehtelee jo sopineensa haastattelusta yhden asunnottoman
kanssa. Jotta hän saisi työnsä tehtyä, hänen on oikeasti tutustuttava asunnottomaan
ja sitä kautta hänen elämäänsä astuu No: 18-vuotias kadulla asuva nuori nainen.
Tutustuessaan
No’hon Lou’n silmät avautuvat aivan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, joka on
päivittäin kaikkien pariisilaisten nähtävillä. Asunnottomat elävät, syövät ja
nukkuvat ihmisten kulkureittien varrella, mutta kukaan ei kuitenkaan oikeasti
näe heitä. Asunnottomat ovat näkyviä näkymättömiä. Lou ei halua sulkea silmiään ja ottaa No’n asumaan luokseen.
Mutta onnistuuko pitkään kadulla elänyt enää sopeutumaan ns. normaaliin
elämään?
Delphine
de Viganin kirja No ja minä (WSOY 2012, suom. Kira Poutanen) on selvästi nuortenromaani, vaikka se omasta kirjastostani löytyikin aikuisten osastolta. Kirja
on varmasti silmiä avaava teos nuorelle, jolle asunnottomien tilanne on uutta, mutta aikuisena lukijana olisin kaivannut syvällisempää otetta
aiheeseen. Nyt kirjailijan pohdinnat jäävät pintatason
irrallisiksi kommenteiksi, eivätkä valitettavasti ulotu koko tarinan tasolle.
Parasta
antia aikuislukijalle kirjassa on Loun ja tämän vanhempien välinen suhde. On
surullista seurata Lou´n epätoivoista kamppailua tulla huomatuksi omassa
kodissaan. Vanhemmat kun ovat omien traumojensa kanssa niin solmussa, että
unohtavat katsoa omia lapsiaan. Samalla tavalla kuin ohikulkijat katsovat
asunnottomien ohi, katsovat Lou´n vanhemmat lapsensa ohi. Lou on kotonaan yhtä
näkymätön kuin kadulla asuva No. Eikä hän ole valitettavasti sen suhteen mikään harvinainen poikkeus.
Tartu tähän:
1. Jos haluat lukea
tarinan erilaisuudesta.
2. Jos haluat tutustua (vampyyritarinoiden
sijaan) vaihteeksi yhteiskunnalliseen nuortenromaaniin.
3. Jos ranskalainen
kirjallisuus kiinnostaa sinua.
Minä pidin tästä kirjasta ihan valtavasti. Kiinnitin myös huomiota Loun ja tämän vahempien väliseen suhteeseen, siihen, kuinka lapsen ääni jää aikuisten murheitten alle. Lousta tulee vanhemmilleen näkymätön, aivan, kuten No on yhteiskunnalle näkymätön.
VastaaPoistaMutta en ole ihan samaa mieltä kanssasi tuosta syvyydestä. Mielestäni de Vigan käsittelee aihetta freesisti (joskaan ei ehkä kovin analyyttisesti), mutta täytyy aina muistaa, että valittu kertojaratkaisu asettaa aina jonkinlaisia rajoituksia. En tiedä, kuinka analyyttisesti ja samalla uskottavasti kodittomien ongelmaa olisi edes voinut lähestyä teini-ikäisen nuoren näkökulmasta. Kompromissi on siis mielestäni ihan ymmärrettävä.
Toisaalta myös rakastuin tässä kirjassa siihen, että se herätti kysymyksiä, mutta ei tarjonnut vastauksia.
Kiitos kommentistasi. Hienoa, kun kirja on iskenyt sinuun täysillä ja loppukommentiisi yhdyn täysin. Kirjan yksi ansio oli juuri se, että se herätti kysymyksiä, muttei antanut vastauksia. Ne täytyy lukijan etsiä itse.
PoistaMinäkin pidin tästä ihan hurjasti! Noora minut tämän itseasiassa haastoi lukemaan - onneksi!
VastaaPoista