sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Delphine de Vigan: No ja minä


”Luuletko, että on olemassa vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan?”

Kolmetoistavuotias Lou on poikkeuksellinen ja hieman outo tapaus: hyvin älykäs tyttö, joka käy kouluakin kaksi vuotta ikäisiään ylemmällä luokalla. Lou tekee vapaa-aikanaan kaikenlaisia kokeita ja keräilee systemaattisesti tuoteselosteita pakasteruokapakkauksista, pesuohjeita vaatteista ja tekstiileistä sekä outoja sanoja sanomalehdistä. Voitte arvata, ettei hän kuulu luokan suosituimpien joukkoon.

Eräänä päivänä opettaja hiillostaa Lou’ta ilmoittamaan vihdoin yhteiskuntaopin tutkielman aiheensa. Hätäpäisään Lou ilmoittaa tekevänsä työn Pariisin asunnottomista ja valehtelee jo sopineensa haastattelusta yhden asunnottoman kanssa. Jotta hän saisi työnsä tehtyä, hänen on oikeasti tutustuttava asunnottomaan ja sitä kautta hänen elämäänsä astuu No: 18-vuotias kadulla asuva nuori nainen.

Tutustuessaan No’hon Lou’n silmät avautuvat aivan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, joka on päivittäin kaikkien pariisilaisten nähtävillä. Asunnottomat elävät, syövät ja nukkuvat ihmisten kulkureittien varrella, mutta kukaan ei kuitenkaan oikeasti näe heitä. Asunnottomat ovat näkyviä näkymättömiä.  Lou ei halua sulkea silmiään ja ottaa No’n asumaan luokseen. Mutta onnistuuko pitkään kadulla elänyt enää sopeutumaan ns. normaaliin elämään?

Delphine de Viganin kirja No ja minä (WSOY 2012, suom. Kira Poutanen) on selvästi nuortenromaani, vaikka se omasta kirjastostani löytyikin aikuisten osastolta. Kirja on varmasti silmiä avaava teos nuorelle, jolle asunnottomien tilanne on uutta, mutta aikuisena lukijana olisin kaivannut syvällisempää otetta aiheeseen. Nyt kirjailijan pohdinnat jäävät pintatason irrallisiksi kommenteiksi, eivätkä valitettavasti ulotu koko tarinan tasolle.

Parasta antia aikuislukijalle kirjassa on Loun ja tämän vanhempien välinen suhde. On surullista seurata Lou´n epätoivoista kamppailua tulla huomatuksi omassa kodissaan. Vanhemmat kun ovat omien traumojensa kanssa niin solmussa, että unohtavat katsoa omia lapsiaan. Samalla tavalla kuin ohikulkijat katsovat asunnottomien ohi, katsovat Lou´n vanhemmat lapsensa ohi. Lou on kotonaan yhtä näkymätön kuin kadulla asuva No. Eikä hän ole valitettavasti sen suhteen mikään harvinainen poikkeus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan erilaisuudesta.
2. Jos haluat tutustua (vampyyritarinoiden sijaan) vaihteeksi yhteiskunnalliseen nuortenromaaniin.
3. Jos ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa sinua.

3 kommenttia:

  1. Minä pidin tästä kirjasta ihan valtavasti. Kiinnitin myös huomiota Loun ja tämän vahempien väliseen suhteeseen, siihen, kuinka lapsen ääni jää aikuisten murheitten alle. Lousta tulee vanhemmilleen näkymätön, aivan, kuten No on yhteiskunnalle näkymätön.

    Mutta en ole ihan samaa mieltä kanssasi tuosta syvyydestä. Mielestäni de Vigan käsittelee aihetta freesisti (joskaan ei ehkä kovin analyyttisesti), mutta täytyy aina muistaa, että valittu kertojaratkaisu asettaa aina jonkinlaisia rajoituksia. En tiedä, kuinka analyyttisesti ja samalla uskottavasti kodittomien ongelmaa olisi edes voinut lähestyä teini-ikäisen nuoren näkökulmasta. Kompromissi on siis mielestäni ihan ymmärrettävä.

    Toisaalta myös rakastuin tässä kirjassa siihen, että se herätti kysymyksiä, mutta ei tarjonnut vastauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Hienoa, kun kirja on iskenyt sinuun täysillä ja loppukommentiisi yhdyn täysin. Kirjan yksi ansio oli juuri se, että se herätti kysymyksiä, muttei antanut vastauksia. Ne täytyy lukijan etsiä itse.

      Poista
  2. Minäkin pidin tästä ihan hurjasti! Noora minut tämän itseasiassa haastoi lukemaan - onneksi!

    VastaaPoista