Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu

Joskus kirjan kansikuva johtaa lukijan pahasti harhaan. Niin käy tässä Murong Xuecunin romaanissa Unohda minut tänä yönä, Chengdu (2016 Basam books, suom. Rauno Sainio). 

Kanteen on kuvattuna hämärtyvä ilta, tyyni lammen pinta, johon heijastuu kauniisti valaistu kiinalainen paviljonki. Kuva antaa lupauksen romanttisesta tarinasta ja mielikuvaa vahvistaa entisestään kirjan runollinen nimi.

Löytyykö kansien välistä siis ihana rakkaustarina nyky-Kiinasta? Ehei. Ei sinne päinkään.

Päähenkilönä Xuecunin tarinassa seikkailee rääväsuinen ja huonokäytöksinen kolmekymppinen kiinalaismies Chen Zhong. Jo ensimmäisellä sivulla Chen paljastaa huonotuulisuutensa suurimman syyn. Läski-Dong on ylennetty Chenin esimieheksi, eikä Chen voi sietää silmissään tuota “perseitä nuoleskelevaa mulkeroa.”

Chen ei kuitenkaan voi vaihtaa työpaikkaa, sillä hän on lainaillut firmalta rahaa omiin menoihinsa ja aikaa myöten velkaa on päässyt kertymään melkoinen summa. Chen on saanut tähän asti aina kiemurreltua itsensä irti kirjanpito-osaston tarkistuksista, mutta sekin päivä pian koittaisi, jolloin Chenin olisi alettava maksaa takaisin. Hän ei vain tiedä, mistä saisi raavittua rahat kasaan.

Chenin elämä on päin sitä itseään myös muuten. Hän on onnistunut pamauttamaan paksuksi parhaan ystävänsä morsiamen ja epäilee omaa vaimoaan uskottomuudesta. Ei ihme, vaikka vaimolla olisikin joku toinen – onhan syrjähyppyjä Chenilläkin riittänyt. Chen on sössinyt asiansa kunnolla ja epäonni vainoaa häntä.

Murong Xuecunin tarina on täynnä ronskia kieltä, seksiä, huumeita ja rötöksiä. Nyky-Kiina näyttäytyy korruptoituneena paheiden pesänä, jossa jokainen tavoittelee omaa etuaan ja nautintoaan. Kukaan ei ole liikkeellä vilpittömin ja pyyteettömin aikein. Xuecunin räävitön tarina näyttää lukijalle mielenkiintoisesti Kiinan talouskasvun varjopuolet sekä rahan ja menestyksen huumaamat ihmiset, jotka ovat valmiita mihin tahansa säilyttääkseen asemansa tai päästäkseen kiinni yhä suurempiin rikkauksiin. Inhimillisyydestä ei tässä tarinassa ole tietoakaan.

Kirjailija Murong Xuecun (oikealta nimeltään Hao Qun) kirjoitti Chenin tarinaa alun perin nettiin ja muokkasi sitä palautteen perusteella lukijoiden haluamaan suuntaan. Kun menestystä alkoi tulla, hän(kin) joutui sensuurin hampaisiin. Kirjan levitys kiellettiin ja siitä poistettiin kohtauksia. Xuecunin sosiaalisen median tilit on suljettu parikymmentä kertaa, mutta urheasti hän perustaa ne aina uudelleen. Suomentaja kertoo alkusanoissaan, että hän uskoo oman kiinankielisen kappaleensa olleen melko lähellä alkuperäistä internetissä julkaistua tarinaa. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua kiinalaiseen nykykirjallisuuteen.

2. Jos urbaani elämänmeno kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät ronskista kielestä.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

“Normaalius on perseestä. 

Malja epänormaaleille!”

Milena Busquetsin omaelämäkerrallinen romaani Tämäkin menee ohi (2016 Otava, suom. Tarja Härkönen) oli myyntimenestys kotimaassaan Espanjassa viime vuonna. 

Joissain espanjalaisarvioissa häntä verrattiin itseensä Francoise Saganiin, naisten estottoman elämän esitaistelijaan, jota varsin moni ranskatar pitää edelleen esikuvanaan ja kantaa käsilaukussaan hiirenkorville luettua lempi-Saganiaan.

Itse olen lukenut Saganilta vain muutaman teoksen (ainakin Tervetuloa ikävän ja Pidättekö Brahmsista?), ja kyllä niiden perusteella yhteyden voi löytää. Aivan kuten Saganin keskeiset naishahmot, myös Milena Busquetsin päähenkilö Blanca elää elämäänsä itseään varten, villisti ja vapaasti. Siitäkin huolimatta että hänen äitinsä on juuri kuollut.

Blanca ottaa elämän rennosti ja vitsaillen. Hän on niin hyvää pataa exiensä kanssa, että ajautuu silloin tällöin heidän kanssaan petipuuhiin. Sen lisäksi hän ylläpitää suhdetta naimisissa olevaan mieheen ja flirttailee estottomasti tutuille ja tuntemattomille. Äitinsä kuolemaa hän ei oikein osaa käsitellä ja lähtee selvittelemään ajatuksiaan perheen kesähuvilalle meren rannalle.

Siellä hän sitten lastensa, exiensä ja muutaman ystäväpariskunnan kanssa polttelee pilveä, lipittää valkoviiniä ja ottaa aurinkoa. Etsii merkitystä merkityksettömältä tuntuvaan elämäänsä ja uskaltaa kirjan lopussa antaa surunkin tulla.

Vaikka Saganin ja Busquetsin tarinat ovat samankaltaiset, on niiden välillä yksi iso ero. Saganin kirjojen päämäärättömät haahuilijat ja porvarillisen elämäntavan vastustajat olivat 1950-luvulla teini-ikäisiä tai juuri teini-iän ohittaneita. Busquetsin kirjassa kaavoihin kangistumista kavahtava ja ikuista nuoruutta elävä päähenkilö on nelikymppinen.

Siirtyykö nuoruus aina vain eteenpäin? Luemmeko 2050-luvulla kahdeksankymppisen estottomista tempauksista ja viininlipittelyistä ja pidämme häntä esikuvanamme?

Minä en lukenut kirjaa hurmaavana tarinana ihanan itsenäisestä Blancasta, joka vietti ystäviensa kanssa rentoja iltoja merenrantahuvilassaan, vaan ennemminkin surullisena kertomuksena ihmisestä, joka ei vielä nelikymppisenäkään ole kasvanut aikuiseksi. Enkä tarkoita tällä sitä, että Blancan elämän olisi pitänyt olla tavanomaisempaa ja tylsempää, vaan merkityksellisempää. Tämän bilettäjän edesottamukset eivät valitettavasti tehneet minuun vaikutusta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rennoista kirjoista.

2. Jos etsit elämällesi suuntaa.

3. Jos haaveilet Espanjan auringosta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Maria Karisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto: Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Puutarhahullujen sormissa alkaa pahasti kihelmöidä jo helmikuussa. Vaikka maa on jäässä vielä pitkään, tekisi monen mieli iskeä jo lapio maahan ja päästä istuttamaan uutta. 

Odottamisen tuskaa voi lieventää lukemalla uutta puutarhakirjallisuutta, josta viime vuonna ilmestynyt Kysykää Essiltä – Elisabeth Kochin puutarhat on yksi kiinnostavimpia puutarhakirjoja aikoihin (2015 Maahenki).

Kirjan kolmihenkinen tekijätiimi (Maria Koivisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto) on selvittänyt unohduksiin vaipuneen puutarhavaikuttajan Elisabeth “Essi” Kochin elämänvaiheet ja uran huippuhetket. Tuloksena on monipuolinen tietokirja niillekin, jotka eivät puutarhanhoidosta pahemmin piittaa. Kirjan voi nimittäin lukea hyvin myös kiinnostavana naiselämäkertana tai historiallisena katsauksena 19oo-luvun elämänmenoon Helsingissä.

Pakollista luettavaa Essin elämä on kaikille siirtolapuutarhureille ja muille kaupunkiviljelijöille. Myös niille, jotka käyvät mielellään siirtolapuutarha-alueilla sunnuntaikävelyillä tai muuten ihailevat idyllisiä mökkikyliä, voi kirjaa suositella lämpimästi. 

Elisabeth Koch omisti elämänsä puutarhanhoidolle ja toimi Helsingissä puutarhaneuvojana vuosikymmenet. Hänen on ollut mukana suunnittelemassa seitsemää helsinkiläistä siirtolapuutarhaa ja paneutui työhönsä niin tarkasti, että mietti kokonaisuutta aina yksittäisiin taimiin saakka. Lisäksi hän suunnitteli satamäärin pientalopihoja ja teki paljon suunnitelmia myös yleisille alueille.

Essin ajatus puutarhanhoidosta - niin siirtolapuutarhoissa kuin pihoissakin - oli kunnioittaa jo olemassa olevia maastonmuotoja ja istuttaa vain sellaisia kasveja, jotka kuhunkin paikkaan luonnollisesti sopivat. Hän karsasti ajatusta pelkkien epäkäytännöllisten ja kalliiden koristekasvien suosimisesta ja muutti arkkitehtien suunnitelmia käytännönläheisemmiksi ja halvemmiksi. Kauneudesta hän ei kuitenkaan koskaan tinkinyt. Järkevästi suunnitellun puutarhan piti aina myös miellyttää silmää ja mielellään niin, että silmäniloa riitti keväästä syksyyn.

Elisabeth Koch oli uskomattoman uuttera puutarha-alan uranuurtaja, joka ei tehnyt itsestään ja saavutuksistaan numeroa. Puutarhat puhukoot puolestaan, hän tuntui ajattelevan. Ainakin vieraillessani itse kesäisin ystävieni kauniissa kesäparatiisissa Herttoniemen siirtolapuutarhassa pystyn sen hyvin allekirjoittamaan. Essi totisesti osasi hoitaa hommansa!

Tartu tähän:

1. Jos olet puutarhahullu.

2. Jos haaveilet siirtolapuutarhamökistä tai viljelypalstasta.

3. Jos olet kiinnostunut vahvoista naistarinoista.

Viveca Sten: Syvissä vesissä, Sisäpiirissä, Pinnan alla ja Sotilaiden salaisuudet

Jäin jouluna koukkuun kolmiosaiseen televisiosarjaan Murha Sandhamnissa. Sarja oli hyvin tehty ja piinaavan jännittävän Sillan jälkeen se tuntui mukavan leppoisalta murhamysteeriltä, joka vei katsojan kesäisiin tunnelmiin Tukholman saaristoon. Mikäs sen mukavampaa Etelä-Suomen mustan joulun keskellä.

Sarja perustuu ruotsalaisen Viveca Stenin kirjoihin, jotka ovat kotimaassaan saavuttaneet yhtä suuren suosion kuin Camilla Läckbergin ja Mari Jungstedtin rikosromaanisarjat. Suomessa Viveca Sten on jäänyt jännärisisariensa varjoon ja minäkin sain poimia kirjastoni hyllystä samalla kertaa sarjan kaikki neljä osaa koriini. Vertailukohtana mainittakoon, ettei Läckbergiä tai Jungstedia ollut hyllyssä yhtään kappaletta.

Sarjan ensimmäinen osa, Syvissä vesissä (2012 Crime Time, suom. Outi Menna) tutustuttaa lukijan rikosylikonstaapeli Thomas Andreassoniin ja hänen lapsuudenystäväänsä Nora Lindeen, jotka saavat sarjan edetessä ratkaistavakseen rikoksen jos toisenkin. Ensimmäisessä osassa rantaan huuhtoutuu hukkunut mies, jonka vyörärön ympärille on kiinnitetty köysi. Ei kai hukuttautuva ihminen sellaista lanteilleen sitoisi? No eipä tietenkään. Juttu ei ole niin yksinkertainen.

Toiseen osaan (Sisäpiirissä 2013, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) kustantaja vaihtuu Crime Timesta WSOY:hyn ja sarja saa samalla paremman kansikuvan. Ensimmäisen osan vanhahtava ulkonäkö ei sovi Stenin tarinaan ollenkaan. Sandhamnissa meri kimmeltää, aurinko paistaa ja ihmiset tepsuttelevat kesäsandaaleissaan. Talvisinkin saaressa on aistittavissa oma hienostunut tunnelmansa, joka ei ole tunkkaisen retrovärinen.

Kolmas ja neljäs osa muuttavat sarjan astetta synkemmäksi ja niissä Sten kietoo mukaan myös saaren menneisyyden. (Pinnan alla 2014 WSOY, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Sotilaiden salaisuudet 2015, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom).

Rikosvyyhtien lisäksi sarjassa seurataan myös Thomaksen ja Noran yksityiselämän koukeroita. Thomas kantaa sisällään surua lapsensa menetyksestä ja Nora kärvistelee huonossa avioliitossa. Parhaat ystävät tukevat toinen toistaan ja lukija toivoisi, että he jossain vaiheessa muodostaisivat parin. Viides vielä suomentamaton osa, Juhannusmurha, antaa siitä jo vähän viitteitä....

Mukavan letkeistä ja viihdyttävistä jännitysromaaneista pitävälle lukijalle Viveca Stenin kirjat sopivat kuin purjehdusveneet Sandhamnin kesäparatiisiin. Varsinkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kunnon pehmodekkareita. Sarja muistuttaa monella tapaa Agatha Christien jännäreitä. Kummassakin liikuskellaan varakkaan väen keskuudessa maailaismiljöössä ja syy murhaan löytyy aina yksilöstä, ei koskaan vallitsevasta yhteiskunnasta. Sekin on välillä oikein virkistävää!

Tartu näihin:

1. Jos pidät helppolukuisista jännäreistä.

2. Jos rakastat merta ja saaristoa.
3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaisten rikoskirjojen yhteiskunnallisuuteen.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin teos Kun aika loppuu (2015 WSOY) odotti yöpöydälläni monta viikkoa ennen kuin tartuin siihen. Jostain syystä välttelin sitä. Tiesin, että se on hyvä – olinhan pitänyt Hirvosen muistakin teoksista paljon. Siitä huolimatta en saanut sitä aloitettua. Aina joku muu kiilasi jonossa Hirvosen ohitse.

Kun sitten vihdoin ryhdistäydyin ja aloin lukea, en voinut laskea kirjaa käsistäni. Niin tiivistunnelmaisen ja ajatuksia herättävän tarinan suosikkikirjailijani oli taas saanut aikaan. Jälkeenpäin harmittelin vain sitä, miksi ihmeessä vetkuttelin aloittamisen kanssa niin pitkään?

Hirvosen kirja kertoo tulevaisuuden Suomesta, muttei hänen teostaan voi dystopiaksi kutsua, vaikka asiat ovatkin menneet huonompaan suuntaan. Ilmastonmuutos on edennyt, mutta mitään katastrofiaikaa ei vielä eletä. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä on kasvanut ja tyytymättömyys maailman menoon on lisääntynyt monilla. Kaikenlaisia ääriryhmiä on entistä enemmän.

Kirjan keskiössä on eräs melko tavallisen oloinen suomalainen perhe. Viisikymppinen äiti Laura opettaa yliopistolla ilmastoasioita. Isä Eerik on maailman tilasta huolestunut arkkitehti. Tytär Aava puurtaa Somaliassa lääkärinä. Ja sitten on vielä Aslak: hiljainen ja syrjäänvetäytynyt poika, joka on aina ollut omanlaisensa. Kummajainen, jota on yritetty ymmärtää ja auttaa siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tarina saa alkunsa siitä, kun Aslak seisoo Helsingin keskustassa Lasipalatsin katolla ja tähtää pienoiskiväärillä alla kulkevia ihmisiä. Hän tähtää ensin nuoreen naiseen ja painaa liipaisinta. Tähtää sitten uudelleen ja osuu vierellä kulkeneeseen vanhempaan naiseen. Hänen kätensä ei tärise, kun hän laskee kiväärin hetkeksi alas suunnatakseen sen taas uudelleen pakokauhun vallassa juokseviin ihmisiin.

Vaikka Hirvosen romaani käsittelee isoja asioita: ekoterrorismia, ilmastonmuutoksen seurauksia ja maailman kahtiajakautuneisuutta, minulle romaani avautui ennen kaikkea kuvauksena yksinäisyydestä. Laura ja Eerik eivät pariskuntana kohtaa toisiaan eivätkä lapsiaan. Siksi lapsetkaan eivät voi kohdata vanhempiaan eivätkä toisiaan. Aava pakenee yksinäisyyttään täydellisyyden tavoitteluun ja lopulta maailman ääriin. Aslak on pahiten pihalla ja outoudestaan johtuvan yksinäisyyden vanki loppuun saakka.

Hirvonen kertoo sivuliepeessä, että kirja sai alkunsa kolmesta kysymyksestä. Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskomme siihen, että maailmaa voi muuttaa? Näihin kysymyksiin hänen romaaninsa ei kuitenkaan anna vastauksia.

Loppuun päästyäni mietin järkyttyneenä, että näin voi käydä kenelle tahansa. Tässä tarinassa mikään ei ollut kenenkään syytä ja kaikki oli kuitenkin kaikkien syytä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ajateltavaa.

2. Jos olet kiinnostunut ympäristöasioista.

3. Jos haluat suosia kotimaista laatukirjallisuutta.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Nobel-veikkailujen kärkikahinoissa on joka vuosi mukana amerikkalainen Joyce Carol Oates. Hän on monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta on suomeksi saatavana vain murto-osa. Parhaiten hänet tunnetaan paksuista tiiliskiviromaaneista ja erityisen hyvin Marilyn Monroen elämästä kertovasta romaanistaan Blondi.

Pienoisromaani Kosto: rakkaustarina (2010 Otava, suom. Kaijamari Sivill) on vähän erilaista Oatesia, vaikka tutut teemat ovat läsnä tässäkin kirjassa. Naisen asema yhteiskunnassa ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat keskeisessä osassa.

Kosto on yksi kammottavimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Samalla se on myös yksi parhaista koskaan lukemistani. Se on jäänyt tunnelmaltaan ja juoneltaan kirkkaana mieleen, vaikka sen lukemisesta on kulunut jo pari vuotta.

Kosto kertoo tarjoilijasta, Teena Maguiresta, joka päättää eräänä iltana oikaista tyttärensä kanssa puiston poikki. Puistossa notkuu ryhmä paikallisia nuoria miehiä, jotka hyökkäävät Teenan kimppuun ja joukkoraiskaavat hänet. He potkivat ja hakkaavat Teenan henkihieveriin samalla kun tämän 12-vuotias tytär rukoilee vieressä, että he lopettaisivat ja antaisivat äidin elää.

Luulisi, että tapauksen oikeudenkäynti on helppo, sillä tytär tunnistaa raiskaajat. Mutta kaikkea muuta. Koko yhteisö kääntyy Teenaa vastaan, sillä Teenahan on se minihameessa kekkaloiva yksinhuoltaja, joka räpsyttelee ripsiään jokaiselle miespuoliselle asiakkaalle. Oikaisu puiston poikki kertoo vain siitä, että tätähän Teena itse halusi. Hänhän nautti tilanteesta ja miesten suomasta huomiosta.

Harvoin on kirjaa lukiessa näin ahdistunut. Yksityiskohtainen kuvailu Teenan raiskauksesta oksettaa ja vielä enemmän kauhistuttaa epäoikeudenmukainen kohtelu oikeussalissa. Syytettyjen poikien äidit nyyhkivät todistaja-aitiossa ja vakuuttavat poikiensa olevan kunnon poikia, jotka tekivät vain sen, mitä Teena halusi. Hänhän kerjäsi tätä.

Onneksi Oates tarjoilee lukijalle myös koston, sillä ilman sitä ei kirjaa pystyisi lukemaan.

Oatesin kirja on ajankohtaisempi kuin koskaan. Viikkotolkulla mediassa on käsitelty raiskauksia ja niistä annettuja tuomioita. Oatesin kirja antaa aiheeseen näkökulman, jota ei keskustelusta sovi unohtaa. Raiskaus ei ole koskaan uhrin vika, vaan syyllinen on aina se, joka raiskaa. Piste.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vavahduttavan tarinan.

2. Jos naisen asema yhteiskunnassa kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat tutustua tulevaisuuden nobelistiin.

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Miten hassu yhteensattuma. Edellinen lukemani kirja kertoi 13. lokakuuta 1972 Andeille rysähtäneestä lentokoneesta ja sen matkustajien uskomattomasta selvitymistarinasta. Tämä lukulistani seuraava kirja taas alkaa täsmälleen samasta tapahtumasta.

Italialaisen Fausto Brizzin kirja alkaa siitä, kun päähenkilö listaa elämänsä tärkeimpiä päiviä, joista ensimmäinen on 13.10.1972: päivä, jona muuan Fokker putosi Andeilla ja vei mennessään neljäkymmentäviisi matkustajaa, jotka ilmeisesti sitten söivät toisensa pysyäkseen hengissä. Selvä merkki lukea eteenpäin!

Brizzin kirja 100 onnen päivää (2015 Gummerus, suom. Lotta Toivanen) kertoo nelikymppisestä perheenisästä, Lucio Battistinista, joka saa tietää sairastavansa syöpää, eikä hänelle anneta elinaikaa kuin muutama kuukausi. Tyypillisen miehen tapaan Lucio on vältellyt lääkäriin lähtöä, vaikka selittämättömät vatsakivut ovat vaivanneet häntä jo kuukausia.

Lucion elämä on muutenkin sekaisin, sillä vaimo Paula on potkaissut miehensä pihalle saatuaan tietää tämän syrjähypystä. Syöpädiagnoosin jälkeen Luciolla on vain yksi päämäärä: saada vaimolta anteeksi.

Luciolle annetut 100 päivää täyttyvät asioista, joita hän on aiemmin siirtänyt kaikenlaisilla verukkeilla myöhemmäksi. Nyt myöhempää ei enää ole ja asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen, sillä kaikkeen ei ole enää aikaa. Loppujen lopuksi Lucio haluaa vain viettää elämänsä viimeiset päivät niiden ihmisten kanssa, jotka todella merkitsevät hänelle jotain: perheen ja ystävien.

Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää?

Toistan kysymyksen.

Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää aikaa?

Tässä muutamia ehdotuksia:

Menisittekö töihin tai kouluun huomisaamuna?

Rakastelisitteko koko ajan rakastettunne kanssa?

Myisittekö omaisuutenne ja muuttaisitte tropiikkiin?

Rukoilisitteko Jumalaa johon uskotte?

Rukoilisitteko Jumalaa johon ette ole koskaan uskoneet?

Huutaisitteko niin kauan kuin henki pihisee?

Tuijottaisitteko loputtomasti kattoon siinä toivossa, että se romahtaa ja tappaa teidät?

Lucion tarina käy loppua kohden aina vain liikuttavammaksi ja viimeisiä sivuja on vaikea lukea kuivin silmin. Siitä huolimatta tarina on samanaikaisesti mahdottoman hauska ja enemmän minä nauroin tätä kirjaa lukiessani kuin itkin. Brizzi kirjoittaa humoristisesti Lucion persoonasta, elämästä ja hänen omalaatuisista ystävistään eli pelkäksi nyyhkytarinaksi tätä kirjaa ei voi luonnehtia.

Minun mielestäni hyvä tarina on sellainen, joka koskettaa sydäntä. Se voi olla synkkä jännäri, kokeilevan taiteellinen tai romanttista viihdettä, mutta sen täytyy luikerella lukijan sydämeen saakka. Pelkän ajattelun tasolle jäävä kirja ei koskaan ole niin suuri elämys kuin sellainen, joka sen lisäksi saa sydämen jyskyttämään. Kuolemaantuomitun Lucio Battistinin hulvaton ja koskettava tarina oli elämys, sillä se tuntui sydämessä saakka!

Tartu tähän:

1. Jos haluat nauraa.

2. Jos haluat liikuttua.

3. Jos etsit omalle elämällesi uutta suuntaa.

Piers Paul Read: Elossa!

Näin tylsännäköiseen kirjaan harva tarttuu kirjastossakaan. Ei kansikuvaa, ei takakansitekstiä, ei informatiivisia sivuliepeitä. Mitättömän harmaasta ulkonäöstään huolimatta kirja sisältää uskomattoman tarinan, joka saattaa koukuttaa mukaansa jopa lukemista vieroksuvan teinipojan.

Lokakuun 12. päivänä vuonna 1972 nousi Uruguayn Montevideosta ilmaan lentokone kyydissään amatöörisarjassa pelaava uruguailainen rugbyjoukkue seurueineen. Tarkoituksena oli lentää suoraan Chilen Santiagoon, mutta huonon sään vuoksi jouduttiin tekemään välilasku Argentiinaan. Sää parani hieman ja Andit päätettiin ylittää. Lentäjien inhimillisen virheen vuoksi kone kuitenkin syöksyi päin vuorenseinämää ja 45:stä kyydissä olleesta 18 kuoli maahansyöksyssä tai heti sen jälkeen. 27 jäi eloon.

Eloonjääneillä ei ollut ruokaa, ei juomaa, eikä lämmitystä. He pystyivät kuuntelemaan radiota, mutta eivät saaneet yhteyttä eteenpäin. Jo viikon kuluttua onnettomuudesta he kuulivat radiosta, että etsinnät on keskeytetty tuloksettomina. Siitä huolimatta he eivät suostuneet luovuttamaan. Kolme kuukautta miehet värjöttelivät koneen ruhjoutuneessa rungossa, suunnittelivat pienen retkikunnan lähettämistä yli vuorten ja unelmoivat pelastumisesta.

Joulukuun puolessa välissä kolme sitkeintä ja terveintä miestä lähti matkaan ja joulukuun 22. päivänä helikopteri saapui leiriin pelastamaan muita eloon jääneitä. Kuusitoista miestä selvisi hengissä, mutta miten ihmeessä se oli mahdollista? Pakkasessa, 3600 metrin korkeudessa, keskellä ei mitään?

Nälän riivaamien miesten oli tehtävä heti alkuunsa vaikea päätös ja ryhdyttävä syömään kuolleita tovereitaan. Tämän vuoksi etelä-amerikkalaisten onneen miesten pelastumisesta sekoittui myös inhoa, eivätkä kaikki pystyneet ymmärtämään päätöstä kannibalismista. Omalta sohvanpohjalta on jälkikäteen helppo moralisoida muita tajuamatta sitä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ollut.

Piers Paul Readin kirja (1993 Gummerus, suom. Kaija Kauppi) on tarina periksi antamattomuudesta, selviytymisestä ja yhteistyön voimasta. Kukaan miehistä ei olisi selvinnyt vuoristo-oloissa yksin, eivätkä he olisi porukkana pelastuneet, jos heidän jenginsä olisi koostunut itsekkäistä sooloilijoista. Kun kaikki jaettiin tasan, heikompaa autettiin ja kukin teki voimavarojensa mukaan, heillä oli mahdollisuus päästä pois ja jatkaa elämäänsä kaiken kokemansa jälkeen ilman henkistä painolastia väärin tekemisestä. Well done boys!

Piers Paul Read kertoo kirjassaan onnettomuudesta ja miesten kuukausista vuoristossa yksityiskohtaisesti ja kaunistelematta. Hän osaa kirjoittaa vetävästi ja lukija koukuttuu huomaamattaan seuraamaan, miten miesten mahtaa käydä (vaikka samanaikaisesti tietää, että hyvinhän tässä osalle käy). Kirjan kieli on paikoin vanhahtavaa ja ainakin oman kirjastokappaleeni sivut jo ällöttävän tummuneet. Tarina ansaitsisi ehdottomasti uuden raikkaan ja nykykielisen painoksen.

Tartu tähän:

1. Jos olet koukussa uskomattomiin selvitymistarinoihin.

2. Jos haluat lukea koskettavan tarinan periksiantamattomuudesta ja toivosta.

3. Jos uskot yhteistyön voimaan!

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähteen omakohtainen romaani rappioalkoholistin elämästä julkaistiin otolliseen aikaan heti vuoden alussa. Tammikuussa moni pitää tipatonta ja koettaa pysytellä erossa viinasta, jota tuli pikkujouluissa ja joulunpyhinä lipiteltyä kenties liikaa. 

Lähteen Happotesti (2016 Otava) näyttää lukijalle raadollisen rehellisesti, mihin pisteeseen viinanhimo voi viedä ihmisen pahimmillaan. Silloin eivät tipattomat enää auta, vaan korkki on suljettava lopullisesti.

Lähteen kirjassa seikkailee minä-kertojana mies, jonka arki täyttyy kaljoittelusta kotona ja lähibaareissa. Aina löytyy syy juoda. Vaimo nalkuttaa, joten kyllähän sitä täytyy oluttölkki auki sihauttaa. Baarista löytyy hauska uusi porukka – otetaanpa kierros! Nyt vituttaa ja pahasti – ei kun baariin!

Lähteen päähenkilö elää täydellisessä itsepetoksessa. Hän uskottelee 269 sivun verran itselleen ja lukijalle, ettei hän ole alkoholisti. Hän ei ole se säälittävä tyyppi, joka roikkuu baarin ovenkahvassa jo ennen aukioloa. Ei – hän saapuu paikalle rennosti vasta vartin yli. Hän pystyy juomaan oluen pieninä hitaina kulauksina tai sitten hän tilaa sivistyneesti konjakkia. Vain riippuvaiset kaatavat oluen kerralla kurkkuunsa tai juovat lasinpesunestettä.

Hän pystyisi lopettamaan koska tahansa. Ongelma on vain siinä, ettei hänen oikeastaan tarvitse. Koska ei hän ole alkoholisti. Ei, vaikka kalsareista lemahtaa löysän ulosteen haju. Ei, vaikka hän toisinaan herää tokkurassa rappukäytävästä. Ei, vaikka vaimokin uhkaa lähteä. Ei tässä mitään ongelmaa ole. Otetaas taas yhdet!

Kalle Lähde tietää, mistä hän puhuu. Hän on haastatteluissa kertonut olleensa itse yhtä pahasti rappiolla kuin kirjansa minä-kertoja. Siksi hänen tarinansa tuntuu niin todelta. Lähde kertoo lukijalle, mitä alkoholisti oikeasti ajattelee ja miten taitavasti hän osaa selittää itselleen kaikki känniset törttöilynsä.

Lähteen tarina on umpirehellinen. Siinä ei ole mukana tippaakaan rappioromantiikkaa tai ryyppäämisen ihannointia. Huumorikin loistaa poissaolollaan. Sen sijaan Lähteen tarina haisee paskalta ja vanhalta viinalta. Ja näyttää kaatuilulta ja katkokävelyltä. Mitä sitä kaunistelemaan. Sellaista alkoholistin elämä on.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rehellisistä tositarinoista.

2. Jos et kavahda suorapuheisuutta.

3. Jos epäilet, että juomisesi on lähtemässä lapasesta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio

Enpä muista pitkään aikaan lukeneeni näin masentavaa teosta. Roman Sentšinin hehkutettu romaani (2015 Into, suom. Kirsti Era) Jeltyševin perheestä ei mieltä ylennä. Mutta ei sen lukeminen toisaalta kadutakaan, sillä Sentšinin teos tuntuu todelta – tällaista elämä venäläisissä maaseutukylissä varmasti oli ja on.

Jeltyševin nelihenkisellä perheellä menee kirjan alussa ihan hyvin. Isä Nikolai on miliisi, joka paimentaa juopuneita selviämisasemalla ja ansaitsee mukavasti lahjuksilla. Äiti Valentina työskentelee kirjastonhoitajana. Pojat ovat nuoria aikuisia: vanhempi melko lahjaton velttoilija ja nuorempi hieman aktiivisempi, muttei mikään järjen jättiläinen hänkään.

Nikolai kuuluu niihin ihmisiin, jotka pelaavat aina varman päälle. Hänen kohdalleen on kyllä tullut monenlaisia tilaisuuksia, mutta niihin tarttuminen olisi vaatinut riskinottoa. Nikolai on tyytynyt mieluummin kapeaan ja turvalliseen leipään. Välillä se vähän kaduttaa, mutta yleensä ei.

Jeltyševin perheen rappiokierre alkaa, kun Nikolai saa potkut työstään ja perhe häädön asunnostaan. Heidän on muutettava maalle, Tatjana-tädin helmoihin, rupuiseen ja vetoisaan mökkiin. Kyläläiset kyyläilevät tulijoita ja huijaavat minkä ehtivät. Elämä on kituuttamista vuodesta toiseen, eikä mihinkään ole varaa. Perheen tulevaisuus näyttää mustalta.

Ja musta on Sentšinin romaanikin. Edes huumori ei kevennä ahdistunutta tunnelmaa, niin kuin itäeurooppalaisissa kurjuuden kuvauksissa yleensä. Sentšin kirjoittaa Jeltyševin perheen rappiosta väkevästi ja kaunistelematta. Samanlaista raatamista ja nöyryytysten täyttämää on monen ihmisen elämä täynnä.

Sentšinin kirja on hyvä kuvaus myös siitä, kuinka nopeasti ja helposti toimettomuus ja piittaamattomuus tarttuvat ihmisestä toiseen. On vaikea olla iloinen, reipas ja aikaansaava, jos porukka ympärillä on apaattisen masentunutta. Kun kaikki on keskeneräistä, ei työhön tule ryhdyttyä. Kun tulevaisuus näyttää lohduttomalta, ei millään ole enää väliä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua naapurimme nykykirjallisuuteen.

2. Jos venäläinen arkielämän kuvaus kiinnostaa sinua.
3. Jos inhoat positiivisuutta ja onnellisia loppuja.

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine Ravenscroft elelee mukavaa elämää Lontoossa. Hän on palkittu dokumentaristi, aviovaimo ja jo kotoa pois muuttaneen pojan äiti. Sen lisäksi hänellä on salaisuus, josta kenenkään ei pitänyt tietää.

Sitten Catherinen yöpöydälle ilmestyy kirja, joka kertoo hänen salaisuudestaan ja tapahtumista parinkymmenen vuoden takaa. Ajasta, jonka Catherine oli toivonut jäävän unohduksiin ja päivä päivältä kauemmas menneisyyteen. Ja nyt yhtäkkiä - se on kaikki taas hänen edessään.

Catherinen elämään hiipii järjetön pelko. Kuka on voinut saada tietoonsa kaiken? Vaaniiko tuo joku häntä kotona, työmatkoilla, vapaa-ajalla? Mitä tuo joku haluaa hänestä? Mitä jos kaikki käy ilmi myös hänen miehelleen ja pojalleen? Miten hän koskaan pystyisi selittämään?

Renée Knightin kirjasta Kenenkään ei pitänyt tietää (2016 Otava, suom. Arto Schroderus) ei voi paljastaa juuri tämän enempää pilaamatta lukunautintoa. Koetan siis luonnehtia kirjaa muuten kuin juonen avulla.

Knightin kirja on oiva jännitysromaani niille, jotka inhoavat perinteisiä dekkareita. Tässä jännärissä ei ole poliiseja, rosvoja, eikä murhia. Vain kaksi perhettä, joiden elämää Knight raottaa lukijalle kutkuttavan herkullisesti. On salaisuus ja syyllisyys. Häpeä ja viha. Valhe ja totuus. Kosto ja anteeksianto. Psykologista jännitystä parhaimmillaan!

Knight vihkii lukijan taitavasti mukaan Catherinen salaisuuden selvittämiseen. Välillä hän panee lukijan sympatiseeraamaan Catherinea, välillä tämän aviomiestä Robertia, välillä heidän poikaansa Nicholasta ja välillä sitä, joka yrittää tuhota kaiken. Eikä lopussa odottavan yllätyskäänteen jälkeen mikään ollutkaan niin kuin lukija alussa kuvitteli. Knight narutti ainakin minua täysin.

Knightin tarina ei kuitenkaan ole pelkkä hyytävä psykologinen jännitysromaani. Se on paljon enemmän. Kirja laajenee käsittelemään isoja asioita: vanhemmuutta, parisuhdetta, perheelle omistautumista ja monenlaisissa valheissa elämistä. Ja ennen kaikkea totuutta. Sillä niin kauan kuin ihminen elää valheessa, hän ei voi elää täysillä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua!

2. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

3. Jos haluat tulla huijatuksi.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

John Branch: Tappelija

Suomen pikkuleijonien voitonjuhlien jälkeen voi lätkäfanikin innostua lukemaan lajista enemmän ja silloin kannattaa tarttua tähän John Branchin kirjaan Tappelija (2015 Siltala, suom. Terhi Vartia). Se näyttää lukijalle jääkiekon toisen puolen.

NHL-pelaaja Derek Boogaard tunnettiin 2000-luvulla liigan kovimpana tappelijana. Jo pelkästään Boogaardin katse vaihtoaitiosta sai vastustajat hermostumaan ja Boogeymanin liukuminen kentälle sai puntit viimeistään tutisemaan. 

Boogaardin tehtävänä oli pelotella ja tapella. Ja siitä roolistaan hän maksoi kovan hinnan. Branch käy kirjassaan läpi Derek Boogaardin elämän ja surullisen lopun.

Boogaard oli jo jääkiekkojuniorina muita pidempi korsto ja häntä alettiin hyvin varhain koulia muiden härnääjäksi ja kovapintaiseksi tappelijaksi. Hän omaksui roolinsa, koska tiesi sen olevan ainoa keino päästä eteenpäin. Kiekonkäsittelytaidoillaan tai ketteryydellään hän ei koskaan NHL:ään pääsisi, mutta tappelemisella ovi ehkä avautuisi.

Ja niin tapahtui. Boogaard raivasi tiensä NHL:ään ja pian Boogeymanin fanit jo odottivat näkevänsä jäällä verta ja katkenneita hampaita. Boogaardin nimi myi lippuja ja seurajohto hykerteli tyytyväisenä. Boogaard itse oli toteuttanut pikkupojan unelmansa ja päässyt miljoonapelaajien luokkaan. Kaikki hyvin?

Menestyksen toinen puoli oli karu. Boogaard ei tietenkään välttynyt tappeluissa iskuilta, joita hänen vastustajansa armottomasti jakelivat. Yleisön rakastama tappelupukari eli jatkuvissa kivuissa ja oli jäänyt pahaan lääkekoukkuun. Toukokuun 13. päivänä vuonna 2011 vasta 28-vuotias Boogaard löydettiin asunnostaan kuolleena. Kuolinsyy: lääkkeiden ja alkoholin yliannostus. Eikä siinä vielä kaikki.

Karmein löytö tehtiin Boogaardin kuoleman jälkeen. Hänen aivonsa tutkittiin ja selvisi, että kaikkien päähän kohdistuneiden iskujen seurauksena hän oli saanut vakavan aivovamman, joka altistaa päihderiippuvuudelle, masennukselle ja itsemurhalle. Samaa sairautta on löydetty muiltakin kiekkoilijoilta ja mm. nyrkkeilijöiltä.

John Branchin kirja on mielenkiintoinen ja karmea kurkistus jääkiekon kulisseihin. Branch väittää, että jääkiekon sanomattomiin sääntöihin kuuluu olennaisesti pelaajien lietsominen tappeluihin. Toisaalta myös pelaajat itse käyttävät rangaistusminuuttimääräänsä palkankorotuksen perusteena. Medialle lajin väkivaltaisuutta perustellaan sillä, että jääkiekko on kontaktilaji ja että katsojat odottavat näkevänsä otteluissa rähinää. Muuten eivät liput kuulemma menisi kaupaksi.

Branchin kirja on surullinen kertomus pojasta, jolla oli unelma. Se on tarina sosiaalisesta ja kiltistä nuoresta miehestä, joka antoi avokätisesti rahaa ja aikaa ystävilleen. Hauskasta pelikaverista, joka oli kaukalon ulkopuolella kaikkea muuta kuin rähisijä. Miehestä, joka maksoi menestyksestään liikaa. 

Taklausten ja tappeluiden inhimilliset seuraukset ovat joskus kamalat ja Boogaardin surullinen kohtalo koskettaa. Suosittelen!
 

1. Jos jääkiekko on intohimosi.

2. Jos jääkiekon väkivaltaisuus mietityttää sinua.

3. Jos haluat lukea koskettavan tositarinan.

Mhairi McFarlane: En minä vaan sinä

Viime kesänä kustannusmaailmassa odotettiin jännittyneinä megajättikustantajan HarperCollinsin saapumista Suomeen. Suoranaista pelkoakin oli ilmassa. Mitä jos jätti ahmaisisi kaikki supernimet itselleen? 

Vielä ei ole mitään järisyttäviä kaappausuutisia kuulunut ja HarperCollinsNordicilta on ilmestynyt muutama teos suomeksi. Ensi vuonna niitä pitäisi ilmestyä jo reilut 30. Pohjoismaiden valloitus on selvästi käynnissä.

Yksi ensimmäisiä HarperCollinsNordicin käännösromaaneja suomeksi on Mhairi McFarlanen En minä vaan sinä (2015, suom. Hanna Arvonen), joka näyttää turkoosinsävyisine kansineen epäilyttävän hömpähtävältä. Ja minä kun en pidä liian höttöisista ja laskelmoiduista viihderomaaneista. Päätin kuitenkin antaa McFarlanelle mahdollisuuden, sillä eräs ystäväni, jonka lukumakuun luotan kuin kallioon, suositteli minulle hänen aikaisemmin ilmestynyttä romaaniaan Sinusta kaikki alkoi.

McFarlanen romaani yllätti positiivisesti. Viihteellinen – kyllä. Romantiikkaa – kyllä. Hauska – kyllä. Höttöinen – ei liiaksi.

Kirja kertoo kolmekymppisestä Deliasta, joka päättää pitkän yhdessäolon jälkeen kosia poikaystäväänsä Paulia. Mies hämmentyy kysymyksestä, mutta suostuu kuitenkin. Pariskunta suuntaa läheiseen pubiin skoolailemaan ja suunnittelemaan häitä. Kaikki keikahtaa Delian elämässä ylösalaisin, kun hän saa baarissa vahingossa tekstiviestin, joka paljastaa Paulin petturuuden. Vastedes kaikki olisi Delian elämässä erilaista.

Tästä tapahtumasta saa alkunsa rönsyilevä tapahtumasarja, joka heittelee Deliaa uusiin ympäristöihin ja törmäyttää hänet uusiin mielenkiintoisiin tuttavuuksiin. Delia alkaa elää elämäänsä täysillä ja toteuttaa rohkeasti pöytälaatikkoon haudattuja unelmiaan. Katuvainen poikaystävä koettaa pysyä Delian perässä, mutta haluaako Delia enää palata tuttuun ja turvalliseen...

McFarlanen romaani viehättää varmasti viihdekirjallisuuden vannoutunutta harrastajaa, mutta voi viedä mukanaan muutkin. Nokkela tarina, sujuva kerronta, yllättävät käänteet ja sympaattinen päähenkilö. Näistä elementeistä on tämä mukava romaani tehty.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos etsit vielä sitä oikeaa.

3. Jos pidät kepeästä kerronnasta.